Kävin alkuviikosta elokuvateatteri Maximissa haastattelemassa elokuvakoneen käyttäjää ja Maximin historiasta kirjaa kirjoittavaa Rainer Sandellia (juttu Hesarissa torstaina 11.12.). Hän esitteli Maxim 2:ssa olevia vanhoja seinäreliefejä. Ne ovat peräisin Maximia edeltäneestä Olympia-teatterista.
Vaikka olenkin Maxim 2:ssa melko usein elokuvia käynyt katsomassa, en ole sen kummemmin kiinnittänyt huomiota seinien koristeisiin. Nyt tuli nekin nähtyä. Friisit on ruotsalaisen kuvanveistäjän Tove Strindbergin käsialaa.
Salin vasemmalla seinällä on arvokkaan oloinen kulkue, jossa nuoret neidot soittaa, tanssii ja heittelee kukkien terälehtiä. Heidän perässään tulee aasivankkureilla kaksi naista, jotka pitävät käsissään tragedia- ja komediamaskeja. Joukon hännillä on sarvipäinen satyyri.
Vastakkaisella seinällä on riehakas ja humalainen kulkue. Sandellin mukaan porukka on ympäripäissään. Juopunut kolmikko johtaa kulkuetta ja heitä seuraa huilua ja symbaalia soittavat neidot. Härkävankkureiden päällä lepää Dionysos. Viimeisenä tulee päihtynyt nelikko viinimalja käsissään.
Maxim purettiin 1970-luvulla, koska rakennus oli huonossa kunnossa. Tilalle rakennettiin nykyinen Maxim-teatteri kaksine saleineen. Tässä kuva Maximista ennen kuin se purettiin. Kuva roikkuu elokuvateatterin aulassa.
Maximissa on aina näytetty laatuelokuvaa.
Maxim 2:n konehuone:
Valitettavasti Maximin kohtalo näyttää sinetöidyltä. Iso ykkössali puretaan ja tilalle tulee hotelli. Aika näyttää, löytyy upealle ja tunnelmalliselle kakkossalille enää käyttöä.
Nyt kun olen tulevaa kirjaani varten kierrellyt kaupungin muistolaattoja, niin olen laittanut merkille, että muistolaatat tapavat olla haudanvakavia. Niissä ei paljon huumorilla leikitä. Mutta muutama laatta on tullut vastaan, jotka on tehty pienoinen pilke silmäkulmassa.
Kun Suomi siirtyi euro-aikaan, niin Pihlajiston asukkaat päättivät muistaa oikein muistolaatalla vanhaa kunnon markkaa.
Jacob Söderman kiipesi Pikkukoskella pikkupoikana tähyilemään merirosvoja ja muita Suomea uhkaavia vaaroja. Söderman on saanut tästä kertovan muistolaatan syntymäpäivälahjaksi.
Teimme tänään retken Porkkalaan. Jätimme auton parkkiin Nedergårdin parkkipaikalle, ja kävelimme runsaan kilometrin matkan meren rantaan syömään eväitä. Tihutti vettä ja tuuli. Sormet olivat kohmeessa. Siis aivan upea ilma seistä meren rannassa ja katsella tyrskyjä. Meri näytti voimansa.
Edes Rönnskärin majakkasaarta ei kunnolla erottanut. Puhumattamaan Virosta. Porkkalanniemen kärjessä matka Suomen ja Viron välillä on lyhin, vain 36 kilometriä.
Mutta paljon mielenkiintoisempaakin oli luvassa.
Poistuessamme Porkkalan ulkoilualueelta ajoin tienhaaran ohi, jossa luki Lentotie. Silloin välähti. Muistin hämäräsi joskus lukeneeni, että Porkkalassa oli Neuvostoliiton aikana ollut lentokenttä.
Jarrutin äkäisesti ja ajoin auton parkkiin bussipysäkille. Aloin googlata kännykällä lisätietoa aiheesta. Luontoretki vaihtui historiaretkeksi.
Porkkala oli vuokrattu rauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitolle vuodesta 1944 alkaen. Porkkalan suomalainen väestö sai kerätä kamppeensa ja poistua alueelta. Neuvostoliittolaiset olivat Porkkalassa vuoteen 1956 asti. Alkujaan vuokrasopimuksen oli määrä kestää 50 vuotta.
Sotaturisteille Porkkalassa ei paljoa ole tarjolla. Lähes kaikki Neuvostoliiton aikaiset rakennukset on purettu. Lentokenttää kuitenkin halusin käydä katsomassa.
Ajoimme pienen pientä metsätietä kentän reunaan. Siinä se oli: silmänkantamattomiin peltoa. Täältä ne neuvotokoneet valvoivat Porkkalan ilmatilaa 60 vuotta sitten.
Kenttä oli aikanaan noin 2 kilometriä pitkä ja suunnilleen pohjoinen-etelä-suunnassa. Ainakin MiG-15-hävittäjät tiettävästi kenttää käyttivät. Nyt kentän paikalla on pelkkää peltoa. Kenttä purettiin pois jo 1950-luvulla. Keskellä peltoa on vielä betonirakennelma, joka kaiketi jollain tapaa on ollut osa lentokenttää.
Lentokentän reunoillakin on betonirakennelmia, jotka ovat olleet koneiden suojia.
Tässä alla vielä kuvakaappaus Google Mapsista. Tuolla pellolla se lentokenttä oli:
Kierrellessäni tulevaa kirjaani vasten Helsingin muistolaattoja, törmäsin Roihuvuoressa laattaan, joka kertoo paikalla olleen Osuuskauppamuseon.
Mikä Osuuskauppamuseo? En ole moisesta koskaan kuullutkaan (syyttäkäämme siitä vaikka synnyinpaikkaani ja -aikaani, jos niin halutaan).
Muistolaatassa kerrotaan, että rakennus sijaitsi alkujaan Tampereella ja siinä aloitti toimintansa Finlayson ja kumpp. työväen osuuskauppa. Kesäkuussa 1954 rakennus siirrettiin Helsingin Roihuvuoreen Osuuskauppamuseoksi ”osoittamaan jälkipolvien kunnioituksen ja kiitollisuuden uranuurtajien elämäntyötä kohtaan.”
Mitä Osuuskauppamuseolle on tapahtunut? Miksei sitä ole enää?
Ylen nettisivuilla kerrotaan, että Osuuskauppamuseo myytiin yksityiseksi omakotitaloksi 1990-luvulla, kun työväenliikettä lähellä ollut Elanto yhdistyi SOK:n Helsingin Osuuskauppaan eli HOK:iin. Ylen Elävästä arkistosta löytyy myös vuodelta 1960 peräisin oleva video, jossa esitellään museota. Video löytyy täältä.
Mutta onko Helsingissä paljon museoita, jota ovat ajan saatossa lakanneet olemasta? Cygnaeuksen galleria nyt lienee tuorein esimerkki. Jos tulee muita mieleen, niin kommentoi alle.
Lisäys 19.10.2014:
Twitterissä kerrottiin myös seuraavista museoista, joita ei enää ole Helsingissä:
Vanha sotilassaari Vallisaari Suomenlinnan kupeessa avautuu yleisölle parin vuoden kuluttua. Pari viikkoa sitten sain tilaisuuden käydä tutustumassa saareen. Saari on täynnä arvokasta sotahistoriaa, ja tervehdin lämmöllä sotilassaarten avaamista kaupunkilaisille.
Ongelmakohdaksi muodostuu saaren luonto. Luontoarvot ovat sotilaskäytön jäljiltä aivan huipussaan. Saaressa on harvinaisia kasveja ja tervaleppälehtoja. Sotilasbunkkereissa majailee lepakoita, ja saari onkin ykkösluokan lepakkoalue. Vallisaaressa on havaittu lähes 1500 perhoslajia, joista iso osa uhanalaisia.
Vallisaari kuuluu Metsähallitukselle. Ja Metsähallitus on päättänyt tehdä saaresta turistikohteen. Tavoitteena on 300 000 kävijää vuodessa. Huima tavoite ja hienoa, että saareen saadaan ihmisiä, mutta 300 000 vuodessa! Se on aivan varmaa, että tuollaisen kävijämäärän jälkeen luontoarvot ovat menneet, vaikka asiaa miten päin kääntelisi.
Jään odottamaan miten Metsähallitus tämän yhtälön ratkaisee.
Tässä kuvia Vallisaaresta:
Vanha koulurakennus.
Kasarmi.
Lampi nimeltä Lampi.
Aleksanterin patteri.
Tapasin saarella sattumoisin Metsähallituksen väkeä.
Laajasalossa Stansvikissa on kaksi pientä kesämaja-aluetta. Olen sivusilmällä seurannut mitä siellä tapahtuu. Kesämaja-alueet sijaitsevat Stansvikin kartanon läheisyydessä. Ne ovat Helsingin kaupungin virkamiesyhdistykselle (nykyinen JYTY Helsinki ry) vuokrattu vuonna 1945.
Vuonna 1953 rakennettiin ensimmäinen mökkikylä, 23 kesämajan Vanhakylä. Muutama vuosi myöhemmin perustettiin 30 kesämajan Uusikylä.
Kaupungilla on kovat rakentamissuunnitelmat Laajasalon varalle. Ja tämä koskee myös Stansvikia. Kaupunki haluaa Stansvikin kartanon ympäristön paremmin yleiseen virkistyskäyttöön, kun Laajasaloa laajemmin rakennetaan. Joka sinänsä on ihan hyvä juttu, sillä tarvitseehan alueen asukkaat virkistypaikkoja.
Mutta pikkuisen huono uutinen se on kesämajojen suhteen. Suunnitelmissa on näet lopettaa Uudenkylän 29 kesämajan alue. Mutta niille majoille on kylläkin osoitettu uudet paikat viereisellä Vanhankylän kesämaja-alueella. Vanhankylän kesämaja-alue tulee siis tiivistymään.
Aika lailla stansviikkarit ovat panneet kaupungille hanttiin, ja ihan ymmärrettävästi. Mielenkiinnolla jatkan seuraamista sivusilmällä. Kovasti kiinnostaa se, että miten ne 29 kesämajaa siirretään. Kivinokan kohdalla kaupungin virkamies totesi vuosi takaperin, että jos Kivinokka rakennetaan ja majoille osoitetaan uusi paikka jostain, niin ”kyllähän sellaiset majat tuosta vaan siirtää”. Uskonpa, että aika moni 1950- tai 1960-luvun kesämaja olisi nähnyt viimeisen päivänsä siinä kohtaa, kun sitä olisi roudattu kuorma-auton lavalle. Saas nähdä miten käy Stansvikissa.
Kaupunkisuunnittelulautakunta käsitteli asiaa alkuviikolla, mutta jätti sen toistaiseksi pöydälle. Kirjoitus julkaistu myös Kivinokka-blogissani.
Joskus on hauskaa spekuloida vaihtoehtoisella historialla. Entä jos asiat olisivatkin menneet toisin? Esimerkiksi seuraavalla tavalla.
Kustaa Vaasa suunnitteli Helsingin perustamista 1500-luvun puolivälissä. Hän halusi Tallinnalle pohjoisen kilpailijan. Kustaa Vaasa suunnitteli, että Helsinki perustetaan Santahaminan saarelle. Hän antoi luottomiehelleen Siuntion Suitian kartanon herralle Erik Flemingille tehtäväksi alkaa selvitellä asiaa. Fleming tutustui alueeseen ja lähistöön ja tiedusteli talonpojilta hyvää paikkaa perustaa kaupunki.
Lopulta Fleming ehdotti kuninkaalle, että eipä perustetakaan Helsinkiä Santahaminaan vaan Vantaanjoen suulle. Kuningas tulistui siitä, että Fleming oli kysynyt mielipiteitä rahvaalta, jolla oli kuninkaan mukaan ”heikko käsityskyky ja ymmärrys”. Lopulta Kustaa Vaasa kuitenkin myöntyi (kukaan ei tiedä miksi) Flemingin tahtoon ja niin Helsinki perustettiin vuonna 1550 Vantaanjoen suulle. Tämä tarina löytyy Seppo Aallon ansiokkaasta kirjasta Helsinki – sotakaupunki.
Kuten tiedetään, niin Helsinki ei Vantaajoen suistossa ollut kuin sata vuotta, ja sitten Helsingin keskusta siirrettiin nykyisen Senaatintorin paikkeille. Siirto tapahtui siksi, että Vanhankaupunginlahti oli niin matala, että suurten kauppalaivojen ja sotalaivojen oli vaikea sinne päästä.
Sitten vaihtoehtoiseen historiankirjoitukseen.
Mitä jos Kustaa Vaasa olisi pitänyt päänsä, ja perustanut Helsingin Santahaminaan? Sinne laivat ainakin pääsevät kätevästi, joten silloin kaupunkia tuskin olisi lähdetty siirtämään mihinkään.
Santahaminassa Helsinki alkaa kasvaa ja kehittyä.
Santahaminassa Helsingin keskusta on paljon idempänä kuin nykyään. Santahaminaan rakennetaan kaupungin hallinnollisia keskuksia, raatihuoneita, kasarmeja ja kirkkoja. Pikkuhiljaa kun kaupunki kasvaa ja Helsingistä tehdään pääkaupunki, alkaa saari käydä pieneksi. Alkaa laajentuminen kohti ainoaa mahdollista suuntaa – pohjoista.
Santahaminasta tulee Helsingin vanhakaupunki, jota nykypäivän turistit saapuvat katsomaan. Vanhimmat kivitalot ovat 1500-1600-luvuilta. Kaupungissa on pieniä kujia ja kauniita puistoja. Rannat on linnoitettu jykevästi ja turistit kävelevät linnoituksilla katsoen merta.
Jossain kohtaa Laajasalosta on tehty Santahaminaan silta. Laajasalon ja Herttoniemen väli pengerretään umpeen. Kulkuyhteydet ovat kunnossa.
Santahaminan käydessä pieneksi, kaupunki levittäytyy Laajasaloon. Laajasalosta tulee kaupungin kaupallinen keskus, Santahamina jää hallinnolliseksi vanhaksikaupungiksi. Laajasalon rantoja reunustaa teollisuus; tiilitehtaat, ruukit ja sahat.
1800-luvun puolessa välissä Helsinkiin rakennetaan ensimmäiset rautatiet. Rautatieyhtyes avataan Hämeenlinnaan. Tarvitaan rautatieasema. Se on helpointa rakentaa Herttoniemenrantaan, joka on kaupungin laidalla. Kuten päärautatieasemien ympäristö yleensäkin, alkaa Herttoniemeen keskittyä yrityksiä, kauppaa ja vuokra-asuntoja. Kulosaaren halki vie Länsiväylä, jota pitkin pääsee Turkuun.
Kivikaupunki alkaa kasvaa ja vallata tilaa 1900-luvun alkupuoliskolla. Töölön kaltainen asuinalue nousee Roihuvuoren ympäristöön ja Herttoniemen mäen rinteille. Työväen kaupunginosa rakennetaan kaupungin toiselle puolelle Kivinokkaan. Kivinokasta tulee Kallion kaltainen työväen asuialue korkeine kivitaloineen ja umpikortteleineen.
Mutta pitäähän työväestön virkistyä. He lähtevät kesäisin suurilla veneillään lahden yli telttailemaan. Nykyisen Hermannin, Sörnäisen ja Vallilan alueella nousee telttoja. Lapset uivat rannoilla ja hieman vanhemmat pelaavat jalkapalloa. Nykyisen Dallape-puiston kohdalla on tanssilava, jossa perustetaan tunnettu iskelmäorkesteri. Pian sallitaan myös pahvimajojen rakentaminen. Sodan jälkeen saa tehdä jo pysyvämpiä kesämajoja.
Talvisin lähdetään takaisin Kivinokkaan pieniin vuokra-asuntoihin. Ja odotetaan taas seuraavaa kesää.
Käpylän Kisakylää ja sen lähistöllä olevia rakennuksia tullaan suojelemaan (asia kaupunginhallituksessa 22.9.). Hienoa, että näiden rakennusten historiallinen arvo todetaan myös näin.
Koskelantien pohjoispuolella oleva Olympiakylä suojeltiin jo aikaisemmin. Kaupunginmuseo ei näe, että alueita pitäisi kohdella eriarvoisesti. Museo toteaa lausunnossaan:
”Kisakylän kulttuurihistorialliset, arkkitehtoniset ja kaupunkikuvalliset arvot ovat hyvin yhteneväiset Olympiakylän kanssa, joka on vastikään esitetty suojeltavaksi asemakaavan muutoksessa sr-1-merkinnällä. Museo katsoo, että myös Kisakylän rakennuksille tulee antaa sr-1-suojelumerkintä.”
Kisakylän rakennukset ja pihatilat suojellaan. Rakennusoikeus ja käyttötarkoitukset pysyvät ennallaan. SR-1-suojelu tarkoittaa, että kohde on valtakunnallisesti merkittävä. Suojeltavat alueet kartalla (kuva: kiinteistövirasto):
Olympiakylä siis valmistui vuoden 1940 olympialaisiin, joita ei koskaan pidetty sodan takia. Ne myytin sitten asunnoiksi, ja Koskelantien toiselle puolelle rakennettiin Kisakylä vuoden 1952 olympialaisia varten. Kisakylässä asui vuoden 1952 olympialaisten aikaan suuri joukko urheilijoita. Argentiinalaiset pystyttivät Kisakylään muistotammia juuri menehtyneelle Evitalle eli Eva Peronille. Tammet ovet edelleen siellä pihalla.
Läheskään kaikki urheilijat eivät kuitenkaan mahtuneet Kisakylään, vaan heitä asui siellä täällä. Otaniemessä asui itäblokin urheilijoita, Meilahden sairaanhoito-opistossa asui muita kuin itäblokin naisurheilijoita ja suomalaisia puolestaan asui Santahaminan varuskunta-alueella.
***
Toinen hieno ja tuore uutinen, johon tänään törmäsin: Alvar Aallon suunnittelman Paimion parantolan säilyttämistyöhön on myönnetty lähes 200 000 euron apuraha (tiedote täällä). Apurahan myönsi yhdysvaltalainen maineikas Getty-säätiö. Apurahalla toteutetaan parantolan säilyttämisen hallintasuunnitelma. Aalto-äätiön mukaan vastaavan mittakaavan hallintasuunnitelmaa ei Suomessa ole koskaan tehty. Way to go!
Bulevardi 12 sijaitsevaa liikerakennusta muutetaan siten, että osa talosta muutetaan asunnoiksi. Rakennuksella on pitkä ja värikäs historia. Siinä on toiminut muun muassa Suomi-Filmin konttori ja viimeksi WSOY:n päämaja. Kenties kiinnostavin yksittäinen tapaus sattui 1905, jolloin talossa murhattiin prokuraattori Eliel Soisalon-Soininen, joka oli Suomessa kenraalikuvernööristä seuraava. Hänet murhasi suomenmielinen Lennart Hohenthal (joka muuten olisi elämäkerran arvoinen mies!).
Wikipediassa kerrotaan murhasta seuraavasti:
”Aamupäivällä noin puoli yhdentoista aikaan kookas nuori mies (Hohenthal) oli tulossa upseerin puvussa Soisalon-Soinisen asuntoon Bulevardi 12:ssa. Hohenthal soitti Soisalon-Soinisen ovikelloa, jolloin lakeijaksi pukeutunut santarmi tuli avaamaan oven. Hohenthal antoi miehelle käyntikortin, jossa luki ”Alexander De Gadd, Lieutenant de la Garde, St. Petersbourg”, ja pyysi päästä prokuraattorin puheille. Hohenthal ohjattiin prokuraattorin työhuoneeseen. Kun Soisalon-Soininen saapui huoneeseen vastapäisestä ovesta, Hohenthal veti esiin pistoolin ja ampui sillä yhteensä kahdeksan laukausta Soisalon-Soinista kohti. Kaksi niistä osui prokuraattoria rintaan ja vatsaan. Prokuraattori tuupertui maahan. Alkoi laukaustenvaihto santarmin ja Hohenthalin välillä. Paikalle tuli prokuraattorin 17-vuotias poika Johan (Juhani), joka myös alkoi tulittaa Hohenthalia. Hohenthal ampui poikaa sääreen. Hohenthal sai pari suhteellisen vaaratonta osumaa ja hänet vietiin sairaalaan tiukasti vartioituna.”
Yksi kaupunkitarina kertoo Arto Melleristä. Bulevardi 12:n pääovi avautuu poikkeuksellisesti sisäänpäin. Nuori Melleri oli saanut valmiiksi ensimmäisen runokokoelmansa ja oli viemässä sitä WSOY:lle. Hän rynkytti ovea aikansa, mutta ei tajunnut että se avautuu sisäänpäin. Sitten hän käveli korttelin toiselle puolelle Otavalle ja niin hänestä tuli Otavan kirjailija.
Nyt kuitenkin rakennus on yksityisomistuksessa (huhujen mukaan omistaja on eräs Kiihtelysvaarassa syntynyt liikemies ja miljonääri), ja osa asunnosta muutetaan asunnoiksi. Siitä omistaja saanee lisätuloja, ja siksi omistaja on velvoitettu maksamaan kaupungille runsaat miljoona euroa (kaupunginhallitus vahvistanee asian 22.9.)
Veronmaksaja kiittää, vaikka siitä millistä mennee iso osa kyseisen rakennuksen infraan.
Joutsenlammen mainos vuodelta 1922 löytyy Encore-tietokannasta.
Kansallisooppera on tehnyt kulttuuriteon, joka kiinnostaa ainakin alan harrastajia ja oopperan historiasta innostuneita. Kansallisooppera on avannut kaikille avoimen Encore-esitystietokannan, josta voi hakea Kansallisoopperan ja sen edeltäjien ooppera- ja balettiesitysten tietoja vuodesta 1911 alkaen.
Tiedot täydentyvät koko ajan ja vuoden 2014 loppuun mennessä kaikkien oopperaesitysten esiintyjätiedot ovat saatavilla. Kaikkien balettiesitysten tiedot ovat valmiina kesällä 2015. Tietokantaan on liitetty myös pieni otos vanhoja esitys- ja roolikuvia, puku- ja lavastusluonnoksia sekä kuvia alkuperäisistä ohjelmalehtisistä.
Tietokannasta löytyi muun muassa yllä oleva Joutsenlammen mainos vuodelta 1922. Silmiin pisti, että esityksessä orkesterina oli Helsingin kaupunginorkesteri. Enpä ole koskaan tarkemmin asiaa ajatellut, ja kuvittelin, että oopperalla on oma orkesteri ollut suunnilleen aina. Mutta milloin ooppera sitten on saanut oman orkesterinsa?
Nopea googlaaminen sen kertoo. Suomen kansallisoopperan orkesteri perustettiin vuonna 1963, jolloin siinä oli 47 soittajaa. Nyt orkesteri on kokoonpanoltaan Suomen suurin 112 soittajalla, tietää Wikipedia. Ennen vuotta 1963 oopperan orkesterina toimi ainakin Helsingin kaupunginorkesteri, ja kaiketi muutkin orkesterit.
Vasemmalla oleva kuva on esillä parhaillaan Hakasalmen huvilassa Rasvaletti-näyttelyssä. Kuvassa lapset seisovat Maunulan hyppyrimäellä 1960-luvulla.
Olimme talvella perheen kanssa ulkoilemassa Keskuspuistossa, kun satuimme samaan paikkaan, jossa tuo kuva 1960-luvulla oli kuvattu. Luulin ensin, että betonirakennelmat kuuluvat 1. maailmansodan linnoitusrakennelmiin. Sitten muistin kuvan näyttelystä ja tajusin, että olemmekin Maunulan entisen hyppyrimäen kohdalla. Otinpa sitten kuvan omista lapsistamme samassa paikassa.
Helsingissä on taannoin ollut runsaasti hyppyrimäkiä, muun muassa Haagassa, Alppilassa, Maunulassa ja monissa muissa paikoissa. Mihin kaikki hyppyrimäet ovat hävinneet?
Laitoin viestin Urheilumuseon johtajalle Pekka Honkaselle (joka tietää urheilusta kaiken) ja kysäisin asiaa. Honkanen vastasikin nopeasti, ja vastaus on hyvin arvattava: harrastajamäärän vähyys, kallista ylläpitää ja turvallisuusriskit.
Lisäys tekstiin 12.3.
Peräänkuulutin Facebookissa tietoa siitä, missä kaikkialla Helsingissä hyppyrimäkiä on ollut. Vastauskia tuli paljon, ja tässäpä pari oivallista linkkiä aiheeseen:
Kävin tänään lounaalla Juttutuvassa Hakaniemessä. Kuten tunnettua, Juttutupa on perinteikäs työväenravintola SDP:n korttelissa. Työväen henki on läsnä myös kellarikerroksen vessakäytävässä. Siellä on seinällä ryhmäkuva Työväenedustajain kokouksesta vuodelta 1893.
Kuvan alareunassa on lista kuvassa olevista herroista. Tuttuja sukunimiä vilisee: von Wright, Erkko, Ansas, Lyly, Drockila, Brander, yms.
Mutta miksi ihmeessä hieno historiallinen kuva on piilotettu kellarikäytävään?
Kirjassani Kulttuurikävelyllä Helsingissä esittelin taidekohteita, jotka ovat julkisilla paikoilla, mutta hieman piilossa. Yksi esittelemäni taideteos oli Kalevala Korun lippulaivamyymälässä Unioninkadulla ollut Louhi-patsas. Patsaan on tehnyt Emil Halonen vuonna 1940.
Emil Halosen Louhi-patsas Unioninkadun myymälässä.
Patsaan alkuperää oli hieman työlästä selvittää. Sain selville, että patsashankkeen alullepanija oli Elsa Hautarepo, joka oli kirjailija ja Kalevalaisten Naisten Liiton puheenjohtaja. Patsashanketta vauhditettiin myymällä koruja, ja näin sai alkunsa myös Kalevala Koru. Mutta mihin patsas sijoitettiin, missä se oli vuodesta 1940 lähtien?
Kirjaa tehdessäni tiedustelin asiaa Kalevala Korun viestintäosastolta, joka ei silloin osannut minua auttaa.
Eräässä toisessa yhteydessä luin Keskuskadulla sijainneesta ravintola Kestikartanosta, jonka arkkitehti Aarne Ervi oli sisustanut. Ravintola oli talonpoikaistyyliin sisustettu, ja se kuului Kalevalaisten Naisten Liitolle. Ravintola lopetti vuonna 1967.
Sitten kävi niin, että äitini osti Turusta kirpputorilta Helsinki-aiheisen opaskirjan vuodelta 1950 ja lahjoitti sen minulle. Kirja lienee tehty oppaaksi olympiaturisteille, sillä siinä on tekstit suomen lisäksi myös ruotsiksi, englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja espanjaksi (venäläisiä kisaturisteja ei siis odotettu). Tuossa kirjassa oli esitelty kuvan kanssa myös Kestikartano-ravintola, ja kun oikein tarkkaan kuvaa katsoo, niin mikäs siellä taustalla onkaan? Aivan oikein, Louhi-patsas siellä on.
Kuva Helsingin opaskirjasta vuodelta 1950.
Selvisi siis että patsas oli ollut Kestikartanossa vuoteen 1967 asti, ja sitten siirretty Kalevala Korun myymälään.
Tänä vuonna Kalevala Korun lippulaivamyymälä muutti Unioninkadulta Esplanadille. Kävin liikkeessä katsomassa, miten Louhi on uuteen myymälään sijoitettu. Harmikseni huomasin, ettei sitä ole siellä lainkaan. Tiedustelin asiaa, ja Kalevala Korun edustaja kertoi, että Louhi on firman päämajassa Pitäjänmäellä. Se on sijoitettu henkilökunnan tiloihin, eikä sitä pääse noin vain enää katsomaan.
Aikaisemmin Louhi otti Kalevala Korun asiakkaat vastaan ulko-ovella, nyt asiakkaita tervehtii yrityksen mainoskasvo Michael Monroe. Ajat muuttuu, Kalevala Koru sen mukana.
by 
