Näyttelyarvio: Ars Fennica -ehdokkaat Kiasmassa

Ars Fennica -palkinnon saajaksi on ehdolla viisi taiteilijaa. Ehdokkaiden työt ovat loppuvuoden ajan esillä Kiasmassa ja heidän joukostaan palkinnon saajan valitsee marraskuun lopulla Anne Barlow. Palkinnon suuruus on 50 000 euroa.

Ars Fennican kilpailuluonnetta on aika ajoin kritisoitu, sillä kilpaileminen sopii huonohkosti taiteeseen. Mutta on siinä puolensa, ainakin näin museovieraan silmin nähtynä. Kiasmassa vieras saa teokset nähtyään äänestää omaa suosikkiaan. Se pakottaa museovieraan muodostamaan mielipiteitä. Näyttelyyn ei voi suhtautua välinpitämättömästi, sitä ei voi vain kävellä läpi. Se pakottaa vieraan ajattelemaan, tulkitsemaan ja katsomaan teoksia eri näkökulmista.

Niinpä laitoin itsekin teokset järjestykseen omien mieltymysteni kautta:

Sijalle 5: Camille Norment

Yhdysvaltalaisen Normentin teos on installaatio, joka koostuu istuinrakennelmista ja värähtelevistä äänistä. Penkki allani resonoi. Meditatiivisia ääniä kantautuu kaiuttimista. Istuinrakennelmien muoto perustuu geometrisiin kuvioihin, joissa sama rakenne toistuu aina uudestaan ja uudestaan. Hetken tunnen yhteyttä äänen ja penkkien kanssa, mutta pian se hetki on pois. Jään miettimään, että teos voisi olla vaikuttava, jos istuisin siinä tunnin. 10 minuutin istumisella se jää aika etäiseksi.

Sijalle 4: Lap-See Lam

Ruotsalainen Lap-See Lam järkyttyi, kun hänen vanhempiensa omistama kiinalaisravintola ajatui maksukyvyttömäksi. Hän taltioi ravintolan tiloja 3D-skannauksen avulla ja näitä materiaaleja hän on hyödyntänyt taiteessaan. Pimeässä huoneessa on jännä tunnelma. Koskaan ei tiedä, miltä seinältä silmät tuijottaa, missä lentelee animaationukkeja. Koko ajan tapahtuu jotain. Kokonaisuus ei lopulta oikein hahmotu.

Sijalle 3: Tuomas A. Laitinen

Laitinen yhdistää teoksessaan veistoksia, ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Esittelyssä kerrotaan, että ”Laitinen pyrkii kuvittelemaan, millaista oli elää ennen kuin ihminen alkoi jaotella maailmaa yhä tarkempiin arvottaviin kielellisiin kategorioihin.” Tätä pointtia en sisäistänyt. Paitsi ehkä sen kautta, että Laitisen teosta on vaikea sanoittaa. Se on erikoinen kokemus, kuin David Lynch kohtaisi Pentti Linkolan. Teosta kokiessa tulee surrealisinen olo, mutta harmittavan vähän siitä jäi käteen.

Sijalle 2: Henni Alftan

Kaikkien videoiden ja ääniteosten keskellä Alftan tuo näyttelyyn selkeyttä ja järjestystä. Hänen maalauksissaan toisuvia teemoja ovat yö ja työ. Niissä voi nähdä vaikka taiteilijan työpäivän. Aiheet ovat Alftanille varmasti omakohtaisia. Pienistä yksityiskohdista voi kuvitella kokonaisen maailman niiden ympärille. Hän on rajaamisen mestari. Kuvissa näkyy vain se, mitä tarvii, ei yhtään enempää. Loput syntyy katsojan päässä.

Sijalle 1: Emilija Škarnulytė

Liettualaisen Škarnulytėn teos olisi tietysti poliittisesti korrekti valinta voittajaksi, sillä hän kritisoi siinä neuvostojärjestelmää. Vaikka tämän aspektin unohtaisi, teos on muodoltaan ja tyyliltään vakuuttava. Kyseessä on videoteos, jossa Škarnulytė kuvaa omaa isoäitiään, joka sokeutui luultavasti Tšernobylin säteilyn seurauksena. Isoäiti hortoilee puistossa, jonne on kerätty Neuvostoliiton aikaisia veistoksia. Hän sivelee Leninin jalkaa ja nenää. Välillä kuoritaan omenoita ja kuunnellaan radiota mökissä. Kuvakerronta on hidasta ja rauhallista, kuin vanhoissa venäläisissä elokuvissa. Tämän museovieraan Ars Fennice -valinta kohdistui Škarnulytėlle.

Ars Fennica -ehdokkaat Kiasmassa 8.9.2023–28.1.2024

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Teatteriarvio: Huokausten laakso Teatteri Kultsassa

Olihan tämä pakko nähdä. Ihan vain kunnianosoituksena Antti Raivion muistolle. Elokuussa kuollut Antti Raivio kirjoitti Huokausten laakson jatko-osaksi menestyksekkäälle Skavabölen pojille. Ne molemmat esitettiin 1990-luvulla Q-teatterissa, ja nousivat eräänlaisiksi sukupolvikokemuksiksi. Skavabölen pojat on nähty myös valkokankaalla Zaida Bergroothin ohjaamana.

Teatteri Kultsa on ottanut käsittelyyn tarinan kakkososan, Huokausten laakson. Näytelmän ohjaa Siina Mäenpää. Raivion yllättävä poismeno yllätti tietysti myös Kultsan porukan ja teki esityksestä poikkeuksellisen ajankohtaisen.

Huokausten laakso kertoo Kallion veljesten Evertin ja Rupertin elämästä. Tällä kertaa tarina kerrotaan pikkuveli Evertin näkökulmasta, jota esittää Eemeli Utunen. Isoveljeä näyttelee Kari Rissanen.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä Evert on teini-ikäinen, mutta tyttöystävä on jo raskaana ja isoveli houkuttelee mukaan murtokeikoille. Evert löytää edesmenneen äitinsä päiväkirjan, ja sen kautta kerrotaan poikien vanhempien tarinaa. Ajassa matkataan tanssilavoille, Moskovan suuren sirkuksen näytöksiin, mielisairaalaan ja alkoholin huuruisiin joulujuhliin. Välillä muistoja heijastetaan seinälle kaitafilmin katkelmina. Mukana on tuttuja hahmoja Skavabölen pojista, kuten Horror-Ossi ja taikuri Kinnunen.

Antti Raivion teksti on elävää, dialogi kekseliästä ja hahmot samastuttavia. Siina Mäenpään ohjauksessa kohtaukset vaihtuvat sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen. Vaikka tarinassa on mutkia, se etenee mutkattomasti.

Pienen teatterin ongelma on se, että niillä resursseilla ja näyttelijöillä mennään, mitä on käytettävissä. Huokausten laakson näyttelijäkaarti on pääosin auttamattoman vanhaa kyseisiin rooleihin. Näyttelijätyö on muutenkin kauttaaltaan sangen epätasaista. Uskottavimman roolin kuitenkin tekee pääosassa menneisyyden kipujen kanssa kärvistelevää Evertiä esittävä Eemeli Utunen. Hän tulkitsee hahmonsa uskottavasti, koskettavasti ja hauskasti. Pisteet myös vanhempia esittäville Osmo Rahikaiselle ja Nelli Koskinen-Makkoselle.

Raivion teksti on niin vahvaa, että se kantaa läpi karikoiden. Huokausten laakson tarina menee ihon alle, ja mielellään tarinalle olisi nähnyt jatkoa. Sellainen lienee ollut Raivion suunnitelmissa joskus.

Tänä syksynä on mahdollista nähdä myös Skavabölen pojat. Se esitetään Keski-Uudenmaan teatterissa, ensi-ilta on marraskuussa.

Huokausten laakso Teatteri Kultsassa, ensi-ilta 9.9.2023

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Teatteriarvio: Isobroidi/Pikkubroidi Teatteri Jurkassa

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Suzan-Lori Parksin näytelmää Topdog/Underdog on luonnehdittu moderniksi klassikoksi. Vuonna 2002 ensiesityksensä saanut näytelmä voitti aikanaan Pulizer-palkinnon, ja se on listattu kuluvan vuosituhannen parhaimpien näytelmien joukkoon. Tänä vuonna uusintaensi-ilta palkittiin teatterialan Tony-palkinnolla.

Odotukset ovat siis korkealla, kun näytelmä saa kantaesityksensä Suomessa. Karri ”Paleface” Miettinen on suomentanut näytelmän ja Topdog/Underdog on saanut suomenkielisen nimen Isobroidi/Pikkubroidi. Oikein osuva käännös, sillä näytelmä kertoo kahdesta veljeksestä. Veljeksiä näyttelevät Jani Toivola ja Roderick Kabanga.

Teatteri Jurkka on oivallinen paikka tällä näytelmälle, joka tapahtuu käytännössä yhdessä huoneessa. Se on veljeksien koti. Jurkan tila on tunnetusti pieni ja intiimi, näyttelijöiden kaikki niiskutukset ja kuiskaukset kuuluvat. Se sopii tähän hyvin tähän näytelmään, jossa näyttelijöiden jokainen sormenliike ja silmänräpäys on tärkeä.

Näytelmän keskiössä ovat veljekset Lincoln ja Booth. Siis murhattu presidentti ja tämän salamurhaaja. Veljeksien isä on huumorimielessä nimennyt poikansa näin. Siihen isän huumori oli loppunutkin. Lapset oli jätetty heitteille, molemmat oli passitettu matkoihinsa 500 dollaria taskussaan. Eväät elämään olivat olemattomat.

Nuorempi veljeksistä, Booth, elättää itsensä korttihuijauksilla ja näpistelyllä. Vanhempi veli esittää työkseen presidenttiä pelihallissa. Hän saa valkoihoisia pienempää palkkaa ja värjää työantajan käskystä kasvojaan valkoiseksi.

Korttipeli on näytelmän ydin. Tarkemmin ottaen kolmen kortin monte, jolla huijataan yleisöltä taskurahaa. Peli on metafora monelle asialle: se luo toivoa paremmasta, se kuvaa pikkubroidin halua kasvaa isobroidin mittoihin, se kuvaa veljesten epätoivoista elämäntilannetta. Ja kumpi korttipelissä lopulta on se taitavampi, kumpi on topdog, kumpi underdog?

Karri Miettisen suomennos on napakymppi. Se on tehty taiten, kaikki nyanssit, nykypäivän puhekieli ja katuslangi mukaan lukien. Dialogia on ilo kuunnella.

Näyttelijät tekevät roolinsa sydän vereslihalla. Toivola ja Kabanga ovat oivalliset valinnat pääosiin. Heidän kemiansa käy yksiin ja etenkin Toivolan rooli huolehtivana isoveljenä on pieteetillä näytelty.

Isobroidi/Pikkubroidi on poraus amerikkalaisen mustan työväenluokan (tai oikeastaan työttömän luokan) elinoloihin, joissa amerikkalainen unelma loistaa poissaolollaan. Unelmat ovat vaihtuneet epätoivoon, alakuloon ja rikollisuuteen. Ei unelmista riitä kaikille.

Näytelmän loppuratkaisu on yllättävä. En paljasta sitä tässä, etten pilaa yllätystä. Loppu on jopa liiankin räjähtävä. Henkilöitä ei oikein riittävästi valmistella ja motivoida siihen, mitä loppu tuo tullessaan. Se tuo taas mukanaan uskottavuusongelman. Miksi näin pääsi käymään? Eihän ihmiset näin toimi! Olisiko loppukohtausta voinut jotenkin valmistella ja pohjustaa harkitummin ja perusteellisemmin?

Ei tämä näytelmä ihan omalla listallani tämän vuosituhannen kärkikahinoihin yllä, mutta kyllä sen parissa mukavasti vierähti 2,5 tuntia.

Isobroidi/Pikkubroidi Teatteri Jurkassa syksyllä 2023.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Erkki Pirtolan näyttely HAMissa

Taiteilija Erkki Pirtola pohti 1970-luvulla paikkaansa taidekentässä: ”Tajusin 70-luvulla selkeästi paikkani suomalaisessa taidekentässä. Se on tämän kentän ulkopuolella.”

Niin vain Pirtolan teokset ovat nyt päässeet Helsingin taidemuseon seinille ja vitriineihin. Erkki Pirtola (1950-2016) oli taidekentän kapinallinen, ilkikurinen partanaamainen rääväsuu, jonka monet muistaa siitä, että hän kuvasi videolle kaiken. Ensin hän tallensi ympäristöään piirtäen, mutta kun videokamerat yleistyivät 1980-luvulla, hän liikkui joka paikassa kamera kädessä. Pirtola taltioi kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman.

HAMin näyttely ei kuitenkaan keskity Pirtolan videoihin (niistä pääsee nauttimaan nyt vaikka Youtubessa), vaan Pirtolan paperille tehtyihin piirustuksiin. Näyttelyn kuratoi Veikko Halmetoja, ja hänellä piisasi työsarkaa. Materiaalia oli yhden rekan verran. 15 000 teoksesta esille valikoitui vajaat 200.

Piirtäminen oli Pirtolalle ominainen tapa ilmaista itseään, ja hyvin taitava piirtäjä hän olikin. Piirustuksista voi löytää viitteitä ja vihjauksia Palsasta Picassoon. Näyttelyn keskiössä on 1970-luvulla tehdyt piirrokset. Esillä on useita piirroksia, joita tuskin kukaan on nähnyt aikaisemmin. Pirtola on sulkenut piirroksensa mappiin, jossa ne ovat odottaneet tähän päivään saakka. Vain signeeraus kielii siitä, että ne ovat valmiita, eikä luonnoksia.

Piirrosten aiheet vaihtelevat omakuvista autoihin. Huumori on monissa teoksissa läsnä. Pirtola katsoi maailmaa omasta ainutlaatuisesta vinkkelistä. Jotkut voisivat kutsua tätä vinkkeliä epäsovinnaiseksi ja vinksahtaneeksi, mutta hänellä on paljon tarkkanäköisiä havaintoja kapitalismin riivaamasta maailmasta. Anekdoottina mainittakoot, että 1980-luvun lopulla hän esitteli Tallinnassa teoksen, jonne hän oli kerännyt Suomesta jätesäkillisen roskia. Roskat hän kaatoi valkoiselle levylle. Teos oli nimeltään Kapitalistista roskaa. Tämä kertoo paljon Pirtolan asenteesta ja maailmankatsomuksesta.

Näyttelyssä minua viehättivät eniten piirrokset Töölön katoista sekä kuvasarja autoista. Autoja on pidetty vapauden symbolina, mutta Pirtolalle ne edustivat pelkkää illuusiota vapaudesta.

Pirtolan perikunnalla on niin laaja kokoelma taiteilijan töitä, että kenties joskus nähdään vielä laajempikin näyttely, jossa on esillä piirustusten lisäksi öljyväritöitä, videoita ja kirjoituksia. Tämä näyttely jätti suuren nälän.

Erkki Pirtola: Teoksia paperille, 8.9.2023–4.2.2024 HAM Helsingin taidemuseossa.

*****

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös kirja Erkki Pirtolan taiteesta ja elämästä. Kirjan teki Veli Granö. Julkaisu syntyi melko kiistanalaisissa merkeissä. Siitä voit lukea Suomen kuvalehden artikkelista.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Milla von Platon Hyvää iltaa

1990-luvun lama koetteli suomalaisia hyvin kovakouraisesti. Se aiheutti työttömyyttä, konkursseja ja pahoinvointia. Ajasta on kirjoitettu paljon ja sitä on perattu monesta näkökulmasta. Milla von Platon esikoisromaani Hyvää iltaa täydentää kuvaa lama-ajan Suomesta. En tiedä, miten omakohtaisesti vuonna 1982 syntynyt von Plato laman koki, mutta kirjasta päätellen se on häntäkin koskenut. Hänen havaintonsa lamasta ja sen seurauksista ovat tarkkanäköisiä.

Hyvää iltaa kertoo Maijasta, joka oli lapsi 1990-luvulla (samaa ikäluokkaa kuin kirjailija itsekin). Toinen päähenkilö on Aili, joka sijaisti opettajia lama-aikaan. Kirjan toinen aikataso on nykypäivässä, jossa Maija työskentelee kätilönä ja pitää huolta vanhassa Ailista.

Maijan lapsuus oli harmaa ja arki ankeaa. Hän ei saanut huomiota keneltäkään, kukaan ei pitänyt hänestä huolta. Vanhemmat olivat eronneet. Ehkä siksi hän valitsi kätilön ammatin, että pystyy auttamaan ja huolehtimaan muista. Liika kiire tosin tuntuu pilaavan senkin. Sairaalaverkostoa supistetaan ja palvelut huononevat.

Maija halusi vain töitä. Mutta pian hän huomaa miettivänsä huoltosuhdetta, tv:n synnytyskeskusteluja, parisuhdeväkivaltaa, synnytyssairaaloiden lukumäärää ja omaa mahdollista äitiyttään. Hän huomaa, että työ ei ole pelkkää työtä, vaan kaikki työ kytkeytyy laajemmin yhteiskuntaan.

Kirja avainkohtaus on matkasynnytys, jossa Maija on avustamassa. Elämänlanka voi olla pienestä kiinni. Toisilla on tässä maailmassa enemmän onnea kuin toisilla. Kukaan ei voi vaikuttaa miten syntyy ja millaiseen maailmaan. Sattumalla on suuri osa jo ennen kuin ihminen on syntynyt.

1990-luvulla ihmisten arkea rytmitti puoli yhdeksän uutiset, jotka kertoivat devalvaatioista, mielenosoituksista, leikkauslistoista ja ulkomaankaupan tyrehtymisestä. Vaikka päivä olisi ollut kuinka ankea, joka ilta Arvi Lind toivotti vakuuttavasti: Hyvää iltaa. Siitä kirjan nimi.

1990-luvun lama elää edelleen kollektiivisessa muistoissamme, se on jättänyt syvät jäljet. Milla von Platon kirja kertoo tuosta traagisesta ajasta yksilön näkökulmasta. Kirja ei moralisoi, eikä tuomitse – vaikka kenties siihenkin olisi aihetta.

Milla von Plato: Hyvää iltaa (WSOY, 2023)

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Tiina Itkosen valokuvia K1:ssä

Valokuvaaja Tiina Itkonen laittaa itsensä peliin. Hän on vaeltanut Grönlantia pitkin poikin jo 30 vuoden ajan. Hän on käynyt jäätiköillä ja nukkunut paikallisten sohvilla. Hän on kulkenut rankkoja matkoja koiravaljakoilla, kalastusveneillä ja rahtilaivoilla. Hän sopii modernin sankarivalokuvaajan muottiin, joka tekee tinkimättä taidetta itseään säästämättä. Ja jälki on vastaansanomattoman hienoa.

Kämpissä sijaitsevassa Valokuvataiteen museo K1:ssä on esillä hänen valokuviaan vuosien ajalta. Itkonen on valmistunut valokuvaajaksi 1995 ja samalla vuosikymmenellä hän kiinnostui Grönlannin arktisista maisemista. Hän tutustui paikallisiin ihmisiin. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, aikuiset ikääntyneet vanhuksiksi.

Itkosen kuvissa on upeita maisemia ja herkkiä henkilökuvia. Yhdeksän kuvan sarja jääkarhuista on huikaisevan komea. Grönlannin mittasuhteita on vaikea hahmottaa. Quanaaq on pieni kylä 1200 kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Savissivikin kylän lähin lukio on 1000 kilometrin päässä. Etäisyydet ovat valtavia.

Itselleni suurimman vaikutuksen teki kuvat kylistä. Osa kylistä on autioita, kuten Suomen syrjäseudut. Ihmiset muuttavat suurempiin kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Osa kylistä on muuten vaan hiljaisia ja pieniä. Kuvissa on rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Se tietenkin on näennäistä, sillä varmasti näissäkin mökeissä juodaan viinaa ja tapellaan.

Kuvissa konkretisoituu ihmisen kaipaus toisen luokse. Vaikka Grönlanti on valtava saari, ihmiset hakeutuvat toistensa lähelle. Läheisyys tuo turvaa ja helpottaa arkea. Näissä kuvissa ollaan kaupungistumisen alkulähteillä, tämän takia kaupunkeja ja kyliä syntyy. Ja samaan aikaan ihmiset muuttavat niistä pois ja kylät tyhjenevät. Paradoksaalista.

Itkosen näyttely on puheenvuoro katoavien kylien, katoavien jäätiköiden ja katoavien elämäntapojen puolesta.

Tiina Itkonen: Anori – Jäätikön hiljaisuus, 9.6.–1.10.2023, Valokuvataiteen museo K1

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Soturiaatelin aika Suomessa

Tartuin tähän kirjaan suurella mielenkiinnolla kahdesta syystä. Ensinnäkin pidin valtavasti Ulla Koskisen kirjasta Suomessa selviytymisen historiaa (Into, 2018), jossa Koskinen kuvaa kansamme selviytymistaistelua arkielämässä kivikaudelta tähän päivään. Toiseksi olen erityisen kiinnostunut Suomen 1500-luvun historiasta. 1500-luvulla Ruotsi näytti ensimmäisiä merkkejä suurvallasta, reformaatio jakoi Euroopan ja Suomen. Keskiaika vaihtui pröystäilevään renessanssiin. Ruotsissa käytiin kiivasta valtakamppailua ja sisällissotaa, joka kosketti myös Suomea.

Soturiaatelin aika Suomessa on tietokirja, jossa Koskinen käsittelee sekasortoista aikaa sotapäällikkö Arvid Tawastin näkökulmasta. Näkökulma on ollut helppo valita, sillä Tawastilta on säilynyt poikkeuksellisen paljon asiakirjoja, tililuetteloita ja kirjeitä. Siitä syystä Tawastin elämästä tiedetään harvinaisen paljon. Koskinen on käynyt pieteetillä arkistoja läpi ja luonut niiden pohjalta kiinnostavan henkilökuvan Tawastista sekä ajankuvan tuon ajan Suomesta.

Arvid Henrikinpoika Tavast (tai Tawast) syntyi Hämeessä Hauholla suunnilleen vuoden 1540 paikkeilla. Myöhemmin Tavast hankki Kurjalan kartanon Lammilta. Hänet aateloitiin ja hänestä tuli sotapäällikkö. Hän johti myös hetken Savonlinnaa ja oli mukana Ruotsin ja Venäjän välisissä rauhanneuvotteluissa. Taisteluita hän johti muun muassa Narvassa.

Kirjassa tulee hyvin esiin, miten mielipuolista ja arvaamatonta tuon ajan valtapolitiikka oli. Ja miten julmia ja raakoja sodat olivat. Ihmishengellä ei ollut paljonkaan arvoa. Siviiliväestöön kohdistettiin laajamittaista terroria. Aatelisto eli rälssi vapautettiin veroista, ja heidän tuli varustaa ratsumies sotaan. Koskisen kirja kertoo, miten haluttomia aateliset olivat sotimaan. Monet heistä olivat rauhan miehiä, ja vain kuninkaan oikuista joutuivat taistelutantereille. Useat hakivat turhaan vapautusta taisteluista, kun eivät halunneet sotimaan itärintamalle.

Kirja kuvaa myös aatelin arkea. Se ei Hämeessä tuntunut olevan erityisen loisteliasta. Hankinnat olivat vaatimattomia, karjahoito ja maatalous kuuluivat päivittäisiin rutiineihin. Palvelut olivat huonot, kaikki piti hoitaa itse. Yleellisintä oli tietyt koriste-esineet, kuten 18-metrinen ryijy. Kun aatelin olotkin olivat vaatimattomat, niin voi vain kuvitella, millaisissa oloissa rahvas eli. Sitä sivutaan Koskinen kirjassa, jo yllä mainitussa teoksessa Suomessa selviytymisen historiaa.

Arvid Tawast ei pystynyt jäämään sivuun Ruotsia riipivästä kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan valtataistelusta. Tawast oli Sigismundin joukoissa, kuten myös Suomen käskynhaltija, maineikas Klaus Fleming. Kaarle otti kuninkaasta niskalenkin ja Sigismundin kannattajia mestattiin. Fleming koki luonnollisen kuoleman, mutta Tawast ja hänen poikansa teloitettiin Viipurissa 1599.

Koskisen kirja on viihdyttävästi kerrottu tietokirja, joka antaa hyvän kuvan 1500-luvun rälssin elämästä. Tätä voi varauksetta suositella kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille.

Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla (Into, 2021)

Arvio: 4/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Jenna Viron Tuhkimoleikkaus

Arvion voi aloittaa Monty Python -sitaatilla: Now for something completely different. Jenna Viron esikoisromaani Tuhkimoleikkaus on nimittäin jotain aivan muuta mihin ollaan totuttu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat näyttämölle, yleisön eteen. Välillä yleisö reagoi tapahtumiin: taputtaa, itkee ja pidättää henkeään. Mitä siellä näyttämöllä oikein tapahtuu? Sinne tuodaan erikoisia hahmoja yksi toisensa perään. Tarinan keskiössä on plastiikkakirurgi, joka tekee sopimuksen Magdalena-neitosen kanssa: Magdalenasta pitää tuleman maailman kaunein nainen. Tarinaa ryydittää Gounod’n Faust-oopperan sävellykset. Perunat puhuvat ja dialogia käydään ruusuveden kanssa. Egyptiläinen salva huutaa käyttämään sitä. Täysin päätöntä!

Tuhkimoleikkauksen kertomus myötäilee ikiaikaista Faust-tarinaa, jossa tehdään sopimus saatanan kanssa. Tarina irvailee ikuisen nuoruuden ihanteille ja kritisoi kauneuden ylistystä.

Oopperassa harvoin less is more, ja Viron kirjassakin more is more. Kaikkea on överisti: kieli on runsasta, henkilöt yltäkylläisiä.

Kun tehdään kirjaa näin erikoisella tavalla, on myös monia tapoja tehdä pieleen. Viro kuitenkin hallitsee hyvin valitsemansa ja luomansa tyylin. Tuhkimoleikkaus on rohkeaa ja omaäänistä kirjallisuutta. Viro ei todellakaan mene sieltä, missä rima on matalin.

Tuhkimoleikkaus ei ole helppo lukukokemus. Se vaatii keskittymistä ja ajattelun kytkemistä uuteen asentoon. Kestää pitkään, että kirjan maailmaan pääsee sisään, mutta kun sinne uppoutuu, ulospääsy on vaikeaa.

Tuhkimoleikkaus karttaa kaikkea lokerointia. Mikä tämän tyylilaji edes on? Oopperakirjallisuus?

Se on varmaa, että kirjailija on täysin tärähtänyt – ja pelkästään positiivisessa mielessä. Mitäköhän hänen päässään seuraavaksi liikkuu? Jäädään mielenkiinnolla odottamaan. Ikää Jenna Virolla on vasta runsaat 20 vuotta, joten paljon on kirjoitusvuosia edessä.

Jenna Viro: Tuhkimoleikkaus (Kustannusyhtiö Kosmos, 2023)

Arvio: 4/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä

Tasavallan presidentin puoliso, tohtori Jenni Haukio on niputtanut muistelmakirjaansa vuodet Mäntyniemessä. Runoilija kun on, Haukio on ottanut kirjan nimen Mirkka Rekolan runosta. Muistelmateoksensa myötä Haukio jatkaa perinnettä, jota monet muutkin presidenttien puolisot ovat jättäneet jälkensä. Jo Ester Ståhlberg julkaisi päiväkirjojaan, samoin Tellervo Koivisto. Sylvi Kekkonen oli kirjailija.

Haukio käy kirjassaan läpi arkea Mäntyniemessä sekä maakunta- ja valtiovierailujaan. Hän kertoo, miten elämä muuttui, kun Sauli Niinistöstä tuli presidentti ja Haukiosta valtakunnan seuratuin nainen. Lapsen saaminen muutti jälleen kaiken.

Sekä presidentti Niinistön että Haukion taustat ovat kokoomuksessa, joka vannoo kodin, uskonnon ja isänmaan nimeen. Haukion kirjassa etenkin sen alkuosa on hyvin isänmaallista paatosta. Kun kymmeniä kertoja asian mainitsee, kenellekään ei jää epäselväksi, miten paljon hän arvostaa sotaveteraaneja, lottia ja Suomen symboleja, kuten siniristilippua. Eipä siinä mitään, mutta vähempikin toistelu olisi vakuuttanut lukijan. Ja onhan hänen kiitollisuutensa sotien veteraaneja kohtaan jo entuudestaan tuttua muun muassa linnanjuhlista.

Haukio korostaa omaa isänmaallisuuttaan lähes puuduttavuuteen saakka. Lotat ovat hänelle ihmenaisia ja veteraaneilla on hänen mukaansa jokin yhteinen arvomaailma, joka pitää siirtää sukupolvelta toiselle. Haukio kertoo haluavansa palvella isänmaata parhaan kykynsä mukaan. Siinä hän lienee vilpitön.

Haukio on kirjoittanut muistelmat, kun hän vielä on istuvan presidentin puoliso. Se tuo kirjaan monenlaista pidättyväisyyttä. Olisiko pitänyt odottaa vielä muutama vuosi ja katsoa tätä aikakautta etäältä? Se olisi saattanut tuoda kirjaan syvyyttä, avoimuutta ja näkemystä. Nyt kirja on kuin 300-sivuinen juhlapuhe; ylevä, särmätön ja harmaa. Mutta sellainen on Haukio itsekin. Edustava, mutta etäinen. Salonkikelpoinen ja positiivinen.

Kirjassa Haukio kaihtaa poliittisia mielipiteitä, vaikka varmasti hänellä niitäkin on. Hän ylipäätään kaihtaa mielipiteitä. Asema tekee hänet kovin varovaiseksi ja pidättyväiseksi.

Kirjan loppupuolella sokka kuitenkin irtoaa, kun Haukio pääsee puhumaan eläintenoikeuksista ja netissä rehottavasti vihapuheesta ja kiusaamisesta. Hän ottaa voimakkaasti kantaa esimerkiksi turkistarhausta vastaan. Vastaavanlaista näkemystä häneltä kaipaisi maailman muillakin sektoreilla. Vaikka hänen asemansa tekee hänet pidättyväiseksi, samalla se asema olisi eturivin paikka mielipidevaikuttamiselle.

Kuuntelin kirjan äänikirjana. Haukio lukee kirjan itse. Siitä plussaa, hänen rauhallinen äänensä sopii kirjan lukemiseen oikein hyvin.

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä. Vuodet tasavallan presidentin puolisona. WSOY 2023.

Arvio 2/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia

Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917-1976) on kovin huonosti tunnettu kirjailija Suomessa. Se selittyy sillä, ettei hänen tuotantoaan ole juurikaan käännetty. Kotimaassaan Ditlevsen sen sijaan nauttii suurta arvostusta ja hänen teoksensa kuuluvat tanskalaisen kirjallisuuden kaanoniin.

S&S-kustatamo on kuitenkin viime vuosina paikannut tätä aukkoa ja suomentanut Ditlevsenin pääteokset, niin kutsutun Kööpenhamina-trilogian. Se on upea kulttuuriteko. Nyt me tanskaa taitamattomatkin pääsemme tutustumaan tähän hienoon kirjasarjaan.

Kööpenhamina-trilogia pitää sisällään kirjat Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus. Ditlevsen kirjoitti kirjat vuosina 1967-71. Ne ovat omaelämäkerrallisia teoksia, mutta lukijan tehtäväksi jää pohtia, miten tarkoin Ditlevsen omaa elämäänsä kuvaa. Oman erikoisen mausteensa lukukokemukseen tuo nykylukijan tieto siitä, että Ditlevsenin elämä päättyi lopulta itsemurhaan vuonna 1976. Sitä tietoa vasten lukukokemus muuttuu ajoittain hyvin ahdistavaksi.

Trilogian ensimmäinen osa Lapsuus kuvaa Ditlevsenin perheen köyhää elämää Kööpenhaminan työläiskortteleissa 1920-luvulla. Naapurustossa asuu roistoja, ilotyttöjä, namusetiä ja juoppoja. Hänen lapsuutensa on täynnä valheita ja vaikenemista. Lapsen pitää rivien välistä tulkita, miten maailma makaa. Se ei ole paras lähtökohta elämälle. Ditlevsen saa lohtua runoista ja virsistä.

Toinen osa Nuoruus kuvaa hänen elämäänsä 1930-luvulla. Hän pääsee työelämään, julkaisee ensimmäisiä runojaan ja kuvioon tulevat ensimmäiset poikaystävät ja seksikokemuksen. Natsit uhittelevat rajan takana.

Kaksi ensimmäistä osaa ovat ikään kuin lämmittelyä trilogian viimeistä osaa varten. Aikuisuus on tyrmäävä. Sen sisältö on koskettavaa ja kieli kiehtovaa. Ditlevsenista tulee tunnettu kirjailija, hän menee naimisiin ja saa lapsia. Miehet vaihtuvat usein ja hän päätyy onnettomasta suhteesta toiseen. Huumeet astuvat kehiin ja hänestä tulee narkomaani. Saksalaiset valtaavat Kööpenhaminan.

Köyhistä oloista ponnistanut Ditlevsen kaipaa porvarillista elämää, muttei kuitenkaan kestä sitä. Kirjoittaminen on hänelle helppoa, eläminen vaikeaa.

Minulle tulee Ditlevsenin kirjasarjasta mieleen Henrik Tikkasen osoitetrilogia. Molemmat ovat kirjailijoita, jotka kertovat omasta elämästään. Molempien kirjoissa on yksityiskohtaista arjen havainnointia sekä näkemyksiä elämän suurista kaarista. Lukijan mielikuvitukselle jätetään paljon tilaa, jolloin lukija saa täyttää tarinan tyhjät kohdat. Se on isoa vastuun siirtämistä lukijalle, mutta kovin palkitsevaa.

Tove Ditlevsen: Kööpenhamina-trilogia (Lapsuus 1967, Nuoruus 1967, Aikuisuus 1971).

Arvio: 5/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Vänä elävänä

Olen aina nauttinut suunnattomasti Kaurismäkien elokuvista ja näyttelijä Kari Väänäsellä on ollut niissä merkittävä rooli. Väänänen on näytellyt muun muassa elokuvissa Rosso ja Kauas pilvet karkaavat. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua Väänäsen muistelmiin, joka on saanut nimen Vänä elävänä (Docendo, 2022). Muistelmat on toimittanut Tuomas Marjamäki.

Väänänen on Lapin mies. Hän on syntynyt Inarissa vuonna 1953 ja asuu nykyisin Kemijärvellä. Etelässä hän kuitenkin teki pääosan pitkästä työurastaan. Hänen lapsuutensa ei ollut helppo. Hän oli rikkinäisestä perheestä, mutta kirjasta välittyy kuva, että lapsuus oli joka tapauksessa suhteellisen onnellinen. Ainakin silloin kun Väänänen vetäytyi mielikuvitusmaailmaansa.

Isä ei koskaan hyväksynyt poikansa teatteriharrastusta saati ammatinvalintaa. Teatteri oli isän mielestä homojen hömppää. Teatterikärpänen puri Väänästä, kun hän asui Kuopiossa. Harrastusteattereiden kautta tie kävi Helsinkiin ja teatterikouluun, jonne hän pääsi toiseksi parhailla pisteillä. Siellä hän tutustui Matti Pellonpäähän, Jukka-Pekka Paloon, Kari Sorvaliin ja muihin opiskelukavereihinsa. Opiskeluaika meni juhliessa ja naidessa.

1980-luvulla Väänäsestä tuli koko kansan tuntema näyttelijä. Elokuvasta Jon hän sai Jussi-palkinnon vuonna 1983. Hän kuului siihen studiojärjestelmän jälkeiseen uuteen sukupolveen, joka nousi esiin 1970- ja 1980-luvuilla. Suuria nimiä olivat Kaurismäet ja Jouko Turkka. Väänänen muisteli, miten Turkka mursi teatterikoulun oppilaat palasiksi ja kokosi uudelleen. Martti Suosalo ja muutama muu selvisi siitä, kaikki eivät. Turkka ei jäänyt siivoamaan jälkiään. Sitä Väänänen ei arvostanut.

Kirjan kiinnostavimpiin kohtiin kuuluu Väänäsen muistelmat Amazon-elokuvan kuvauksista Brasiliassa. Siellä hän ui krokotiileja pakoon ja lensi pienkoneessa, jossa pilotti päätti kesken kaiken ottaa torkut ja jätti ohjausvastuun Mika Kaurismäelle.

Kiinnostavaa olisi kuulla, miten Väänäsen ja Aki Kaurismäen sukset menivät ristiin. He eivät ole vieläkään väleissä. Väänänen tyytyy toteamaan, että Aki vittuili hänelle ja se sai riittää. Olisi välirikkoa voinut enemmänkin avata. Se on kuitenkin tärkeä osa suomalaista elokuvahistoriaa.

Väänäsestä piirtyy kuva mukavasta kaverista, joka poltti sillat takanaan. Menestys taisi jossain kohtaa kihahtaa hattuun. Jos hän ei pitänyt jostain henkilöstä, hän antoi sen myös kuulua.

Vänä elävänä on hieman luettelomainen tiivistys Väänäsen elämästä. Siitä puuttuu värit, tuoksut ja maut. Se ei ehkä nouse suurten elämäkertojen joukkoon, mutta kirja on erittäin mukava lukukokemus ja mielenkiintoinen kurkistus 1900-luvun lopun teatteri- ja elokuvamaailmaan.

Kari Väänänen: Vänä elävänä (Docendo, 2022)

Arvio: 3/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Kesytön taide kansallismuseossa

Suomen kansallismuseon viimeinen näyttely ennen vuosia kestävää remonttia on keskittynyt taidemaailman marginaaliin. Kesytön taide -näyttely esittelee outsider-taiteilijoita meiltä ja muualta. Outsider-termillä viitataan taiteilijoihin, jotka ovat niin sanotun korkeataiteen ulkopuolella. Sillä on monta rinnakkaistermiä: ITE-taide, marginaalitaide, naiivi taide, art brut, jne.

Suomessa tällainen taide on yleistä. Maaseutujen kyläkoulut ja -kahvilat täyttyvät paikallisesta marginaalitaiteesta. Näyttelyitä järjestetään ladoissa ja työväentaloilla. Mieleen tulee ensimmäisten joukossa Kauhajoella Alpon savannia pitävä Alpo Koivumäki (vuoden ITE-taiteilija 2023) ja Parikkalassa Hiljaisen kansan luonut Reijo Kela. He ovat paikallisia sankareita, joita usein on pidetty myös kylähullun maineessa.

Silvino Hector da Rosa Pratas, Hullu sillalla, 1999

Kansallismuseon näyttelyssä on esillä 280 teosta 46 outsider-taiteilijalta. Heitä yhdistää muun muassa se, että he ovat itseoppineita ja työskentelevät taideinstituutioiden ulkopuolella. Monet heistä ei edes halua ammattitaiteilijoiksi. Usein he karttavat julkisuutta. Outsider-taide on viime vuosina nostanut päätään, siitä on tullut keräilykohde ja taidetta on esitelty Venetsian Biennaalia myöten.

Kansallismuseon näyttelyn ovat kuratoineet taidehistorioitsija Tuula Karjalainen sekä kulttuurituottaja Liisa Heikkilä-Palo. Teokset ovat lainassa muun muassa K. H. Renlundin museosta Kokkolasta ja Saarijärven museosta.

Näyttely on monin paikoin riemastuttava. Naivistiset kristushahmot ja hollantilainen mäkihyppääjä saavat väkisin hymyn naamalle. Jussi Tukiainen on tehnyt laivan kanojen luista. Franjo Klopotanin kuvissa yhdistyy Teletappien maailma ja Salvador Dali. Viehättävimpiä teoksia ovat Tyyne Eskon poliittiset maalaukset. Hänen mielestään Kekkonen oli ainoa oikea poliitikko, muut olivat selkärangattomia oman edun tavoittelijoita. Esko maalasi itsensä tauluihin koiransa kanssa. Hän edusti kuvissa pientä ihmistä.

Tyyne Esko, Kalliit siivet, 1982.

Näyttely on rakennettu pitkälti olemassa olevien kokoelmien varaan, jotka nyt on saatu lainaan. Niiden ehdoilla mennään. Mutta se on näyttelyn ensimmäinen kirous. Valtaosa teoksista on ulkomaalaisia. Saksalainen tai englantilainen outsider-taide tuntuu olevan kovin väärässä paikassa Suomen kansallismuseossa. Mieluusti olisin nähnyt enemmän kotimaista outsider-taidetta, sillä sitä piisaa. Maamme on pullollaan idearikkaita ja luovia taiteilijoita, jotka puurtavat omaehtoisia teoksiaan liitereissä ja autotalleissa. Tyyne Eskon ja Jussi Tukiaisen kaltaisia taiteilijoita olisi kaivattu lisää tähän näyttelyyn.

Näyttelyn toinen kirous on perustavampaa laatua. Onko kansallismuseo (tai mikään museo) oikea paikka esittelemään outsider-taidetta? Tekijät ovat usein tietoisesti marginaalissa, sitoutumattomia ja irrallaan instituutioista. Nyt he ovat osana instituutiota. Vähän kuin punkbändi raahattaisiin Finlandia-talon estradille soittamaan RSO:n kausikorttilaisille. Tällainen Outsider-taide kuuluu luontevimmin osuuskauppojen kesänäyttelyihin, Tapanilan vanhaan kyläkouluun, kirpputoreille ja navettojen seinille. Museoissa siitä yritetään tehdä salonkikelpoista, johon se ei oikein taivu. Museossa outsider-taide on irrotettu alkuperäisestä ympäristöstään.

Näyttely jatkuu syyskuulle saakka, jonka jälkeen museossa alkaa laajennus ja peruskorjaus. Seuraavaksi museo avautuu jälleen parin kolmen vuoden kuluttua.

Kesytön taide -näyttely Suomen kansallismuseossa 5.5.-24.9.2023

Suositus: 3/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Albert Edelfeltin näyttely Ateneumissa

Ateneumin näyttelyssä on esillä yli 200 Albert Edelfeltin teosta. Huoneita kiertäessä vaivun jonkinlaiseen lievään Firenze-syndroomaan. Sillä tarkoitetaan liiallisista taide-elämyksistä johtuvaa sekavuuskohtausta. Näyttelyssä on esillä valtava määrä Edelfeltin kuuluisimpia ja parhaimpia töitä. Tuolla on Kuningatar Blanka ja tuolla Ruokolahden eukot. Kulman takana odottaa Virginie ja Larin Paraske. Poltettu kylä. Lapsen ruumissaatto. Kaukolanharju. Rannalla leikkivät pojat. Kaarle-herttua ja Klaus Fleming.

Edelfelt-näyttely on ollut aiemmin esillä Pariisissa ja Göteborgissa, ja nyt se ilahduttaa taiteen ystäviä myös Helsingissä. Näyttelyn ovat koonneet kuraattorit Anne-Maria Pennonen ja Hanne Selkokari. Näyttelyn keskeinen teema on Edelfeltin kansainvälisyys. Tunnettujen maalausten lisäksi esillä on harvinaisuuksia ja jokunen teos on esillä ensimmäistä kertaa.

Albert Edelfeltin (1854-1905) porvarillisuus ei ole minua puhutellut liiemmin. Hänen aihevalintansa olivat konservatiivisia, jopa tylsiä, joskin aikakaudelle tyypillisiä. Mutta sanattomaksi vetää, kun kaikki hänen teoksensa tuodaan nenän eteen kerralla. Samalla voi miettiä, mikä tekee hänestä niin suuren taiteilijan. Edelfeltissä on jotain mystistä. Hänen tekniikkansa oli suvereenia ja tuotantonsa laajaa. Maalausten taso oli kauttaaltaan korkea. Hän oli myös ulospäin suuntautunut ihminen ja puhui monia kieliä. Hän oli myös uranuurtaja, jos ajatellaan taiteilijoiden kansainvälistymistä 1800-luvulla. Hänen suuruutensa lienee monien asioiden summa.

Kolme kohtaa näyttelyssä sävähdytti minua erityisesti. Ensimmäinen oli historiahuone, jossa on esillä Edelfeltin historiallisia maalauksia. Hän kuvitti paljon kansamme vaiheita, muun muassa Vänrikki Stoolia. Historiahuoneen kokokohta on Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. On aina suuri hetki nähdä tämä maalaus kaikessa komeudessaan. Normaalisti se on esillä Turun linnassa lasivitriinissä.

Toinen sykähdyttävä hetki oli huone, jonne oli koottu Edelfeltin Helsinki-aiheisia maalauksia. Ne olivat minulle entuudestaan jokseenkin vieraita. Edelfelt on Helsinki-maalauksissaan kuvannut muun muassa Kauppatoria, merimaisemia, Kaivopuistoa ja Katajanokkaa. Useissa maalauksissa eletään talvea. Niissä näkyy pohjoinen valo, joka oli Edelfeltille tunnusomaista.

Kolmantena nostan esiin hienon rinnastuksen. Vierekkäin on aseteltu Lapsen ruumissaatto ja vähemmän tunnettu sisarteos Ristiäissaatto. Toisessa soudetaan kohti elämää, toisessa kohti kuolemaa. Ristiäissaatto kuuluu nykyään Anders Wiklöfin kokoelmiin, ja on aika harvoin ollut esillä.

Albert Edelfeltin pääteoksia on syytä esitellä aika ajoin. Ne ovat Suomen kulttuurihistorian kovinta kivijalkaa. Viimeksi Edelfelt oli laajemmin esillä Ateneumissa vuonna 2004. Parin vuoden takainen näyttely Sinebrychoffin taidemuseossa vesittyi koronaan. Tätä näyttelyä voi suositella kaikille yleissivistävänä kokemuksena. Näyttely on niin laaja, että sitä voi käydä pureksimassa useamman kerran.

Albert Edelfeltin näyttely Ateneumissa 5.5.–17.9.2023.

Suositus: 5/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Tom of Finland Kiasmassa

Kiasman yksi kokonainen kerros on nyt omistettu Tom of Finlandin taiteelle. Touko Laaksonen alias Tom of Finland on eräs Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia taiteilijoita. Hänen homoeroottiset kuvansa olivat erittäin rohkeita aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli laitonta.

Näyttelyssä on kiinnostavaa seurata, miten hänen estetiikkansa kehittyi ajan saatossa. Vuonna 1920 syntynyt Laaksonen piirteli tietysti jo lapsena, kuten kaikki. Näyttelyssä on esillä hänen lapsena tekemiä sarjakuvia. Sota-aikana hän alkoi piirtää eroottisia kuvia, jotka olivat vielä kovin kilttejä verrattuna myöhempiin töihin. Ajan mittaan piirustuksiin tuli mukaan hänen tunnetut sankarinsa: metsurit, motoristit, sotilaat, poliisit.

Tom of Finlandin tyyli kehittyi vuosikymmenten varrella yhä rohkeampaan suuntaan. Siihen vaikutti muun muassa pornolehtien yleistyminen. Tom of Finland halusi kilpailla niiden kanssa kuvaamalla miehet entistä haluttavimmiksi ja heidän elimensä ylisuuriksi. Sellaisia ei nähnyt edes pornolehdistä.

Hänen mustavalkoiset kuvansa olivat lähes valokuvamaisia. Estetiikkaan yhdistyi myös antiikista tuttu alastomien mieskehojen palvonta. Hän korosti miehisiä piirteitä, hauikset ja rintalihakset olivat jykeviä. Nahka kiilsi epäluonnollisen kirkkaana. Vaikka hänen tyylinsä kehittyi, punainen lanka säilyi kirkkaan punaisena: kuvien miehet olivat aina eräänlaisia päiväunien kohteita.

Näyttely on jaoteltu eri osiin ja se jako toimii. Yhdessä osassa ollaan retkeilemässä luonnonhelmassa, toisessa moottoripyörien kanssa tien päällä, kolmannen keskiössä on nahka ja univormut ja niin pois päin. Näyttely antaa hyvän kokonaiskuvan Tom of Finlandin taiteesta.

Vaikka näyttely itsessään toimii, ei voi välttyä kysymykseltä, miksi vasta nyt? Miksi Suomen nykytaiteen ykkösnäyttämö nostaa vasta nyt Tom of Finlandin esille? Suurin Tom of Finland -huuma oli jo muutamia vuosia sitten.

Taidehalli esitteli kattavasti Tom of Finlandin taidetta 2016. Seuraavana vuonna ilmestyi Touko Laaksosen tarinan kertova elokuva. Finlayson valmisti Tom of Finland -lakanoita. Hype oli suurta. Vaikka Kiasma esittelee Tom of Finlandin taidetta kenties laajemmin kuin kukaan Suomessa koskaan, näyttelyssä tulee väistämättä olo, että tämä kaikki on jo nähty.

Tom of Finlandin kuvista on tullut valtavirtaa, eivätkä ne edes hätkähdytä enää. Kymmenen vuotta sitten tämä näyttely olisi ollut kova juttu.

Kaikesta huolimatta Tom of Finlandin taidetta on syytä pitää esillä. Se muistuttaa ajoista, jolloin homot luokiteltiin sairaiksi ja fetisismi oli rikos. Hän oli uraauurtava taiteilija omalla sarallaan. Näyttelyä tukee samaan aikaan julkaistu kirja Tom of Finland – rohkea matma.

Ja hänestä on muodostunut brändi, yhdenlainen suomalaisuuden symboli. Se kertoo maailman muutoksesta. Olisi ihan suotavaa, että Helsingissä olisi yksi paikka, jossa Tom of Finlandin taidetta olisi pysyvästi esillä.

Tom of Finland – rohkea matka, Kiasmassa 28.4.-29.10.2023

Suositus: 4/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Teatteriarvio: Rottien pyhimys Musiikkiteatteri Kapsäkissä

Kirjailija Anneli Kannon Rottien pyhimys (Gummerus) oli eräs vuoden tapauksista, kun se vuonna 2021 ilmestyi. Se sai minutkin matkaamaan Hattulan kirkkoon katsomaan huikeita seinämaalauksia, jotka keskiajan lopulla sinne maalattiin. Kirja kertoo kuvitteellisen tarinan kirkon maalareista.

Nyt kirjan tapahtumat on siirretty Musiikkiteatteri Kapsäkin näyttämölle. Eikä ihme, että sali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Niin ylistetty Kannon historiallinen romaani oli. Kanto on myös kirjoittanut Kapsäkin näytelmän libreton. Ohjauksesta vastaa Kapsäkin voimanainen Reetta Ristimäki.

Mutta ei teos vaivatta näyttämölle käänny. Yli 400-sivuinen kirja on typistetty runsaan 90 minuutin musiikkinäytelmäksi. Tarina ei ehdi millään kehittyä täyteen mittaansa, henkilöiden väliset suhteet jäävät kädenlämpöisiksi. Loppuhuipennus oli pitkällä, kun tarina vasta alkoi elää. Ja sitten se jo loppui. Kirkkomaalareiden tarina ja Pelliinan ihastukset ja kärsimykset juostiin läpi kovalla kiireellä. Kirjan mutkat vedettiin hieman liiankin suoriksi. Se on harmi, sillä tämän tarinan parissa olisi voinut viihtyä pidempäänkin.

Aurora Manninen oli Pelliinan roolissa ihastuttavan peikkomainen, mutta hänen suhteensa vastanäyttelijöihin olisi kaivannut lisää syvyyttä ja sähköä. Sivuosien mesenaatteja esittäneet Petri Bäckström ja Eeva Semerdjiev lopulta varastavat koko show’n. Heidän kemiansa toimi mainiosti ja esitys heräsi aina eloon siinä kohtaa, kun he saapuivat lavalle.

Jukka Nykänen on säveltänyt aikaansa sopivaa musiikkia, joka oli tunnelmallista, mutta ei yksikään kappale oikein mieleen jäänyt. Ei syntynyt korvamatoja. Pukusuunnittelija Marja Uusitalolle pisteet keskiaikaa henkivistä asuista.

Rottein pyhimyksessä kaikkein komeinta oli kirkkomaalausten visualisointi lavasteisiin. Kun maalauksia alkoi ilmestyä seinille, tuntui kuin olisimme päässeet Hattulan kirkkoon. Siellä oli aatamit ja eevat suomalaisten saunavihtojen kera. Muuten en missään vaiheessa kokenut matkanneeni keskiajalle.

Ja jos ei ole lukenut kirjaa, niin herää kysymys, että mikä tai kuka olikaan se rottien pyhimys? Sitä ei kerrottu. Se oli Pelliinan suosikkipyhimys, Pyhä Kakukylla.

Rottien pyhimys Musiikkiteatteri Kapsäkissä keväällä 2023

Arvio: 2/5

Teksti: Pauli Jokinen

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather