Mike Leigh’n taiteilijamuotokuvaa J. M. W. Turnerista on ylistetty vuolaasti. Etenkin brittilehdistö on ollut elokuvan edessä kuin sulaa vahaa. Brittikriitikot ovat aina syöneet Leigh’n kädestä. Hän on englantilaisten kriitikoiden keskuudessa hieman samassa asemassa kuin Aki Kaurismäki meillä.
Romantiikan ajan maalari Turner on kotimaassaan Englannissa todella suuri nimi, vähän kuin Gallen-Kallela täällä Suomessa. Näistä lähtökohdista brittikriitikoilla on ikään kuin velvollisuus nostaa Mr. Turner jalustalle.
Petyin elokuvaan. Mike Leigh on suosikkiohjaajiani, ja olen aina pitänyt hänen elokuvistaan. Mr. Turner on myös aiheensa puolesta kiinnostusta herättävä. Kyseessä on elokuva, josta haluaisin pitää enemmän.
Leigh’n tyyliä olen myös ihaillut, mutta nyt tyyli alkaa viemään voittoa sisällöstä. Leigh keskustelee näyttelijöittensä kanssa ja sitä kautta yhdessä rakentavat kohtauksia. Välillä metodi toimii, toisinaan se pitää kohtaukset kovin ulkokohtaisina. Mr. Turnerin tapauksessa elokuvan toiminta ei selitä taiteilijan päänsisäisiä liikkeitä millään tapaa. Ja kun toimintaakaan ei ole dramaattisuuteen saakka, on lopputulos köyhä ja jopa tylsä.
Lopulta Mr. Turnerin loppukohtaus (tai otos) paljastaa elokuvan kantavaksi teemaksi yksinäisyyden. En nyt paljasta kohtausta, mutta pelkästään viimeisen kuvan takia kannattaa se 2 ja puoli tuntia elokuvaa katsoa. Se asettaa useat kohtaukset uuteen valoon ja antaa niille uusia merkityksiä.
Timothy Spall pääosassa on virtuoosimainen. Kuten Spall on aina. Myös Dorothy Atkinsonin rooli Turnerin sisäkkönä on koskettava.
Tanssiteatteri Hurjaruuth tuo taas piristystä talveen taitavan kansainvälisen sirkusryhmän kanssa. Tänä talvena esitys on Talvisirkus Uni ja teemana on uni – kuten nimestäkin voi päätellä. Lavalla nähdään akrobatiaa, taikuutta ja unissakävelyä.
Talvisirkus Uni tuo yleisön eteen lähes kaikki kuviteltavissa olevat asiat, jotka liittyvät uneen ja nukkumiseen: painajaiset, haaveunet, piilotajunnan, valvomisen, unettomuuden, Freudin ja herra Hakkaraisen. Nukkumatti seuraa tapahtumia sivusta. Seinälle projisoidaan takaperin käyviä kelloja ja yleisö saa osallistua hurjaan tyynysotaan.
Talvisirkus Unen esiintyjät ovat kansainvälistä porukkaa. Temppuilijoita tulee Argentiinasta, Espanjasta, Tanskasta, Kolumbiasta ja Suomesta.
Uni on sikäli kiitollinen aihe, että sen varjolla voi tehdä ja kehittää mitä vaan. Uni kun ei noudata mitään logiikkaa ja unissa kaikki on mahdollista. Uni on ihan samasta syystä myös kovin vaarallinen teema, sillä mikään ei ole rajaamassa aihetta. Vaara sortua dramaturgisiin ylilyönteihin on suuri.
Talvisirkus Uni kuitenkin pysyy ohjaja Arja Petterssonin hyppysissä hyvin. Onhan hänellä kokemusta aikaisemminkin talvisirkusten ohjaamisesta. Petterson osaa rytmittää esityksen mallikkaasti. Rauhalliset suvaintovaiheet ja dramaattisemmat sirkustemput vuorottelevat toisiaan. Välillä ollaan jo niin unen mailla, että katsojallekin alkaa uni tulla silmään. Mutta seuraavalla hetkellä taas lavalla taas nähdään näyttäviä akrobatiasuorituksia.
Tempoa rytmittää erinomainen sirkusorkesteri Uneton. Pyjamiin pukeutuneet soittajat takaavat, että hypnoottinen tunnelma on parhaimmillaan kuin Emir Kusturican elokuvista. Välillä lähetytään hiphopia, ja sen säestämänä lavalla nähdään pätkä katutanssia. Tämän esityksen soundtrackin voisi ostaa (kuuntele alta pieni tunnelmapalanen).
Illan viimeinen numero on huimapäinen kuolemanpyörä, jossa kaksi kolumbialaista nuorukaista saavat yleisön haukkomaan henkeään. Jos välillä Uni on alkanut unettaa, niin viimeistään kuolemanpyörä saa hereille ja on illan ehdoton kohokohta. Vaikka en kyllä ymmärrä, miten se uneen liittyy. Mutta ei unessa kaikkea tarvitse ymmärtääkään,
”Olen maalannut niin, että tuli suihkuaa siveltimestä.” Anita Snellmanin (1924-2006) sitaatti on laitettu Amos Andersonin taidemuseon seinään. Museossa on Snellmanin retrospektiivinen näyttely. Sitaatti kuvaa loistavasti Snellmanin taidetta. Suuria ja värikylläisiä maalauksia katsellassa voi vain kuvitella, miten savu on noussut siveltimestä.
Snellmanin taiteellinen läpimurto tapahtui 1950-luvulla, jolloin hän sai mainetta Nuorten näyttelyssä. Snellman maalasi myös Tukholmassa, Pariisissa ja henkisen kotinsa hän lopulta löysi Ibizalta. Ibiza on näyttävästi esillä Snellmanin näyttelyssä. Hän on saanut ikuistettua teoksiinsa espanjalaisen saaren valoja ja hehkuvia värejä. Koskettavia ovat ibizalaisten henkilökuvat. Snellman innostui myös kosmologiasta ja hänen maaluksistaan löytää Neptunusta, Jupiteria ja muita planeettoja.
Snellman oli poikkeuksellisen ahkera omakuvien maalaaja. Tässä sikermä Snellmanin omakuvia eri aikakausilta. Monta kuvaa, monta tyyliä, mutta sama nainen:
Valtiovalta on vuosisadat suosinut paloturvallisuussyistä kivitaloja, mutta me metsäläiset vaan sitkeästi haluamme rakentaa puusta. Puutalot ovat osa suomalaista sielunmaisemaa, puu tekee olon kotoisaksi ja turvalliseksi.
Arkkitehtuurimuseon Vuosirenkaita-näyttely pureutuu uuteen puuarkkitehtuuriin. Puurakentaminen on viime vuosikymmenet ollut erityisen kovassa suosiossa. Nykyarkkitehdeillä on varmasti parempi osaaminen, ammattitaito, näkemys ja halu tehdä puuarkkitehtuuria kuin edellisillä sukupolvilla. Valtio on tukenut monia puurakennusohjelmia ja Aalto-yliopistossa on panostettu puurakentamiseen.
Näyttely keskittyy esittelemään vuosien 1994-2014 välistä puuarkkitehtuuria. Yhteensä esillä on 47 kohdetta, joita esitellään pienoismallien, pohjapiirrustusten ja valokuvien kautta. Ehkä tunnetuin uusi puurakennus on Kampin kappeli.
Kampin kappeli vai hedelmävati?
Yksi esillä olevista rakennuksista on Villa Kotilo, joka nousi Espooseen vuonna 2007. Kotiloa muistuttava rakennus on hyvä esimerkki, miten joustava puu on materiaalina ja miten mielikuvituksellisesti sitä voi käyttää. Rakennuksen näkyvät pinnat on tehty käsityönä. Ulkopinnan paanut ovat Siperian lehtikuusta ja sisäpinnat Haapapärettä Iisalmesta. Kerrotaan, että idea kotilomaiseen rakennukseen tuli Aki Kaurismäeltä.
Villa Kotilo
Näyttely ei kuitenkaan unohda puurakentamisen historiaa. Esimerkiksi Martti Välikankaan suunnittelema Puu-Käpylä Helsingissä nostetaan esille vanhasta puurakentamisesta. Puu-Käpylässä 1910- ja 1920-lukujen klassismi ja talonpoikaisperinne yhdistyvät saumattomasti. Historiasta on kaivettu myös Aino ja Alvar Aallon New Yorkin paviljonki sekä Erik Bryggmanin Antwerpenin maailmannäyttelyn paviljonki. Molemmat 1930-luvulta.
Näyttely on pienehkö ja vaatimaton, mutta sitäkin sympaattisempi. Arkkitehtuurimuseon toisen kerroksen näyttelysali on ahdettu niin täyteen pienoismalleja ja valokuvia, että valitettavasti näyttely on hieman sekava. Mutta näyttelyn voi suorittaa siten, että antaa flow’n viedä, eikä edes yritä omaksua kaikkea tarjolla olevaa tietoa. Näyttely antaa joka tapauksessa monipuolisen kuvan viime vuosikymmenten puurakentamisesta.
Bubbling under: Lapset ovat päiväkodissa suunnitelleet pipareista mieleisensä Helsingin.
Bubbling under, vol 2: Sattuipa museossa olemaan myynnissä edullisesti hyviä kirjoja. Tarttuipa sieltä mukaan Hilding Ekelundin sekä Pietilän pariskunnan arkkitehtuurista kertovat opukset. Joululahja itselleni. Kiitos.
Suomen Taiteilijaseura (ja sen edeltäjät) on 118. kertaa ehtinyt korostaa itseään Taiteilijat-näyttelyllä. Näyttelystä on muodostunut itseriittoinen traditio ja instituutio, joka kenties on tullut tiensä päähän.
Nyt näyttely järjestetään Helsingin Taidehallissa nimellä Viimeinen Taiteilijat. Eroa edellisiin näyttelyihin on siinä, että tällä kertaa näyttelyyn ei haettu avoimella haulla, vaan kaksi kuraattoria valitsi autoritäärisesti näyttelyn 12 taiteilijaa. Kuraattorit olivat pitkän linjan arvostetut taideihmiset Villu Jaanisoo ja Marketta Haila.
Näyttelyn nimi Viimeinen Taiteilijat on provokatiivinen keskustelun herättäjä. Sillä halutaan kyseenalaistaa näyttelyn järkevyys. Taiteilijat-näyttelyt ovat olleet odotettuja tapauksia, joissa oman aikansa kerma on päässyt näytille. Viime vuosina näyttely on kärsinyt inflaatiota sekä arvostuksen että yleisömäärienkin suhteen, ja instituutiota halutaan hieman ravistella.
Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin teoksia.
Viimeinen Taiteilijat -näyttely asettaa jälleen kovat odotukset. Onhan Taidehallissa esillä kotimaan taiteen kovin ydin – tai ainakin pitäisi olla. Mutta kovin odotuksin ladattu näyttely tuottaa hyvin suuren pettymyksen. Näyttely on mitäänsanomaton. Harvoin näyttely, jossa on on näin kovia nimiä, onnistuu herättämään näin vähän ajatuksia.
Teokset on valittu tylsästi. Jokainen näyttelyn 12 taiteilijasta (tai taiteilijaryhmästä) onnistuisi pitämään paremman yksityisnäyttelyn. Monilta taiteilijoilta, kuten Pilvi Takalalta, olen nähnyt paljon kiinnostavampiakin teoksia.
Vaikka kuraattorit Jaanisoo ja Haila ovat pyrkineet teosvalinnoissaan välttämään kliseeitä ja herättämään keskustelua, ovat he epäonnistuneet surkeasti. Punainen lanka on kateissa – tai ainakin muuttanut sen verran väriä, etten pysty sitä havaitsemaan. Näyttely on järjestäytymätön sekamelska, eikä sinänsä mikään ihme, kun lukee kurattoreiden kirjoittamaa tekstiä näyttelystä:
”Näyttely etenee siirtyminä ajassa ja tilassa – mielessä ja ympäröivässä maailmassa. Toisiaan risteävien voimien ja intressien kautta aihepiirit vaihtelevat yksilöllisestä rakkaudesta ja luopumisen ahdistuksesta kulttuurisee ja raknteelliseen väkivaltaan, ihmisen kaikkivoipaisuuden utopioista luonnon tuhoamiseen ja kokonaisten ihmisryhmien alistamiseen. Taiteilijan työn ehdot ovat metaforia inhimillisen elämän ehdoille…jne…”
Ei voi näyttelyltä odottaa punaista lankaa, jos sitä ei kuraattoreillakaan ole.
Marcus Copperin tuulimylly.
Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin vapaata liikkuvuutta kommentoivat teokset ovat näyttelyn kiinnostavinta antia, mutta nekään eivät tuo aiheesiin hirveästi uusia aspekteja. Marcus Copperin tyttöjen ympärileikkausta käsittelevä tuulimylly on vaikuttava. Mutta näyttelyn riemastuttavinta antia on saamelaisen taidekollektiivin Suohpanterrorin ”propagandajulisteet”, jotka osuvat hyvin maaliinsa.
Saamelaisten Huuto.
Taiteilijat-näyttelyä pitää jollain tapaa uudistaa, mutta tämä nykyinen konsepti ei ole riittävä. Näyttelyä voisi teemoittaa vaikkapa siten, että yhtenä vuotena teemana olisi yhteiskunnallisuus, toisena kertana videotaide ja kolmantena naisten asema. Teemoja riittää maailman ääriin. Sillä tavoin näyttelyyn saisi jotain tolkkua, ja nykyisen kaltainen best of -leima poistuisi.
PS. Harrie Liveartin videoteoksessa soitetaan anuksella pilliä. Jäin miettimään, että mitä se tekee näyttelyvalvojan psyykelle, kun istuu siinä vieressä kuukauden ajana 8/h/päivä. Voi olla, että hanuri-pilli soi korvissa vielä kotonakin.
Esko Tirronen (1934-2011) on ollut yksi vuoden 2014 kuumista nimistä ja hänen retrospektiivinen muistonäyttely on nähty useilla paikkakunnilla, kuten Raumalla ja Vaasassa. Nyt Tirrosen maalauksia on esillä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä.
Tirronen teki läpimurtonsa 1960-luvulla abstraktin informalismin parissa. Näissä 60-luvun töissä keskeistä on värisävyjen harmonia ja paksut maalikerrokset. Tirronen oli suuntauksen pioneeri Suomessa ja osallistui moniin merkittäviin kansainvälisiin näyttelyihin. Nuori Tirronen oli valokeilassa Pariisissa ja Venetsiassa.
Tirrosen informalistisen kauden töistä näyttelyssä on esillä ylläen vain muutama, vaikka se lienee ollut miehen uraauurtavin kausi. Mutta ei se mitään, sillä itse pidän Tirrosen 1960-luvun lopun töistä paljon enemmän kuin informalistisista maalauksista.
Vuosikymmenen lopulla kuvien pääosassa olivat ihmiset. Usein naiset, joiden muotoja hän tutki tarkoin. Tirronen kuvasi naisten kaarevia yksityiskohtia: lantiota, polvia, rintoja. Hän tarkasteli naista objektina, ja usein jätti pään kokonaan pois kuvasta. Tällä ratkaisulla Tirronen etäännytti katsojat teoksesta, mutta sen voi nähdä myös irtiottona perinteisestä muotokuva-traditiosta, jossa kasvot ovat keskeisessä osassa. Kuvaamalla naisten sulavia muotoja hän ei halunnut yksilöidä kohteitaan. Nämä ”Eskon naiset” muodostavat näyttelyn keskiön.
Myös vuodelta 1979 oleva omakuva on kasvoton. Siinä on pää kuvatuna, mutta naama on varjossa.
Tirrosen 1960-luvun kuvamaailmasta tulee väistämättä mieleen saman ajan elokuvat: Bergmanit, Antonionit, Godardit. On kesä, naiset minimekoissa, miehet aurinkolaseissa, kahvilat, kuuma kaupunki sekä nuorekkaat ja raikkaat värit. Uusi aalto ja sen mukana tullut ilmaisunvapaus on voimakkaasti läsnä Tirrosen uusrealistisessa poptaiteessa.
Ruiskumaalaustekniikalla toteutetut suuret julisteet hehkuvat kauniissa väreissä, ja siveltimen vetojen puuttuminen tekee niistä hieman mainosmaisia.
Tirrosen kiinnostus luontoon puolestaan näkyy 1970- ja 1980-luvun luontomaalauksissa, joissa hän käytti hyväkseen valokuvia. Näitä on näyttelyssä esillä muutamia.
Tirrosen näyttely on eheä ja levollisesti ripustettu kokonaisuus, joka tekee mestarille kunniaa.
Designmuseon Keramiikka tilassa – keramiikan tila -näyttely alkaa vakuuttavasti. Portaiden yläpäässä katsojan ottaa vastaan Jarmo Mäkilän teos, jossa on lähes 40 pientä hahmoa kulkueessa. Väistämättä tulee mielleyhtymä Pink Floydin The Walliin, jossa lapset kulkevat samalla tavalla liukuhihnalla ja jossa on viittauksia natsisaksan junakuljetuksiin.
Jarmo Mäkilän puhutteleva työ.
Mäkilän teoksen nimi ”Peiliin piirretty unikertomus eli Kärpästen herra V” puolestaan viittaa William Goldingin Kärpästen herra -romaanin poikajoukkoon. Yksi pojista on suuressa kulkueessa kääntynyt toisin päin. Toisinajattelija, kapinallinen – lieneekö Mäkilän omakuva, sillä Mäkilä ei ole varsinaisesti keramiikkataiteilija, vaan tunnettu muun muassa akryylimaalauksistaan. Täällä Designmuseossa Mäkilä on se vastavirtaan kulkija.
Toisinajattelija.
Mäkilän teos on niin vaikuttava, ettei tekisi mieli jatkaa eteenpäin lainkaan. Mäkilän teos on ylittämätön tässä näyttelyssä. Loppuosa näyttelystä tuntuu sen jälkeen hieman vaisulta.
Fujiwo Ishimoton teos Puutarha nousee esiin edukseen. Ishimoton keramiikka muistuttaa muun muassa Birger Kaipiaisen töitä. Niissä tärkeintä on kauneus.
Matias Liimataisen työt puolestaan tuovat mieleen Kim Simonssonin teokset ja hahmot (vrt. vaikka tähän kuvaan). Simonsson onkin ollut valitsemassa teoksia näyttelyyn, lieneekö hän huomannut myös yhtäläisyydet oman taiteensa ja Liimataisen välillä. Liimataisen työt ovat kuitenkin hauskoja ja erottuvat massasta.
Kerttu Horilan naiskolmikko on kerrassaan valloittava.
Näyttelyn tarkoitus on esitellä suomalaista nykykeramiikkaa laajasti – materiaalina, käsityönä ja kuvataiteena. Esillä on maineikkaita tekijöitä ja nuoria lupauksia. Näyttelyn järjestää Teollisuustaiteen liitto Ornamo yhteistyössä Kuvanveistäjäliiton ja Designmuseon kanssa. Näyttelyyn saapui 144 hakemusta, joista tuomaristo valitsi näyttelyyn 43 taiteilijaa.
Suomessa on pitkä ja kunniakas keramiikkaperinne lähtien Kaipiaisesta ja Rut Brykistä. Eikä nykyisinkään taidekeramiikalla hirveän huonosti mene. Näyttely näet osoittaa, että taso on sangen korkea.
Näyttelyn ongelma on siinä, että se tukahtuu omaan kaikkivoipaisuuteensa. Se yrittää tuoda esiin kaiken mahdollisen. Tässä tapauksessa olisi vähemmän ollut enemmän. Näyttely olisi kaivannut jonkinlaista rajaamista. Rajausta olisi voinut tehdä vaikka jonkun teeman tai aiheen ympärille, tai sitten hedelmällisempää olisi kenties ollut näyttää vain nuorien taiteilijoiden töitä. Nyt on yritetty ängetä koko nykykeramiikan spektri samaan näyttelyyn. Vaikka taso onkin hyvä, niin silti mukana on muutamia hyvin yhdentekeviä teoksia.
by 
