Arvio: Vaikuttava Esko Tirronen Amos Andersonin taidemuseossa

Arvio: Vaikuttava Esko Tirronen Amos Andersonin taidemuseossa

Esko Tirronen (1934-2011) on ollut yksi vuoden 2014 kuumista nimistä ja hänen retrospektiivinen muistonäyttely on nähty useilla paikkakunnilla, kuten Raumalla ja Vaasassa.  Nyt Tirrosen maalauksia on esillä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä.

Tirronen teki läpimurtonsa 1960-luvulla abstraktin informalismin parissa. Näissä 60-luvun töissä keskeistä on värisävyjen harmonia ja paksut maalikerrokset. Tirronen oli suuntauksen pioneeri Suomessa ja osallistui moniin merkittäviin kansainvälisiin näyttelyihin. Nuori Tirronen oli valokeilassa Pariisissa ja Venetsiassa.

 Tirrosen informalistisen kauden töistä näyttelyssä on esillä ylläen vain muutama, vaikka se lienee ollut miehen uraauurtavin kausi. Mutta ei se mitään, sillä itse pidän Tirrosen 1960-luvun lopun töistä paljon enemmän kuin informalistisista maalauksista.

Vuosikymmenen lopulla kuvien pääosassa olivat ihmiset. Usein naiset, joiden muotoja hän tutki tarkoin. Tirronen kuvasi naisten kaarevia yksityiskohtia: lantiota, polvia, rintoja. Hän tarkasteli naista objektina, ja usein jätti pään kokonaan pois kuvasta. Tällä ratkaisulla Tirronen etäännytti katsojat teoksesta, mutta sen voi nähdä myös irtiottona perinteisestä muotokuva-traditiosta, jossa kasvot ovat keskeisessä osassa. Kuvaamalla naisten sulavia muotoja hän ei halunnut yksilöidä kohteitaan. Nämä ”Eskon naiset” muodostavat näyttelyn keskiön.

Myös vuodelta 1979 oleva omakuva on kasvoton. Siinä on pää kuvatuna, mutta naama on varjossa.

Tirrosen 1960-luvun kuvamaailmasta tulee väistämättä mieleen saman ajan elokuvat: Bergmanit, Antonionit, Godardit. On kesä, naiset minimekoissa, miehet aurinkolaseissa, kahvilat, kuuma kaupunki sekä nuorekkaat ja raikkaat värit.  Uusi aalto ja sen mukana tullut ilmaisunvapaus on voimakkaasti läsnä Tirrosen uusrealistisessa poptaiteessa.

Ruiskumaalaustekniikalla toteutetut suuret julisteet hehkuvat kauniissa väreissä, ja siveltimen vetojen puuttuminen tekee niistä hieman mainosmaisia.

Tirrosen kiinnostus luontoon puolestaan näkyy 1970- ja 1980-luvun luontomaalauksissa, joissa hän käytti hyväkseen valokuvia. Näitä on näyttelyssä esillä muutamia.

Tirrosen näyttely on eheä ja levollisesti ripustettu kokonaisuus, joka tekee mestarille kunniaa.

Arvio: 5/5

Esko Tirronen Amos Andersonin taidemuseossa 14.11.-12.1.

Kuvat: Amos Andersonin taidemuseo

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather
Arvio: Designmuseon Keramiikka tilassa -näyttely

Arvio: Designmuseon Keramiikka tilassa -näyttely

Tiia Matikaisen teoksia.
Designmuseon Keramiikka tilassa – keramiikan tila -näyttely alkaa vakuuttavasti. Portaiden yläpäässä katsojan ottaa vastaan Jarmo Mäkilän teos, jossa on lähes 40 pientä hahmoa kulkueessa. Väistämättä tulee mielleyhtymä Pink Floydin The Walliin, jossa lapset kulkevat samalla tavalla liukuhihnalla ja jossa on viittauksia natsisaksan junakuljetuksiin. 

Jarmo Mäkilän puhutteleva työ.

Mäkilän teoksen nimi ”Peiliin piirretty unikertomus eli Kärpästen herra V” puolestaan viittaa William Goldingin Kärpästen herra -romaanin poikajoukkoon. Yksi pojista on suuressa kulkueessa kääntynyt toisin päin. Toisinajattelija, kapinallinen – lieneekö Mäkilän omakuva, sillä Mäkilä ei ole varsinaisesti keramiikkataiteilija, vaan tunnettu muun muassa akryylimaalauksistaan. Täällä
Designmuseossa Mäkilä on se vastavirtaan kulkija.

Toisinajattelija.

Mäkilän teos on niin vaikuttava, ettei tekisi mieli jatkaa eteenpäin lainkaan. Mäkilän teos on ylittämätön tässä näyttelyssä. Loppuosa näyttelystä tuntuu sen jälkeen hieman vaisulta.

Fujiwo Ishimoton teos Puutarha nousee esiin edukseen. Ishimoton keramiikka muistuttaa muun muassa Birger Kaipiaisen töitä. Niissä tärkeintä on kauneus.

Matias Liimataisen työt puolestaan tuovat mieleen Kim Simonssonin teokset ja hahmot (vrt. vaikka tähän kuvaan). Simonsson onkin ollut valitsemassa teoksia näyttelyyn, lieneekö hän huomannut myös yhtäläisyydet oman taiteensa ja Liimataisen välillä. Liimataisen työt ovat kuitenkin hauskoja ja erottuvat massasta.

Kerttu Horilan naiskolmikko on kerrassaan valloittava.

Näyttelyn tarkoitus on esitellä suomalaista nykykeramiikkaa laajasti – materiaalina, käsityönä ja kuvataiteena. Esillä on maineikkaita tekijöitä ja nuoria lupauksia. Näyttelyn järjestää Teollisuustaiteen liitto Ornamo yhteistyössä Kuvanveistäjäliiton ja Designmuseon kanssa. Näyttelyyn saapui 144 hakemusta, joista tuomaristo valitsi näyttelyyn 43 taiteilijaa.

Suomessa on pitkä ja kunniakas keramiikkaperinne lähtien Kaipiaisesta ja Rut Brykistä. Eikä nykyisinkään taidekeramiikalla hirveän huonosti mene. Näyttely näet osoittaa, että taso on sangen korkea.

Näyttelyn ongelma on siinä, että se tukahtuu omaan kaikkivoipaisuuteensa. Se yrittää tuoda esiin kaiken mahdollisen. Tässä tapauksessa olisi vähemmän ollut enemmän. Näyttely olisi kaivannut jonkinlaista rajaamista. Rajausta olisi voinut tehdä vaikka jonkun teeman tai aiheen ympärille, tai sitten hedelmällisempää olisi kenties ollut näyttää vain nuorien taiteilijoiden töitä. Nyt on yritetty ängetä koko nykykeramiikan spektri samaan näyttelyyn. Vaikka taso onkin hyvä, niin silti mukana on muutamia hyvin yhdentekeviä teoksia.

Arvio: 3/5

Designmuseo: Keramiikka tilassa – keramiikan tila 10.10.2014 – 11.1.2015

Kirjoittaja on kirjailija, bloggaaja, kaupunkiopas ja Kivinokka-aktiivi.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmailby feather