Kirja-arvio: Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa

Joel Haahtelan pienoisromaani on lumoava pieni suuri kirja. Teos kertoo kirjastonhoitajasta, joka uskoo elävänsä viimeisiä hetkiään. Hän lähtee Englantiin Yorkshiren rannikolle tapaamaan etäistä tuttuaan, vanhaa venäläistä emigranttia Sergeitä. Miehiä yhdistää intohimo perhosiin. Päähenkilön tarkoitus on ikuistaa perhosia vanhalla akvarelli- ja kuparipainatustekniikalla. Hän haluaa jättää elämästään jotain jälkeensä.

Päähenkilön ja Sergein elämää kerrataan muistojen ja takaumien avulla. Niistä sirpaleista muodostuu valittu tarina henkilöiden menneisyydestä: nuoruuden rakkaudet, vankileirit, hajonneet perheet.

Sergein kautta avautuu kiinnostavia ajatuksia Venäjän historiasta. Venäläiset eivät kokeneet renessanssia, eivätkä luonut järjestelmällistä filosofiaa. Ehkä siellä ei siksi ymmärretä yksilön ja yksilönvapauden päälle. Koska siellä ei ole ollut demokratiaa, he eivät myöskään ole kokeneet aikaa ennen demokratiaa. Silti nostalgia on tärkeä osa elämää.

Yö Whistlerin maalauksessa viittaa englantilaiseen 1800-luvun maalariin James McNeill Whistleriin, joka maalasi kiisteltyjä yökuvia. Sergein kodin seinällä on yksi laadukas Whistler-kopio. Päähenkilön mukaan Whistlerin yö rinnastuu pyhyyteen, jota on ikoneissa. Molemmissa tekijä on taka-alalla ja keskiöön nousee varsinainen asia, ikoneissa pyhyys ja Whistlerin maalauksessa yö.

Pidempään Haahtelaa seuranneet kenties muistavat, että perhoset ovat olleet ennenkin hänen kirjoissaan keskeisinä teemoina. Vuonna 2006 hän julkaisi kirjan Perhoskerääjä. Siinä on paljon samoja elementtejä kuin tuoreessa kirjassa: matka Eurooppaan, intohimo perhosiin, luonnon kuvailua, minimalismia.

Yö Whistlerin maalauksessa on mietteliäs ja viisas. Se on kiehtovan ristiriitainen: samaan aikaan minimalistinen ja runsas, teemat ovat syviä mutta kerronta kepeää. Se on kirja, jonka äärellä elämä hidastuu.

Suosikkilauseeni:
”Olihan melko ristiriitaista, että ihminen syntyi maailmaan tyhjänä tauluna, joka täytettiin joukkoon kuulumisen pakolla, ja loppu­elämä kului irti pyristelemiseen, sillä jokaisen sisimmässä eli halu tulla autenttisemmaksi ihmiseksi. Tuota ongelmaa ei kukaan päässyt pakoon.”

Olen intohimoinen Helsingin historian harrastaja, ja siihenkin puoleen Haahtelan kirja toi uutta. En ole tiennyt, että Suomenlinna on arvokas syreeni-kohde. Augustin Ehrensvärd toi syreenit Suokkiin 1700-luvulla ja niitä on edelleen saari pullollaan. Olen paljon kierrellyt Suomenlinnassa, mutta keskittynyt yleensä rakennus- ja sotahistoriaan. Nyt näkee syreenipensaatkin uusin silmin.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa (Otava)

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Jörn Donner Hakasalmen huvilassa

Jörn Donnerin kuoleman jälkeen hänen jäämistöstään löytyi suuri määrä valokuvia. Mies oli todellinen kulttuurimammutti ja tunnettiin elokuvaohjaajana, näyttelijänä, kirjailijana ja poliitikkona – mutta ei häntä valokuvaajaksi ole mielletty. Siksi on hyvin virkistävää nähdä hänestä tämäkin puoli. Hakasalmen huvilassa on esillä kahdessa kerroksessa Donnerin kuvia, joita hän otti 1950- ja 1960-luvulla ulkomaan matkoillaan.

Aluksi olin hieman skeptinen. Sotien jälkeen kameroiden tekniikka parani ja hinnat laskivat. Donner on hankkinut 1950-luvulla kameran ja alkanut räpsiä kuvia, kuten monet muutkin tuon ajan suomalaiset. Ovatko kuvat päätyneet museon seinälle vain sen takia, että ne otti itse herra Donner?

Tietysti Donner on kiinnostava nimi, mutta ei tässä pelkällä nimellä ole ratsastettu. Kuvien esteettinen taso on hyvin korkea. Ei näyttelyä pelkästään nimen takia ole puskettu kasaan. Hän on ollut hyvin lahjakas valokuvaaja.

En tiedä, miten paljon Donner oli nähnyt sotien jälkeisten amerikkalaisten tai ranskalaisten valokuvaajien töitä (kuten Robert Frank, Diana Arbus, Robert Doisneau), mutta samankaltaisia vaikutteita hänen kuvissaan on.

Donner on kuvannut kaupunkikuvia, maisemia, nyrkkeilyotteluita ja mielenosoittajia. Osa kuvista on puhkipalaneita, suttuisia tai epätarkkoja. Se tuo kuviin tiettyä rosoa. Hauskaa, että niitäkin on mukana näyttelyssä.


Parhaimmillaan Donner on ihmisten kuvaajina. Hän näki ihmiset yksilöinä. Monissa kuvissa on vain yksi ihminen: mies katsoo näyteikkunaa, nainen kerää roskia, joku yrittää seistä päällään. Jos Donner kuvasi väkijoukkoja, hän saattoi taltioida tilanteen, jossa joku juuri vilkaisee kameraan. Mielenosoittajat eivät ole iso massa, vaan kuva tarkentuu pariin henkilöön. Kuvissa ei poseerata, ne ovat usein pieniä arjen hetkiä.

Onpa kuviin tallentunut myös julkisuuden henkilöitä, kuten elokuvaohjaaja Vittorio de Sica ja näyttelijä Harriet Andersson. Eräässä kuvassa on Kennedy juuri ennen kuolemaansa.

Hakasalmen huvilan alakertaan on koottu kuvia Euroopasta ja se on kiinnostavampaa kuin yläkerran kuvat Etelä-Amerikasta, Intiasta ja muualta Euroopan ulkopuolelta. Ne ovat ehkä aikanaan näyttäneet eksoottisilta, mutta sitä arvoa niissä ei enää ole. Kaikki nykyään tietää, miltä Intian kaduilla näyttää.

Donner oli eläessään mielellään esillä ja tapahtumien keskipiste. Näyttely esittelee sen, millainen hän oli kameran takana. Hänen kuvissaan on intohimoa ja laatua. Ne ovat taiten rajattuja sekä teknisesti että sisällöltään. Kyllä nämä kuvat ovat näyttelynsä ansainneet.

Eri asia sitten on, onko Helsingin kaupunginmuseon tehtävä esitellä valokuvia Euroopasta ja kehitysmaista. Tietysti Donner oli leimallisesti helsinkiläinen, joten se olkoot riittävä puolustus. Ja kuin pienenä puolustuspuheena museo esittelee yhdessä huoneessa Donnerin Helsinkiin liittyviä lyhytelokuvia.

Jörn Donner – Matkalla 1951–68, Hakasalmen huvilassa 3.9.2023 saakka

Suositus: 4/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Daniel Steegmann Mangranen näyttely Kiasmassa

Taiteilija Daniel Steegmann Mangrane on Kiasman kevään suuri kansainvälinen nimi. Espanjalaisen näyttely levittäytyy museon kahteen ylimpään kerrokseen. Salit ovat täynnä värejä ja yksityiskohtia, ääniä ja kuvia, staattista ja dynaamista. Taiteilija itse kuvailee, että museon pitää olla muutakin kuin esineiden näyttämistä ja säilytystä varten.

Kiasman viides kerros on kuin unimaailma. Lattia on päällystetty värikkäällä matolla, sinertävä valo täyttää koko tilan. Daniel Steegmann Mangranen näyttelyssä on oikeastaan kaksi juonnetta: illuusiot sekä ihmisen ja luonnon suhde.

Mikään ei ole miltä näyttää

Näyttelyä voi lähestyä aistien kautta, ennen kaikkea näköaistin. Kaikki, mitä siellä näkee, on suhteellista ja näkökulmasta riippuvaista. Aistit pettävät, kaikki on jotain muuta, miltä ensin vaikuttaa. Aistien kyseenalaistaminen onkin Steegmann Mangranen keskeinen päämäärä.

Seinille kiinnitettyjen hologrammien kuvat vaihtuvat, kun niitä katsoo eri kulmista. Samoin pyöreän peilipöydän maisema. Valonauhat reagoivat ihmisten liikkeisiin. Elokuvasta löytyy sauvasirkka vasta, kun se liikkuu. Itse asiassa koko viides kerros vaihtaa väriään vuorokauden vaihtelujen mukaan. Pieneen huoneeseen voi mennä puristamaan appelsiinimehua, joka värispektrien takia näyttää siellä erilaiselta kuin normaalisti.

Aistiharhojen näkökulmasta näyttely on hyvin kartesiolainen: kun aistit pettävät, voiko mihinkään luottaa? Eikö maailma olekaan sellainen, jollaisena sen näen?

Vaikka Steegmann Mangranen näyttely on tältä osin filosofinen ja jännittävä, herää kysymys, onko tässä oikein mitään uutta ja erikoista. Eikö näitä silmänkääntötemppuja ole nähty iät ja ajat?

Ihmisen suhde luontoon

Steegmann Mangranen toinen keskeinen teema on ihmisen suhde luontoon. Aihetta käsitellään monilla tavoin ja se tuntuu olevan taiteilijalle hyvin rakas teema. Kuten monille muillekin taiteilijoille viimeistään IPCC:n raporttien jälkeen. Steegmann Mangranen teokset tosin ovat pitkältä aikaväliltä, vanhimmat jo viime vuosisadan puolelta, eli paljon ennen viimeisimpiä ilmastoraportteja.

Steegmann Mangrane on syntynyt vuonna 1977 Kataloniassa, mutta asunut pitkään Brasiliassa. Molemmat maat ovat näyttelyssä läsnä. Steegmann Mangranen on kuvannut sademetsiä ja lapsuutensa maisemia Kataloniassa. Hiekkadyyni rinnastuu rahavirtoihin. Näyttely sisältää monia pieniä oivalluksia.

Steegmann Mangrane kertoo kokevansa, että ihminen ja luonto ovat yhtä. Itse koin hänen näyttelynsä toisin. Siellä luonto oli objekti, kohde, jota on dokumentoitu eri välineillä, kuten still-kameralla ja videolla. Ajatus siitä, että luonto ja ihminen olisivat yhtä, kääntyi jotenkin päälaelleen.

Näyttely jättää hämmentyneen tunteen. Mikä on lopulta ihmisen ja luonnon välinen suhde? Pitäisikö ihmisen villiintyä bangladeshilaisen paariakoiran tavoin, että saisimme luontosuhteemme kuntoon? Taiteilija tuntuu olevan itsekin yhtä hämillään. Mitään vastauksia näyttely ei tarjoa. Pelkästään pureskeltavaa – ja appelsiinimehua.

Daniel Steegmann Mangranen näyttely A Leaf Shapes the Eye
Kiasmassa 31.3.-10.9.2023

Suositus: 3/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Torstain murhakerho

Lontoossa asuvan Richard Osmanin Torstain murhakerho oli valtava korona-ajan menestys. Kirjaa ja sen jatkoa myytiin miljoonia ja teos kohosi myyntilistojen kärkipäähän. Menestykseen vaikutti varmasti myös se, että Osman on etenkin kotimaassaan tunnettu tv-kasvo. Hän on tuottanut ja juontanut lukuisia menestyssarjoja.

Miehen tv-tausta tuntuu myös kirjassa. Se on rakenteeltaan, juoneltaan ja lähtökohdiltaan hyvin elokuvamainen. Jokaisen kohtauksen pystyy kuvittelemaan tv-sarjan kohtaukseksi.

Kirjan lähtökohta on herkullinen. Rauhallisessa eläkeläiskylässä neljä ystävää kokoontuu torstaisin ja yhdessä he leikkisästi ratkovat vanhoja murhamysteereitä. Eräs heistä saa suhteillaan haltuunsa poliisin tutkintamateriaalia. Yhtäkkiä seniorikylän rauha järkkyy, kun alueella tapahtuu murha. Tietysti Torstain murhakerhon ystävykset sotkeutuvat tapaukseen korviaan myöten.

En paljasta juonikuviosta sen enempää. Kirjassa on lukuisia henkilöitä ja uudet juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Ehkäpä juuri henkilöt ovat kirjan parasta antia. Viehättävyys syntyy ristiriidasta, kun eläkeläismammat ja -papat leikkivät James Bondia. Seuraa monenlaisia hauskoja ja yllättäviä hetkiä.

Osmanin kirjaa on kuvailtu cozy crimeksi ja hyvän mielen dekkariksi. Miksipäs ei. Ehkä nuo termit sopivat juuri tähän kirjaan.

Mutta lopulta Torstain murhakerho tuottaa pettymyksen. Mitä pidemmälle teos etenee, sen junnaavammaksi tarina menee. Se hukkaa ne kaikki lupaukset, joita alkuasetelma tarjoaa. Juoni menee liian mutkikkaaksi ja epäiltyjä alkaa olla liikaa. Aina kun tarina olisi saamassa luontaisen loppunsa, se kerää vielä lisää kierroksia ja lähtee uusille urille.

Torstain murhakerho on kirja, josta haluaisin pitää enemmän.

Richard Osman: Torstain murhakerho (Otava, 2021)

Arvio: 2/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Julkisivustakatsojat

Kaupungin kaduilla kulkiessa kannattaa välillä nostaa katsetta. Rakennuksien seinissä sinua tuijottavat monenlaiset menninkäiset ja otukset. Juha Ilonen on koonnut valtavaan Julkisivustakatsojat-teokseensa Helsingin julkisivujen taideteoksia.

Ilonen on nähnyt suurenmoisen vaivan kirjaa tehdessään. Lopputuloksena on monen tiiliskiven painoinen ja lähes 500-sivuinen järkäle. Kirja on visuaalisesti kaunis ja sitä ryydittää sadat valokuvat, joista useat on kuvattu dronella, sillä monet talojen taideteoksista sijaitsee korkealla, lähellä katonharjaa.

Julkisivujen koristelua on tehty Helsingissä jo empireajoista alkaen, mutta kaikkein koristeellisinta aikaa vietettiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun uusrenessanssin ja jugendin parissa. Uusrenessanssikauden taideteokset olivat hyvin klassisia, kuten vaikkapa Säätytalon ja Kansallisarkiston julkisivut todistavat. Jugend puolestaan toi taiteeseen leikkisyyttä, jota ammennettiin Suomen mytologiasta, luonnosta ja historiasta.

Ilonen esittelee kirjassaan satoja erilaisia taideteoksia ja niiden tekijöitä. Osa tekijöistä jää tuntemattomiksi, mutta tunnetuimpien joukossa on Suomen eturivin taiteilijoita, esimerkiksi Walter Runeberg ja Robert Stigell. Kovin vähän naisia on joukossa. Pohjolan talon vuolukiviukkoja veistellyt Hilda Flodin on harvojen joukossa.

Mielenkiintoinen ja unohtunut nimi on norjalainen Hans Uthuslien. Hän teki julkisivuveistoksia moniin 1900-luvun alun jugenrakennuksiin, joista mainittakoot vaikkapa Kansallisteatteri ja Nylands Nation.

Juha Ilonen on ammatiltaan arkkitehti ja hän harrastaa valokuvausta. Molemmat, sekä ammatti että harrastus, tulevat hyvin esiin kirjassa. Ilonen on tehnyt suuren kulttuurityön keräämällä julkisivutaidetta yksiin kansiin. Tämä teos on kaikkien Helsingin historian harrastajien must-teos ja kirja, joka tulee elämään pitkään.

Juha Ilonen: Julkisivustakatsojat – ihmis- ja eläinhahmot Helsingin arkkitehtuurissa (Atlas Art, 2021)

Arvio: 5/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Tunteiden palo

Turun palo oli koko Suomen historian suurin kaupunkipalo. Loimu näkyi Etelä-Pohjanmaalle saakka. Tuhkaa, paperisilppua ja seteleitä laskeutui Sauvoon ja Paraisille. Ihmiset pakenivat Turun tähtitorninmälle ja katsoivat sieltä, miten kaupunki paloi poroksi. Sen on täytynyt olla aikalaisille hyvin järkyttävä kokemus.

Tutkija Hannu Salmi on paketoinut tragedian kirjaksi Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827. Kirjan nimi tulee siitä, että Salmen keskiössä ovat ihmiset ja heidän kokemuksensa palosta. Kirjassa kerrotaan, millaisia vaikutuksia palolla oli aikalaisiin. Hyvin hän siinä onnistuu, ja kirja oli Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2022.

Topelius kirjoitti Maamme-kirjassa:

”Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla Aningaisten kadun varrella, Aurajoen oikealla puolella, oli puhdistanut talia; — tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi palamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa.”

Fake news. Hannu Salmi kuvailee herkullisesti, miten palon jälkeen oikeudessa riideltiin ja syyteltiin ketä milloinkin. Keitettiinkö talia, varastoitiinko pihalla tervaa? Lopulta syytä tai syyllistä Turun paloon ei saatu selville. Kansalla oli oma käsityksensä. Huhu kiiri läpi kaupungin, että Hellmanin palvelustyttö oli käsitellyt tulta huolimattomasti. Se käsitys elää vieläkin voimakkaana. Topeliuksellakin jäi aikanaan faktan tarkistukset kesken.

Luultavimmin palo syttyi savupiipun kipinästä, joka lensi naapuritalon katolle. Huonoa tuuriakin oli. Syksyisenä iltana pohjoistuuli yltyi myrskyksi, joka antoi tulelle vauhtia.

Paikan päällä Turussa paloa olivat todistamassa muun muassa J. V. Snellman ja Frederika Runeberg (silloin vielä Tengström). He kenties olivat näkemässä ja kuulemassa, miten Turun tuomiokirkon kellot putosivat tornista alas ja urut romahtivat ja sulivat yhdeksi massaksi.

Palo tuhosi kolme neljäsosaa kaupungista. Kaupungin 14 000 asukkaasta noin 11 000 jäi kodittomaksi.

Kyseessä oli Suomen ensimmäinen ympäri maailmaa levinnyt uutinen. Palosta uutisoitiin Ranskassa ja Australiassa.

Hannu Salmi: Tunteiden palo (Otava, 2022)

Arvio: 4/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Retkiä linnoituksille -kirja valmistuu

Joidenkin kirjojen tekemiseen kuluu paljon aikaa. Tämä kirja näkee päivän valon ensi maaliskuussa, mutta sen työstäminen on ollut pitkä projekti.

Tutustuin Helsingissä oleviin ensimmäisen maailmansodan aikaisiin linnoituksiin noin 15-20 vuotta sitten. Siitä lähtien olen seikkaillut niissä, möyrinyt taisteluhaudoissa ja luolissa, etsinyt kohteita ryteiköistä. Olen tutkinut vanhoja karttoja, lukenut aiheeseen liittyivä kirjoja, tutkimuksia ja lehtileikkeitä. Valokuvasin linnoituksia ja kirjoitin niistä.

Pari vuotta sitten kustantajan kanssa päätettiin, että tämän aiheen voisi paketoida kirjaksi. Nyt käsikirjoitus alkaa olla valmis. Kuvat on otettu.

Retkiä linnoituksille -kirja koostuu neljästä elementistä:

  • Historia-osuudessa kerrotaan maarintaman syntytarina.
  • Retkiosassa annetaan vinkkejä retkille.
  • Muistoja-osioihin on koottu aikalaisten muistoja ja tarinoita (SKS:n arkistosta).
  • Valokuvat on tärkeä osa kirjaa.

Kevät on juuri oikea aika tällaiselle kirjalle. Toivottavasti se houkuttelee ulkoilemaan ja retkeilemään linnoituksilla. Toivottavasti se myös houkuttelee jäämään kotisohvalle lukemaan sitä. Molempi parempi.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Jääleinikin kuoleman vastaanotto

Keväällä 2022 julkaisin dekkarin Jääleinikin kuolema (Myllylahti). Kirja on saanut mukavasti näkyvyyttä ja huomiota lehdissä ja blogeissa. Kokoan tähän yhteen arvosteluja ja kirjoituksia:

LEHDET:

Seura (heinäkuu 2022):
”Jokinen pyyhkäisi heittämällä samaan jengiin Virpi Hämeen-Anttilan ja Pekka Hyytin rinnalle. Jääleinikin kuolema viihdytti ja kauhistutti ja 1930-luvun Helsingin kuvaus imaisi hienosti mukanaan. Tapahtumia oli paljon, samoin henkilöitä mutta paketti pysyy kasassa yllättäviin loppukäänteisiin saakka.”

Helsingin Sanomat:
”Hesarin yhden palstan uutisesta kesäkuussa 1932 Pauli Jokinen raapaisee ensimmäisen romaaninsa. Jännityksen rakentelijana Jokinen on tosiaan vasta aloittelija, mutta miljöön ja tapojen tuntijana vankka ammattilainen. Jälkimmäisestä syystä Jääleinikin kuolema on mukava lukea.” Arvio: 3/5

Turun Sanomat (syyskuu 2022):
”Turkulaistaustainen Pauli Jokinen kuvaa uskottavasti ja elävästi 1930-luvun Helsingin elämänmenoa ja poliittisia jännitteitä.”

BLOGIT:

Kirsin kirjanurkka:
”Juonenpunonta Jokiselta sujuu mainiosti, ja Lainan murhan selvittelyn tuoksinassa niin poliisit kuin lukijakin hapuilevat moneen otteeseen pimeässä tai joutuvat tekemään kiperiä valintoja johtolankojen kesken. Henkilökuvauskin toimii oikein mukavasti, ja enemmän kuin mielelläni lukisin lisää Haahdin ja Frantsilan rikostutkimuksista ja yksityiselämänkin kiemuroista Helsingissä.”

Kirja vieköön:
”Löysin paljon huumoria ja pilkettä kirjailijan silmänurkasta. Jääleinikin kuoleman ajankuva tuntuu todelta, sillä Jokinen herättää 30-luvun Helsingin henkiin ja kuljettaa lukijaa kantakaupungin pimeillä kujilla ja kaduilla. Aikamoinen sokkelohan juonesta kehkeytyi, mutta viihdyin hyvin Jokisen elävän, seikkailullisen ja vauhdikkaan kerronnan parissa.”

Kirjarouvan elämää:
”Jokinen on onnistunut hyvin ensimmäisessä dekkarissaan. Mies on perehtynyt Helsingin paikallishistoriaan ja se näkyy tarinassa. Juoni on mielenkiintoinen ja monitasoinen. Kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää.”

Luetut:
”Olipa miellyttävää matkustaa Pauli Jokisen kanssa 1930-luvun Helsingiin. Jääleinikin kuolema on paitsi koukuttava dekkari myös hieno historiallinen romaani.”

Kirjojen kuisketta:
”Pidin tästä Jokisen esikoisdekkarista, pidin huolellisesta ajankuvauksesta, hyvin rakennetusta juonesta, Haahdista ja muistakin henkilöhahmoista. Lisäplussa menee onnistuneelle kannelle. Oli kiinnostavaa kulkea Helsingin katuja yhdessä Haahdin kanssa ja elää 1930-luvun alkua.”

Ja kaikkea muuta -blogi:
”Kuten usein historiallisissa romaaneissa, meni tässäkin ajankuvaus itse juonen edelle. Yksityiskohtia riitti. Hauskasti Helsinki näyttää jotenkin hieman erilaiselta kuin aiemmin lukemissani dekkareissa. Ehkä kyse on kirjailijan sukupuolesta. Nyrkkeilysalia, työläisväestön leirintäaluetta ja muutenkin minulle ihan uusia paikkoja ilmaantui tarinaan.”


MUUTA:

Pro-liiton kesävinkit:
”Mökkielämä houkuttelee lukemaan historiaa ja murhia. Parasta on tietysti, jos nämä kaksi löytyvät samasta paketista. Pauli Jokisen Jääleinikin kuolema on vahva kuvaus 1930-luvun Helsingistä, jossa murhataan nuori prostituoitu. Kun kansakunta on vielä jakautunut sisällissodan jäljiltä, miten poliisiyhteisössä mahtaa pärjätä ainoa punaisten puolelta rekrytoitu etsivä? Teoksen taustalla on tosielämässä vuonna 1932 Helsingin Punavuoressa tapahtunut Laina Yli-Rautalammen murha.”

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Linnoitukset kadunnimistössä

Viimeistelen kirjaa, joka käsittelee Helsigissä olevia ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoituksia. Kirjaa tehdessä olen samalla kiinnittänyt huomiota paikannimistöön. Monissa paikoissa, joissa linnoituksia on rakennettu, on myöhemmin katuja ja puistoja nimetty aiheen mukaan.

Itä-Helsingissä Kivikossa on kerrostalojen keskellä Kiinalaispuisto, joka muistuttaa linnoitustöissä olleista kiinalaisista. Kivikosta löytyvät myös Ruutikuja ja päiväkoti Ruuti, Patterikuja ja Patteripolku, Linnoittajantie ja Linnoituksentie. Jälkimmiset ovat hieman huonoa nimeämiskäytäntöä, sillä ne ovat lähekkäin ja saattavat sekoittua toisiinsa.

Kivikon eteläosassa on Varustuksentie.

Maununnevalla on Vuorilinnakkeenpuisto ja Kasemattikallio. Lisäksi sieltä löytyvät Vallirinne, Vuorilinnakkeentie, Juoksuhaudantie ja Maavallintie.

Vantaalla Länsimäessä on linnotusten ympärillä Linnoittajanpolku ja Linnoituspolku. Nämäkin saattavat aiheuttaa sekaannusta, nimet kun ovat lähes samanlaisia. Länsimäestä löytyvät myös Valliraitti ja Vallikuja, Tykkikuja ja Tykkipolku, Vartiotie ja Varuskuja. Kivikon tapaan Länsimäessäkin on päiväkoteja nimetty sotaisasti: Vartiokujan päiväkoti ja Linnoituskujan päiväkoti. Alueen metsä on nimeltään Juoksuhaudanpuisto.

Luola Kiinalaispuistossa.

Espoon Haukilahdessa ei voi erehtyä paikasta, kun lähestytään linnoituksia. Katujen nimet ovat muun muassa Linnakepolku, Linnakekuja, Länsilinnake, Itälinnake ja Alalinnake.
Mäkkylästä puolestaan löytyy Vahtirinne. Siellä ovat myös Komendantitie ja Adjutantinkuja, mutta ne juontavat juurensa vielä ensimmäistä maailmansotaa vanhempaan aikaan.

Näiden lisäksi pääkaupunkiseudulta löytyy myös muita yksittäisiä linnoituksiin viittaavia nimiä.

Kirja ilmestyy ensi vuonna (2023). Kansikuva on jo valmiina:

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Eerikinkadun poliisiaseman räjäytys 1905

Verikoirat oli ensimmäisen sortokauden aikainen taistelujärjestö, joka koostui Ressun oppilaista, ihan teinipojista. He tekivät salamurhia ja syyskuussa 1905 he räjäyttivät Eerikinkadun poliisiaseman.

Aamuyöllä 5. syyskuuta 1905 pari verikoiraa päivysti Eerikinkadun porttikongissa ja odotti sopivaa hetkeä. Aktivisteille räjähteitä valmisti muun muassa Oulunkylän poika Albert Collan ja yliopiston kemian laboratoriossa omia kokeitaan tehnyt F. W. Klingstedt.

Ihme, etteivät pommin heittäjät loukkaantuneet, sillä räjähdys oli valtava. Pamaus kuului kaupungin laitamille saakka, jopa Pasilassa herättiin räjähdykseen. Kärkkäät lehdet saivat räjähdyksestä jutunjuurta jo saman päivän lehtiin. Uusi Suometar kuvaili, että katukäytävässä olevasta kuopasta päätellen pommi oli räjähtänyt noin metrin päässä poliisiasemasta.

”Ilmanpaineesta särkyivät poliisiaseman ja miltei kaikki vastapäätä olevien kivitalojen ikkunat pieniksi sirpaleiksi, jotka peittivät katukäytävän. Olipa Eerikinkadun ja Annankadun kulmassa olevasta kivitalosta useita ikkunoita ja paraatioven lasit särkyneet,” Uusi Suometar raportoi.

Syvät lovet poliisiaseman ovissa ja ikkunankarmeissa kertovat, että pommissa oli teräviä rautaesineitä. Työmies-lehti kertoi:

”Tapahtumapaikalta ei löydetty tuskin mitään jätettä pommista, muutamia ohuita rautalevysirpaleita vain – ne arvattavasti ovat pommin kuoriin kuuluvia. Sen sijaan tavattiin mainituista kivitaloista poliisiaseman vastapäätä ikkunoista kolmanteen ja neljänteen kerrokseen lentäneitä luoteja. Ne ovat noin lyijykynän paksuisia ja usean, 4-8 senttimetrin pituisia rautatangosta katkaistuja palasia. Miten voimakkaasti ne ovat lentäneet, näkyy siinä, että ovat kiviseinä vastaan litistyneet kuin lyijyluodit. Poliisiaseman huoneisiin ei ole luoteja lentänyt, ikkunat tietysti menivät ilmanpainosta rikki.”

Poliisiasemalla oli räjähdyshetkellä yksi poliisi, ylikonstaapeli Sjöman, joka ei loukkaantunut vakavasti. Hän oli räjähdyshetkellä sohvalla kirjoittamassa ja ilmanpaine viskasi miehen lattialle.

Räjähdyksen jälkeen Eerikinkatu täyttyi nopeasti uteliaista kaupunkilaisista, jotka unisin silmin kulkivat lasinsirpaleiden ja kivenpalasten keskellä. Pommittajat käyttivät härdelliä hyväkseen ja poistuivat vaivihkaa paikalta.

Tutkimusta johti etsivän poliisin komisaari Nikita Androsoff, mutta hän ei päässyt selvityksissään puusta pidemmälle. Silminnäkijähavainnot olivat sekavat ja vähäiset, ketään epäiltyjä ei löytynyt.

Tekijät eivät jääneet koskaan kiinni.

Lisää ensimmäisen sortokauden veriteoista tuoreessa kirjassani Verikoirat – ja muita terroristeja sortokauden Helsingissä (Into Kustannus, 2021)

****

Sivun kuva Eerikinkadulta 1910-luvulta. HKM

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Erikoisia nähtävyyksiä: Karhunpesäkivi Inarissa

Matkalla Saariselältä Inariin pysähdyimme Karhunpesäkivellä. Erikoinen nähtävyys sijaitsee lähellä Inarinjärveä. Parkkipaikalta on kävelyä noin 300 metriä, ja sinne on rakennettu hyvät portaat, jotka kulkevat metsän halki.

Karhunpesäkivi on suuri siirtolohkare, joka on ontto sisältä. Sinne pääsee ryömimään pienestä kolosta. Sisällä on vieraskirjakin. Kiven sisustassa pehmeä kiviaines on rapautunut kovan päältä pois aikojen saatossa, joten siitä on ajan mittaan tullut ontto.

Wikipediassa kerrotaan kivin nimen syntyhistoriasta: ”Kiven kerrotaan saaneen nimensä siitä, että lumimyrskyssä eksynyt lappalainen oli mennyt luolaan suojaan ja nukahtanut sinne. Herättyään hän huomasi, että samassa luolassa oli talviuntaan viettävä karhu. Karhu ei onneksi herännyt ja mies pääsi poistumaan luolasta myrskyn laannuttua.”

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Suositus: Kiilopään savusauna

Saunon aina kun mahdollista. Olimme viikon Saariselällä, ja siellä avautui mahdollisuus saunoa Kiilopään savusaunassa. Ei tarvinnut kahta kertaa kysyä, maistuuko löylyt.

Lippuja lähdimme hakemaan Kiilopään ravintolasta. Korona-aikana saunaan otettiin vain rajattu määrä ihmisiä. Mutta palvelu ravintolassa oli suorastaan onnetonta.

Halusimme perjantain saunavuorolle, joka alkoi klo 17.00. Tiistaina kävimme kysymässä lippua. Meille sanottiin, että lippuja saa vasta saunapäivänä. Odotimme saunapäivää ja ajoimme heti aamulla Kiilopään ravintolalle hankkimaan liput. Ei myyty. Sanottiin, että lippuja saa ostaa vasta puoli tuntia ennen saunavuoron alkua. Mitään varsinaista syytä emme saaneet, miksi saunalippuja ei voinut ostaa ennakkoon. Niinpä ajoimme taas pois ja saavuimme takaisin puoli tuntia ennen saunavuoron alkua. Silloinpa saunojat olivat jo muodostaneet jonon tiskille. Onneksi pari lippua jäi meillekin.

Vaikka palvelumuotoilu kaipaa kehittämistä, savusauna oli hieno kokemus. Saunasta pääsi suoraan pieneen Kiilopuroon pulahtamaan. Mittari näytti tunturipuron veden lämpötilaksi 11 astetta. Rannasta pääsi uimaan pieneen saareen, jonne oli runsaat 10 metriä matkaa.

Savusaunan lisäksi oli mahdollisuus käydä sähkösaunassa ja suihkussa pesulla. Kokemus tämäkin.

Lue myös: Tunturiretkeilyä Saariselällä: Rautulampi ja Kiilopää

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Pyhä-Nattanen: Kappale kauneinta Suomea


Pyhä-Nattasen tunturi Sodankylässä on heittämällä hienoimpia kohteita, joissa Suomessa olen retkeillyt. Maisemat hivelevät silmiä, itse tunturi on erikoinen ja nousu sinne jännittävä.

Pyhä-Nattanen sijaitsee Sompion luonnonpuiston kyljessä. Tunturille pääsee kahta kautta. Voi ajaa Sompionjärventien parkkipaikalle ja sieltä kivuta tunturiin ja tulla samaa reittiä takaisin. Matkaan kuluu noin kaksi tuntia.

Me valitsimme hieman pidemmän reitin, joka on myös rengasreitti. Jätimme auton parkkiin jo noin kilometriä aikaisemmin ja lähdimme siitä Nalijoen laavulle. Jälkikäteen arvioituna valintamme oli hyvä, sillä rengasreitillä näkee enemmän kuin jos menisi samaa reittiä edes takaisin.

Metsässä oli pikkulinnun kokoisia paarmoja, joten patikointi eteni melko sutjakkaasti. Laavun ohitimme sen enempää sinne pysähtymättä.

Parin kilometrin jälkeen alkoi nousu tunturille. Nousu tapahtui valtavien kivilohkareiden yli. Se oli hieno kokemus. Myös siksi suosittelen tätä reittivalintaa, kun Pyhä-Nattaselle nousee.

Pyhä-Nattanen oli huiputettu lopulta melko helposti, vaikka silläkin on korkeutta 508 metriä. Mutta siellä ylhäällä vasta oli henkeäsalpaavat maisemat. Pohjoisessa näkyi tunturirivit, etelässä Sompiojärvi.

Pyhä-Nattasen erikoisuus on toorit, jotka ovat rapautunutta graniittia. Niiden takia Pyhä-Nattasta on pidetty pyhänä paikkana.

Huipulla on myös jäänteitä sodan ajoilta. Siellä nimittäin oli saksalainen tähystysasema.

Pyhä-Nattasella on myös päivätupa, ja sillä pidimme evästauon, kuten jokaisella retkellä kuuluu.

Sen jälkeen laskettelimme helpompaa polkua takaisin tielle, ja tietä pitkin parkkipaikalle, jossa automme odotti. Kymmenien paarmojen piirittämänä.

Lue myös: Onko Pyhä-Nattasen huussissa Suomen komeimmat näkymät?

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather