Arvio: Viimeinen Taiteilijat alittaa riman

Suomen Taiteilijaseura (ja sen edeltäjät) on 118. kertaa ehtinyt korostaa itseään Taiteilijat-näyttelyllä. Näyttelystä on muodostunut itseriittoinen traditio ja instituutio, joka kenties on tullut tiensä päähän.

Nyt näyttely järjestetään Helsingin Taidehallissa nimellä Viimeinen Taiteilijat. Eroa edellisiin näyttelyihin on siinä, että tällä kertaa näyttelyyn ei haettu avoimella haulla, vaan kaksi kuraattoria valitsi autoritäärisesti näyttelyn 12 taiteilijaa. Kuraattorit olivat pitkän linjan arvostetut taideihmiset Villu Jaanisoo ja Marketta Haila.

Näyttelyn nimi Viimeinen Taiteilijat on provokatiivinen keskustelun herättäjä. Sillä halutaan kyseenalaistaa näyttelyn järkevyys. Taiteilijat-näyttelyt ovat olleet odotettuja tapauksia, joissa oman aikansa kerma on päässyt näytille. Viime vuosina näyttely on kärsinyt inflaatiota sekä arvostuksen että yleisömäärienkin suhteen, ja instituutiota halutaan hieman ravistella.

Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin teoksia.

Viimeinen Taiteilijat -näyttely asettaa jälleen kovat odotukset. Onhan Taidehallissa esillä kotimaan taiteen kovin ydin – tai ainakin pitäisi olla. Mutta kovin odotuksin ladattu näyttely tuottaa hyvin suuren pettymyksen. Näyttely on mitäänsanomaton. Harvoin näyttely, jossa on on näin kovia nimiä, onnistuu herättämään näin vähän ajatuksia.

Teokset on valittu tylsästi. Jokainen näyttelyn 12 taiteilijasta (tai taiteilijaryhmästä) onnistuisi pitämään paremman yksityisnäyttelyn. Monilta taiteilijoilta, kuten Pilvi Takalalta, olen nähnyt paljon kiinnostavampiakin teoksia.

Vaikka kuraattorit Jaanisoo ja Haila ovat pyrkineet teosvalinnoissaan välttämään kliseeitä ja herättämään keskustelua, ovat he epäonnistuneet surkeasti. Punainen lanka on kateissa – tai ainakin muuttanut sen verran väriä, etten pysty sitä havaitsemaan. Näyttely on järjestäytymätön sekamelska, eikä sinänsä mikään ihme, kun lukee kurattoreiden kirjoittamaa tekstiä näyttelystä:

”Näyttely etenee siirtyminä ajassa ja tilassa – mielessä ja ympäröivässä maailmassa. Toisiaan risteävien voimien ja intressien kautta aihepiirit vaihtelevat yksilöllisestä rakkaudesta ja luopumisen ahdistuksesta kulttuurisee ja raknteelliseen väkivaltaan, ihmisen kaikkivoipaisuuden utopioista luonnon tuhoamiseen ja kokonaisten ihmisryhmien alistamiseen.

Taiteilijan työn ehdot ovat metaforia inhimillisen elämän ehdoille…jne…”

Ei voi näyttelyltä odottaa punaista lankaa, jos sitä ei kuraattoreillakaan ole.

Marcus Copperin tuulimylly.

Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin vapaata liikkuvuutta kommentoivat teokset ovat näyttelyn kiinnostavinta antia, mutta nekään eivät tuo aiheesiin hirveästi uusia aspekteja. Marcus Copperin tyttöjen ympärileikkausta käsittelevä tuulimylly on vaikuttava. Mutta näyttelyn riemastuttavinta antia on saamelaisen taidekollektiivin Suohpanterrorin ”propagandajulisteet”, jotka osuvat hyvin maaliinsa.

Saamelaisten Huuto.

Taiteilijat-näyttelyä pitää jollain tapaa uudistaa, mutta tämä nykyinen konsepti ei ole riittävä. Näyttelyä voisi teemoittaa vaikkapa siten, että yhtenä vuotena teemana olisi yhteiskunnallisuus, toisena kertana videotaide ja kolmantena naisten asema. Teemoja riittää maailman ääriin. Sillä tavoin näyttelyyn saisi jotain tolkkua, ja nykyisen kaltainen best of -leima poistuisi.

Arvio: 2/5

Viimeinen Taiteilijat -näyttely Helsingin Taidehallissa 4.1. asti.

PS. Harrie Liveartin videoteoksessa soitetaan anuksella pilliä. Jäin miettimään, että mitä se tekee näyttelyvalvojan psyykelle, kun istuu siinä vieressä kuukauden ajana 8/h/päivä. Voi olla, että hanuri-pilli soi korvissa vielä kotonakin.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Tekijä: Pauli Jokinen

Kirjailija, kulttuuribloggaaja ja kävelyopas.