 |
| Jeppe Hein voitti Ars Fennican vuonna 2013. |
Ars Fennica on ollut sikäli hauska taidepalkinto, että siitä on oikein kisattu. Se on eri asia, kuuluuko kilpailu taiteeseen, mutta ainakin se tuo eloa ja säpinää ehdolla olevien taiteilijoiden ympärille. Vuoden 2015 ehdokkaat julkaistiin juuri (lista ehdokkaista löytyy täältä).
Ars Fennica on ollut yleisöystävällinen juttu. Kun ehdokkaat on julkaistu, niin tapana on ollut, että ehdokkaat ja heidän taiteensa esitellään näytelyssä. Viime vuosina Kiasmassa. Siellä sitten ihmiset saavat tutustua ehdokkaitten taiteeseen ja ottaa kantaa, mikä on oma suosikki.
Ihan tavallisetkin museovieraat saavat kerrankin laittaa taiteilijoita paremmuusjärjestykseen. Museovierailun jälkeen istutaan kahvilla ja keskustellaan näkemästä: mikä oli paras, mikä jäi eniten mieleen, mikä ei missään nimessä tule voittamaan. Juuri tämä on Ars Fennican suurin viehätys. Juuri tämä on se asia, jota Ars Fennica antaa tavalliselle ”taiteen kuluttajalle”. Tärkeintä ei ole se, kuka palkinnon voittaa. Tärkeintä on, että taiteesta keskustellaan. Kilpailu, jossa valitaan voittaja, herättää väistämättä mielipiteitä.
Nyt tämä viehätys on poissa, sillä tällä kertaa ehdokkaiden näyttelyä ei nähdä. Kiasma on remontissa, eikä mitään muutakaan paikkaa ole saatu tilalle (Kuinka tosissaan ollaan edes yritetty. Esimerkiksi Mäntässä on uusi hieno museorakennus). Palkinnon voittajan valitsee englantilainen Charles Esche. Hän vierailee taiteilijoiden työhuoneissa ja valitsee voittajan. Kuinka tylsää!
Voittajan näyttely nähdään Hämeenlinnan taidemuseossa.
Tämän kertainen Ars Fennica ei siis anna tavalliselle museovieraalle oikein mitään. Harva jaksaa lähteä Hämeenlinnaan katsomaan voittaja-näyttelyä, jos nyt ei satu lähistöllä asumaan. Voittajan nimi voi hyvällä tuurilla jäädä jonkun mieleen, mutta mitä pelkällä nimellä tekee, jos ei näe voittajan näyttelyä.
Eikä sillä ole sinänsä mitään merkitystä, kuka voittaa. Sillä on yhtä vähän merkitystä kuin sillä, kuka voittaa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon tai Jussin käsikirjoituksesta. Sillä on merkitystä vain voittajalle, ei muille. Ei etenkään sille tavalliselle museokävijälle, jota kiinnostaa voittajan sijaan itse kilpailu.
Ehdokkaat voisivat järjestää avoimet ovet omiin työhuoneisiinsa, jotta Charles Eschen lisäksi aiheesta kiinnostunut yleisö voisi käydä vertailemassa ehdokkaiden töitä. Samalla taitelijat voisivat kertoa työskentelyprosesseistaan.
Jos ehdokkaita ei pääse katsomaan, niin miksi edes valita finalisteja? Samantien voisi valita suoraan voittajan, antaa rahat käteen ja näyttelytilan Hämeenlinnasta.
by 
