Teatteriarvio: Mielipuolen päiväkirjassa voi sattua kaikkea kummaa

Teatteriarvio: Mielipuolen päiväkirjassa voi sattua kaikkea kummaa

Kuva: Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin näytelmä Mielipuolen päiväkirja maalaa synkkää kuvaa nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Näytelmä perustuu väljästi Nikolai Gogolin novelleihin Nenä ja Hullun päiväkirja, mutta se tarkastelee kriittisesti 2000-luvun työelämää, kapitalismia ja globalisaatiota. Ja pientä ihmistä tämän kaiken hulluuden puristuksissa.

Näytelmä alkaa Black Sabbathin Paranoidilla, ja taustalla pyörii teksti, joka kertoo muun muassa, että näytelmän jälkeen maailma saattaa olla hieman parempi paikka. Paranoidin jälkeen Vesa Vierikon esittämä Putkonen esittää pitkäpiimäisen ja raskassoutuisen monologin, jossa hän kertoo miten Ikea on varastanut 11 minuuttia hänen elämästään. Tämän jälkeen päästään vauhtiin.

Putkonen on kylmälaitefirma Cooltechin talousassistentti, joka on kaikissa organisaatiokaavioissa aina se alin henkilö. Putkonen on auttamaton luuseri, joka toki on mestarillinen Excel-guru. Mutta Putkonen ei suostu hyväksymään asemaansa. Hänen vääristynyt mielensä uskoo, että ylennys on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Hän uskoo olevansa korvaamaton firmalleen ja maailmalle. Hän uskoo saavansa konttorin Kirstin omakseen. Unelmat ja todellisuus eivät vain suostu kohtaamaan.

Ja kaiken lisäksi Putkoselta on tukka hävinnyt yht’ äkkiä, ja pää on kuin ”kolhiintunut teepannu”. Gogolin Nenä-kertomuksessa mieheltä häviää nenä, ja pian nenä alkaa esiintyä valtioneuvoksena. Putkosen huomaa pian, että hänen tukkansa alkaa esiintyä Microsoftin pääjohtajana. Tukka kuvastaa Putkosen puuttuvia ominaisuuksia. Tukka antaa tv-haastatteluja, kihlaa konttorin Kirstin ja nousee suuryrityksen johtoon. Putkonen saa Cooltechista potkut ja seuraa vierestä tukan menestystä. (huom! Putkosta voi seurata myös Twitterissä)

Välillä seurataan talousuutisia, joissa kerrotaan synkkiä lukuja maailman tilasta.

Mielipuolen päiväkirjan kanssa Vesa Vierikko viettää 35-vuotista taiteilijajuhlaa. Putkosen roolissa hän piirtää hienon henkilökuvan surkeasta toimistorotasta, josta varmasti monet suomalaismiehet löytävät samaistumispintaa. Vierikon lisäksi ihan yhtä makoisat roolit on räätälöity Robin Svartsrtömille, Minna Suuroselle ja Taisto Oksaselle. Erityisesti Oksasen esittämä Mönkkönen on herkullinen tapaus.

Mielipuolen päiväkirjan on ohjannut Esa Leskinen. Hän on myös käsikirjoittanut näytelmän yhdessä Sami Keski-Vähälän kanssa. Näytelmä on osa Ryhmäteatterin Gogol-trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli Päällystakki vuodelta 2009.

Nenä on Venäjäksi Nos, joka takaperinkäännettynä on Son, joka puolestaan tarkoittaa unta. Ryhmäteatterin näytelmässä on paljon kohtauksia, joista ei oikein ota selvää, ollaanko unessa, kuvitelmissa, unelmissa vai todellisuudessa. Näytelmää mukaillen: Kaikkea kummaa sitä saattaa sattua.

Arvio: 4/5

Mielipuolen päiväkirja Ryhmäteatterissa 12.2.-9.5.2015

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Elokuva-arvio: Fifty Shades of Gray ei ole kovin porno

Elokuva-arvio: Fifty Shades of Gray ei ole kovin porno

Kuva: UPI Media.

Fifty Shades of Gray on ollut viime vuosien suurimpia populaarikulttuurin ilmiöitä. ”Pornomammaksi” tituleeratun E. L. Jamesin Fifty Shades -kirjatrilogiaa on myyty miljoonia, ja sen ensimmäinen osa on Britannian kaikkien aikojen myydyin romaani.

Kirja kertoo nuoren opiskelijanaisen ja rikkaan yritysjohtajan suhteesta. Kirjassa on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti parin sadomasokistisia leikkejä. Kaunokirjallisia ansioita harva on yltynyt kehumaan.

Suuren menestyksen saattelemana kirjasta piti tietenkin tehdä elokuva. Fifty Shades of Gray sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 11.2. ja Suomen ensi-ilta on perjantaina 13.2. Aikaisemmin New Yorkissa järjestettiin elokuvasta näytös faneille, jonka yhteydessä kerrottiin, että jatko-osiakin on tulossa.

Myös lehdistö on saanut nähdä elokuvan etukäteen, mutta tiukkojen turvatoimien saattelemana. Näytöksessä oli vartijat paikalla, ettei kukaan kuvaa tai äänitä elokuvaa salaa. Toimittajien piti allekirjoittaa vaitiolovelvollisuus, ettei elokuvasta paljasteta mitään ennen 11.2.

Faneja elokuva on kiinnostanut kovasti. Lippuja on Suomessa myyty jo noin 20 000 ennakkoon.

Kuten niin usein vastaavien ”kohu-elokuvien” kohdalla: paljon melua tyhjästä. Elokuva on sangen mitätön ja pinnallinen draama.

Pääosia näyttelevät Dakota Johnson ja Jamie Dornan. Johnson on ihan söpö Anastasia Steelen roolissa, mutta Dornan on jäykkä kuin uppotukki, ja hänen ultra-machot vuorosanansa lähinnä huvittavat (I don’t make love, I fuck – hard).

Pääparin välillä ei ole kemiaa. Yksikään kipinä ei roihahda liekkiin.

Entäs se seksi?

Elokuvassa ollaan päädytty siihen ratkaisuun, että seksi on sivuosassa. Kirjat ovat myyneet seksillä, mutta elokuvaa on lähdetty tekemään kahden ihmisen välisenä romanttisena suhdeseikkailuna. Seksin jättäminen sivuosaan on rohkea ratkaisu tai sitten Amerikan siveelliset markkinat vaativat sitä. Oli miten oli, heikon pääparin ansiosta draama ei toimi. Edes ne seksikohtaukset eivät ole järin eroottisia.

Steelen ja Grayn henkilöhahmot jäävät auttamattoman ohuiksi. Grayn mieltymystä sm-leikkeihin perustellaan lapsuuden ja nuoruuden traumoilla, mutta nekin perustelut jäävät turhan mystisiksi.

Elokuvan on ohjannut Sam Taylor-Johnson. Voisi vaan kuvitella, mitä tämä elokuva voisi olla, jos puikoissa olisi joku vanhan liiton eurooppalainen mestari, kuten Roman Polanski tai Michael Haneke. Voisi elokuvassa olla hieman toisenlaista säpinää ja sutinaa.

Fifty Shades of Gray -kirjat ovat olleet niin valtavia menestyksiä, että elokuva on ollut aivan pakko tehdä. Ja se on tehty rahan kiilto silmissä. Vaikuttaa siltä, ettei oikein kellään ole ollut suurta intohimoa elokuvaa kohtaan: ei ohjaajalla, ei käsikirjoittajilla, ei näyttelijöillä. Ja tämä intohimottomuus näkyy valkokankaalla.

Arvio: 1/5

Fifty Shades of Gray, ensi-illassa 13.2.

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Elokuva-arvio: Kaiken teoria on liikuttava elämäkerta Stephen Hawkingista

Elokuva-arvio: Kaiken teoria on liikuttava elämäkerta Stephen Hawkingista

Kuva: UPI Media.

Stephen Hawking (s. 1942) on yksi viime vuosisadan tunnetuimmista tiedemiehistä. Tieteellisten saavutustensa ohella hänet tunnetaan vähintään yhtä hyvin siitä, että hän sairastaa harvinaista ALS-tautia, istuu pyörätuolissa ja kommunikoi puhesyntetisaattorilla.

Hawkingin vaimo Jane julkaisi muistelmat pariskunnan yhteisestä elosta ja sen pohjalta James Marsh on ohjannut elämäkertaelokuvan Kaiken teoria.

Elokuva käy läpi Hawkingin nuoruutta, sairastumista, avioliittoa ja tiedemiehen uraa. Hawking oli lahjakas opiskeilija Cambridgen yliopistossa, jonka teoriat maailmankaikkeudesta sai professorien päät pyörälle. Hän oli hyvin tavallinen nuori mies, joka oli kiinnostunut tytöistä ja juhlimisesta. Parikymppisenä hän sairastui hermoradat rappeuttavaan ALS-tautiin, joka eteni nopeasti. Hänelle annettiin elinaikaa vain pari vuotta.

Mutta niin vain Hawking sitkeästi jatkoi tieteen tekemistä ja julkaisi vuonna 1988 tunnetun kirjan Ajan lyhyt historia, joka rikkoi myyntiennätyksiä Britanniassa ja päätyi Guinnessin ennätysten kirjaan.

Elokuvassa Hawkingia esittää loistavasti Eddie Redmayne, joka muistetaan muun muassa elokuvista My Week with Marilyn ja Les Miserables. Redmaynen roolia on helppo verrata esimerkiksi Daniel Day-Lewisin CP-vammaisen kirjailijan rooliin elokuvassa Minun elämäni tai Russell Crowen skitsofreenisen matemaatikon rooliin elokuvassa Kaunis mieli. Myös Redmayne on roolistaan ehdolla parhaan miespääosan Oscar-sarjassa. Eikä voitto varmasti ole kovin kaukana. Golden Globe tuli jo plakkariin. Lisäksi Jane-vaimoa esittävä Felicity Jones on ehdolla parhaan naispääosan sarjassa, ja onpa Oscar-ehdokkuudet tulleet myös  parhaan musiikin, sovitetun käsikirjoituksen ja parhaan elokuvan kategorioissa.

Elokuva on aika konservatiivinen, ja käsikirjoitus on hieman pliisu ja tasapaksu. Tarinaan olisi voinut kehittää enemmän älyllisiä oivalluksia, aihe kun siihen antaa mahdollisuudet. Mutta on siellä muutamia erinomaisia kerronnallisia kikkoja mukana: tanssi joen rannalla kuvaa ajan kulumista, maito sekoittuu kahviin kuin tähtivyö linnunradalla ja villapaidan läpi nähty takka rinnastuu tähtien syntymään. Elokuvan lopussa ajan kuluminen taaksepäin on niin ikään hauska oivallus.

Elokuva ei avaa Hawkingin tieteellisiä saavutuksia. Ne jotka eivät niistä entuudestaan mitään tiedä, eivät elokuvan jälkeenkään tiedä paljoa sen enempää. Mutta toisaalta se on ihan hyvä ratkaisu, ettei teidemiehen saavutuksia lähdetä sen enempää glorifioimaan, sillä nyt keskiössä on Hawking ihmisenä.

Hawkingin ja hänen vaimonsa suhteesta olisi saanut suurempaakin draamaa irti. Kyllähän se koskettaa, että vaimo joutuu yhteisten lasten lisäksi hoitamaan yhtä aikuista lasta. Jaksaminen on koetuksella, eikä ihme että hän löytyy itsensä toisen miehen sylistä. Olisi ollut jännittävää, jos kirkkokuorossa laulavan Janen ja tieteen nimeen vannovan Stephenin näkemyseroista olisi tehty suurempi numero.

Kaiken teoria on liikuttava tarina ja se ansaitsee tulla kerrotuksi myös elokuvan muodossa. Mutta kaikkinensa Kaiken teoria on kovin tavanomaista ja sisäsiistiä draamaa.

Arvio: 3/5

Kaiken teoria ensi-illassa 6.2.2015

PS. Mitä tekemistä Kaiken teorialla ja Helsingillä on keskenään?
Kaiken teoria -elokuvassa Stephen Hawking käy tunnetun tiedemiehen Sir Roger Penrosen luennoilla. Hawking ja Penrose tekivät sittemmin tiivistä yhteistyötä.

Penrose kehitti niin sanotut Penrosen laatat, joka on tapa peittää taso jaksottomasti pienellä joukolla erilaisia monikulmioita (lisää aiheesta Wikipediassa).

Penrosen laattoja on käytetty Helsingin Keskuskadun katukiveyksessä. Kas tässä:

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Näyttelyarvio: Postmodernismin lyhyt oppimäärä Designmuseossa

Näyttelyarvio: Postmodernismin lyhyt oppimäärä Designmuseossa

Mikä yhdistää Blade Runneria, Stefan Lindforsia, Pikku-Huopalahden terassitaloa ja City-lehteä? Postmodernismi.

Postmodernismi on kuin möykky, jota on yritetty avata ja tulkita kaikista mahdollisista näkökulmista. Mitä se on, miten se esittäytyy, miten se määritellään? Kaikenkattavaa esitystä ei vielä olla saatu aikaan.

Parhaiten postmodernismi avautuu esimerkkien kautta. Designmuseon uusi Postmodernismia-näyttely esittelee suomalaista postmodernismia hyvin kattavasti. Se on osa Designmuseon tyylilajeja esittelevien näyttelyiden sarjaa, jossa aikaisemmin on tehty katsauksia muun muassa jugendiin ja art decoon.

Postmodernismi syntyi modernismin vastaliikkeenä suunnilleen 1970-luvulla. Postmodernismi lävisti kaikki taiteenlajit: muotoilun, arkkitehtuurin ja kuvataiteet. Posmonernismi ilmeni myös populaarikulttuurissa. Elokuvissa esimerkiksi Ridley Scottin Bladerunneria on pidetty postmodernina teoksina. Imagea ja City-lehteä pidetään postmoderneina tuotoksina.

Postmodernistit lähtivät taistoon modernismin ahdasmielisyyttä vastaan. Modernismi nähtiin ajasta jälkeen jääneenä, ja haluttiin kehittää jotain uutta. Designmuseon näyttely esittelee keskeisiä kotimaisia postmoderneja tekijöitä ja teoksia. Esillä on muun muassa Stefan Lindforsin veistoksia sekä Leena Luostarisen ja Kuutti Lavosen taidetta. Onpa mukaan eksynyt Roy Lichtensteinin taidettakin. Yksi huone on omistettu legendaarisen italialaisen Memphis-ryhmän muotoilulle.

Postmodernismissa muoto on tärkeämpää kuin sisältö, muoto vapaututettiin kaikista kahleista, ja periaatteessa postmodernismin nimissä voitiin tehdä mitä vaan. Tavallaan se sopii hyvin 1980-luvun aikakauden pinnalliseen juppimaailmaan. Postmodernismi halusi nauraa kaikelle ja kaikille, myös itselleen.

Ja siinä onkin postmodernismin suurin paradoksi: se ei ota tosissaan edes itseään. Ehkä juuri siitä syystä postmodernismi ei tule jäämään historiaan erityisen suurena aikakautena, vaan lähinnä siirtymänä modernismista johonkin toiseen aikaan. Mutta mihin toiseen aikaan? Sitä ei vielä tiedä, sillä postmodernismi elää tänä päivänäkin vahvasti kaikessa taiteessa ja kulttuurissa. Kenties pian siirrytään aikaan, jolloin ironian sijaan otetaan asioita tosissaan.

Designmuseon näyttely on kiinnostava katsaus kotimaisen postmodernismin maailmaan. Kyllä näyttelyn kautta jonkinlaisen käsityksen saa, mistä postmodernismissa on kyse. Näyttely on kuin lyhyt oppitunti postmodernismista.

Arvio: 4/5

Postmodernismia 1980-1995 Designmuseossa 30.1.-17.5.2015. 

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Elokuva-arvio: Wild on vahvojen naisten näytös

Elokuva-arvio: Wild on vahvojen naisten näytös

Kuva: Twentieth Century Fox.

Wild -Villi vaellus ei nyt varsinaisesti ole vaelluselokuva, mutta jos joku innokas patikkaretkeilijä sen haluaa katsoa, niin voi niistä irronneista ja verisistä varpaankynsistä jotain kiksejä saada.

Wild kertoo Cherylista (Reese Witherspoon), joka haluaa tehdä elämänsä välitilinpäätöksen. Hän on kyllästynyt menneisyyteensä, jota hallitsi huumeet ja irtosuhteet. Äitinsä ennenaikaisesta kuolemasta ja tuhoutuneesta avioliitosta hän ei ole päässyt yli. Cheryl tekee irtioton kaikesta: Hän lähtee yksin 1500 kilometrin vaellusreitille Pacific Crest Trailille, joka ulottuu Meksikosta Kanadaan.

Sadan päivän vaellusreitillä Cheryl tutustuu uudestaan itseensä ja joutuu erämaiden ja vuorien yksinäisyydessä käymään tunteensa läpi. Vaelluskohtausten väliin leikataan takaumia Cherylin entisestä elämästä. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, niin tällä tavoin vaeltamisesta tulee elämän metafora. On ylämäkiä ja alamäkiä, on iloa ja raivoa, on pelkoa ja toivoa.

Wild perustuu kirjailija Cheryl Strayedin menestysromaaniin ja sen on elokuvakäsikirjoitukseksi sorvannut Nick Hornby. Kirjoista High Fidelity ja Fever Pitch tunnetulle Hornbylle tämä lienee ollut tilaustyö, sillä vaikea uskoa, että rosoiselle britille tällainen tarina olisi minkäänlainen intohimo.

Wildin on ohjannut Dallas Buyers Clubilla suuren yleisön vakuuttanut Jean-Marc Vallee. Hän ohjaa sujuvasti, ja elokuva onkin muodollisesti oikein pätevä. Sisältöä olisi pitänyt terävöittää ja syventää.

Cherylin motiivit hengenvaaralliselle vaellusretkelle eivät saa riittävästi perusteluja.

Jean-Marc Vallee on erinomainen henkilöohjaaja. Dallas Buyers Clubissa hän ohjasi Matthew McConaugheyn ja Jared Leton Oscar-voittoihin.

Siitä on jo 10 vuotta aikaa, kun Reese Witherspoon teki hienon roolin June Carterina elokuvassa I Walk The Line ja voitti siitä Oscarin. Silti se blondin leima ei vaan ota väistyäkseen, vaikka olisi jo syytä. Wildissa Withrespoon tekee vanhan roolin ja käytännössä koko elokuva lepää hänen harteillaan. Witherspoon esiintyy käytännössä jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Ja tulihan siitä roolista Oscar-ehdokkuus.

Vallee saa henkilöohjauksesta toisenkin plakaatin rintaansa, sillä myös Cherylin äitiä esittävä Laura Dern kisaa parhaan naissivuosan Oscarista. Se olisi pitkän uran tehneelle Dernille uran ensimmäinen Oscar. Rambling Rosesta hän oli ehdolla vuonna 1991.

Wildissa on hienoja näyttelijäsuorituksia ja elokuva on muodollisesti toimiva, mutta olisi kaivannut reippaasti lisää särmää.

Arvio: 2/5

Wild – Villi vaellus ensi-illassa 30.1.2015

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Näyttelyarvio: Valon ja varjon hittibiisit Taidehallissa – video

Näyttelyarvio: Valon ja varjon hittibiisit Taidehallissa – video

Jaakko Niemelä valaisi purettavan talon Sörnäisten teollisuusalueella.

Helsingin Taidehallissa on esillä taiteilijapariskunta Helena Hietasen ja Jaakko Niemelän teoksia viimeisen 18 vuoden ajalta. Hietasen ja Niemelän teoksissa on yksi yhteinen tekijä: valo. Pariskunta on tehnyt taidetta yhdessä ja erikseen, mutta aina pääosassa on valo ja varjot.

Molempien ura nousi kiitoon 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Taidehallissa ympyrä ikään kuin sulkeutuu, sillä pari tapasi toisensa samaisessa paikassa 1990-luvun alussa. Nyt Taidehallissa on Chaos & Beauty -näyttelyssä esillä parhaimmistoa molempien urien varsilta. Niemelä itse kuvailee, että esillä on heidän ”hittibiisinsä”.

Chaos & Beauty -näyttelyssä Taidehalli on näennäisesti melko tyhjä. Esillä on yhteensä vain alle kymmenen teosta, mutta ne ovat sitäkin vaikuttavampia. Väljä ripustus ja esillepano palvelee teoksia erinomaisesti.

Yhdessä huoneessa on pelkästään Niemelän teos Usko, jossa salin katto on romahtanut. Niemelä kertoi, että hän eli vaikeita aikoja teosta tehdessään. Sukulaisia oli kuollut, Irakin sota oli käynnissä ja vaimo (Helena Hietanen) sairasti syöpää. Tätä taustaa vasten romahtanut katto saa uusia syvempiä merkityksiä.

Jaakko Niemelä: Usko.

Näyttelyssä valo ja pimeys vaihtelevat. Näyttely kertoo siitä, miten maailma näyttää erilaiselta eri valossa. Vaikka teokset ovat nopeasti katsottuna jopa vaatimattoman oloisia, niiden taustalta löytyy valtava määrä työtä ja oivalluksia. Niemelän veistoksissa näkyy hänen taustansa graafikkona.

Yksi huone on omistettu Niemelän ja Hietasen julkisen taiteen esittämiselle. He ovat tehneet muun muassa valoteoksen presedentin virka-asunnon Mäntyniemen pihaan. Sen teoksen kohdalla julkisuus on hieman niin ja näin, sillä ei sitä kuka tahansa pääse katsomaan.

Arvio 4/5

Helena Hietanen, Jaakko Niemelä: Chaos & Beauty, Helsingin Taidehallissa 24.1.-8.3.

Katso video näyttelystä:

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Erilainen Romeo ja Julia

Arvio: Erilainen Romeo ja Julia

Kuva: Noora Geagea
William Shakespearen näytelmistä on tehty useita hyvinkin villejä tulkintoja, jotka vain viitteellisesti liittyvät alkuperäiseen tarinaan. Ensimmäisenä tulee mieleen näytelmäkirjailija Tom Stoppardin Hamlet-spinoff Rosencrantz ja Guildernstern ovat kuolleet, joka on myös mainioksi elokuvaksi tehty.
Nyt KOM-teatterissa nähdään suomalainen Shakespeare-tulkinta Romeosta ja Juliasta. Lauri Siparin ja Liisa Urpelaisen kynästä lähtöisin oleva näytelmä sai ensi-iltansa Vaasassa viime vuonna ja nyt se pyörii kolmen viikon ajan Helsingissä.
Näytelmä kertoo vaihtoehtoisen tulkinnan klassikkonäytelmästä. Siinä tarinassa nuoripari ei kuole, vaan kohtaavat Mantovan rautatieasemalla vanhoina eläkeläisinä. Heillä on yhteisiä lapsia, mutta pari ei ole nähnyt toisiaan yli 20 vuoteen. Pinnan alla kytee kuitenkin kipinä toisen syleilyyn. Se tietenkin saa kaksikon napit vastakkain.
Romeota näyttelee Erkki Saarela ja Juliana (Giuletta) nähdään Marja-Leena Kouki. Romeo vs. Julia on Koukin 50-vuotistaiteilijajuhlaesitys. KOM-teatteri on oivallinen näyttämö tälle parille, sillä Saarela on näytellyt KOMissa pitkään ja myös Kouki näytteli siellä vuosina 1973-1986.
Vain runsaan tunnin mittainen näytelmä tapahtuu pelkästään Mantovan rautatieasemalla. Se elää ja kasvaa kahden taitavan ja voimakkaan näyttelijän mukana. Saarelan ja Koukin lisäksi muita näyttelijöitä lavalla ei nähdä, mutta kaksikko hoitaa hommansa erinomaisella antaamuksella. Dialogi on näppärää ja kaksikon kemiat osuvat hyvin yhteen.
Lavastus on äärimmäisen pelkistettyä. Näyttelijöiden lisäksi lavalla on vain yksi penkki, pari roskista ja pino lehtiä. Muuta ei tarvita. Kun lavastusta ei juuri ole, kaikki huomio kiinnittyy pääpariin ja heidän toimintaan.
Romeon vs. Julia -näytelmä alkaa sanalla, joka on koko tarinan kantava teema. Näytelmän ensimmäinen sana on tietenkin rakkaus.
Romeo vs. Julia on täysin itsenäinen teos, vaikka henkilöt Shakespearen näytelmästä onkin poimittu ja mukana on viittauksia alkuperäisteokseen. Näytelmä ei kuitenkinaan vaadi alkuperäisen Romeo ja Julia -näytelmän tuntemista.
Arvio: 3/5

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Viikossa aikuiseksi menettää mahdollisuutensa

Arvio: Viikossa aikuiseksi menettää mahdollisuutensa

Kuva: Dionysos Films.

Voi mikä menetty tilaisuus! Johanna Vuoksenmaan uusin elokuva Viikossa aikuiseksi kertoo joukosta toisilleen tuntemattomia aikuisia, jotka lähtevät saarelle aikuisten protu-leirille. Leirin vetäjä jättää joukkion oman onnensa nojaan ja nämä saavat sitten pärjätä keskenään. Tästä lähtökohdasta olisi voinut saada aikaan vaikka miten herkullista draamaa ja komiikkaa. Olisi voinut tutkia, miten ihmiset tällaisessa tilanteessa kohtaavat toisensa, miten käyttäytyvät, millaisia ristiriitoja aiheutuu, mitä paljastuu pinnan alta.

Lähtökohta on hedelmällinen, mutta kaikki tällaisen sosiologisen tutkimuksen mahdollisuudet hukataan, kun Vuoksenmaa lähtee tekemään aivotonta puskafarssia. Voi vaan kuvitella, mitä potentiaalia tarinassa olisi, jos Vuoksenmaa olisi komedian sijaan lähtenyt tekemään käsikirjoitusta vakavampaan elokuvaan.

Elokuva on toinen osa Vuoksenmaan ”koomista kipupistetrilogiaa”, jonka ensimmäinen osa oli 21 tapaa pilata avioliitto. 21 tapaa pilata avioliitto -elokuva oli raikas ja tuore kaupunkilaiselokuva, ja siinä oli ripaus naiivia naistenlehtiviisautta, mutta Viikossa aikuiseksi -elokuvassa ei ole mitään edellisen elokuvan hyvistä puolista jäljellä.

Elokuvan pääosaan on haalittu 10+1 kotimaisen komedian ykkösnäyttelijää Minttu Mustakallion, Essi Hellenin ja Iina Kuustosen johdolla. Siitä en ole aivan varma, kannattaako Taneli Mäkelää mainostaa ensisijaisesti komedianäyttelijänä. Elokuvan roolihahmot ovat ikävän pökkelöitä karikatyyreja, eikä niissä ole syvyyttä sampanjalasin vertaa.

Minttu Mustakalliota viedään väkisin komediaroolista toiseen ja häneen on istutettu Suomen johtavan komediennen leima, mutta tosiasiassa Mustakallio ei ole kummoinenkaan koomikko. Mustakallio on mainio näyttelijä, ja hän on loistava sellaisissa rooleissa, joissa hän näyttelee ihan tavallista jokanaista (esimerkiksi tv-sarja Klikkaa mua). Tässäkin elokuvassa hän on parhammillaan silloin, kun ei yritä olla hauska.

Elokuvan suurin murhe on se, että päähenkilöt ja tarina eivät ole uskottavia. Henkilöiden toiminta on sellaista, jota ei tapahdu oikeassa elämässä. Ja siksi se ei ole myöskään hauskaa, koska valkokankaan henkilöitä ei voi peilata omaan elämää, ja sitä kautta löytää sieltä komiikkaa.

Viikossa aikuiseksi -elokuvan paras osa on hauskat alkutekstit.

Arvio 1/5

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Pepin anarkismi viihdyttää koko perhettä

Arvio: Pepin anarkismi viihdyttää koko perhettä

Kuva: Mirka Kleemola / HKT

Helsingin kaupunginteatterin kevään nimi Suurella näyttämöllä on Peppi Pitkätossu. Kaikkihan nyt Astrid Lindgrenin Pepin tuntee. Tuon hurmaavan ja väkivahvan punatukan, joka asuu Huvikummussa Herra Tossavaisen ja Pikku-Ukon kanssa.

Näytelmä alkaa, kun Peppi saapuu hevosineen Huvikumpuun ja tutustuu pian naapurin lapsiin Tommiin ja Annikaan. Näytelmässä käydään episodimaisesti läpi kirjoista ja tv:stä tuttuja kohtauksia: Peppi selättää sirkuksen voimamiehen, härnää sosiaaliviranomaisia ja poliisia, päihittää ilkeät roistot ja tapaa lopulta merirosvo-isänsä.

Pepin viehätys perustuu lasten unelmiin. Kukapa ei haluaisi asua yksin isossa talossa ilman vanhempia. Peppi on anarkisti, joka haastaa järjestäytyneen, kaavoihin kangistuneen ja byrokraattisen yhteiskunnan, ja ottaa siitä niskalenkin mennen tullen. Tämän kuvion näytelmä ajaa oikein hyvin.

Peppiä mainostetaan ”koko perheen näytelmänä”. Usein ”koko perheen näytelmät” ovat lasten juttuja, jotka eivät paljoa anna aikuisille. Pepin kohdalla on toisin, sillä mukana on pieniä herkkupaloja myös perheen vanhemmille. Esimerkiksi tällainen dialogi:

– Oletko sinä Peppi Pitkätossu?
– Kuka muu muka?
– Älä soita poskea!

Samoin aikuisia naurattaa se, että rosvot puhuvat Turun murretta tai merirosvot viheltävät Kokki Kolmosen tunnaria. Peppi tarjoaa myös aikuisille nostalgiahuuruisen matkan lapsuuden sankarin maailmaan.

Näytelmän komeat lavasteet muuttuvat vaivattomasti Huvikummusta merirosvolaivaksi. Näytelmän musiikki on mainiota ruotsalaista rantajazzia. Säveltäjinä ovat Georg Riedel ja Jan Johansson. Yksikään biisi ei tosin jää päähän soimaan siten, että sen vielä myöhemmin muistaisi.

Pääosassa Peppinä vuorottelevat Anna-Riikka Rajanen ja Maija Koivisto. Itse näin version, jossa vuorossa oli Anna-Riikka Rajanen. Hän hoitaa roolinsa energisesti ja vauhdikkaasti. Edes Rajasen yli-ikäisyys ei haittaa. Toisin on Tommin ja Annikan kohdalla. Keski-ikää lähestyvä Raili Raitala ja 1980-luvulla syntynyt Petrus Kähkönen ovat Annikana ja Tommina uskottavuuden rajoilla.

Peppi-näytelmän suurin ongelma on se, ettei se muodosta kunnollista ehjää tarinaa. Näytelmässä pitäisi olla alkutilanteessa jokin jännite (esim. saako pääpari toisensa, saako paha palkkansa, yms.), jota lähdetään ratkomaan. Ja näytelmän jokainen kohtaus sitten johdattaa lähemmän ja lähemmäs ratkaisua. Tällaista jännitettä Pepissä ei ole lainkaan.

Kaikkinensa Peppi on hyvää viihdettä – sekä lapsille että aikuisille.

Arvio: 4/5

Peppi Pitkätossu – Tervetuloa Huvikumpuun, Helsingin kaupunginteatterissa, ensi-ilta 15.1.2015

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Tavikset pääosassa #Snapshot-näyttelyssä

Arvio: Tavikset pääosassa #Snapshot-näyttelyssä

Ihmiskunta tuottaa aivan valtavan määrän valokuvia nykyään. Kukaan ei tiedä miten paljon kuvia ladataan päivittäin verkkoon. Suosituimpia palveluita valokuvien jakeluun ovat muun muassa Instagram, Facebook ja Flickr. Valokuvataiteen museon #Snapshot-näyttely kertoo tästä ilmiöstä.
Näyttely koostuu tavallisten ihmisten ottamista kuvista, mutta samalla nähdään nykytaidetta, joka kommentoi ilmiötä.

Pino kuvia.

Selfie-trendin yleistyttyä ihmiset ottavat erityisen paljon kuvia itsestään. Koskaan aikaisemmin ihmiset eivät ole olleet niin paljon esillä valokuvissa kuin nykyään. Selfieitä otetaan juhlissa, nähtävyyksillä, kotona, harrastuksissa, kuntosalilla ja milloin missäkin. Tästä voisi tehdä nopean johtopäätöksen, että nykyään ihmiset ovat paljon itsekeskeisempiä kuin aikaisemmin. Otetaan kuvia itsestä ja julkaistaan ne netissä! Miten itserakasta! Mutta enpä usko, että siitä on kysymys. Jos ennen vanhaa olisi ollut samat välineet ja julkaisukanavat, niin varmaan ihan samalla tavalla kuvia olisi latailtu verkkoon.

Näyttelyssä pystyi itse ottamaan kuvan itsestään, ja kuva julkaistiin automaattisesti Twitterissä @SnapshotNowMeme. Pitihän sitä kokeilla:

#Snapshot-näyttelyä tutkaillessa tulee mieleen kysymys, että miksi tutustun näihin kaikkiin valokuviin museossa enkä siellä mikä on niiden luonnollinen ympäristö – eli netissä, Instagramissa ja muissa sovelluksissa. Vastaus on aika ilmeinen. Näyttely taustoittaa ilmiötä ja yrittää jäsennellä sitä.

Ja sitten tullaankin näyttelyn ydinkysymykseen: Miten se onnistuu siinä?

Melko huonosti. Näyttely esittelee hyvin kattavasti ilmiötä, mutta aika huonosti vastaa taustoittaviin kysymyksiin: Miksi ihmiset ottavat niin paljon kuvia, mikä saa ihmiset astumaan kameran eteen entistä useammin, kuvien estetiikan muutokset ja kehittyminen, jne.

#Snapshot-näyttely Suomen valokuvataiteen museossa 18.1.2015 asti.

Arvio 2/5

***

Samalla kävin katsastamassa valokuvataiteen museon Projekti-tilassa olevan näyttelyn. Siellä on esillä kanadalaisen Jonathan Hobinin valokuvia, joissa lapset leikkivät uutisista tuttuja kohtauksia.

Hobinin kuvat ovat provokatiivisia, enkä ihmettele, että mies on saanut jopa tappouhkauksia. Uutisia tulvii joka tuutista ja mediasta, ja lasten suojeleminen uutisilta käy koko ajan vaikeammaksi. Hobin kommentoi itse:

– Ennen seurasimme uutisia televisiosta ja lehdistä. Nykyään kannamme kaikkialla mukanamme älypuhelimia ja tabletteja, joten meitä pommitetaan kuvilla käytännössä koko valveillaoloaikamme. Lasten ympärille on hyvin vaikea rakentaa suojakuplaa.

Vaikuttavia kuvia ja tärkeä näyttely.

Jonathan Hobin: Lastenhuoneessa, Suomen valokuvataiteen museossa 25.1.2015 asti.

Arvio: 4/5


Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Yliarvostettu Mr. Turner

Arvio: Yliarvostettu Mr. Turner

Kuva: Thin Man Films.

Mike Leigh’n taiteilijamuotokuvaa J. M. W. Turnerista on ylistetty vuolaasti. Etenkin brittilehdistö on ollut elokuvan edessä kuin sulaa vahaa. Brittikriitikot ovat aina syöneet Leigh’n kädestä. Hän on englantilaisten kriitikoiden keskuudessa hieman samassa asemassa kuin Aki Kaurismäki meillä.

Romantiikan ajan maalari Turner on kotimaassaan Englannissa todella suuri nimi, vähän kuin Gallen-Kallela täällä Suomessa. Näistä lähtökohdista brittikriitikoilla on ikään kuin velvollisuus nostaa Mr. Turner jalustalle.

Petyin elokuvaan. Mike Leigh on suosikkiohjaajiani, ja olen aina pitänyt hänen elokuvistaan. Mr. Turner on myös aiheensa puolesta kiinnostusta herättävä. Kyseessä on elokuva, josta haluaisin pitää enemmän.

Leigh’n tyyliä olen myös ihaillut, mutta nyt tyyli alkaa viemään voittoa sisällöstä. Leigh keskustelee näyttelijöittensä kanssa ja sitä kautta yhdessä rakentavat kohtauksia. Välillä metodi toimii, toisinaan se pitää kohtaukset kovin ulkokohtaisina. Mr. Turnerin tapauksessa elokuvan toiminta ei selitä taiteilijan päänsisäisiä liikkeitä millään tapaa. Ja kun toimintaakaan ei ole dramaattisuuteen saakka, on lopputulos köyhä ja jopa tylsä.

Lopulta Mr. Turnerin loppukohtaus (tai otos) paljastaa elokuvan kantavaksi teemaksi yksinäisyyden. En nyt paljasta kohtausta, mutta pelkästään viimeisen kuvan takia kannattaa se 2 ja puoli tuntia elokuvaa katsoa. Se asettaa useat kohtaukset uuteen valoon ja antaa niille uusia merkityksiä.

Timothy Spall pääosassa on virtuoosimainen. Kuten Spall on aina. Myös Dorothy Atkinsonin rooli Turnerin sisäkkönä on koskettava.

Mike Leigh: Mr. Turner

Arvio: 2/5

Elokuvan traileri:

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Talvisirkus Uni unettaa sopivasti

Arvio: Talvisirkus Uni unettaa sopivasti

Talvisirkus Unessa sängystä on moneksi.

Tanssiteatteri Hurjaruuth tuo taas piristystä talveen taitavan kansainvälisen sirkusryhmän kanssa. Tänä talvena esitys on Talvisirkus Uni ja teemana on uni – kuten nimestäkin voi päätellä. Lavalla nähdään akrobatiaa, taikuutta ja unissakävelyä.

Talvisirkus Uni tuo yleisön eteen lähes kaikki kuviteltavissa olevat asiat, jotka liittyvät uneen ja nukkumiseen: painajaiset, haaveunet, piilotajunnan, valvomisen, unettomuuden, Freudin ja herra Hakkaraisen. Nukkumatti seuraa tapahtumia sivusta. Seinälle projisoidaan takaperin käyviä kelloja ja yleisö saa osallistua hurjaan tyynysotaan.

Talvisirkus Unen esiintyjät ovat kansainvälistä porukkaa. Temppuilijoita tulee Argentiinasta, Espanjasta, Tanskasta, Kolumbiasta ja Suomesta.

Uni on sikäli kiitollinen aihe, että sen varjolla voi tehdä ja kehittää mitä vaan. Uni kun ei noudata mitään logiikkaa ja unissa kaikki on mahdollista. Uni on ihan samasta syystä myös kovin vaarallinen teema, sillä mikään ei ole rajaamassa aihetta. Vaara sortua dramaturgisiin ylilyönteihin on suuri.

Talvisirkus Uni kuitenkin pysyy ohjaja Arja Petterssonin hyppysissä hyvin. Onhan hänellä kokemusta aikaisemminkin talvisirkusten ohjaamisesta. Petterson osaa rytmittää esityksen mallikkaasti. Rauhalliset suvaintovaiheet ja dramaattisemmat sirkustemput vuorottelevat toisiaan. Välillä ollaan jo niin unen mailla, että katsojallekin alkaa uni tulla silmään. Mutta seuraavalla hetkellä taas lavalla taas nähdään näyttäviä akrobatiasuorituksia.

Tempoa rytmittää erinomainen sirkusorkesteri Uneton. Pyjamiin pukeutuneet soittajat takaavat, että hypnoottinen tunnelma on parhaimmillaan kuin Emir Kusturican elokuvista. Välillä lähetytään hiphopia, ja sen säestämänä lavalla nähdään pätkä katutanssia. Tämän esityksen soundtrackin voisi ostaa (kuuntele alta pieni tunnelmapalanen).

Illan viimeinen numero on huimapäinen kuolemanpyörä, jossa kaksi kolumbialaista nuorukaista saavat yleisön haukkomaan henkeään. Jos välillä Uni on alkanut unettaa, niin viimeistään kuolemanpyörä saa hereille ja on illan ehdoton kohokohta. Vaikka en kyllä ymmärrä, miten se uneen liittyy. Mutta ei unessa kaikkea tarvitse ymmärtääkään,

Arvio: 4/5 

Talvisirkus Uni Kaapelitehtaan Pannuhallissa 6.1.2015 saakka.

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Monien omakuvien Anita Snellman

Arvio: Monien omakuvien Anita Snellman


”Olen maalannut niin, että tuli suihkuaa siveltimestä.” Anita Snellmanin (1924-2006) sitaatti on laitettu Amos Andersonin taidemuseon seinään. Museossa on Snellmanin retrospektiivinen näyttely. Sitaatti kuvaa loistavasti Snellmanin taidetta. Suuria ja värikylläisiä maalauksia katsellassa voi vain kuvitella, miten savu on noussut siveltimestä.

Snellmanin taiteellinen läpimurto tapahtui 1950-luvulla, jolloin hän sai mainetta Nuorten näyttelyssä. Snellman maalasi myös Tukholmassa, Pariisissa ja henkisen kotinsa hän lopulta löysi Ibizalta. Ibiza on näyttävästi esillä Snellmanin näyttelyssä. Hän on saanut ikuistettua teoksiinsa espanjalaisen saaren valoja ja hehkuvia värejä. Koskettavia ovat ibizalaisten henkilökuvat. Snellman innostui myös kosmologiasta ja hänen maaluksistaan löytää Neptunusta, Jupiteria ja muita planeettoja.

Snellman oli poikkeuksellisen ahkera omakuvien maalaaja. Tässä sikermä Snellmanin omakuvia eri aikakausilta. Monta kuvaa, monta tyyliä, mutta sama nainen:

Arvio 4/5

Anita Snellman Amos Andersonin taidemuseossa 10.10.2014 – 12.1. 2015

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arviossa Vuosirenkaita-näyttely: Puuarkkitehtuuri on nyt pop

Arviossa Vuosirenkaita-näyttely: Puuarkkitehtuuri on nyt pop

Vallilan puinen kirjasto.

Valtiovalta on vuosisadat suosinut paloturvallisuussyistä kivitaloja, mutta me metsäläiset vaan sitkeästi haluamme rakentaa puusta. Puutalot ovat osa suomalaista sielunmaisemaa, puu tekee olon kotoisaksi ja turvalliseksi.

Arkkitehtuurimuseon Vuosirenkaita-näyttely pureutuu uuteen puuarkkitehtuuriin. Puurakentaminen on viime vuosikymmenet ollut erityisen kovassa suosiossa. Nykyarkkitehdeillä on varmasti parempi osaaminen, ammattitaito, näkemys ja halu tehdä puuarkkitehtuuria kuin edellisillä sukupolvilla. Valtio on tukenut monia puurakennusohjelmia ja Aalto-yliopistossa on panostettu puurakentamiseen.

Näyttely keskittyy esittelemään vuosien 1994-2014 välistä puuarkkitehtuuria. Yhteensä esillä on 47 kohdetta, joita esitellään pienoismallien, pohjapiirrustusten ja valokuvien kautta. Ehkä tunnetuin uusi puurakennus on Kampin kappeli.

Kampin kappeli vai hedelmävati? 

Yksi esillä olevista rakennuksista on Villa Kotilo, joka nousi Espooseen vuonna 2007. Kotiloa muistuttava rakennus on hyvä esimerkki, miten joustava puu on materiaalina ja miten mielikuvituksellisesti sitä voi käyttää. Rakennuksen näkyvät pinnat on tehty käsityönä. Ulkopinnan paanut ovat Siperian lehtikuusta ja sisäpinnat Haapapärettä Iisalmesta.  Kerrotaan, että idea kotilomaiseen rakennukseen tuli Aki Kaurismäeltä.

Villa Kotilo

Näyttely ei kuitenkaan unohda puurakentamisen historiaa. Esimerkiksi Martti Välikankaan suunnittelema Puu-Käpylä Helsingissä nostetaan esille vanhasta puurakentamisesta. Puu-Käpylässä 1910- ja 1920-lukujen klassismi ja talonpoikaisperinne yhdistyvät saumattomasti.
Historiasta on kaivettu myös Aino ja Alvar Aallon New Yorkin paviljonki sekä Erik Bryggmanin Antwerpenin maailmannäyttelyn paviljonki. Molemmat 1930-luvulta.

Näyttely on pienehkö ja vaatimaton, mutta sitäkin sympaattisempi. Arkkitehtuurimuseon toisen kerroksen näyttelysali on ahdettu niin täyteen pienoismalleja ja valokuvia, että valitettavasti näyttely on hieman sekava. Mutta näyttelyn voi suorittaa siten, että antaa flow’n viedä, eikä edes yritä omaksua kaikkea tarjolla olevaa tietoa. Näyttely antaa joka tapauksessa monipuolisen kuvan viime vuosikymmenten puurakentamisesta.

Arvio: 4/5

Arkkitehtuurimuseo: Vuosirenkaita 1994-2014. Puuarkkitehtuurin uusi sukupolvi. 8.10.2014-25.1.2015

Bubbling under:
Lapset ovat päiväkodissa suunnitelleet pipareista mieleisensä Helsingin.

Bubbling under, vol 2:
Sattuipa museossa olemaan myynnissä edullisesti hyviä kirjoja. Tarttuipa sieltä mukaan Hilding Ekelundin sekä Pietilän pariskunnan arkkitehtuurista kertovat opukset. Joululahja itselleni. Kiitos.

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Viimeinen Taiteilijat alittaa riman

Arvio: Viimeinen Taiteilijat alittaa riman

Suomen Taiteilijaseura (ja sen edeltäjät) on 118. kertaa ehtinyt korostaa itseään Taiteilijat-näyttelyllä. Näyttelystä on muodostunut itseriittoinen traditio ja instituutio, joka kenties on tullut tiensä päähän.

Nyt näyttely järjestetään Helsingin Taidehallissa nimellä Viimeinen Taiteilijat. Eroa edellisiin näyttelyihin on siinä, että tällä kertaa näyttelyyn ei haettu avoimella haulla, vaan kaksi kuraattoria valitsi autoritäärisesti näyttelyn 12 taiteilijaa. Kuraattorit olivat pitkän linjan arvostetut taideihmiset Villu Jaanisoo ja Marketta Haila.

Näyttelyn nimi Viimeinen Taiteilijat on provokatiivinen keskustelun herättäjä. Sillä halutaan kyseenalaistaa näyttelyn järkevyys. Taiteilijat-näyttelyt ovat olleet odotettuja tapauksia, joissa oman aikansa kerma on päässyt näytille. Viime vuosina näyttely on kärsinyt inflaatiota sekä arvostuksen että yleisömäärienkin suhteen, ja instituutiota halutaan hieman ravistella.

Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin teoksia.

Viimeinen Taiteilijat -näyttely asettaa jälleen kovat odotukset. Onhan Taidehallissa esillä kotimaan taiteen kovin ydin – tai ainakin pitäisi olla. Mutta kovin odotuksin ladattu näyttely tuottaa hyvin suuren pettymyksen. Näyttely on mitäänsanomaton. Harvoin näyttely, jossa on on näin kovia nimiä, onnistuu herättämään näin vähän ajatuksia.

Teokset on valittu tylsästi. Jokainen näyttelyn 12 taiteilijasta (tai taiteilijaryhmästä) onnistuisi pitämään paremman yksityisnäyttelyn. Monilta taiteilijoilta, kuten Pilvi Takalalta, olen nähnyt paljon kiinnostavampiakin teoksia.

Vaikka kuraattorit Jaanisoo ja Haila ovat pyrkineet teosvalinnoissaan välttämään kliseeitä ja herättämään keskustelua, ovat he epäonnistuneet surkeasti. Punainen lanka on kateissa – tai ainakin muuttanut sen verran väriä, etten pysty sitä havaitsemaan. Näyttely on järjestäytymätön sekamelska, eikä sinänsä mikään ihme, kun lukee kurattoreiden kirjoittamaa tekstiä näyttelystä:

”Näyttely etenee siirtyminä ajassa ja tilassa – mielessä ja ympäröivässä maailmassa. Toisiaan risteävien voimien ja intressien kautta aihepiirit vaihtelevat yksilöllisestä rakkaudesta ja luopumisen ahdistuksesta kulttuurisee ja raknteelliseen väkivaltaan, ihmisen kaikkivoipaisuuden utopioista luonnon tuhoamiseen ja kokonaisten ihmisryhmien alistamiseen.

Taiteilijan työn ehdot ovat metaforia inhimillisen elämän ehdoille…jne…”

Ei voi näyttelyltä odottaa punaista lankaa, jos sitä ei kuraattoreillakaan ole.

Marcus Copperin tuulimylly.

Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin vapaata liikkuvuutta kommentoivat teokset ovat näyttelyn kiinnostavinta antia, mutta nekään eivät tuo aiheesiin hirveästi uusia aspekteja. Marcus Copperin tyttöjen ympärileikkausta käsittelevä tuulimylly on vaikuttava. Mutta näyttelyn riemastuttavinta antia on saamelaisen taidekollektiivin Suohpanterrorin ”propagandajulisteet”, jotka osuvat hyvin maaliinsa.

Saamelaisten Huuto.

Taiteilijat-näyttelyä pitää jollain tapaa uudistaa, mutta tämä nykyinen konsepti ei ole riittävä. Näyttelyä voisi teemoittaa vaikkapa siten, että yhtenä vuotena teemana olisi yhteiskunnallisuus, toisena kertana videotaide ja kolmantena naisten asema. Teemoja riittää maailman ääriin. Sillä tavoin näyttelyyn saisi jotain tolkkua, ja nykyisen kaltainen best of -leima poistuisi.

Arvio: 2/5

Viimeinen Taiteilijat -näyttely Helsingin Taidehallissa 4.1. asti.

PS. Harrie Liveartin videoteoksessa soitetaan anuksella pilliä. Jäin miettimään, että mitä se tekee näyttelyvalvojan psyykelle, kun istuu siinä vieressä kuukauden ajana 8/h/päivä. Voi olla, että hanuri-pilli soi korvissa vielä kotonakin.

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather