Kategoria: arviot

Suomen Taiteilijaseura (ja sen edeltäjät) on 118. kertaa ehtinyt korostaa itseään Taiteilijat-näyttelyllä. Näyttelystä on muodostunut itseriittoinen traditio ja instituutio, joka kenties on tullut tiensä päähän.

Nyt näyttely järjestetään Helsingin Taidehallissa nimellä Viimeinen Taiteilijat. Eroa edellisiin näyttelyihin on siinä, että tällä kertaa näyttelyyn ei haettu avoimella haulla, vaan kaksi kuraattoria valitsi autoritäärisesti näyttelyn 12 taiteilijaa. Kuraattorit olivat pitkän linjan arvostetut taideihmiset Villu Jaanisoo ja Marketta Haila.

Näyttelyn nimi Viimeinen Taiteilijat on provokatiivinen keskustelun herättäjä. Sillä halutaan kyseenalaistaa näyttelyn järkevyys. Taiteilijat-näyttelyt ovat olleet odotettuja tapauksia, joissa oman aikansa kerma on päässyt näytille. Viime vuosina näyttely on kärsinyt inflaatiota sekä arvostuksen että yleisömäärienkin suhteen, ja instituutiota halutaan hieman ravistella.

Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin teoksia.

Viimeinen Taiteilijat -näyttely asettaa jälleen kovat odotukset. Onhan Taidehallissa esillä kotimaan taiteen kovin ydin – tai ainakin pitäisi olla. Mutta kovin odotuksin ladattu näyttely tuottaa hyvin suuren pettymyksen. Näyttely on mitäänsanomaton. Harvoin näyttely, jossa on on näin kovia nimiä, onnistuu herättämään näin vähän ajatuksia.

Teokset on valittu tylsästi. Jokainen näyttelyn 12 taiteilijasta (tai taiteilijaryhmästä) onnistuisi pitämään paremman yksityisnäyttelyn. Monilta taiteilijoilta, kuten Pilvi Takalalta, olen nähnyt paljon kiinnostavampiakin teoksia.

Vaikka kuraattorit Jaanisoo ja Haila ovat pyrkineet teosvalinnoissaan välttämään kliseeitä ja herättämään keskustelua, ovat he epäonnistuneet surkeasti. Punainen lanka on kateissa – tai ainakin muuttanut sen verran väriä, etten pysty sitä havaitsemaan. Näyttely on järjestäytymätön sekamelska, eikä sinänsä mikään ihme, kun lukee kurattoreiden kirjoittamaa tekstiä näyttelystä:

”Näyttely etenee siirtyminä ajassa ja tilassa – mielessä ja ympäröivässä maailmassa. Toisiaan risteävien voimien ja intressien kautta aihepiirit vaihtelevat yksilöllisestä rakkaudesta ja luopumisen ahdistuksesta kulttuurisee ja raknteelliseen väkivaltaan, ihmisen kaikkivoipaisuuden utopioista luonnon tuhoamiseen ja kokonaisten ihmisryhmien alistamiseen.

Taiteilijan työn ehdot ovat metaforia inhimillisen elämän ehdoille…jne…”

Ei voi näyttelyltä odottaa punaista lankaa, jos sitä ei kuraattoreillakaan ole.

Marcus Copperin tuulimylly.

Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin vapaata liikkuvuutta kommentoivat teokset ovat näyttelyn kiinnostavinta antia, mutta nekään eivät tuo aiheesiin hirveästi uusia aspekteja. Marcus Copperin tyttöjen ympärileikkausta käsittelevä tuulimylly on vaikuttava. Mutta näyttelyn riemastuttavinta antia on saamelaisen taidekollektiivin Suohpanterrorin ”propagandajulisteet”, jotka osuvat hyvin maaliinsa.

Saamelaisten Huuto.

Taiteilijat-näyttelyä pitää jollain tapaa uudistaa, mutta tämä nykyinen konsepti ei ole riittävä. Näyttelyä voisi teemoittaa vaikkapa siten, että yhtenä vuotena teemana olisi yhteiskunnallisuus, toisena kertana videotaide ja kolmantena naisten asema. Teemoja riittää maailman ääriin. Sillä tavoin näyttelyyn saisi jotain tolkkua, ja nykyisen kaltainen best of -leima poistuisi.

Arvio: 2/5

Viimeinen Taiteilijat -näyttely Helsingin Taidehallissa 4.1. asti.

PS. Harrie Liveartin videoteoksessa soitetaan anuksella pilliä. Jäin miettimään, että mitä se tekee näyttelyvalvojan psyykelle, kun istuu siinä vieressä kuukauden ajana 8/h/päivä. Voi olla, että hanuri-pilli soi korvissa vielä kotonakin.

by

Esko Tirronen (1934-2011) on ollut yksi vuoden 2014 kuumista nimistä ja hänen retrospektiivinen muistonäyttely on nähty useilla paikkakunnilla, kuten Raumalla ja Vaasassa.  Nyt Tirrosen maalauksia on esillä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä.

Tirronen teki läpimurtonsa 1960-luvulla abstraktin informalismin parissa. Näissä 60-luvun töissä keskeistä on värisävyjen harmonia ja paksut maalikerrokset. Tirronen oli suuntauksen pioneeri Suomessa ja osallistui moniin merkittäviin kansainvälisiin näyttelyihin. Nuori Tirronen oli valokeilassa Pariisissa ja Venetsiassa.

 Tirrosen informalistisen kauden töistä näyttelyssä on esillä ylläen vain muutama, vaikka se lienee ollut miehen uraauurtavin kausi. Mutta ei se mitään, sillä itse pidän Tirrosen 1960-luvun lopun töistä paljon enemmän kuin informalistisista maalauksista.

Vuosikymmenen lopulla kuvien pääosassa olivat ihmiset. Usein naiset, joiden muotoja hän tutki tarkoin. Tirronen kuvasi naisten kaarevia yksityiskohtia: lantiota, polvia, rintoja. Hän tarkasteli naista objektina, ja usein jätti pään kokonaan pois kuvasta. Tällä ratkaisulla Tirronen etäännytti katsojat teoksesta, mutta sen voi nähdä myös irtiottona perinteisestä muotokuva-traditiosta, jossa kasvot ovat keskeisessä osassa. Kuvaamalla naisten sulavia muotoja hän ei halunnut yksilöidä kohteitaan. Nämä ”Eskon naiset” muodostavat näyttelyn keskiön.

Myös vuodelta 1979 oleva omakuva on kasvoton. Siinä on pää kuvatuna, mutta naama on varjossa.

Tirrosen 1960-luvun kuvamaailmasta tulee väistämättä mieleen saman ajan elokuvat: Bergmanit, Antonionit, Godardit. On kesä, naiset minimekoissa, miehet aurinkolaseissa, kahvilat, kuuma kaupunki sekä nuorekkaat ja raikkaat värit.  Uusi aalto ja sen mukana tullut ilmaisunvapaus on voimakkaasti läsnä Tirrosen uusrealistisessa poptaiteessa.

Ruiskumaalaustekniikalla toteutetut suuret julisteet hehkuvat kauniissa väreissä, ja siveltimen vetojen puuttuminen tekee niistä hieman mainosmaisia.

Tirrosen kiinnostus luontoon puolestaan näkyy 1970- ja 1980-luvun luontomaalauksissa, joissa hän käytti hyväkseen valokuvia. Näitä on näyttelyssä esillä muutamia.

Tirrosen näyttely on eheä ja levollisesti ripustettu kokonaisuus, joka tekee mestarille kunniaa.

Arvio: 5/5

Esko Tirronen Amos Andersonin taidemuseossa 14.11.-12.1.

Kuvat: Amos Andersonin taidemuseo

by

Tiia Matikaisen teoksia.

Jarmo Mäkilän puhutteleva työ.

Mäkilän teoksen nimi ”Peiliin piirretty unikertomus eli Kärpästen herra V” puolestaan viittaa William Goldingin Kärpästen herra -romaanin poikajoukkoon. Yksi pojista on suuressa kulkueessa kääntynyt toisin päin. Toisinajattelija, kapinallinen – lieneekö Mäkilän omakuva, sillä Mäkilä ei ole varsinaisesti keramiikkataiteilija, vaan tunnettu muun muassa akryylimaalauksistaan. Täällä
Designmuseossa Mäkilä on se vastavirtaan kulkija.

Toisinajattelija.

Mäkilän teos on niin vaikuttava, ettei tekisi mieli jatkaa eteenpäin lainkaan. Mäkilän teos on ylittämätön tässä näyttelyssä. Loppuosa näyttelystä tuntuu sen jälkeen hieman vaisulta.

Fujiwo Ishimoton teos Puutarha nousee esiin edukseen. Ishimoton keramiikka muistuttaa muun muassa Birger Kaipiaisen töitä. Niissä tärkeintä on kauneus.

Matias Liimataisen työt puolestaan tuovat mieleen Kim Simonssonin teokset ja hahmot (vrt. vaikka tähän kuvaan). Simonsson onkin ollut valitsemassa teoksia näyttelyyn, lieneekö hän huomannut myös yhtäläisyydet oman taiteensa ja Liimataisen välillä. Liimataisen työt ovat kuitenkin hauskoja ja erottuvat massasta.

Kerttu Horilan naiskolmikko on kerrassaan valloittava.

Näyttelyn tarkoitus on esitellä suomalaista nykykeramiikkaa laajasti – materiaalina, käsityönä ja kuvataiteena. Esillä on maineikkaita tekijöitä ja nuoria lupauksia. Näyttelyn järjestää Teollisuustaiteen liitto Ornamo yhteistyössä Kuvanveistäjäliiton ja Designmuseon kanssa. Näyttelyyn saapui 144 hakemusta, joista tuomaristo valitsi näyttelyyn 43 taiteilijaa.

Suomessa on pitkä ja kunniakas keramiikkaperinne lähtien Kaipiaisesta ja Rut Brykistä. Eikä nykyisinkään taidekeramiikalla hirveän huonosti mene. Näyttely näet osoittaa, että taso on sangen korkea.

Näyttelyn ongelma on siinä, että se tukahtuu omaan kaikkivoipaisuuteensa. Se yrittää tuoda esiin kaiken mahdollisen. Tässä tapauksessa olisi vähemmän ollut enemmän. Näyttely olisi kaivannut jonkinlaista rajaamista. Rajausta olisi voinut tehdä vaikka jonkun teeman tai aiheen ympärille, tai sitten hedelmällisempää olisi kenties ollut näyttää vain nuorien taiteilijoiden töitä. Nyt on yritetty ängetä koko nykykeramiikan spektri samaan näyttelyyn. Vaikka taso onkin hyvä, niin silti mukana on muutamia hyvin yhdentekeviä teoksia.

Arvio: 3/5

Designmuseo: Keramiikka tilassa – keramiikan tila 10.10.2014 – 11.1.2015

by