Roihuvuoren Kirsikkapuisto kukoistaa jälleen. Puisto on hauska kuriositeetti Helsingin puistojen joukossa. Noin 10 vuotta sitten kaupunki sai Helsingissä asuvalta Norio Tomidalta aloitteen japanilaistyylisen puiston perustamiseksi. Kaupunki antoi luvan.
Suomessa asuvat japanilaiset yksityishenkilöt, yritykset ja yhteisöt lahjoittivat puistoon kirsikkapuita. Niitä on puistossa kaikkiaan noin 150.
Kauneimillaan puisto on nyt keväällä, kun puut kukkivat. Kaupunkilaiset tekevät puistoon kävelyitä ja piknik-retkiä.
Puistossa pidetään vuosittain toukokuussa Hanami-juhlat. Tänä vuonna juhlat ovat 15.5.2016. Juhlissa on esityksiä, ruokaa – ja ihmisiä.
Kävin siellä viime vuonna ja tunsin oloni epämiellyttäväksi ihmismassan keskellä. Eteenpäin ei mahtunut kunnolla kävelemään.
Hatunnosto tapahtuman järjestäjille, mutta itse vierailen puistossa mieluummin juhla-ajan ulkopuolella.
Sotamuseo Kruununhaassa on erittäin kiinnostava museo, jos on yhtään kiinnostunut sotahistoriasta tai ylipäänsä historiasta. Museossa on esitelty maamme sotahistoriaa keskiajalta lähtien rauhanturvaajiin. Totta kai suuret sodat, kuten talvi- ja jatkosota ovat museon näyttelyn keskiössä.
Tässä 3 poimintaa museon näyttelystä:
1. Mauno Koiviston nenäliina.
Presidentti Koivistokin oli rintamalla ja hänen nenäliinansa löytyi pikakiväärin tukin ontelosta. Ei ole nenäliinasta enää paljon jäljellä.
2. Tanskalaisten vapaaehtoisten lippu
Talvisotaan otti osaa noin tuhat tanskalaista vapaaehtoista. Heistä viisi menehtyi. Neljä kuolleista oli lentäjiä.
3. Molotovin leipäkori
Neuvostoliittolaisten pommisäiliö, jonne voitiin ladata parisataa 2,5 kilon palopommia.
Tove Jansson maalasi keväällä 1947 Helsingin kaupungintaloon kaksi kookasta freskoa. Maalaukset ovat nimeltään Juhlat kaupungissa ja Juhlat maalla. Freskot siirrettiin vuonna 1974 Etu-Töölössä sijaitsevan ruotsinkielisen työväenopiston Arbiksen aulaan. Alkuvuodesta 2016 freskot saivat uuden pysyvän kodin Helsingin taidemuseosta HAMista.
Taideteokset saivat alkunsa, kun Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckell pyysi Tove Janssonia tekemään Kaupunginkellariin pientä koristemaalausta. Ei tullut ihan pientä koristemaalausta, vaan kaksi suurta seinämaalausta.
Tove työn touhussa vuonna 1947. Kuva: HAM.
Jansson oli 1940-luvulla jo ihan tunnettu taiteilija. Hän piti ensimmäisen näytelynsä Taidesalongissa 1943. Muumibuumin aikaa ei vielä eletty, mutta kaupungintalon freskoista voi myös bongata Muumin. Juhlat kaupungissa -teoksen etualalla on pieni Muumi ja sen vieressä tupakkaa poltteleva nainen on tulkittu Janssonin omaksikuva.
Tove Jansson ei siis ollut vielä Muumeista tunnettu, kun hän sai tehtäväkseen kaupungintalon freskot, vaan apulaiskaupunginjohtaja von Frenckell oli tutustunut Janssoniin muuta kautta.
Jansson oli vuonna 1946 tutustunut Vivica Bandleriin, joka oli von Frenckelin tytär. Tovella ja Vivicalla oli rakkaussuhde. Tuskin von Frenckell nappasi Tovea ihan tuntemattomuudesta, vaan todennäköisesti tyttärensä suosituksesta.
Keisari Nikolai II:n kruunajaisia vietettiin Moskovassa toukokuussa 1896. Suomessa keisarin kruunajaisia juhlittiin muun muassa siten, että ainakin suurissa kaupungeissa vähävaraiselle väelle tarjottiin keittoa keisarin muistokulhosta. Osa köyhistä sai kulhon muistoksi.
Valkoisessa kulhossa on sinisellä keisarin tunnus ja kruunajaisten päivämäärä. Kulhot olivat Arabian tuotantoa.
Näitä Nikolai II:n muistokulhoja löytyy silloin tällöin ihmisten jäämistöistä. Jos nyt ei satu omassa perintökokoelmassa moista olemaan, niin sitten voi lähteä Arabian museoon, jossa sellainen on esillä.
Glimsin tila Espoossa sijaitsi mainiossa paikassa. Vierestä kulki Kuninkaantie, jota pitkin kuljettiin Turun ja Pietarin väliä. Glimsin tilan kohdilla oli risteys, josta käännyttiin Kuninkaantieltä Helsinkiin. Se oli aikansa valtatie.
Glimsin tilasta on ensimmäiset maininnat satojen vuosien takaa. Glims-niminen tila on ollut varmasti olemassa 1500-luvulta lähtien ja tiedetään, että 1540-luvulla tilaa isännöi Peder Nilsson.
Loistavan sijaintinsa ansiosta Glimsissä pidettiin kestikievaria. Kestikievarijärjestelmää ryhdyttiin rakentamaan 1600-luvulla ja sitä pidettiin yllä aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Kestikievarissa majoitettiin ja ruokittiin matkamiehiä.
Glimsin tila on nykyään museona. Vaikka vieressä on jättimäinen Jorvin sairaala, niin Glimsissä pääsee tekemään todellisen aikahypyn entisen maailman tunnelmiin. Toisella puolelle tilaa avautuu ikiaikaiset peltomaisemat. Talomuseossa on kaikkiaan 11 museokäytössä olevaa taloa. Vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvulta. Vanhimpien joukossa ovat muun muassa tilan päärakennus ja entinen kestikievarin talo. Kesäisin laitumella kirmaa lampaita, nyt syksylläkin pihassa oli Gustav-kukko ja muutama kana.
Talomuseo Glims on eräänlainen Espoon vastine Seurasaarelle. Sillä erotuksella kuitenkin, että Glimsin talot ovat kaikki alkuperäisellä paikallaan, kun Seurasaaren rakennukset on siirretty sinne mikä mistäkin. Sekä Glimsissä että Seurasaaressa esitellään vanhan ajan elämää Suomessa, tuodaan tutuksi käsityötaitoja ja kansanperinteitä.
Glimsissä on myös viihtyisä kahvila, museokauppa ja päärakennuksessa vaihtuvia näyttelyitä. Ehdottomasti visiitin väärtti.
Viikonlopun ulkoiluretki kohtistui tällä kertaa äijäporukalla Sipoonkorpeen. Ajettiin auto parkkiin Kalkkiuunintielle ja kierrettiin Kalkkiruukin luontopolkua.
Luontopolun varrella on laavu ja grillipaikka, mutta tälle kertaa emme pysähtyneet siihen. Aamulla laavulla oli hiljaista, mutta ohitimme sen toistamiseen iltapäivällä, ja silloin oli ihmisiä nuotiolla paistamassa makkaraa.
Luontopolku on verraten vaativa, jyrkkiä nousuja ja laskuja on paljon. Ei siis mikään lastenvaunu-kohde. Höggbergetin kallioilta on komeat näkymät yli Sotungin peltojen. Kallio nousee merenpinnasta 74 metriä. Se ei kuitenkaan ole Sipoonkorven korkein paikka, vaan alueen pohjoisosassa on vielä korkeampia.
Luontopolku on runsaat 4 kilometriä pitkä. Se on merkattu vihreä-valkoisin merkein. Metsähallitus voisi pitää merkeistä hieman parempaa huolta. Monissa paikoissa merkit olivat huonossa kunnossa – tai puuttuivat täysin. Ei pitäisi olla kova työ kiertää luontopolku kerran vuodessa ja laittaa merkinnät kuntoon. Arviolta puolen työpäivän homma.
Tältä luontopolun merkintöjen pitäisi näyttää, mutta……usein ne näyttivät tältä.
Kalkkiruukin luontopolku ei kuitenkaan ollut varsinainen kohteemme, vaan tähtäsimme Sipoonkorven keskiosissa olevalle Fiskträskin järvelle. Matkaa sinne oli luontopolulta noin 5 kilometriä. Luontopolulta lähti Fiskträskin (eli Bakunkärrin) suuntaan pieni polku. Kaikissa polkujen risteyksissä ei ollut opasteita, mutta hieman arpapelilläkin osattiin valita oikeat polut ja löysimme lopulta itsemme Bakunkärrin parkkipaikalta. Siitä oli matkaa Fiskträskin rantaan runsaat kaksi kilometriä.
Fiskträskin rannassa oli evästauon paikka. Istuimme rannalla ja nautimme järvimaisemasta.
Fiskträskin jälkeen lähdimme suunnilleen suoraan länteen, tavoitteenamme oli löytää Nuotiokallio ja sen lähistöllä olevat kaksi hiidenkirnua.
Ensin astelimme kuraista metsäautojen tietä pitkin, kunnes kyllästyimme liukastelemaan mudassa ja painuimme metsän puolelle.
Nyt tarvittiin jo kompassia. Otimme suunnaksi lännen ja annoimme palaa kohti ryteikköä.
Kipusimme korkeiden kallioiden yli, ylitimme puroja, astelimme kosteikoissa. Runsaan puolen tunnin jälkeen olimme aika varmoja, että olemme menneet kompassista huolimatta liikaa etelään. Kun vihdoin löytyi kännykkäkenttää, niin tarkistimme Retkikartta.fi-palvelusta sijaintimme. Olimme täsmälleen oikeassa suunnassa ja hyvin lähellä kohdettamme.
Ensimmäisenä löytyi kaksi hiidenkirnua, jotka olivat samassa kalliossa vain muutaman metrin etäisyydellä toisistaan. Kiipesimme hiidenkirnujen yläpuolella olevan kallion laelle pitämään taukoa.
Syvyyttä noin metri.
Sitten piti löytää Nuotiokallio. Se on noin 10 metriä korkea ja yli 50 metriä pitkä jyrkänne. Väittävät olevan vaikuttavimpien Sipoonkorven nähtävyyksien joukossa. Hetken aikaa pyörimme lähistöllä, mutta emme sitä löytäneet. Sen näkeminen jää seuraavaan kertaan.
Lopulta saimme retkemme päätökseen ennen pimeän laskeutumista. Arviolta patikoimme noin 15 kilometriä.
Suunnilleen tällaisen reitin kuljimme (punaiset viivat):
Kuvakaappaus Metsähallituksen kartasta.
Sipoonkorpi on hieno, vanha ja yhtenäinen metsäalue. Sipoonkorvessa on käytännössä kolme opastettua lenkkiä: Kalkkiruukin luontopolku, Ponun perinnepostia ja Fiskträskin kierros. Niistä on hyvä aloittaa tutustumaan Sipoonkorpeen. Jos näiden kolmen polun ulkopuolelle lähtee, niin opasteet ovat melko huonot ja puutteelliset. Jos pääväyliltä poikkeaa sivuun, niin kunnon kartta ja kompassi sekä metsähallituksen Retkikartta.fi-palvelu ovat erittäin käytännöllisiä.
Retkemme suuntautui viikonloppuna Nuuksion Saarijärvelle ja tavoitteemme oli saavuttaa järven vieressä oleva Espoon korkein kohta. Lapset olivat reissussa mukana, joten suunnittelin matkan siten, että se on heille sopivan pituinen ja maasto vaihtelevaa, jotta mielenkiinto pysyy yllä.
Ajoimme auton Yli-Takkulan tilan pihalle parkkiin. Se on virallinen parkkipaikka ja siinä on myös lähimetsän opaskartta. Saarijärven tavoittaa hyvin myös Vihdintietä kulkevilla busseilla. Se sijaitsee Luukin ulkoilualueesta pari pysäkkiä Vihdin suuntaan.
Matka alkoi lupaavasti, sillä Yli-Takkulan pelloilla näimme metsäkauriin. Kännykän ehdin repiä taskusta ja epämääräisen kuvankin sain otettua.
Kauris tuolla metsän reunassa.Yli-Takkulan tilalla.
Lähdimme kävelemään pientä metsätietä, joka kulki ensin pellon reunaa ja sitten synkkään metsikköön. Noin 500 metrin jälkeen saavuimme Saarijärven kaakkoisrantaan.
Rannasta matkanteko jatkui pieniä metsäpolkujan pitkin. Kävelimme niemen kärkeen, joka ulottuu kohti järven keskustaa. Kallioilta oli kivat näkymät järvelle.
Niemen jälkeen alkoikin hiljalleen nousu kohti Espoon korkeinta kohtaa, joka on 114 metriä merenpinnasta. Nousu ei ole hirmuisen vaativa, vaan jopa 4-vuotias siihen kykeni, kun hieman auttoi.
Korkeimmalla paikalla syötiin eväät. Maisemat eivät juuri siinä kohdassa ole mitenkään erityisen hyvät, sillä korkeat puut estävät näkyvyyden.
Lasten huomio kiinnittyi siihen, että metsässä on paljon erilaisia sammalia.
Sammalia ihmettelimme aikamme ja lähdimme taivaltamaan takaisin autolle.
Verrattuna vaikkapa Haukkalampeen, täällä päin Nuuksiota saa kulkea hyvin rauhassa, muita ihmisiä ei paljon näy. Eikä näillä main myöskään ole opastettuja polkuja, joten kartta kädessä tai Retkikartti.fi auki kännykässä pitää edetä. Tällä kertaa matka oli lyhyt, eikä ollut pelkoa kännykän akun hyytymisestä, niin apuna oli Retkikartta-palvelu.
Syksy on ollut luontoretkeilijän näkökulmasta kaunis ja lämmin. Kyllä taas kelpasi retkeillä.
Onko sukulaisesi tai tuttavasi tulossa Helsinkiin ja kovasti kyselevät matkavinkkejä? Suomenlinna ja Korkeasaari on käyty jo moneen kertaan ja jotain erikoisempaa pitäisi nähdä. Tässä vinkkejä, mitä voit suositella:
1. Kruununvuorenrannan autiohuvilat
Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka niin kauan kuin vielä on jäljellä. Todellinen kummistuskylä. Lue lisää aiheesta täältä.
2. Mustavuoren luolat
Mustavuorelle louhittiin ensimmäisen maailmansodan aikana juoksuhautoja ja suuria luolia. Mustavuoressa yhdistyy luonto ja historia. Lisää aiheesta täältä.
3. Pasilan kivilinna
Kati Sinenmaa alkoi 1990-luvulla rakentaa kivilinnaa Pasilaan. Löytyy Harwall Arenan läheltä keskeltä pientä metsikköä. Lisää aiheesta täällä.
4. Rautakautinen kylä
Seurasaaren sillan vieressä on Pukkisaari, jossa on hauska rautakautinen kylä. Aikahyppy tuhansien vuosien taakse. Kotisivut täällä.
5. HIFK:n kotipeli
HIFK:n jalkapallojoukkueelle on maan paras kotiyleisö. Stadin Kingit pitää tunnelmaa yllä. Osta ehdottomasti lippu fanikatsomoon Klackeniin. Tässä Youtube-tunnelmaa paikallispelistä:
Viikonloppuna käytiin Sipoonkorvessa luontoretkellä. Tällä kertaa asenne oli tyystin toinen kuin toissa viikon 55 kilometrin Nuuksio-patikoinnilla. Nyt oli lapset mukana ja kierrettiin vain pieni luontopolku.
Ajoimme auton Sipooseen Byabäckeniin. Länsitien laidalla on pysäköintialue, josta lähtee noin 1,5 kilometrin pituinen luontopolku. Polun alussa on kartat Sipoonkorvesta.
Kuvakaappaus Metsähallituksen kartasta.
Sipoonkorpi on 19 neliökilometrin kokoinen kansallispuisto, joka on perustettu vuonna 2011. Metsähallitus ei ole Sipoonkorpeen paljonkaan opasteita ja palveluita vielä ehtinyt hankkia, ja jossain kohtaa rahatkin taisivat loppun kesken.
Mutta pari merkittyä luontopolkua siellä on. Toinen sijaitsee Vantaan Sotungin lähellä ja on pituudeltaan 4-5 kilometriä. Valitsimme tällä kertaa tämän lyhyemmän, joka sijaitsee kansallispuiston pohjoisosassa. Luontopolku on merkattu punaisilla merkeillä.
Luontopolku tottelee nimeä Ponun perinnepostia. Luontopolun varrella on postilaatikoita, joissa on postikortteja ja muita tervehtyksiä. Kortteja lähettelevät muun muassa sammakot ja Meri Taimen. Yksi kortti opasti pajupillin tekoon. Korttien idea ei täysin avautunut.
Luontopolun alussa on heti jyrkkä ja pitkä nousu. Vaikka polku on pituudeltaan melko lyhyt, se ei ole ihan heikkokuntoisimmille tarkoitettu. Korkeuserot ovat suuret. Lastenvaunuilla luontopolun pääsee kiertämään vaivatta, jos vaan jaksaa työntää ylämäkeä.
Luontopolkua reunustaa korkeat kalliot, synkät kuusimetsät ja näyttävä koivikko.
Polun varrella on Ängesbölen nuotiopaikka. Nuotiopaikan vieressä on vessa ja puuliiteri. Omia grillihiiliä ei tarvitse mukaan, kuten esimerkiksi Uutelassa ja muissa Helsingin kaupungin paikoissa. Helsingin kaupunki on ottanut puuvarastot grillipaikoilta pois ilkivallan ja varkauksien takia. Korvessa samoilijat tuntevat vastuunsa.
Nuotio oli jo kuumana, kun saavuimme paikalla. Nuoret miehet olivat siellä telttailemassa ja pitivät tulta yllä. Grillasimme makkarat.
Luontopolku on pituudeltaan siis noin 1,5 kilometriä. Se on puoliympyrän muotoinen, joten se ei pääty alkupisteelle. Polun loputtua viimeiset noin 500 metriä pitää kävellä autotien reunaa, jotta pääsee takaisin autolle. Vaikka ollaan keskellä kansallista perinnemaisemaa, niin autotiellä käveleminen hieman syö retken viehätystä.
Kesällä tuli käyväistyä Stansvikissa Laajasalossa. Kivinokkalaisena minua kovasti kiinnostaa Stansvikin kesämajojen kohtalo ja olenkin asiaa sivusilmällä seurannut. Kesällä satuin pyörimään kulmilla ihan muista syistä, mutta päätin käydä Stansvikissa lounaalla ja samalla kiertelin kesämaja-alueita.
Stansvikin kartanon ympäristössä on kaksi kesämaja-aluetta. Aluetta hallinnoi ammattiyhdistys Jyty Helsinki, johon kuuluu kaupungin työntekijöitä. Kartanolla on pitkä historia, johon voi tutustua täällä.
Stansvikin kartanon alue on ollut kaupungilla 1930-1940-lukujen taitteesta lähtien. Sinne on rakennettu kaksi kesämaja-aluetta, Vanhakylä ja Uusikylä. 23 mökin Vanhakylä on rakennettu vuonna 1953 ja muutamaa vuotta myöhemmin rakennettiin 30 mökin Uusikylä.
Kaupunki on nyt tuhoamassa Uuttakylää. Suunnitelmissa on, että Kruunuvuorenrannan uusien asuinalueiden asukkaat tarvitsevat virkistysalueita ja Uusikylä tullaan purkamaan ja sen tilalle perustetaan yleinen puisto. Uudenkylän mökit siirretään Vanhaankylään, joka näin ollen tiivistyisi.
Kiertelin sekä Uudenkylän että Vanhankylän puolella. Lähinnä tuli mieleen Kivinokasta JHL:n alue. Viehättävää seutua.
Pariskunta kertoi kadehtivansa kivinokkalaisia ja sitä, miten me saimme pelastettua alueen rakentamiselta ja osasimme hyödyntää mediaa. Otin kiitokset nöyränä vastaan.Erään majan pihalla jäin juttelemaan vanhemman pariskunnan kanssa. Krister Söderman esitteli itsensä ”vanhimmaksi stanvikilaiseksi”. Hän on viettänyt Stansvikissa aikaa mökkialueen historian alkuhämäristä saakka.
Södermanilla oli vielä optimismia, että Stansvikin alue saisi jäädä nykyiselleen. He ovat tehneet paljon luontoselvityksiä, joiden mukaan alueen luonto on ainutlaatuista. Stansvikilaiset ovat ainakin kerran käyneet vierailulla Kivinokassa, jolloin Kivinokka kaikille -liikkeen aktiivit antoivat neuvoja ja tukea kamppailussa kaupunkia vastaan. Toivotin kovasti onnea taisteluun ja jatkoin kierrostani.
Stansvikissa tuli vastaan paljon asioita, joita minä puolestaan kivinokkalaisena kadehdin. Kuten tällaisia:
Tätä kirjoittaessa jalkani ovat täynnä vesikelloja, olkapäät hiertymiä ja selkä on mustelmilla. Tulin juuri kotiin kahden päivän Nuuksion retkeltä, jossa tuli ystäväni kanssa taivallettua noin 55 kilometriä. Tässä kokemuksia matkalta.
PÄIVÄ 1:
Olimme valinneet reitiksi Reitti 2000:n. Se on patikointireitti, joka starttaa Helsingin Laaksosta, menee Keskuspuiston kautta pohjoiseen ja lopulta kiertää lenkin Nuuksiossa. Reitin koko pituus on 110 kilometriä. Meillä oli kaksi päivää aikaa, joten emme koko reittiä voineet vaeltaa. Reitti 2000 on lasson muotoinen ja päätimme kiertää lasson silmukkaosan. Se on pituudeltaan runsaat 50 kilometriä ja kulkee Nuuksion alueella. Reitin kartta löytyy täältä.
Ajoimme autolla Luukin ulkoilualueen parkkipaikalle (Lahnuksen Shelliltä piti matkalla hakea vielä sinappia) ja niin retkemme käynnistyi lauantaina aamulla klo 9.20. Lähdimme kiertämään Reitti 2000:n silmukkaa myötäpäivään, vaikka se on suunniteltu kierrettäväksi vastapäivään. Valitsimme myötäpäivää kiertämisen siksi, että emme olleet aivan varmoja, jaksammeko tuota 50 kilometriä kahdessa päivässä. Noin 30-35 kilometrin kohdalla Salmen ulkoilualueelta pääsisi tarvittaessa bussilla takaisin autolle Luukkiin. Jos hyytyisi vastapäivää kiertäessä, niin sieltä ei pääsisi autolle sitten millään.
Lähdimme kävelemään. Ensimmäinen etappimme oli Pirttimäki noin 8 kilometrin päässä Bodominjärven rannalla. Otimme tavoitteen bongata 10 eri eläinlajia kahden päivän aikana.
Igelträskin pikkujärvi.
Reitti 2000 on merkattu sinivalkoisin merkein, mutta niiden ongelma paljastui aika nopeasti. Merkkejä ei ole uusittu aikoihin, ne ovat aika huonossa kunnossa ja joskus kokonaan tippuneet pois. Lisäksi reitti on suunniteltu kierrettäväksi toiseen suuntaan, joten risteyksiin tultaessa ei aina ollut ihan tarkkaa tietoa mihin suuntaan pitäisi lähteä. Reitti Pirttimäelle oli kuitenkin melko selkeä, vain kerran menimme harhaan ja lisäkävelyä tuli ehkä vajaa kilometri. Se olikin avauspäivän ainoa harharetki.
Näin sen merkin pitäisi olla, mutta……näin se usein oli.
Avausosuus oli aika hiljainen, ei montaa eräretkeilijää tullut vastaan. Heppa tuli.
Pirttimäellä pääsimme noin 2 tunnin kävelyn jälkeen. Siellä maistui kahvion kaffe ja pulla.
Seuraava etappi oli Solvalla ja Haltia. Etapin pituus noin 8 kilometriä. Se oli helppokulkuista pientä metsätietä koko matka. Korkauseroja alkoi olla hyvin paljon. Nousut vetivät reidet hyvin hapoille. Matkaan meni aikaa noin 1,5 tuntia.
Haltiassa piti teipata jo jalkoja, joissa alkoi olla vesikelloja. En omista varsinaisia vaelluskenkiä, vaan patikoin lenkkareissa. Ne ovat kuluneet ja jalkaan muotoutuneet, mutta silti hiersi pahasti.
Haltiasta suuntasimme kohti Haukkalampea, opasteet näyttivät matkan olevan 4,6 kilometriä. Korkesuseroja tuli entisestään lisää. Suurimpiin nousuihin oli rakennettu portaita. Ihmisiä liikkui tällä välillä jo aika paljon, ja myös turisteja tuli vastaan. Haukkalammen alue on Nuuksion suosituinta seutua.
Hymy hyytyy, kun taas on yksi ylämäki edessä.Haukkalammen opastupa.
Haukkalammelle saavuimme noin 1,5 tunnin kävelyn jälkeen. Haukkalammen opastuvalla täytimme vesipullot ja sitten kävelimme viereiselle Mustalammelle tekemään lounasta. Trangialla valmistettiin pastaa. Pussipasta on ehkä maailman parasta ruokaa tuollaisissa olosuhteissa. Mustalammen keittokatos oli täynnä porukkaa, joten siirryimme suosiolla ranta-aurinkoon.
Ruuan jälkeen nostimme rinkat selkään ja nokka kohti pohjoista eli Kattilaa. Matkaa vajaat 4 kilometriä. Tämä väli oli hidasta etenemistä, sillä reitti oli pitkälti pientä juurikkoista metsäpolkua. Välillä piti neuvoa hukassa olevia partiolaisia ja väistellä maastopyöräilijöitä.
Kattilassa pidettiin pieni vessa- ja juomatauko. Vetemme alkoi huveta, mutta Kattilassa ei ollut vesipisteitä. Piti siis pärjätä ja juoda säästellen.
Kattilan funkkistyylinen päärakennus ja vanha puhelinkoppi.
Kattilasta oli vielä parin kilometrin matka Takalan laavuun, jonka olimme suunnitelleet yöpaikaksi. Matkalla pohdimme, että jos kaikista maailman muusikoista saisi valita yhden sinne viihdyttämään meitä, niin kuka se olisi. Tom Waits, Lady Gaga, Tuomari Nurmio ja Martti Talvela (rip) saivat vahvaa kannatusta.
Saavuimme laavulle noin klo 18.30. Takana noin 25 kilometriä. Olimme lukeneet, että laavu on suosittu yöpymispaikka, joten hieman jännitimme mahdummeko joukkoon. Laavuun mahtuu noin 6-8 henkeä nukkumaan. Varuiksi olimme ottaneet teltan mukaan. Mutta hyvinhän sinne tällä erää mahtui. Siellä oli perhe pienen tytön kanssa, mutta he lähtivät kotiin yöksi. Munkkiniemessä asuva graafisen suunnittelun opiskeilija yöpyi laavussa kanssamme. Sytytimme nuotion, grillasimme makkaraa ja paransimme maailmaa. Viereisestä purosta saimme lisää vettä.
Takalan laavu on saanut nimensä Takalan tilasta, joka on paikalla sijainnut joskus 1900-luvun alkupuolella. Kuuro tilan emäntä Riikka viljeli mäkistä peltoa tyttäriensä kanssa.
Menimme nukkumaan noin klo 22 aikaan väsyneenä päivän kävelystä. Yöllä heräsin siihen, kun metrin päässä ollut folio liikkui ja lähti kulkemaan pois laavusta. Hiiri tai rotta kävi viemässä suklaat.
PÄIVÄ 2:
Heräsimme aamulla klo 9. Olimme nukkuneet noin 11 tunnin yöunet. Ei se kyllä mitenkään laatu-unta ollut, kierimistä ja pyörimistä lähinnä. Mutta kylmä ei ollut. Aamulla lämmitimme trangialla kahvit ja puurot.
Myös vieraskirjaa piti täyttää ja hauskaa oli lueskella muidenkin tekstejä.
Jalat oli pakko teipata jälleen. Vesikellot kantapäissä olivat suuret. Olin jo edellisenä päivänä kävellyt viimeiset 10 kilometriä päkiöillä. Sellaista vammaisen näköistä korkokenkäkävelyä.
Lähdimme klo 10.30 kohti Salmen ulkoilualuetta. Matkaa 6 kilometriä. Suurta ja näyttävää ruskaa ei tänä vuonna ole ollut, ei käsittääkseni missään päin Suomea. Lehdet ovat keltaisia, mutta sellaista sateenkarimaista ilotulitusta metsän lehtipuut eivät tarjoa.
Salmessa kävimme täyttämässi vesivarastomme. Matkaa Luukkiin oli vielä yli 20 kilometriä, ja tämä taisi olla viimeinen vesipiste ennen maalia.
Matkaa Luukkiin oli tosiaan vielä runsaat 20 kilometriä. Lähdimme taivaltamaan. Matka jatkui Vihdintien pohjoispuolelle. Maisemista päätellen olimme poistuneet luonnonsuojelualueelta.
Täällä hävitimme sitten Reitti 2000:n sinivalkoiset merkinnät. Reitti kulkee monen kunnan alueella ja jokaisella kunnalla on vastuu omalla alueella olevista merkinnöistä. Nyt tulee moitteita Vihdille. Merkit ovat todella puutteelliset.
Taas kerran neljän tien risteys: Mikä suunta pitäisi valita? Paremman puutteessa haetaan tietoa roskiksesta.
Eksyimme reitiltä ja yht’äkkiä tiekin päättyi. Lähdimme pellon poikki taivaltamaan.
Kun vihdoin paikansimme itsemme, niin olimme monta kilometriä pois Reitti 2000:lta. Ja mikä pahinta, järkevin vaihtoehto edetä oli kävellä noin 5 kilometriä asfalttitien reunaa. Se oli tylsää ja masentavaa. Lisäksi jalat olivat jo todella muusina. Rakkojen takia piti kävellä kantapäitä säästellen ja tämä kävelytyyli toi rakkoja muualla jalanpohjiin ja kävelytyyli myös teki polvet kipeiksi. Kävelin kuin Monty Pythonin Minister of Silly Walks.
Rinnekotisäätiön viereisen golfkentän reunalla pidimme evästauon. Sieltä olisimme päässeet autollemme Luukkiin bussilla. Olimme taas Reitti 2000:n varrella, ja sitä pitkin kävelyä olisi vielä noin 10 kilometriä. Molemmilla alkoi olla jalat jo ihan hellänä. Päätimme kuitenkin taivaltaa silmukan loppuun saakka. Vaikka ryömien.
Loppumatkasta muistimme tavoitteemme bongata 10 eri eläinlajia. Muistelimme, mitä olimme nähneet: muurahaisen, etanan, oravan, hyttysen, koppakuoriaisen, linnun ja kalan. Aika surkeaa, vain seitsemän. Jos lasketaan ei-lunnonvaraiset eläimet, niin koiran, hevosen ja lehmän nähtyämme saimme sen vaaditut 10 kasaan.
Karhua ei nähty, mutta voisiko tämä olla karhun jätöksiä?Myrskyn tuhoja.Mustlammella. Ei pidä sekoittaa Mustalampeen.Hauklampi. Ei pidä sekoittaa Haukkalampeen.
Lopulta saavuimme Luukkiin klo 17.10. Olimme taivaltaneet päivän aikana 30 kilometriä. Yhteensä kahden päivän aikana noin 55 kilometriä.
YHTEENVETOA:
Nuuksio ei ole Kuusamo, eikä Reitti 2000 Karhunkierros. Nuuksio on omalla tavalla kiehtova ja hieno paikka. Nuuksiossa on hyvin vaihtelevaa maastoa ja maisemaa: On aarnimetsää, kangasmetsää, järviylänköä, suota, maalaismaisemaa, metsälampia ja asfalttitietä. Yksi parhaista asioista on se, että sieltä pääsee kotiovelle 20 minuutissa. Ei tarvitse hotelliöitä, lentoja tai pitkiä automatkoja.
Reitti 2000 on mukava ja urbaani patikkareitti, mutta yksi vaatimus: Merkit ja opasteet kuntoon!
Reitistä voisi brändätä sellaisen, että jokainen pääkaupunkiseutulainen ottaisi kunnia-asiakseen kiertää sen vähintään kerran elämässä.
Keskuspuistossa on tullut lenkkeiltyä satoja kertoja. Maunulan majalla on tullut juotua kahvia ja syötyä munkkeja. Mutta koskaan aikaisemmin en ollut testannut Maunulan majan saunaa.
Kuluneella viikolla suuntasin jälleen lenkkini keskuspuistoon. Keskuspuisto on syksyn tullen erityisen kaunis ympäristö kuntoiluun. Kevyttä hölkkää ja muutamia mäkivetoja. Vähän jumppaa kuntoilulaitteilla. Sopivasti hikeä pintaan.
Lenkin jälkeen kävin testaamassa Maunulan majan lenkkisaunan. Sauna on avoinna kaikille keskiviikkoisin. Miesten vuoro on 16.30 – 18.30 ja sen jälkeen naiset pääsee löylyyn.
Sauna on puulämmitteinen ja hyvin terhakat löylyt sieltä sai. Pukuhuoneen puolelle tai terassille pääsi nauttimaan energiajuomaa. Kunnioittaakseni muita saunojia, en viitsinyt kuvata sisätiloissa. Saunassa oli minun lisäkseni 5 muuta ukkoa, joten ei siellä suurta ruuhkaa ollut.
Oikein mukava tapa päättää lenkki. Täytyy ehdottomasti käydä uudestaankin.
Kävin tutustumassa hiljattain Malmilla sijaitsevaan Parkourkeskukseen. Se on yksi Suomen neljästä sisätiloissa toimivasta parkoursalista. Parkourkeskus on rakennettu suureen varastohalliin ja siellä voi harjoitella esteiden yli hyppimistä, tangolla tasapainoilua, painonnostoa ja vaikka seinäkiipeilyä.
Keskus järjestää parkourkursseja ja sen lisäksi salilla voi käydä omatoimisesti treenaamassa. Parkour on lähtökohtaisesti ulkolaji, mutta Suomen sääolot tietäen sisäharjoittelumahdollisuudet ovat tervetulleita.
Mutta Helsingissä voi treenata parkouria myös ulkona. Kävimme testaamassa Pukinmäen parkourpuiston. Puisto on lasten leikkipuisto, mutta kyllä sinne aikuinenkin sekaan mahtuu, kun on riittävästi leikkimieltä.
Puistossa on opastaulu, jossa on esitelty muutamia keskeisiä parkourliikkeitä. Ei muuta kuin testaamaan.
Yritin tehdä vaihtelevalla menestyksellä precision jumpin, underbarin, step vaultin, lachen ja cat leapin. Wall runin ja tic tacin jäten suosiolla nuoremmille.
Hauskaahan se oli. Usein syyllistyn siihen, että laitan lapset leikkipaikkaan leikkimään ja istun penkille rapläämään kännykkää. Tämä oli paljon kivempaa.
Kuluvana kesänä tuli vierailtua Lammassaaressa parinkiin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla vietiin sinne Turusta saapuneet vieraamme. Kävelimme pitkospuita pitkin tuon idyllisen vajaan kilometrin matkan.
Lammassaari on pieni saari keskellä Vanhankaupunginlahtea. Lahden pohjoisosasta lähtee saareen kapeat pitkospuut. Lammassaari oli lähellä Helsingin maantieteellistä keskipistettä, kunnes Sipoosta liitettiin osa Helsinkiin ja sitä mukaa myös keskipiste siirtyi idemmäs.
Lammassaari on tunnettu kesämajoistaan, joita siellä on runsaat sata. Pieniin kesämajoihin ei tule sähköä eikä lämmintä vettä. Majoja saaressa on ollut 1940-luvulta lähtien.
Tässä kesämajassa on kulunut viiniä. Korkeista on saanut mukavat päälliset pöytään ja tuoliin.
Kesämajoja vanhempaa rakennusperimää edustaa saaren korkeimmalla kohdalla oleva Pohjolan pirtti. Raittiusseura Koitto rakensi pirtin aivan 1900-luvun alussa. Sitä on sittemmin hieman laajennettu ja uudistettu. Lammassaaressa järjestettiin säännöllisesti tansseja 1930-luvulta 1960-luvulle. Miss Lammassaari oli myös tapana valita. Nykyään Pohjolan pirttiä vuokrataan häihin ja muihin yksityistilaisuuksiin.
Pohjolan pirtti.
Lammassaaressa on myös lintutorni, ja hyvällä paikalla onkin. Vanhankaupunginlahti on maan kuulu lintujen pesimispaikka ja Natura-suojelualuetta.
Näkymä lintutornista.
Lammassaaresta jatkettiin matkaa läheiseen Kuusiluotoon. Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä kulkee myös pitkospuut.
Pitkospuut lähtevät hieman huomaamattomasta paikasta.
Nimestään huolimatta Lammassaaressa ei ollut lampaita, mutta Kuusiluodossa niitä oli. Olivat kiinnostuneita satunnaisen matkailijan eväistä.
Portti estää lampaita lähtemästä pitkospuille.
Kalastajasuvut ovat asuttaneet Kuusiluotoa 1800-luvulta alkaen. Kalastajien lisäksi pientä saarta ovat asuttaneet erilaiset yhdistykset, kuten raittiusyhdistys Pyrintö, Hermannin nuorisoseura, Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys ja Suomen posteljooniyhdistys. Kuusiluodossa oli Lammassaaren tapaan tanssilava ja siellä oli myös vuonna 1908 valmistunut suuri kesäsiirtola, joka tuhottiin 1977. 1980-luvulla Veikko Hursti järjesti Kuusiluodossa kesäleirejä alkoholisteille.
Vuodesta 1990 lähtien Kuusiluotoa on hallinnut Vanhankaupungin kulttuuri-ekologinen klubi, joka ylläpitää saaren vuonna 1930 valmistunutta huvilaa. Yhdistykseen kuuluu ekologisesta elämäntavasta, perinnetaidoista ja luonnosta kiinnostuneita ihmisiä.
Yhdistyksen nokkamies Eero Haapanen on kirjoittanut hienon kirjan alueen kalastajasuvusta – Sörkan rysäkeisarit.
Myöhemmin kesällä teimme vielä toisen matkan Lammassaareen ja Kuusiluotoon. Tällä kertaa tulimme soutaen Kivinokasta.
Kivinokasta soutaa Lammassaareen noin 15 minuuttia.
Korkeavuoren pelastusasemalla on kovin vähän tunnettu Palomuseo. Palomuseossa pääsee tutustumaan pelastuslaitoksen historiaan. Vanhimmat esineet ovat 1700-luvulta. Mutta Palomuseo on myös jännittävä vierailukohde, jos on kiinnostunut Helsingin paikallishistoriasta. Tässä joitain poimintoja kaupungin tulipalojen historiasta.
Ateneumin takana sijaitsi VPK:n talo, jonka arkkitehti oli Theodor Höijerin suunnittelema – samoin kuin Erottajan paloasemakin. VPK:n talo purettiin vuonna 1967. Palomuseossa on kuva rakennuksesta, tältä se näytti:
VPK:n talon juhla-aulassa oli neljä ritari-patsasta. Niistä kaksi on Palomuseon suojissa. Kaksi muuta on Albertinkadulla sijaitsevassa ravintola Pompierissa.
Palomuseoon on tehty pienoismalli vanhan Ruotsalaisen teatterin palosta. Svenska teatern paloi toukokuussa 1863.
1950- ja 1960-luvulla eläneet muistavat ehkä vielä palokellot, joilla hälytettiin palokunta paikalle tulen päästessä irti. Tämä yksilö oli osoitteessa Itäinen puistotie 7.
Ja tämä kyltti oli jossain Kalliossa.
Palomuseossa on paljon valokuvia historian saatossa sattuneista tulipaloista. Tässä liekeissä on Messuhalli (so. Kisahalli) vuonna 1966.
Tässä puolestaan kuvia Annankadulla sijainneen Tilgmannin kirjapainon palosta vuodelta 1960. Räjähdyksessä sai surmansa kolme palomiestä.
Palomuseon perinneaulassa on seinälaattoihin kaiverrettu niiden henkilöiden nimet, jotka pelastuslaitoksella ovat vuosien varrella työskennelleet. Silmään pisti heti kolmen suomenmestaruuden lätkäjätkä Matti ”Hakki” Hagman.
Paloaseman torni kohoaa 42 metriin maan pinnalta, ja meren pinnasta katsottuna noin 60 metriin.
Torniin ei normaalisti museovieraat pääse, mutta jos ryhmät varaavat opastuksen, niin silloin ryhmä saa kivuta portaat ylös asti. Näkymät ovat hienot. Yhtään paloa ei näkynyt.
Palomuseossa pääsee tutustumaan Helsingin historiaan erinomaisesti myös siksi, että museota ylläpitää ja näyttelyn on suunnitellut paikallishistoriasta kiinnostunut Jari Auvinen. Auvinen on tehnyt lukuisia kirjoja, joista tuorein on keväällä ilmestynyt Puu-Pasilan historiikki.
Helsingin pelastuslaitoksen palomuseo (Korkeavuorenkatu 26)
by 
