Kirja-arvio: Helsingin henget kertoo kummitustarinoita

Kirja-arvio: Helsingin henget kertoo kummitustarinoita

 

KIRJA-ARVIO. Kummitukset ovat jännittävää höpönlöpöä, mutta kummitustarinat totisinta totta. Kummitustarinat ovat aikojen saatossa kuvastaneet pelkoja ja toiveita. Ne ovat myös kertoneet hyvän elämän standardeista. Jos joku elää huonon elämän ja tekee vaikka itsemurhan tai rikoksen, hänen levoton sielunsa saattaa tulle kummittelemaan. Tai jos jokin teko on jäänyt keskeneräiseksi. Hyvän elämän ja kuoleman kokeneet sielut eivät tule meitä häiritsemään.

Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola ovat paketoineet kirjaksi Helsingin kummitustarinat. Opuksen nimenä on Helsingin henget – opas aaveiden pääkaupunkiin. Tekijät ovat perehtyneet aiheeseen pohjia myöten. Kouvola on teologiaan perehtynyt väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Kairulahti on tutkinut kummitustarinoita Helsingin kaupunginmuseossa.

Kirjan suureksi ansioksi pitää mainita se, että kirjoittajat ovat nostaneet erinomaisesti esiin kummitustarinoiden piirteitä, jotka liittyvät nimenomaan Helsinkiin. Helsinki on ollut pitkän varuskuntakaupunki, joten sotilaiden kummitukset ovat tiiviisti läsnä kaupungissa. Vallisaaressa kummittelee päätön eversti, joka kenties on Viaporin kapinaa johtanut ja siksi hirtetty sotilas. Suomenlinnassa nuori pari yritti hukuttautua lampeen, mutta nainen pelastettiin ja sotilas hukkui. Tunnontuskissaan naisen on nähty kummittelevan siellä ja hänen nilkkansa saattaa vilahtaa lammenpinnalla. Nimeksi lammelle on annettu Lemmenlampi.

Tietysti kaikilla varteenotettavilla teattereilla on omat kummituksensa, ja kirjassa on kerrottu mm. Aleksanterin teatterin ja Kansallisteatterin kummituksista. Lisäksi sarjamurhaaja Matti Haapojan surmaaman kurtisaanin vuokraemäntä perii öisin rahojaan Albertinkadulla. Kaikkinensa kirjassa on esiteltynä noin 30 kummitustarinaa Helsingistä. Kirjassa on myös kartat, joiden avulla voi kiertää kummituspaikkoja.

Nykypäivänäkin jotkut kummitustarinat elävät sitkeinä ja uusiakin syntyy, mutta ison osan kummitustarinoista on korvannut urbaanit legendat eli kaupunkitarinat. Ne heijastavat ihmisten pelkoja samalla tavalla kuin kummitustarinat aikanaan. Urbaanit legendat ovat usein kiinni ajassaan ja kertovat ajankohtaisista peloista, kuten aidsista, maahanmuutosta, punkkareista, yms.

Kairulahden ja Kouvolan kirja on mainiota iltalukemista ja taas hieman erilaisempi opas Helsingin historiaan ja tarinoihin.

Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola: Helsingin henget – opas aaveiden pääkaupunkiin (SKS, 2018).

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Kirja-arvio: Unohdettu suurmies Leo Mechelin

Kirja-arvio: Unohdettu suurmies Leo Mechelin

KIRJA-ARVIO. Leo Mechelin (1839-1914) on hyvin aliarvostettu ja osittain jopa unohdettu poliitikko. Monet tietävät Mechelininkadun (harva henkilö on saanut Suomen pääkaupunkiin yhtä massiivisen kadun!) ja osa saattaa tietää Mechelinin näköispatsaan Säätytalon edessä, mutta siihen monelta tuntemus loppuukin.

Elisabeth Stubb on tutkinut Mecheliniä ja hänen tuore kirjansa piirtää kuvaa miehen poliittisesta urasta. Tunsin jotenkin Mechelinin vaiheet ja meriitit ensimmäisen sortokauden aikana, mutta hyvin vähän tiesin hänen varhaisista vaiheista sekä elämän viime hetkistä. Kirja tuo valoa näihin aikakausiin.

Haminassa syntynyt Mechelin oli autonomian ajan keskeisimpiä poliitikkoja maassamme. Hän oli senaattori, osallistui valtiopäiville ja toimi Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäisenä – ja pitkäaikaisena – puheenjohtajana. Hän oli myös perustamassa Nokia Osakeyhtiötä.

Mechelin oli uupumaton Suomen etujen puolustaja, oikeudenmukaisuus ajoi kaiken muun edelle. Hän julkaisi vuonna 1886 teoksen Précis du droit public du Grand Duché de Finlande, jossa hän perusteli, miksi Suomen tulee olla tasavertainen valtio Venäjän rinnalla. Bobrikovin valtakaudella Mechelin karkotettiin maasta. Mechelinin ajatukset olivat voimakkaasti taustalla, kun itsenäiseen Suomeen sittemmin sorvattiin perustuslakia.

Allekirjoittaneen yllätti miten voimakas pasifisti Mechelin oli, hän koki rauhanaatteen erittäin tärkeäksi. 1900-luvun alussa perustettiin rauhanyhdistyksiä ja Mechelin osallistui tyttärensä ja vaimonsa kanssa aktiivisesti rauhantyöhön, esimerkiksi vuoden 1912 maailmanrauhankonfrenssissa Genevessä. Mechelin kuoli vain muutama viikko ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen.

Stubbin kirjan pohjalla on hänen väitöskirjansa. Elämäkerta on sangen lyhyt, vain noin 160 sivua. Teos keskittyy lähinnä Mechelinin poliittiseen uraan, kirjoittaja ei kuvaile häntä juurikaan henkilönä ja ajankuvaan olisi voinut myös panostaa enemmän. Tuolta ajalta löytyy millä mitalla herkullisia tarinoita ja anekdootteja, joilla kirjaa olisi voinut elävöittää.

Mechelin on Suomen historian merkittävimpiä henkilöitä ja hänen saavutuksensa ovat tärkeämpiä kuin keskivertopresidentin. 1910 valtiopäivävaaleissa hän sai enemmän ääniä kuin kukaan toinen koko maassa. Hänet on kuitenkin turhaan unohdettu. Ignooraamisen syyt lienevät siinä, ettei yksikään puolue ole vaalinut Mechelin perintöä (kuten esim. Keskusta Santeri Alkion tai SDP Oskari Tokoin perintöä). Mechelin ei edustanut ensisijaisesti mitään puoluetta, vaan Suomea.

Elisabeth Stubb: Leo Mechelin (Into Kustannus, 2018)

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Teatteritärppi: Vampyyrien tanssi Peacockissa

vampyyrien tanssi

Helsingin kaupunginteatterin kevään suurmusikaali on Peacockissa Linnanmäellä esitettävä Vampyyrien tanssi. Musikaali on eräs viime vuosien kohutuimpia tapauksia.

Vampyyrien tanssi perustuu Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat – anteeksi hampaanne ovat niskassani (1967). Elokuva oli taattua Polanskia, omituinen sekoitus kauhua, komediaa, mustaa huumoria ja Polanskille tuttua klaustrofobiaa.

Polanski ohjasi itse elokuvasta musikaalin, joka kantaesitettiin Wienissä vuonna 1997. Musiikit sävelsi Jim Steinman, joka oli tehnyt paljon yhteistyötä muun muassa Bonnie Tylerin ja Meat Loafin kanssa. Joten hyvin mahtipontista musiikkia saatiin kuulla musikaalissakin. Steinman sävelsi Vampyyrien tanssiin uutta musiikkia, mutta siinä käytettiin häikäilemättömästi hyväksi myös hänen aikaisempia hittejään kuten Total Eclipse of the Heart ja Tonight is What it Means to be Young.

Näitä hittejä kuultiin myös Peacockissa ja vetoava musiikki olikin ehdottomasti teoksen parasta antia. Lavalla vuorottelee taitavia laulajia ja kapellimestari Eeva Kontu johtaa hyvin orkesteria.

Wienissä Vampyyrien tanssi oli suuri menestys ja siitä haluttiin tehdä myös Broadway-versio. Ja siitä ongelmat alkoivatkin. Seurasi riitoja, syyskuun terrori-iskut vaikuttivat aikatauluihin, rahoittajat olivat varpaillaan. Pääosaan valittu Michael Crawford halusi muokata esityksestä komediamaisemman. Lopputulos oli fiasko.

Peacockin lavalla esityksen suurimmaksi puutteeksi nousee se, ettei musikaali paikoin tiedä ollako kauhua vai komediaa, ja muuttuu hetkittäin oudoksi sillisalaatiksi. Välillä ollaan todella vaikuttavissa goottilaisissa kauhutunnelmissa ja välillä taas esitys vaihtuu puskafarssiksi. Mitä synkemmissä sävyissä liikutaan, sitä paremmin esitys toimii.

Vampyyrien tanssi on ehdottomasti näkemisen arvoinen ja kokonaisuus jää selkeästi plussalle kaikista heikkouksistaan huolimatta. Viihdyttävä paketti, jonka biisit soivat päässä vielä monta päivää myöhemminkin.

Arvio 3/5

Vampyyrien tanssin ensi-ilta 3.2.2016

Esitysaikataulu löytyy täältä.

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Teatteritärppi: Punainen viiva teatteri Avoimissa Ovissa

Kuva: Tero Ahonen, Teatteri Avoimet Ovet.
Kuva: Tero Ahonen, Teatteri Avoimet Ovet.

Teatteri Avoimissa Ovissa esitettyä Punaista viivaa olin odottanut. Red Nose Companyn esittämä erinomainen Juoksuhaudantie noin vuosi sitten nosti odotukset todella korkealle. Red Nose Company on klovneriateatteria ja molemmissa edellä mainituissa esityksissä lavalla nähtiin vain kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen).

Kaksikko esittää Ilmari Kiannon Punaisen viivan vauhdilla ja huumorilla. Kaksikko esittää kaikki roolit. Välillä otetaan kitaraa ja haitaria esiin ja soitetaan Nirvanaa ja Manic Street Preachersia. Klovneriateatteriin kuuluu myös improvisointi, ja aina ei oikein tiedä milloin klovnit improvisoivat ja mikä kohta on käsikirjoitettu.

Punaisen viivan on ohjannut Otso Kautto. Hänen ohjauksessaan näyttelijät irrottelevat, vitsailevat ja kommentoivat myös nykypäivän ongelmia, kuten vihapuhetta ja naisen asemaa, joka onkin Punaisen viivan keskeisiä teemoja. Punaista viivaa ei esitetä uskollisesti, vaan aika paljon myös kerrotaan Ilmari Kiannon henkilöhistoriaa ja esimerkiksi Turjanlinnan tuho käydään läpi. Korpikirjailija tunnettiin lempinimellä Iki Kianto ja siitä klovnit saavatkin aasinsillan esittää hieman Iggy Popia.

Punaista viivaa voi seurata erinomaisesti, vaikka ei olisi alkuperäisteosta lukenutkaan. Miken ja Zenin käsittelyssä vakavakin aihe on hauska ja koskettava. Kyyneleet ja nauru vuorottelevat. Huomaa, että klovnit ovat olleet paljon lavalla keskenään. Yhteistyö pelaa ja ajoitukset ovat saumattomia. Esimerkiksi Juoksuhaudantietä he esittivät yli 70 kertaa.

Hyvän esityksen tunnusmerkki on se, ettei sen toivoisi päättyvän lainkaan. Punainen viiva on sellainen.

Arvio: 5/5

Punaista viivaa esitetään kevään 2016 Teatteri Avoimissa Ovissa Erottajalla. Sen jälkeen se kiertää muun muassa Lahdessa, Riihimäellä ja Kajaanissa. Esitysaikataulu löytyy täältä.

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Inspiroiva Pauno Pohjolainen

Pauno Pohjolainen: Mielipuolen päiväkirja.
Pauno Pohjolainen: Mielipuolen päiväkirja.

Didrichsenin taidemuseo kärsii Munch-krapulasta massiivisen Edvard Munch -näyttelyn jälkeen. Sijaiskärsijäksi on joutunut Pauno Pohjolainen (s. 1949), jonka Mandoliinimiehen matka -näyttely museossa on käynnissä. Näyttely ei vaan Munchin yleisöruuhkan jälkeen tunnu vetävän kävijöitä.

Tilanne on Pohjolaiselle sikäli kohtuuton, että näyttely on erinomainen ja kaipaisi ehdottomasti suurempaa huomiota ja nostetta.

Pohjolainen teki taiteilijadebyyttinsä vuonna 1975 Kuopiossa. Hän nousi maamme eturivin taiteilijoiden joukkoon ja uran kruununa on Ars Fennica -palkinto vuodelta 1997. Didrichsenin taidemuseo esittelee Pohjolaisen töitä runsaan 30 vuoden ajalta.

Kriitikko Otso Kantokorpi ehti jo kritisoida näyttelyn ripustusta, ja oli sitä mieltä, ettei Pohjolaisen suuria teoksia kannattaisi edes esitellä Didrichsenin museon kaltaisessa ahtaassa tilassa (kirjoitus täällä). Olen tyystin eri mieltä. Mielestäni Pohjolaisen teokset sopivat mainiosti Didrichsenin kodinomaiseen miljööseen.

Pohjolainen käyttää töissään paljon puuta ja hänen teoksissaan on usein uskonnollinen pohjavire. Uskonnolliset aiheet ja puun käyttö tuovat teoksiin ikiaikaista mystiikkaa.

Etenkin Pohjolaisen uudemmat suuret puuteokset saavat aivot raksuttamaan erilaisia mielleyhtymiä. Vanha kaupunki -teos johdattaa ajatukset muinaisiin puukaupunkiyhteisöihin, Ristin kuolema johdattaa ajatukset nietzscheläiseen filosofiaan. Suuri ja lähes musta Lähtevien laivojen satama -teos puolestaan saa ajattelemaan tummaa taivasta, mysrkyävää merta ja merellä aikojen saatossa menehtyneitä.

Pohjolaisen näyttely on suppeahko, mutta hyvin inspiroiva.

Arvio: 4/5

Pauno Pohjolaisen näyttely Mandoliinimiehen matka Didrichsenin taidemuseossa 9.8.2015 asti.

Kirjoitus julkaistu myös City.fi:ssä.

 

 

 

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Teatteriarvio: Slava! painii Venäjän karhun kanssa – tuloksetta

Teatteriarvio: Slava! painii Venäjän karhun kanssa – tuloksetta

Kuva: Stefan Bremer,

Slava! Kunnia on Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä pyörivä näytelmä, jossa juhlavin musiikkiesityksin kommentoidaan suuren naapurimaamme koukeroista nykytilaa ja historiaa.

Puntti Valtonen ja Juha Muje ovat Obeda ja Popeda, Blues Brothers -tyyliin sonnustautuneet veljekset, joiden ympärillä Venäjänmaa elää, kehittyy ja kuolee. Pirkko Saision kirjoittama näytelmä on viittausten aarrearkku. Sieltä voi löytää yhtymäkohtia venäläiseen musiikkiin, maalaustaiteeseen ja kirjallisuuteen, Ukrainan sisäpolitiikkaan, Venäjän homolakeihin, kansainväliseen politiikkaan, Suomen tilanteeseen ja populaarikulttuuriin. Mitä parempi yleissivistys, sen palkitsevampaa on Slava!n seuraaminen.

Lavalla vilahtaa Juri Gagarin, Gerard Depardieu, Iivana Julma, Julia Timosenko, Katariina Suuri ja Potemkin sekä Jeesuksena katosta laskeutuva Conchita Wurst. Monille hahmoille on räätälöity omat lauluosuudet. Jussi Tuurnan musiikki on taattua, mahtipontista ja melodista teatterimusiikkia slaavilaisin maustein.

Juha Mujeen piti jäädä eläkkeelle viime vuonna, mutta niin vain mies vetää taas pääroolia Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Ja hyvä niin, sillä Muje on erinomainen näyttelijä, eikä hänen soisi jäävän eläkkelle vielä pitkään aikaan. Puntti Valtosen kanssa he muodostavat Slava!ssa mainion häsläävän pääparin. He ovat lavalla lähes samannäköisiä ja samankokoisia.

Näytelmässä on runsaasti vaikuttavia yksittäisiä kohtauksia. Yksi hienoimpia on näytelmän avaava kohtaus, jossa Volgan lautturit hinaavat orkesteria lavalle. Lavasteet ovat jykevät ja parhaimmillaan musiikkiesityksiin osallistuu noin 20 henkeä.

Slava! on komeaa katsottavaa, mutta näytelmä jää lopulta vain mahtailevaksi viihdespektaakkeliksi vailla syvempää johtoajatusta. Se ampuu hieman joka suuntaan osumatta oikein mihinkään. Näytelmä ei kerro oikein mistään.

Joskus 1970-luvulla tällainen näytelmä olisi ollut rohkea ja sen esittämien olisi saattanut olla lähes mahdotonta. Mutta maailma on muuttunut. Slava! yrittää kerjätä verta nenästään, mutta nykymaailmasta ei löydy tahoja, jotka siihen nenään viitsisivät tirvaista. Ei Venäjän ja Neuvostoliiton kriittisesti pilkkaaminen ole nykyään enää mikään juttu. Jos haluaa kohahduttaa (mitä Slava! eittämättä yrittää), pitää keksiä paljon kovempia keinoja.

Brechtiläinen loppuratkaisu oli melko heppoinen. Brechtiläinen vieraannuttaminen (jossa usein juoni keskeytyy, näyttelijät kommentoivat käsikirjoitusta yleisölle, yms.) on äärimmäisen kulunut tehokeino, ja sitä pitää nykyään käyttää hyvin harkiten, jotta sillä olisi vaikutusta. Slava!:n kirjoittaja Pirkko Saisio ja Laura Jäntti edustavat sukupolvea, jolle brechtiläisyys oli todella kova juttu. Nykypolvi kaipaa siihen päivitystä ja uusia raikkaita tulokulmia, hyvänä esimerkkinä Q-teatterin Jotain toista -näytelmä.

Arvio: 2/5

Slava! Kunnia Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. 

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Näyttelyarvio: Musiikkia – Helsingin soivat muistot

Näyttelyarvio: Musiikkia – Helsingin soivat muistot

Lepakon ovi.

Tämän näyttelyn eteen on nähty vaivaa, sitä on valmisteltu huolella monta vuotta. Ja se näkyy kaikessa: esillepanossa, esineiden määrässä ja laadussa, interaktiivisissa osioissa.

Musiikkia! Kaupungin soivat muistot on Helsingin kaupunginmuseon tuorein näyttely, joka on Hakasalmen huvilassa. Siinä missä musiikkiin keskittyneet näyttelyt ja museot usein keskittyvät esittelemään soittimia tai jotain tiettyä säveltäjää, on kaupupunginmuseo valinnut toisen tien. Musiikkia!-näyttely kertoo musiikista tavallisten kaupunkilaisten näkökulmasta. Se karkoittaa näyttelystä kaiken elitismin ja tekee siitä helposti lähestyttävän.

Näyttely jatkaa samalla tutulla linjalla kuin esimerkiksi 1950-luvun Helsinkiin sukeltanut menestysnäyttely Rasvaletti, joka päättyi viime joulukuussa. Rasvaletti sai kaupunkilaiset haltioitumaan vanhoilla valokuvilla, joista jokainen löysi jotain tuttua liittyen omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Kukapa ei hyvien muistojen parissa viihtyisi?

Musiikkia!-näyttely on samanlainen nostalgiapalanen, josta kaupunkilaiset voivat löytää monia yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Jokainen Lepakossa käynyt voi tunnistaa Lepakon vanhan oven. Jokainen on joskus nähnyt katusoittajan. Jokainen muistaa koulujen laulutunnit. Yksi muistaa Hurriganesin keikalla Kaivarissa 1980, toinen kansantanhujuhlat Töölön pallokentällä 1960.

Musiikkia!-näyttelyssä jokaisella huoneella on oma teemansa. Yksi huone esittelee oopperaa ja klassista musiikkia, toinen fanikulttuuria, yhdestä huoneesta on tehty musiikkiluokka. Kenties mieleenpainuvin huone on kirkkomusiikkia esittelevä huone. Pienestä huoneesta on tehty kappeli, jossa on asiaankuuluvat seinä- ja kattomaalaukset.

Näyttelyssä on tärkeä rooli myös interaktiivisilla osioilla. Koulun musiikkitunneilta tuttuja lauluja voi esittää SingStar-versioina tai sitten voi testata oman musiikkimakunsa.

Näyttelyn tarjonta on jopa liiankin runsas ja yltäkylläinen. Monista asioista saisi enemmän irti, jos yhteen asiaan olisi keskitytty enemmän ja syvällisemmin. Mutta kaikkinensa Musiikkia!-on hyvin suunniteltu näyttelypaketti. Harvoin tavallisen kaduntallaajan musiikkikokemukset on näin perusteellisesti nostettu framille.

Mikään kiire Hakasalmen huvilaan ei ole, sillä näyttely on auki vuoteen 2017 saakka.

Arvio: 4/5

Musiikkia! Kaupungin soivat muistot -näyttely Hakasalmen huvilassa Helsingissä. 

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Elokuva-arvio: Toiset tytöt ja aikuistumisen tuska

Elokuva-arvio: Toiset tytöt ja aikuistumisen tuska

Toiset tytöt -elokuva perustuu neljän nuoren tytön videopäiväkirjoihin. Ohjaaja Esa Illi on niistä muokannut episodimaisen fiktioelokuvan.

Elokuva kertoo neljästä kaveruksesta, jotka kokevat aikuistumisen tuskaa kukin tahoillaan. Tehdään niitä tyypillisiä nuoruuden virheitä: dokataan, kokeillaan pilveä, tullaan raskaaksi.

Elokuvan pääosissa ovat Sara Soulié, Ida Vakkuri, Misa Lommi ja Bahar Tokat. Ohjaaja Esa Illi on aikaisemminkin tehnyt viihdyttäviä draamaelokuvia, joissa näyttelijät saavat ison roolin (Apinajuttu, Broidit). Toiset tytöt -elokuvassa nuoret näyttelijät tekevät luontevat roolit Illin ohjauksessa. Nelikkosta kukaan ei erotu voimakkaasti edukseen, vaan kaikki tekevät tasaisen varmaa työtä.

Toiset tytöt on kuin tyttöjen versio Kohta 18 -elokuvasta. Maarit Lallin ohjaama Kohta 18 kertoi nuorten poikien elämästä ja putsasi pokaalipöydän Jussi-gaalassa pari vuotta sitten. Toiset tytöt tulee tuskin samaa temppua tekemään, sillä se ei yllä yhtä elämänmakuiseksi ja autenttiseksi nuorisokuvaukseksi. Kohta 18 -elokuvan dokumentaarinen ote piti paremmin otteessaan.

Siinä missä viime aikoina elokuvissa on saanut tottua Turun ja Naantalin maisemiin, niin Toiset tytöt on leimallisesti Helsinki-elokuva. Helsinki on tärkeässä osassa tarinaa, ja Esa Illi kuvaajineen käyttää kaupunkia hyvin hyväkseen. Suomenlinna, Kivinokka, Töölönlahti ja muut merelliset kaupunkimiljööt ovat kauniisti esillä.

Toiset tytöt on mukavaa ajan vietettä, jota on helppo katsoa ja helppo unohtaa.

Arvio: 3/5

Toiset tytöt ensi-illassa 13.3.2015

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Näyttelyarvio: Valokuvan legenda Robert Mapplethorpe

Näyttelyarvio: Valokuvan legenda Robert Mapplethorpe

Robert Mapplethorpe: Susan Sarandon.

Varhain AIDSiin kuollut yhdysvaltalainen valokuvaaja Robert Mapplethorpe (1946-1989) tunnetaan erityisesti julkkisten muotokuvista ja homoja esittävistä mustavalkokuvista.

Kiasman uusi näyttely esittelee yli 200 legendaksi kohonneen Mapplethorpen kuvaa. Mapplethorpe eli taide- ja kulttuuriväen keskellä 1970- ja 1980-lukujen New Yorkissa. Hän asui pitkään Patti Smithin kanssa, ja kuvasi myös Smithiä paljon. Yksi tunnetuimmista kuvista on Patti Smithin Horses-debyyttilevyn kansi.

Kiasman näyttely jakautuu useaan osaan. Suurta yleisöä kiinnostanee eniten Mapplethorpen julkkiksia esittävät kuvat. Hän tunsi runsaasti kulttuurieliittiä ja taiteilijoita, ja kuvasi heitä runsaasti. Kiasmassa seinällä ovat muun muassa Richard Gere, Truman Capote, Susan Sarandon, Grace Jones, Deborah Harry, Yoko Ono ja Andy Warhol.

Toinen huomiota herättävä kokonaisuus koostuu sadomasokismia melko avoimesti esittelevistä kuvista. Mapplethorpe kuvaa miehen elintä lähikuvissa, ja näyttelyssä varoitetaan, ettei osio sovellu alle 18-vuotiaille. Tässä esimerkki (Silmät kiinni alle 18-vuotiaat):

Mapplethorpen kuvat herättivät aikanaan paljon pahennusta, eikä niitä kaikkialla maailmassa olisi edelleenkään soveliasta esittää. Tosin Kiasman näyttelyyn ei ole päätynyt kaikkein shokeeraavimpia kuvia.

Mapplethorpen valokuvia peitää suma, joka syntyy hänen valtavasta maineestaan. Mutta mitä tuon sumuverhon takaa paljastuu? Tyhjää.

Mapplethorpen ikoniset julkkisvalokuvat ovat hyvin tyhjiä. Niissä ei ole juuri mitään sisältöä. Eikä myöskään tunnetta. Jos kuvissa ei olisi julkkiksia, niin harva niistä jaksaisi kovasti innostua.

Sadomasokismikaan ei jaksa teemana häkellyttää, joten nekin valokuvat ovat lähinnä pieni tuokio modernin valokuvauksen historiaa.

Mutta sitä ei sovi kiistää, etteikö Mapplethorpella ole suvereenia visuaalista silmää. Valokuvat on rajattu millimetrin tarkasti ja asetelmat on geometrisen harmonisia. Tässä mielessä näyttelyn visuaalisesti upeinta antia ovat hänen tutkielmansa ihmiskehosta, jotka ovat veistoksellisia ja kauniita. Mustat miesvartalot on laitettu asentoihin, joista käy ilmi Mapplethorpen taidehistorian tuntemus.

Myös Mapplethorpen varhaiset polaroid-kuvat ovat kiinnostavampia kuin myöhemmät julkkisten muotokuvat. Polaroid-kuvissa on rosoisempaa ja arkipäiväisempää otetta. Niissä on sitä tunnetta ja intohimoa, josta Mapplethorpe tunnetaan.

Mapplethorpe on niin kovan luokan nimi, että näyttely kannattaa käydä katsomassa jo pelkän yleissivistyksen vuoksi. Viimeksi miehen tuotantoa nähtiin laajemmin Suomessa 1990-luvulla, jolloin näyttely järjestettiin Turussa.

Arvio: 3/5

Robert Mapplethorpe Kiasmassa  13.3.-13.9.2015

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Näyttelyarvio: Mestari Hammarsøi ensi kertaa Suomessa

Näyttelyarvio: Mestari Hammarsøi ensi kertaa Suomessa

Amos Andersonin taidemuseo esittelee tanskalaisen mestarin Vilhelm Hammarsøin maalauksia. Hammarsøi (1864-1916) on Tanskan maalaustaiteen suuria nimiä ja häntä pidetään nimenomaan tanskalaisena taiteilijana, joka kuvasi muun muassa Kööpenhaminaa.
Mutta jos ei tietäsi, niin aivan yhtä hyvin Hammarsøi voisi olla suomalaisuuden kuvaaja. Hänen maisemamaalauksissa on hyvin paljon suomalaista melankoliaa. Värit ovat haaleat ja tunnelma on kuin marraskuisesta Suomesta. Maisemakuvissa ei ole juurikaan ihmisiä ja muutenkin elementtejä on vähän. Maisemat ovat tyhjiä. Suomalaiset voisivat hyvinkin rakastua Hammarsøihin.
Näyttelyssä on maisemamaalausten lisäksi Hammarsøin sisäkuvia. Ne ovat yhtä surumielisiä kuin ulkokuvat. Huoneet ovat usein tyhjiä. Jos huoneessa on ihminen, hän on selin. Kasvoja ei näytetä.
Suomessa on ennen tätä nähty vain satunnaisia Hammarsøin töitä, eikä Suomessa tiettävästi ole kuin yksi Hammarsøi. Se on Ateneumin kokoelmissa oleva Sisäkuva. Amos Andersonin näyttely on ensimmäinen laajempi Hammarsøin näyttely Suomessa ja sinne on lainattu teoksia Tanskasta, Ruotsista, Saksasta, Ranskasta ja Isosta-Britanniasta.
Näyttelyn ovat suunnitelleet kriitikko ja kuraattori Timo Valjakka ja taidemaalari Paul Osipow. Näyttelyn yhteydessä on julkaistu SKS:n kustantama runsaasti kuvitettu Hammarsøi-kirja.
Näyttely on vain valitettavan suppea, teoksia on esillä vain noin 20. Mieluusti näitä olisi enemmänkin katsellut.
Arvio: 4/5

Vilhelm Hammershøi, Hiljaisuuden maalari. Amos Andersonin taidemuseossa 6.2.–18.5.2015


Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Teatteriarviossa Jotain toista: Lesboäidin vaikea rakkaus

Teatteriarviossa Jotain toista: Lesboäidin vaikea rakkaus

Kuva: Pate Pesonius.

Q-teatteri taitaa olla kaupungin kuumin teatteri juuri tällä hetkellä. Viime vuonna Kaspar Hauser sai sekä kriitikot että yleisön polvilleen. Se ei ole helppo lähtökohta uudella vuodelle. Ei yleisön kannalta eikä työryhmän kannalta. Odotukset ovat korkealla. Mutta 19.2. ensi-iltansa saanut Jotain toista -näytelmä ei petä vaativiakaan odotuksia.

Jotain toista -näytelmän alaotsikko on henkilökohtaisen halun näyttämö. Ja sitä se todellakin on. Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Elena Leeven näyttelemä henkilö puhuu Sanna-Kaisa Palon orgasmin partaalle. Näytelmä kuroo sukupolvien välisiä kokemuksia kiinni, sillä se päättyy kohtaukseen, jossa Sanna-Kaisa Palon tytär oikeasta elämästä, Emmi Parviainen, sekstailee Iida Kuninkaan kanssa. Pelkkä puhe on muuttunut konkreettisiksi teoiksi, puhuttu kieli kehon kieleksi.

Näytelmässä puhutaan paljon seksistä ja paljasta pintaakin on poikkeuksellisen paljon tarjolla. Vaikka tissejä ja peppuja vilkkuukin, niin alastomuudella ei kuitenkaan mässäillä, vaan se hoidetaan hienotunteisesti.

Jotain toista perustuu sen ohjaajan Milja Sarkolan tekstiin. Milja teki jokunen vuosi sitten Perheenjäsen-näytelmän teatteri Takomoon. Se kertoi Sarkolan teatteriperheestä, johon kuuluvat muun muassa teatterinjohtaja-isä Asko Sarkola ja näyttelijä-veli Sampo Sarkola. Käsiohjelman mukaan siitä jäi runsaasti materiaalia yli, ja se ylijäämämatsku toimi pohjana Jotain toista -näytelmälle.

Jotain toista kertaa Milja Sarkolan rakkaus- ja seksuaalihistorian. Miten hän lapsena ”kuvasi” pornoelokuvia, ihastui vanhempaan näyttelijään, havaitsi olevansa homoseksuaali, sai lapsia, rakastui naiseen ja muutti tämän kanssa asumaan. Kuitenkaan hän ei osaa rakastaa, vaan torjuu kaikki puolisonsa lähentely-yritykset.

Näytelmä on eittämättä Sarkolan omakohtainen tilitys rakkauden vaikeudesta, mutta katsojalle jää hyvin epäselväksi, missä on totuuden siemen ja mikä on unelmaa ja kuvitelmaa.

Lisää hämennystä soppaan tuo näytelmän metataso. Välillä esitetään näytelmää ja välillä ollaan tekevinään sitä. Tommi Korpela esittää välillä teatteriohjaajia (milloin Asko Sarkolaa, milloin Q-teatterin johtaja Antti Hietasta), välillä kenties itseään, välillä Miljan rakastettuja. Hauska on kohtaus, jossa Korpela väittää Miitta Sorvalin olevan täysi hullu.

– Sano sitten yksikin naisnäytelijä, joka ei ole hullu? häneltä tivataan.
– Elina Knihtilä. Tai on sekin vähän hullu, Korpela vastaa.

Tällainen metatasojen käyttö ei ole mitään uutta, ja se ei välttämättä anna tavalliselle teatterinkatsojelle kovin paljoa, jos ei yhtään ennakkoon tunne henkilöiden taustoja. Siinä liikutaan vaarallisilla vesillä, mutta muutamaa pientä pohjakosketusta lukuunottamatta suuret karikot vältetään.
 
Jotain toista on hämmentävä, mutta erittäin viihdyttävä paketti. Se on poikkeuksellisen rohkea kertomus rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.

Arvio: 4/5

Jotain toista -näytelmä Q-teatterissa, ensi-ilta 19.2.

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Kiehtova ja lohduton The Imitation Game

Arvio: Kiehtova ja lohduton The Imitation Game

Kuva: SF Film.

Kahdeksalla Oscar-ehdokkuudella siunattu The Imitation Game kertoo erään viime vuosisadan surkeimmista ihmiskohtaloista. Englantilaisen Alan Turingin tarina on äärettömän kiehtova ja samalla hyvin lohduton.

Saksalaiset olivat toisen maailmansodan aikana kehittäneet Enigma-salakirjoitusjärjestelmän, jonka piti olla niin hyvin suojattu, ettei kukaan pysty sitä murtamaan. Enigman koodeja vaihdettiin aina puolilta öin, joten sen selvittämiseen oli aina aikaa vain vuorokausi.

Enigmasta on kirjoitettu paljon, eräs tunnetuimmista tarinoista on Robert Harrisin dekkari Enigma, joka on myös elokuvaksi tehty. The Imitation Game Alan Turingin tarinan. Turing oli nuori matemaatikko, joka pestattiin salaiseen operaation murtamaan Enigma. Turingilla on joukko huippuosaajia ympärillä ja lopulta Turing keksii, miten Enigma murretaan. Mutta sitten seuraa vaikein osuus: miten tietoa voi hyödyntää niin ettei siitä jää kiinni?

The Imitation Gamessa leikataan väliin pätkiä sotatantereelta. Elokuvassa on osuvasti kuvattu kotirintaman turhautuneisuutta. Rintamalla kuolee tuhansia ja tuhansia sotilaita ja siviilejä, natsilippu nousee kaupunkiin toisensa perään, kansa näkee nälkää ja samaan aikaan Turingin porukka nysvää radiotehtaassa, eikä tunnu saavan mitään aikaan.

Elokuva ei ole varsinainen dekkari, vaan pikemminkin Turingin henkilökuva. Turing joutuu taistelemaan Enigman lisäksi aikaa, epäuskoisia esimiehiä, nuivia työtovereita ja suvaitsematonta yhteiskuntaa vastaan.

Turing oli homoseksuaali, ja se oli tuohon aikaan rikollista. Turing mursi Enigman, ja sen arvellaan lyhentäneen sotaa ainakin vuodella ja pelastaneen miljoonia ihmishenkiä, mutta miten Turing tästä palkittiin? Häntä vainottiin homoseksuaalisuuden takia, hän joutui kemiallisen kastraation uhriksi ja teki lopulta itsemurhan vuonna 1954. Vasta 2010-luvulla Britannian valtiojohto on virallisesti pahoitellut Turingin kohtelua.

The Imitation Game on elokuva siitä, miten me voimme ymmärtää erilaisuutta ja eritavalla ajattelevia: koneita, naisia, homoja, älykköjä.

Turingia esittää hienosti Benedict Cumberbatch. Hän piirtää uskottavan ja koskettavan henkilökuvan ylimielisestä, yksinäisestä ja huippuälykkäästä tiedemiehestä. Cumberbatch on aiheesta ehdolla parhaan miespääosan Oscar-sarjassa. Keira Knightley puolestaan on sivusostaan Oscar-ehdokkaana, mutta en tosin ymmärrä miksi. Roolisuoritus on hyvin tavanomainen. Sitä vastoin  Matthew Goode tekee mainion roolin shakkimestari Hugh Alexanderina.

The Imitation Game on hyvää laatudraamaa, jossa voimakkaat tunteet ja historialliset faktat kättelevät.

Arvio 4/5

The Imitation Game ensi-illassa 20.2.

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Teatteriarvio: Palava kaupunki on tunnelmapala liekehtivästä Helsingistä

Teatteriarvio: Palava kaupunki on tunnelmapala liekehtivästä Helsingistä

Kari Hevossaari esittää hevosta. Kuva: Mikko Mäntyniemi.

Palava kaupunki on näytelmä Helsingin pommituksista. Nykyään Erottajalla sijaitseva teatteri Avoimet ovet on sijainniltaan oiva paikka tälle näytelmällä, sillä teatterin ovien ulkopuolelle putosi sodan aikana monia pommeja. Sodan tuhoisin pommi-isku, jossa kuoli yli 50 ihmistä, tapahtui juuri Erottajalla.

Sirpa Kähkösen kirjoittama ja Taru Mäkelän ohjaama Palava kaupunki lähestyy sotaa yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta. Myös hevonen saa oman puheenvuoronsa. Dialogi on hauskan vanhanaikaista, kuin vanhoista Suomi-filmeistä. Näytelmässä onkin paljon puhetta ja vähän toimintaa.

Välillä lauletaan sota-aiheisia lauluja. Anna-Mari Kähärä on säveltänyt laulut, ja sanat ovat sota-aikaisista teksteistä ja runoista (Arvo Turtiaista, Aaro Hellaakoskea, yms). Lauluja tulkitsee näytelmän neljä loistavaa laulajaa Sinikka Sokka, Reetta Ristimäki, Kari Hevossaari ja Suvi Isotalo. Laulut ovatkin Palavan kaupungin parasta antia.

Palava kaupunki kertoo kiehtovasta aiheesta, mutta kertomuksen ihmiskohtalot eivät ole kovin koskettavia. Näytelmässä ei ole suuria tunteita, eikä se onnistu kertomaan aiheestaan mitään olennaista uutta. Eräs taiteen tehtävistä on auttaa katsojat näkemään asiat toisin silmin. Tässäkään Palava kaupunki ei onnistu.

Taustakankaalle heijastetaan sota-aikaisia valokuvia, joista suuri osa on SA-kuvagallerian lähes loppumattomasta kokoelmasta. Iso osa kuvista on Helsingistä. Monesti kuvat vievät liikaa huomiota näytelmästä. Monta kertaa huomasin jääväni tuijottamaan kuvaa ja miettimään, että mistä kadunkulmasta se on otettu. Se ehkä kertoo jotain näytelmän kiinnostavuudesta.

Palava kaupunki on lauluineen ja kuvineen kiva pieni historiallinen tunnelmapala, ei enempää eikä vähempää. Kyllä sen parissa sen kaksi tuntia viettää, mutta ei siitä hirveästi jälkipolville jää kerrottavaa.

Arvio: 2/5

Palava kaupunki -näytelmä teatteri Avoimissa Ovissa 10.2.-21.4.2015

PS. Palava kaupunki -näytelmän jälkeen voi teatterin ulkopuolella tarkkailla Erottajan rakennusten kivijalkoja. Monissa on pommitusten jälkiä vielä nähtävissä.

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Teatteriarvio: Mielipuolen päiväkirjassa voi sattua kaikkea kummaa

Teatteriarvio: Mielipuolen päiväkirjassa voi sattua kaikkea kummaa

Kuva: Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin näytelmä Mielipuolen päiväkirja maalaa synkkää kuvaa nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Näytelmä perustuu väljästi Nikolai Gogolin novelleihin Nenä ja Hullun päiväkirja, mutta se tarkastelee kriittisesti 2000-luvun työelämää, kapitalismia ja globalisaatiota. Ja pientä ihmistä tämän kaiken hulluuden puristuksissa.

Näytelmä alkaa Black Sabbathin Paranoidilla, ja taustalla pyörii teksti, joka kertoo muun muassa, että näytelmän jälkeen maailma saattaa olla hieman parempi paikka. Paranoidin jälkeen Vesa Vierikon esittämä Putkonen esittää pitkäpiimäisen ja raskassoutuisen monologin, jossa hän kertoo miten Ikea on varastanut 11 minuuttia hänen elämästään. Tämän jälkeen päästään vauhtiin.

Putkonen on kylmälaitefirma Cooltechin talousassistentti, joka on kaikissa organisaatiokaavioissa aina se alin henkilö. Putkonen on auttamaton luuseri, joka toki on mestarillinen Excel-guru. Mutta Putkonen ei suostu hyväksymään asemaansa. Hänen vääristynyt mielensä uskoo, että ylennys on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Hän uskoo olevansa korvaamaton firmalleen ja maailmalle. Hän uskoo saavansa konttorin Kirstin omakseen. Unelmat ja todellisuus eivät vain suostu kohtaamaan.

Ja kaiken lisäksi Putkoselta on tukka hävinnyt yht’ äkkiä, ja pää on kuin ”kolhiintunut teepannu”. Gogolin Nenä-kertomuksessa mieheltä häviää nenä, ja pian nenä alkaa esiintyä valtioneuvoksena. Putkosen huomaa pian, että hänen tukkansa alkaa esiintyä Microsoftin pääjohtajana. Tukka kuvastaa Putkosen puuttuvia ominaisuuksia. Tukka antaa tv-haastatteluja, kihlaa konttorin Kirstin ja nousee suuryrityksen johtoon. Putkonen saa Cooltechista potkut ja seuraa vierestä tukan menestystä. (huom! Putkosta voi seurata myös Twitterissä)

Välillä seurataan talousuutisia, joissa kerrotaan synkkiä lukuja maailman tilasta.

Mielipuolen päiväkirjan kanssa Vesa Vierikko viettää 35-vuotista taiteilijajuhlaa. Putkosen roolissa hän piirtää hienon henkilökuvan surkeasta toimistorotasta, josta varmasti monet suomalaismiehet löytävät samaistumispintaa. Vierikon lisäksi ihan yhtä makoisat roolit on räätälöity Robin Svartsrtömille, Minna Suuroselle ja Taisto Oksaselle. Erityisesti Oksasen esittämä Mönkkönen on herkullinen tapaus.

Mielipuolen päiväkirjan on ohjannut Esa Leskinen. Hän on myös käsikirjoittanut näytelmän yhdessä Sami Keski-Vähälän kanssa. Näytelmä on osa Ryhmäteatterin Gogol-trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli Päällystakki vuodelta 2009.

Nenä on Venäjäksi Nos, joka takaperinkäännettynä on Son, joka puolestaan tarkoittaa unta. Ryhmäteatterin näytelmässä on paljon kohtauksia, joista ei oikein ota selvää, ollaanko unessa, kuvitelmissa, unelmissa vai todellisuudessa. Näytelmää mukaillen: Kaikkea kummaa sitä saattaa sattua.

Arvio: 4/5

Mielipuolen päiväkirja Ryhmäteatterissa 12.2.-9.5.2015

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Elokuva-arvio: Fifty Shades of Gray ei ole kovin porno

Elokuva-arvio: Fifty Shades of Gray ei ole kovin porno

Kuva: UPI Media.

Fifty Shades of Gray on ollut viime vuosien suurimpia populaarikulttuurin ilmiöitä. ”Pornomammaksi” tituleeratun E. L. Jamesin Fifty Shades -kirjatrilogiaa on myyty miljoonia, ja sen ensimmäinen osa on Britannian kaikkien aikojen myydyin romaani.

Kirja kertoo nuoren opiskelijanaisen ja rikkaan yritysjohtajan suhteesta. Kirjassa on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti parin sadomasokistisia leikkejä. Kaunokirjallisia ansioita harva on yltynyt kehumaan.

Suuren menestyksen saattelemana kirjasta piti tietenkin tehdä elokuva. Fifty Shades of Gray sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 11.2. ja Suomen ensi-ilta on perjantaina 13.2. Aikaisemmin New Yorkissa järjestettiin elokuvasta näytös faneille, jonka yhteydessä kerrottiin, että jatko-osiakin on tulossa.

Myös lehdistö on saanut nähdä elokuvan etukäteen, mutta tiukkojen turvatoimien saattelemana. Näytöksessä oli vartijat paikalla, ettei kukaan kuvaa tai äänitä elokuvaa salaa. Toimittajien piti allekirjoittaa vaitiolovelvollisuus, ettei elokuvasta paljasteta mitään ennen 11.2.

Faneja elokuva on kiinnostanut kovasti. Lippuja on Suomessa myyty jo noin 20 000 ennakkoon.

Kuten niin usein vastaavien ”kohu-elokuvien” kohdalla: paljon melua tyhjästä. Elokuva on sangen mitätön ja pinnallinen draama.

Pääosia näyttelevät Dakota Johnson ja Jamie Dornan. Johnson on ihan söpö Anastasia Steelen roolissa, mutta Dornan on jäykkä kuin uppotukki, ja hänen ultra-machot vuorosanansa lähinnä huvittavat (I don’t make love, I fuck – hard).

Pääparin välillä ei ole kemiaa. Yksikään kipinä ei roihahda liekkiin.

Entäs se seksi?

Elokuvassa ollaan päädytty siihen ratkaisuun, että seksi on sivuosassa. Kirjat ovat myyneet seksillä, mutta elokuvaa on lähdetty tekemään kahden ihmisen välisenä romanttisena suhdeseikkailuna. Seksin jättäminen sivuosaan on rohkea ratkaisu tai sitten Amerikan siveelliset markkinat vaativat sitä. Oli miten oli, heikon pääparin ansiosta draama ei toimi. Edes ne seksikohtaukset eivät ole järin eroottisia.

Steelen ja Grayn henkilöhahmot jäävät auttamattoman ohuiksi. Grayn mieltymystä sm-leikkeihin perustellaan lapsuuden ja nuoruuden traumoilla, mutta nekin perustelut jäävät turhan mystisiksi.

Elokuvan on ohjannut Sam Taylor-Johnson. Voisi vaan kuvitella, mitä tämä elokuva voisi olla, jos puikoissa olisi joku vanhan liiton eurooppalainen mestari, kuten Roman Polanski tai Michael Haneke. Voisi elokuvassa olla hieman toisenlaista säpinää ja sutinaa.

Fifty Shades of Gray -kirjat ovat olleet niin valtavia menestyksiä, että elokuva on ollut aivan pakko tehdä. Ja se on tehty rahan kiilto silmissä. Vaikuttaa siltä, ettei oikein kellään ole ollut suurta intohimoa elokuvaa kohtaan: ei ohjaajalla, ei käsikirjoittajilla, ei näyttelijöillä. Ja tämä intohimottomuus näkyy valkokankaalla.

Arvio: 1/5

Fifty Shades of Gray, ensi-illassa 13.2.

Kirjoittaja on kaupunkikirjailija, bloggaaja ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather