Tänään tein lasten kanssa retken Pitkäkoskelle. Olen pari kertaa lenkkeillyt siitä ohi, mutta koskaan aikaisemmin en ole varsinaisesti tutustunut alueeseen. Paikka on oikein mukava retkikohde.
Koski on Vantaanjoessa ja kosken toinen puoli on Helsinkiä ja toinen puoli Vantaata. Kosken ympäristö on hienoa luonnonsuojelualuetta, jossa kulkee polkuja ja siltoja. Kosken varrella on näköalatasanteita ja aluetta ympäröi seiväsaita.
Pitkäkosken alue on myös suosittu kuntoilijoiden keskuudessa. Siellä on kuntoilupaikkoja, haltiapolku ja talvisin hiihtolatuja. Pitkäkoski on Keskuspuistossa, joten sieltä on suora ulkoilureittiyhteys lähes Helsingin keskustaan saakka.
Pitkäkoskella on myös ulkoilumaja, jossa on kahvila. Tiedustelin kahvilan pitäjältä paikan historiasta, ja hän kertoi, että kahvilarakennus on viereisen vesilaitoksen vanha työmaaruokala, ja se on peräisin 1940-50-lukujen taitteesta.
Pitkäkosken ja Vantaanjoen vartta kulkee Kuninkaantammentie. Se on saanut nimensä tammesta, jonka on tarinan mukaan istuttanut Ruotsin kuningas 1600-luvulla. Tammi on edelleen olemassa ja se on rauhoitettu luonnonmuistomerkki. Tammi löytyy osoitteesta Kuninkaantammentie 20.
Helsinki on tiiviisti rakennettua kaupunkia (kuten kuuluukin olla), ja sen vastapainoksi on hienoa, että Pitkäkosken kaltaisia hiljaisia ja rauhallisia luontoalueita on myös olemassa. Pitkäkoskella sielu lepää – ja ruumis myös, jos ei keskity kuntoiluun.
Vierailen Seurasaaren ulkomuseossa ainakin kerran kesässä. Viime kesä oli poikkeus, enkä käynyt kertaakaan. Nyt kävin taas vuoden tauon jälkeen ja siellä oli tapahtunut huikeita asioita: Iisalmen pappila ja Kahiluodon kartano olivat avautuneet yleisölle ja myös aikaisemmin kiinni ollut metsästäjän maja sillan pielessä oli avautunut kahvilana.
Metsästäjän maja.
Iisalmen pappila.
Kahiluodon kartano.
1920-luvulta peräisin oleva kirkkoaitta oli saanut uutta lavastusta. Joku humoristi oli käynyt asettamassa aurinkolasit pöydälle.
Uutta rekvisiittaa pöydällä.
Satunnainen Seurasaari-päivä tarjosi myös yllätyksiä. Saaressa oli käsityöpäivät ja Matleenan markkinat. Käsityöläisiä laidasta laitaan oli tekemässä ja myymässä tuotteitaan. Kävi niin kuin minulle käy markkinoilla aina: käsityöläisiä ja käsityötuotteita on oikein hauskaa katsoa, mutta harvoin tulee mitään ostettua. Ei tullut nytkään.
Käsityömarkkinat.
Sitten oli vuorossa nukketeatteriesitys (joka on muuten taiteenlajina kovin aliarvostettu ja mediassa liian vähän huomioitu) Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika. Esitys oli toteutettu pitkälti samalla porukalla, joka on aikaisempina kesinä Seurasaaressa esittänyt loistavaa Puupoika-esitystä. Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika oli mukaelma Volter Kilven klassikosta Alastalon salissa. Itse kuulun siihen valtavaan enemmistöön, joka ei tuota tiiliskiveä ole lukenut – toisin kuin esityksen tekijät: Ohjaaja Elina Lajunenon lukenut kirjan jo kahdesti ja tunnustautuu faniksi, näyttelijä Timo Väntsi omistaa jopa ”Olen lukenut Alastalon salissa” -t-paidan, toinen näyttelijä Merja Pöyhönen luki teoksen keväällä, musiikista vastaava Olli Kari on lukenut kaikki Volter Kilvet jo teini-iässä ja nukeista ja lavastuksesta vastaava Outi Herrainsilta on lukenut teoksen ihan oikeassa kajuutassa. Näin kerrotaan esityksen käsiohjelmassa.
Alastalon salissa, Eevastiina ja lokinpoika oli mukava kesäinen klassikkopäivitys. Vaikka yleisössä oli paljon lapsia, uskon että aikuiset saivat esityksestä kuitenkin enemmän irti. Kannattaa käydä katsomassa, esityksiä elokuun 11. asti.
Alastalon salissa.
Seurasaaren lipunmyyntikioski ja sen vieressä oleva toinen lähes identtinen rakennus ovat myös hauska osa Helsingin taloushistoriaa ja kulttuurihistoriaa – ne näet ovat Helsingin vanhimmat kioskirakennukset ja ne on siirretty Seurasaareen Eläintarhan alueelta. Satunnaiset turistit eivät asiaa tosin tiedä, sillä siitä ei ole sanallakaan missään mainittu. Vinkki Seurasaaren porukalle: Laittakaa kioskien viereen kyltti, joka kertoo niiden historiasta, kuten muidenkin rakennusten yhteydessä on.
Vanhat kioskirakennukset.
Seurasaaren jälkeen tuli vielä piipahdettua Tamminiemien Cafe Adjutantissa, jossa on Rosa Liksomin Kekkos-aiheinen näyttely. Liksomin naivistinen tyyli tuntuu tuoreelta vuosi vuoden jälkeen. Maalauksista ei oikein saa kuvaa ihaileeko vai kritisoiko ne kohdettaan. Uskon, että Liksomilla itselläänkin taitaa olla ristiriitainen suhde Kekkoseen.
Liksomin Kekkos-taidetta.
Samalla tuli vielä tarkastettua Tamminiemi, joka remontin jäljiltä avattiin avattiin viime vuonna. Huomioni keskittyi lähinnä huoneiden seinillä oleviin hienoihin taideteoksiin. Seinät ovat täynnä kotimaista huipputaidetta, kuten Reidar Särstöniemeä ja Essi Renvallia. Joskus täytyy tehdä Tamminiemeen vierailu, jolla voi keskittyä pelkästään rakennuksen taiteeseen.
Essi Renvallin veistos Tamminiemessä.
Vielä retken lopulla ohitimme 1970-luvulla puretun Villa Solhemin portaat. Portaiden yläpäässä on taulu, jossa on valokuva edesmenneestä Villa Solhemista ja vuodet, jolloin se on siinä paikallaan ollut. Enpä tiedä, mikä tekee Solhemista niin merkittävän, että sen kunniaksi on tarvinnut erikseen muistotaulu pystyttää. Olen kirjoittanut jonkin verran Meilahden historiasta, mutta Solhemin taustoista en tiedä mitään. Asia pitänee korjata.
by 
