Taidekritiikki on ollut henkitoreissaan jo pitkään. Ensin valtamedioista katosivat teatteri- ja näyttelyarviot, ja nyt elokuva-arvioidenkin palstatila on jäänyt hyvin vähäiseksi. Se on sääli, sillä taidekritiikillä on monia tärkeitä tehtäviä. Kritiikkejä saa nykyään etsiä lähinnä alan erikoisjulkaisuista.
Vanhoista sanomalehdistä, joita kiitettävästi on digitoitu, on kiinnostavaa lukea vanhoja taidekritiikkejä. Kesäkuussa 1904 Päivälehden kriitikko katsoi, että Selma Lagerlöf uuvuttaa lukijansa ja tekstin sisältö on henkisesti vähäpätöistä. Sota-ajan eskapismiin vastannut Kulkurin valssi -elokuvaa kiiteltiin huomattavaksi ja eheäksi saavutukseksi. Hymy-lehden kirjoitus taas masensi kirjailija Timo K. Mukkaa.
Kritiikit ovat olleet tärkeitä ajankuvia ja dokumentteja omasta ajastaan. Ne kertovat, millaisen vastaanoton taideteokset omana aikanaan ovat saaneet. Kritiikit kertovat yhtä paljon itse teoksesta kuin ympäröivästä maailmasta ja sen henkisestä ilmapiiristä. Siksi kritiikin kirjoittaminen on tärkeää historiallisessa mielessä.
Kun 50 vuoden päästä tutkijat ja lajiharrastajat haluavat tutkailla, millaisen vastaanoton jokin näyttely, teatteriesitys, kirja tai elokuva sai vuonna 2019, niin kovin vähän on dokumentteja jäljellä.
Kritiikin lukeminen on myös tapa opetella lukemaan ja tulkitsemaan taidetta. Nykyään puhutaan paljon medialukutaidosta, mutta kovin vähän taiteen lukutaidosta.
Toivotaan, että kritiikki saa oman renessanssinsa, mutta vaikea siihen on uskoa. Sillä nykyiset nuoret, jotka ovat tulevaisuudessa päättämässä sisällöistä, eivät välttämättä ole koskaan edes lukeneet kritiikkiä. Ja sen takia taiteella vaikuttaminen saattaa olla tulevaisuudessa entistä helpompaa, kun ei ole kriittistä taiteenlukutaitoa.
Kirjoitus julkaistu alkujaan Metro-lehdessä
by 
