Kategoria: blog

Puutarhatkin voivat olla poliittisia. Niistä ollaan aikojen saatossa käyty lukuisia kiistoja, ne ovat olleet politiikan ja kaupunkisuunnittelun pelinappuloina. Garden Futures -näyttely pureutuu monien muiden teemojen ohella myös puutarhojen poliittiseen aspektiin.

Garden Futures -näyttely on Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon ensimmäinen yhteinen näyttely. Se jakautuu molempien museoiden tiloihin. Kyseessä on kiertävä näyttely, jonka ovat toteuttaneet Vitra Design Museumin, Wüstenrot Foundationin ja Nieuwe Instituut. Helsinki on ensimmäinen kohde, jossa näyttely on esillä. Kansainväliseen näyttelyyn on tuotu lokaalia ulottuvuutta muun muassa siirtolapuutarhojen muodossa ja esittelemällä lähiöiden viherrakentamista.

Puutarha on teemana laaja. Sillä on oma historiansa, joka on erilainen eri maailmankolkissa. Englantilainen, ranskalainen ja japanilainen puutarha eroavat kovasti toisistaan. Puhumattakaan vaikka pienistä kotipuutarhoista tai luonnontieteellisistä puutarhoissa. Näyttelyssä puutarhojen historiaa on elävöitetty muun muassa Birger Kaipiaisen keramiikalla. Kaipiaisen Paratiisi-astiat tietysti viittaavat Edenin puutarhaan, maailman ensimmäiseen puutarhaan.

Kaupunkisuunnittelussa puutarhat, puistot ja viheralueet ovat jatkuvia kiistojen kohteita. Poliitikot, virkamiehet ja kaupunkilaiset ovat alati napit vastakkain. Kiistoja syntyy siitä, mihin viheralueita rakennetaan, missä vanhaa pitää säästää, miten paljon vihreää pitää olla, millaisia puistoja ja puutarhoja halutaan, miten paljon niihin käytetään rahaa. Viheralueiden rakentamisessa on nähty onnistumisia ja epäonnistumisia.

Yksi kiistakysymys on, kenen tiloja puutarhat ovat. Ovatko ne yksityisiä vai julkisia paikkoja? Aidataanko ne vai jätetäänkö avoimiksi? Onko puutarhojen tarkoitus olla ilo silmälle vai viljelläänkö niissä ravintoa? Näyttelyssä esitellään muun muassa englantilaisen Ebenezer Howardin 1800-luvulla ideoima puutarhakaupunki, joka yhdisti maaseudun ja kaupungin parhaita puolia. Tätä ajatusta Suomessakin ollaan jalostettu, muun muassa Tapiolassa ja Maunulassa. Arkkitehtuurimuseon puolella ollaan nostettu esiin Soukan, Matinkylän ja Itä-Pasilan viherrakentaminen.

Garden Futures -näyttely avaa puutarhojen maailmaa uusista näkökulmista. Se sopii erinomaisesti Designmuseon ja Arkkitehtuurimuseon ensimmäiseksi yhteisnäyttelyksi. Toivotaan yhteistyölle menestyksekästä jatkoa.

Kritiikin sana: Näyttelyssä olisi ollut kiva nähdä, kokea ja haistaa aitoja kasveja. Mutta se on ymmärrettävää, että niitä on vaikea museo-oloihin tuoda. Siksi näyttelyn ajankohtana olisi toiminut paremmin kesä, jolloin museoiden väliselle pihalle olisi voinut rakentaa istutuksia.

Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa, Arkkitehtuurimuseossa ja Designmuseossa 10.11.2023–31.3.2024

by

Hakasalmen huvila on täyttynyt komeista Helsinki-kuvista. Siellä on esillä parisen sataa saksalaissyntyisen Volker von Boninin (1924-2006) hurmaavaa valokuvaa rakkaasta pääkaupungistamme. Von Bonin oli aikanaan hyvinkin tunnettu kuvaaja ja hänen kuvista koostetut valokuvakirjat olivat erittäin suosittuja, mutta nykypäivän ihmisille hän on jo hieman vieraampi tapaus. Siksi Hakasalmen huvilan näyttely on oiva muistutus, millainen kuvaaja von Bonin oli.

Von Boninin elämäntarina on mielenkiintoinen ja täynnä hurjia käänteitä. Sodassa hän palveli Natsi-Saksaa ja virui aikansa venäläisillä vankileireillä. Niistä ei tässä yhteydessä sen enempää, sillä hänen elämänvaiheistaan kiinnostuneet voivat perehtyä niihin kirjassa, joka julkaistiin näyttelyn yhteydessä. Hänen elämästään kerrotaan myös Helsingin Sanomien ansiokkaassa artikkelissa.

Von Bonin palasi sodan jälkeen Suomeen ja Helsinkiin. Tänne häntä veti rakkaus. Von Bonin sai työpaikan Tilgmannin kirjapainosta ja vapaa-ajallaan hän kuvasi helsinkiläistä elämänmenoa. Koko elämänsä hän tunsi itsensä hieman ulkopuoliseksi täällä pohjoisessa ja se välittyy hänen kuvistaan. Hän on eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, joka kuvaa kohteitaan etäältä. Näyttelyn valokuvissa lähikuvia on hyvin vähän. Esimerkiksi toinen ulkopuolinen Helsingin kuvaaja, venäläinen Ivan Timiriasev, tykkäsi mennä lähelle ja kuvata ihmisiä ihan läheltä. Von Bonin pitää hajuraon.

Vaikka von Bonin kuvasi ihmisiä kauempaa, ei hänen kuvissaan silti ole kylmyyttä. Erittäin lämpimästi hän kaupunkia ja kaupunkilaisia kuvasi. Aiheiden valinnatkin ovat lempeitä: lapsia, puistoja, kesäpäivää viettäviä perheitä. Von Boninin suosikkipaikkoja näyttivät olleen Kaivopuisto ja Suomenlinna. Hän viehättyi niin merestä kuin betonikaupungistakin.

Von Boninin näyttely on Helsinki-harrastajien aarreaitta. Kuvissa näkyy, millainen kaupunki oli 1950-1970-luvuilla, ja on jännittävää verrata miten se on muuttunut. Näyttely toimii myös nostalgiapakettina vanhoille stadilaisille. Helsinkiläisille tämä on varmasti syksyn kiinnostavimpia näyttelyitä.

Monet kuvista ovat minulle tuttuja entuudestaan. Näitä näkee jatkuvasti erilaisissa Helsinki-aiheisissa Facebook-ryhmissä. Silti on hienoa nähdä von Bonin kuvia ammattimaisesti kuratoituna ja isoina printteinä.

Katse Helsinkiin – Volker von Boninin valokuvia
6.10.2023–25.8.2024
Hakasalmen huvila

by

Ohjaaja Mikko Roiha on tuonut Henrik Ibsenin klassikon Nukkekodin KOM-teatterin näyttämölle. Norjalaisen Ibsenin vuonna 1879 kirjoittama näytelmä on yksi teatterimaailman suurista teoksista. Suomeksi Nukkekoti tunnettiin alkujaan nimellä Nora, joka viittasi näytelmän päähenkilöön.

Noraa on pidetty roolina, jonka kaikki naisnäyttelijät haluavat esittää. Eräänlainen naisten Hamlet-rooli. Meillä Noraa ovat päässeet esittämään muun muassa Ansa Ikonen, Elli Tompuri ja Liisa Roine. Puhumattakaan legendaarisesta Ida Aalbergista, jonka läpimurto vuonna 1880 tapahtui Noran roolissa.

Nukkekodin Nora on eräänlainen edustusvaimo, joka on aina tehnyt, kuten hänen isänsä tai miehensä haluaa. Näytelmän loppu oli aikanaan radikaali. Patriarkaattiin kyllästynyt nukkevaimo päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jättää perheensä. Siinä aikalaisten leuat loksahtivat auki.

KOM-teatterissa Norasta on tullut Aron. Hauska sanaleikki. Näytelmän pääparina ovat siis miehet. Se tuntuu jotenkin yhdentekevältä. Siis positiivisessa mielessä. Joskus Ibsenin aikoina ratkaisu olisi hätkähdyttänyt, mutta nykyään on aivan se ja sama, onko pääpari samaa vai eri sukupuolta.

Roihan tulkinnan keskeinen tekijä on ajattomuus. Tietysti Nukkekodit teemat ovat ajattomia, siksi se onkin klassikko, mutta Roihan ratkaisut korostavat ajattomuutta entisestään. Esitteessä kerrotaan, että Roihan Nukkekoti sijoittuu 2000-luvun alun Suomeen. Sitä ei kyllä arvaisi, jos ei olisi näin lukenut. Ibsenin teksti on 150 vuoden takaa, näytelmää ryydittää 1950-luvun musiikit (mm. Hitchcockin Vertigon pahaa enteilevä elokuvamusiikki) ja tämä kaikki tapahtuu 2000-luvun Punavuoressa. Vanhasta ajasta muistuttavat pienet asiat, kuten kirjeet ja postilaatikot. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt, mutta samalla jossain todella kaukana.

Myös dialogi on jännittävällä tavalla ajatonta. Aron puhuu Pohjanmaan murteella, muut ovat melko uskollisia näytelmän tekstille. Sekin on taito saada dialogi kuulostamaan samaan aikaan vanhalta ja tuoreelta. En tiedä Aronia näyttelevän Aleksi Holkon taustoista, mutta näyttelijäliiton sivuilla hänen kielitaidokseen on mainittu Etelä-Pohjanmaan murre. Se sujuukin häneltä luontevasti. Holkon suoritusta täytyy muutenkin erikseen kiitellä. Hän tekee rajun ja fyysisen roolin, joka jättää kaikki muut sivustakatsojan asemaan.

Roihan Nukkekoti on perusvarmaa teatteria. Siinä on kaikki tarvittava, eikä mitään ylimääräistä. Lopulta esityksestä jää kuitenkin hieman kädenlämpöinen olo. Ehkä Nukkekoti olisi pitänyt tuoda kunnolla tähän päivään. Esitys on vähän laitosteatterimainen. KOM-teatterilta olisin odottanut astetta rohkeampaa versiota.

Nukkekoti KOM-teatterissa syksyllä 2023

by

Aina välillä teatterin katsomossa kokee tunteen, että nyt ollaan jonkin tavallista suuremman äärellä. Jonkin, joka on enemmän kuin teatteria. Jonkin, joka nostaa tuolista puoli metriä ilmaan. Ajan ja paikan taju hämärtyy. Esityksen aikana sitä sitä ei tajua, mutta sen jälkeen tulee tunne, että tässä todistettiin jotain ainutlaatuista. Näin kävi Q-teatterin uutuusnäytelmän kanssa.

Akse Petterssonin näytelmä Joitakin keskusteluja merkityksestä pakenee kaikkia sanoja. Sitä on hankala sanallistaa, ja siihen se kaiketi pyrkiikin. Jo näytelmän hankala ja epämääräinen nimi antaa siihen viitteitä. On keskusteluja ja on merkityksiä, mutta katsoja on aika pyörällä päästä, että mistä keskustellaan ja mikä merkitsee mitäkin.

Esityksessä on kolme näyttelijää, Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka, jotka näyttelevät näyttelijöitä. Esitteen mukaan he ovat ikääntyviä sivuosanäyttelijöitä, jotka odottavat kuvauspaikalla vuoroaan. He istuvat muovituoleissa tyhjän mainostaulun edessä. Katsojalle ei kyllä selviä ollenkaan, mitä he odottavat. Odottavatko he pääsyä estradille, kameran eteen vai kotiin? Odottavatko he, että elämä alkaa vai päättyy?

Näyttelijät käyvät loputtomia keskusteluja ja riitelevät mitättömistä asioista. Keskustelut alkavat tyhjästä ja päättyvät puolitiehen. Asioita ei selitellä. Katsoja etsii turhaan merkityksiä asioista, joissa niitä ei ole. Sellainen ihmismieli on, pyrkii etsimään merkityksiä joka asiasta. Ihan turhaan etsit, on Akse Petterssonin viesti. Mutta minkä ihminen itselleen mahtaa.

Tanssija-koreografi Jyrki Karttunen saapuu aika ajoin rytmittämään esitystä omilla tansseillaan. Aluksi näyttää, että hänen esityksensä ovat vain tapa jäsennellä kertomusta, mutta lopulta ne nivoutuvat olennaiseksi osaksi tarinaa. Niistä voi jokainen etsiä omat merkityksensä: tanssit joko tuovat järjestystä tai rikkovat sitä. Vai onko silläkään lopulta mitään merkitystä?

Muusikko Ringa Manner loihtii äänimattoa esityksen taustalle ja luppoaikana makaa patjalla piirtämässä paperille. Hän on hahmo, jolta ei kannata mennä kysymään mitään. Jos häneltä kysyy jotain, hän puhuu tunnin mitä sylki suuhun tuo. Selityksestä ei tule loppua. Olisiko kuitenkin kannattanut kysyä? Parempi, ettei häntä häiritä lainkaan. Lopulta hän on se oraakkeli, jolla on vastaus valmiina: rakkaus tuo järjestystä kaaokseen.

Näyttelijäkolmikko on kerrassaan loistelias. Korpela, Knihtilä ja Lonka tuntevat toisensa vuosien ajalta, ja sen huomaa. He ennakoivat toistensa liikkeet, ilmeet ja sanat pienistäkin vihjeistä. Dialogi on verevää, arvatenkin osin improvisoitua. Jokaisella näyttelijällä on omat huippuhetkensä. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa Knihtilä selittää, miten joku joko on tai ei ole. Filosofinen kysymys olevasta nousee uskomattomiin sfääreihin. Kaikki haluaa sitä lisää, lisää ja lisää.

Näytelmän loppu on valtavan upea. Karttunen on raivoisan tanssin jälkeen rikkonut paikat ja lavalla vallitsee täysi kaaos. Näyttelijät ovat lopen uupuneita. Kaiken sekasotkun keskelle jää mustavalkoinen sydän. Revi siitä sitten merkityksiä.

Joitakin keskusteluja merkityksestä on näytelmä, joka ei jätä rauhaan. Se jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.

Joitakin keskusteluja merkityksestä Q-teatterissa syksyllä 2023

by

Ars Fennica -palkinnon saajaksi on ehdolla viisi taiteilijaa. Ehdokkaiden työt ovat loppuvuoden ajan esillä Kiasmassa ja heidän joukostaan palkinnon saajan valitsee marraskuun lopulla Anne Barlow. Palkinnon suuruus on 50 000 euroa.

Ars Fennican kilpailuluonnetta on aika ajoin kritisoitu, sillä kilpaileminen sopii huonohkosti taiteeseen. Mutta on siinä puolensa, ainakin näin museovieraan silmin nähtynä. Kiasmassa vieras saa teokset nähtyään äänestää omaa suosikkiaan. Se pakottaa museovieraan muodostamaan mielipiteitä. Näyttelyyn ei voi suhtautua välinpitämättömästi, sitä ei voi vain kävellä läpi. Se pakottaa vieraan ajattelemaan, tulkitsemaan ja katsomaan teoksia eri näkökulmista.

Niinpä laitoin itsekin teokset järjestykseen omien mieltymysteni kautta:

Sijalle 5: Camille Norment

Yhdysvaltalaisen Normentin teos on installaatio, joka koostuu istuinrakennelmista ja värähtelevistä äänistä. Penkki allani resonoi. Meditatiivisia ääniä kantautuu kaiuttimista. Istuinrakennelmien muoto perustuu geometrisiin kuvioihin, joissa sama rakenne toistuu aina uudestaan ja uudestaan. Hetken tunnen yhteyttä äänen ja penkkien kanssa, mutta pian se hetki on pois. Jään miettimään, että teos voisi olla vaikuttava, jos istuisin siinä tunnin. 10 minuutin istumisella se jää aika etäiseksi.

Sijalle 4: Lap-See Lam

Ruotsalainen Lap-See Lam järkyttyi, kun hänen vanhempiensa omistama kiinalaisravintola ajatui maksukyvyttömäksi. Hän taltioi ravintolan tiloja 3D-skannauksen avulla ja näitä materiaaleja hän on hyödyntänyt taiteessaan. Pimeässä huoneessa on jännä tunnelma. Koskaan ei tiedä, miltä seinältä silmät tuijottaa, missä lentelee animaationukkeja. Koko ajan tapahtuu jotain. Kokonaisuus ei lopulta oikein hahmotu.

Sijalle 3: Tuomas A. Laitinen

Laitinen yhdistää teoksessaan veistoksia, ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Esittelyssä kerrotaan, että ”Laitinen pyrkii kuvittelemaan, millaista oli elää ennen kuin ihminen alkoi jaotella maailmaa yhä tarkempiin arvottaviin kielellisiin kategorioihin.” Tätä pointtia en sisäistänyt. Paitsi ehkä sen kautta, että Laitisen teosta on vaikea sanoittaa. Se on erikoinen kokemus, kuin David Lynch kohtaisi Pentti Linkolan. Teosta kokiessa tulee surrealisinen olo, mutta harmittavan vähän siitä jäi käteen.

Sijalle 2: Henni Alftan

Kaikkien videoiden ja ääniteosten keskellä Alftan tuo näyttelyyn selkeyttä ja järjestystä. Hänen maalauksissaan toisuvia teemoja ovat yö ja työ. Niissä voi nähdä vaikka taiteilijan työpäivän. Aiheet ovat Alftanille varmasti omakohtaisia. Pienistä yksityiskohdista voi kuvitella kokonaisen maailman niiden ympärille. Hän on rajaamisen mestari. Kuvissa näkyy vain se, mitä tarvii, ei yhtään enempää. Loput syntyy katsojan päässä.

Sijalle 1: Emilija Škarnulytė

Liettualaisen Škarnulytėn teos olisi tietysti poliittisesti korrekti valinta voittajaksi, sillä hän kritisoi siinä neuvostojärjestelmää. Vaikka tämän aspektin unohtaisi, teos on muodoltaan ja tyyliltään vakuuttava. Kyseessä on videoteos, jossa Škarnulytė kuvaa omaa isoäitiään, joka sokeutui luultavasti Tšernobylin säteilyn seurauksena. Isoäiti hortoilee puistossa, jonne on kerätty Neuvostoliiton aikaisia veistoksia. Hän sivelee Leninin jalkaa ja nenää. Välillä kuoritaan omenoita ja kuunnellaan radiota mökissä. Kuvakerronta on hidasta ja rauhallista, kuin vanhoissa venäläisissä elokuvissa. Tämän museovieraan Ars Fennice -valinta kohdistui Škarnulytėlle.

Ars Fennica -ehdokkaat Kiasmassa 8.9.2023–28.1.2024

by

Olihan tämä pakko nähdä. Ihan vain kunnianosoituksena Antti Raivion muistolle. Elokuussa kuollut Antti Raivio kirjoitti Huokausten laakson jatko-osaksi menestyksekkäälle Skavabölen pojille. Ne molemmat esitettiin 1990-luvulla Q-teatterissa, ja nousivat eräänlaisiksi sukupolvikokemuksiksi. Skavabölen pojat on nähty myös valkokankaalla Zaida Bergroothin ohjaamana.

Teatteri Kultsa on ottanut käsittelyyn tarinan kakkososan, Huokausten laakson. Näytelmän ohjaa Siina Mäenpää. Raivion yllättävä poismeno yllätti tietysti myös Kultsan porukan ja teki esityksestä poikkeuksellisen ajankohtaisen.

Huokausten laakso kertoo Kallion veljesten Evertin ja Rupertin elämästä. Tällä kertaa tarina kerrotaan pikkuveli Evertin näkökulmasta, jota esittää Eemeli Utunen. Isoveljeä näyttelee Kari Rissanen.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä Evert on teini-ikäinen, mutta tyttöystävä on jo raskaana ja isoveli houkuttelee mukaan murtokeikoille. Evert löytää edesmenneen äitinsä päiväkirjan, ja sen kautta kerrotaan poikien vanhempien tarinaa. Ajassa matkataan tanssilavoille, Moskovan suuren sirkuksen näytöksiin, mielisairaalaan ja alkoholin huuruisiin joulujuhliin. Välillä muistoja heijastetaan seinälle kaitafilmin katkelmina. Mukana on tuttuja hahmoja Skavabölen pojista, kuten Horror-Ossi ja taikuri Kinnunen.

Antti Raivion teksti on elävää, dialogi kekseliästä ja hahmot samastuttavia. Siina Mäenpään ohjauksessa kohtaukset vaihtuvat sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen. Vaikka tarinassa on mutkia, se etenee mutkattomasti.

Pienen teatterin ongelma on se, että niillä resursseilla ja näyttelijöillä mennään, mitä on käytettävissä. Huokausten laakson näyttelijäkaarti on pääosin auttamattoman vanhaa kyseisiin rooleihin. Näyttelijätyö on muutenkin kauttaaltaan sangen epätasaista. Uskottavimman roolin kuitenkin tekee pääosassa menneisyyden kipujen kanssa kärvistelevää Evertiä esittävä Eemeli Utunen. Hän tulkitsee hahmonsa uskottavasti, koskettavasti ja hauskasti. Pisteet myös vanhempia esittäville Osmo Rahikaiselle ja Nelli Koskinen-Makkoselle.

Raivion teksti on niin vahvaa, että se kantaa läpi karikoiden. Huokausten laakson tarina menee ihon alle, ja mielellään tarinalle olisi nähnyt jatkoa. Sellainen lienee ollut Raivion suunnitelmissa joskus.

Tänä syksynä on mahdollista nähdä myös Skavabölen pojat. Se esitetään Keski-Uudenmaan teatterissa, ensi-ilta on marraskuussa.

Huokausten laakso Teatteri Kultsassa, ensi-ilta 9.9.2023

by

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Suzan-Lori Parksin näytelmää Topdog/Underdog on luonnehdittu moderniksi klassikoksi. Vuonna 2002 ensiesityksensä saanut näytelmä voitti aikanaan Pulizer-palkinnon, ja se on listattu kuluvan vuosituhannen parhaimpien näytelmien joukkoon. Tänä vuonna uusintaensi-ilta palkittiin teatterialan Tony-palkinnolla.

Odotukset ovat siis korkealla, kun näytelmä saa kantaesityksensä Suomessa. Karri ”Paleface” Miettinen on suomentanut näytelmän ja Topdog/Underdog on saanut suomenkielisen nimen Isobroidi/Pikkubroidi. Oikein osuva käännös, sillä näytelmä kertoo kahdesta veljeksestä. Veljeksiä näyttelevät Jani Toivola ja Roderick Kabanga.

Teatteri Jurkka on oivallinen paikka tällä näytelmälle, joka tapahtuu käytännössä yhdessä huoneessa. Se on veljeksien koti. Jurkan tila on tunnetusti pieni ja intiimi, näyttelijöiden kaikki niiskutukset ja kuiskaukset kuuluvat. Se sopii tähän hyvin tähän näytelmään, jossa näyttelijöiden jokainen sormenliike ja silmänräpäys on tärkeä.

Näytelmän keskiössä ovat veljekset Lincoln ja Booth. Siis murhattu presidentti ja tämän salamurhaaja. Veljeksien isä on huumorimielessä nimennyt poikansa näin. Siihen isän huumori oli loppunutkin. Lapset oli jätetty heitteille, molemmat oli passitettu matkoihinsa 500 dollaria taskussaan. Eväät elämään olivat olemattomat.

Nuorempi veljeksistä, Booth, elättää itsensä korttihuijauksilla ja näpistelyllä. Vanhempi veli esittää työkseen presidenttiä pelihallissa. Hän saa valkoihoisia pienempää palkkaa ja värjää työantajan käskystä kasvojaan valkoiseksi.

Korttipeli on näytelmän ydin. Tarkemmin ottaen kolmen kortin monte, jolla huijataan yleisöltä taskurahaa. Peli on metafora monelle asialle: se luo toivoa paremmasta, se kuvaa pikkubroidin halua kasvaa isobroidin mittoihin, se kuvaa veljesten epätoivoista elämäntilannetta. Ja kumpi korttipelissä lopulta on se taitavampi, kumpi on topdog, kumpi underdog?

Karri Miettisen suomennos on napakymppi. Se on tehty taiten, kaikki nyanssit, nykypäivän puhekieli ja katuslangi mukaan lukien. Dialogia on ilo kuunnella.

Näyttelijät tekevät roolinsa sydän vereslihalla. Toivola ja Kabanga ovat oivalliset valinnat pääosiin. Heidän kemiansa käy yksiin ja etenkin Toivolan rooli huolehtivana isoveljenä on pieteetillä näytelty.

Isobroidi/Pikkubroidi on poraus amerikkalaisen mustan työväenluokan (tai oikeastaan työttömän luokan) elinoloihin, joissa amerikkalainen unelma loistaa poissaolollaan. Unelmat ovat vaihtuneet epätoivoon, alakuloon ja rikollisuuteen. Ei unelmista riitä kaikille.

Näytelmän loppuratkaisu on yllättävä. En paljasta sitä tässä, etten pilaa yllätystä. Loppu on jopa liiankin räjähtävä. Henkilöitä ei oikein riittävästi valmistella ja motivoida siihen, mitä loppu tuo tullessaan. Se tuo taas mukanaan uskottavuusongelman. Miksi näin pääsi käymään? Eihän ihmiset näin toimi! Olisiko loppukohtausta voinut jotenkin valmistella ja pohjustaa harkitummin ja perusteellisemmin?

Ei tämä näytelmä ihan omalla listallani tämän vuosituhannen kärkikahinoihin yllä, mutta kyllä sen parissa mukavasti vierähti 2,5 tuntia.

Isobroidi/Pikkubroidi Teatteri Jurkassa syksyllä 2023.

by

Taiteilija Erkki Pirtola pohti 1970-luvulla paikkaansa taidekentässä: ”Tajusin 70-luvulla selkeästi paikkani suomalaisessa taidekentässä. Se on tämän kentän ulkopuolella.”

Niin vain Pirtolan teokset ovat nyt päässeet Helsingin taidemuseon seinille ja vitriineihin. Erkki Pirtola (1950-2016) oli taidekentän kapinallinen, ilkikurinen partanaamainen rääväsuu, jonka monet muistaa siitä, että hän kuvasi videolle kaiken. Ensin hän tallensi ympäristöään piirtäen, mutta kun videokamerat yleistyivät 1980-luvulla, hän liikkui joka paikassa kamera kädessä. Pirtola taltioi kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman.

HAMin näyttely ei kuitenkaan keskity Pirtolan videoihin (niistä pääsee nauttimaan nyt vaikka Youtubessa), vaan Pirtolan paperille tehtyihin piirustuksiin. Näyttelyn kuratoi Veikko Halmetoja, ja hänellä piisasi työsarkaa. Materiaalia oli yhden rekan verran. 15 000 teoksesta esille valikoitui vajaat 200.

Piirtäminen oli Pirtolalle ominainen tapa ilmaista itseään, ja hyvin taitava piirtäjä hän olikin. Piirustuksista voi löytää viitteitä ja vihjauksia Palsasta Picassoon. Näyttelyn keskiössä on 1970-luvulla tehdyt piirrokset. Esillä on useita piirroksia, joita tuskin kukaan on nähnyt aikaisemmin. Pirtola on sulkenut piirroksensa mappiin, jossa ne ovat odottaneet tähän päivään saakka. Vain signeeraus kielii siitä, että ne ovat valmiita, eikä luonnoksia.

Piirrosten aiheet vaihtelevat omakuvista autoihin. Huumori on monissa teoksissa läsnä. Pirtola katsoi maailmaa omasta ainutlaatuisesta vinkkelistä. Jotkut voisivat kutsua tätä vinkkeliä epäsovinnaiseksi ja vinksahtaneeksi, mutta hänellä on paljon tarkkanäköisiä havaintoja kapitalismin riivaamasta maailmasta. Anekdoottina mainittakoot, että 1980-luvun lopulla hän esitteli Tallinnassa teoksen, jonne hän oli kerännyt Suomesta jätesäkillisen roskia. Roskat hän kaatoi valkoiselle levylle. Teos oli nimeltään Kapitalistista roskaa. Tämä kertoo paljon Pirtolan asenteesta ja maailmankatsomuksesta.

Näyttelyssä minua viehättivät eniten piirrokset Töölön katoista sekä kuvasarja autoista. Autoja on pidetty vapauden symbolina, mutta Pirtolalle ne edustivat pelkkää illuusiota vapaudesta.

Pirtolan perikunnalla on niin laaja kokoelma taiteilijan töitä, että kenties joskus nähdään vielä laajempikin näyttely, jossa on esillä piirustusten lisäksi öljyväritöitä, videoita ja kirjoituksia. Tämä näyttely jätti suuren nälän.

Erkki Pirtola: Teoksia paperille, 8.9.2023–4.2.2024 HAM Helsingin taidemuseossa.

*****

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös kirja Erkki Pirtolan taiteesta ja elämästä. Kirjan teki Veli Granö. Julkaisu syntyi melko kiistanalaisissa merkeissä. Siitä voit lukea Suomen kuvalehden artikkelista.

by

1990-luvun lama koetteli suomalaisia hyvin kovakouraisesti. Se aiheutti työttömyyttä, konkursseja ja pahoinvointia. Ajasta on kirjoitettu paljon ja sitä on perattu monesta näkökulmasta. Milla von Platon esikoisromaani Hyvää iltaa täydentää kuvaa lama-ajan Suomesta. En tiedä, miten omakohtaisesti vuonna 1982 syntynyt von Plato laman koki, mutta kirjasta päätellen se on häntäkin koskenut. Hänen havaintonsa lamasta ja sen seurauksista ovat tarkkanäköisiä.

Hyvää iltaa kertoo Maijasta, joka oli lapsi 1990-luvulla (samaa ikäluokkaa kuin kirjailija itsekin). Toinen päähenkilö on Aili, joka sijaisti opettajia lama-aikaan. Kirjan toinen aikataso on nykypäivässä, jossa Maija työskentelee kätilönä ja pitää huolta vanhassa Ailista.

Maijan lapsuus oli harmaa ja arki ankeaa. Hän ei saanut huomiota keneltäkään, kukaan ei pitänyt hänestä huolta. Vanhemmat olivat eronneet. Ehkä siksi hän valitsi kätilön ammatin, että pystyy auttamaan ja huolehtimaan muista. Liika kiire tosin tuntuu pilaavan senkin. Sairaalaverkostoa supistetaan ja palvelut huononevat.

Maija halusi vain töitä. Mutta pian hän huomaa miettivänsä huoltosuhdetta, tv:n synnytyskeskusteluja, parisuhdeväkivaltaa, synnytyssairaaloiden lukumäärää ja omaa mahdollista äitiyttään. Hän huomaa, että työ ei ole pelkkää työtä, vaan kaikki työ kytkeytyy laajemmin yhteiskuntaan.

Kirja avainkohtaus on matkasynnytys, jossa Maija on avustamassa. Elämänlanka voi olla pienestä kiinni. Toisilla on tässä maailmassa enemmän onnea kuin toisilla. Kukaan ei voi vaikuttaa miten syntyy ja millaiseen maailmaan. Sattumalla on suuri osa jo ennen kuin ihminen on syntynyt.

1990-luvulla ihmisten arkea rytmitti puoli yhdeksän uutiset, jotka kertoivat devalvaatioista, mielenosoituksista, leikkauslistoista ja ulkomaankaupan tyrehtymisestä. Vaikka päivä olisi ollut kuinka ankea, joka ilta Arvi Lind toivotti vakuuttavasti: Hyvää iltaa. Siitä kirjan nimi.

1990-luvun lama elää edelleen kollektiivisessa muistoissamme, se on jättänyt syvät jäljet. Milla von Platon kirja kertoo tuosta traagisesta ajasta yksilön näkökulmasta. Kirja ei moralisoi, eikä tuomitse – vaikka kenties siihenkin olisi aihetta.

Milla von Plato: Hyvää iltaa (WSOY, 2023)

by

Valokuvaaja Tiina Itkonen laittaa itsensä peliin. Hän on vaeltanut Grönlantia pitkin poikin jo 30 vuoden ajan. Hän on käynyt jäätiköillä ja nukkunut paikallisten sohvilla. Hän on kulkenut rankkoja matkoja koiravaljakoilla, kalastusveneillä ja rahtilaivoilla. Hän sopii modernin sankarivalokuvaajan muottiin, joka tekee tinkimättä taidetta itseään säästämättä. Ja jälki on vastaansanomattoman hienoa.

Kämpissä sijaitsevassa Valokuvataiteen museo K1:ssä on esillä hänen valokuviaan vuosien ajalta. Itkonen on valmistunut valokuvaajaksi 1995 ja samalla vuosikymmenellä hän kiinnostui Grönlannin arktisista maisemista. Hän tutustui paikallisiin ihmisiin. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, aikuiset ikääntyneet vanhuksiksi.

Itkosen kuvissa on upeita maisemia ja herkkiä henkilökuvia. Yhdeksän kuvan sarja jääkarhuista on huikaisevan komea. Grönlannin mittasuhteita on vaikea hahmottaa. Quanaaq on pieni kylä 1200 kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Savissivikin kylän lähin lukio on 1000 kilometrin päässä. Etäisyydet ovat valtavia.

Itselleni suurimman vaikutuksen teki kuvat kylistä. Osa kylistä on autioita, kuten Suomen syrjäseudut. Ihmiset muuttavat suurempiin kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Osa kylistä on muuten vaan hiljaisia ja pieniä. Kuvissa on rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Se tietenkin on näennäistä, sillä varmasti näissäkin mökeissä juodaan viinaa ja tapellaan.

Kuvissa konkretisoituu ihmisen kaipaus toisen luokse. Vaikka Grönlanti on valtava saari, ihmiset hakeutuvat toistensa lähelle. Läheisyys tuo turvaa ja helpottaa arkea. Näissä kuvissa ollaan kaupungistumisen alkulähteillä, tämän takia kaupunkeja ja kyliä syntyy. Ja samaan aikaan ihmiset muuttavat niistä pois ja kylät tyhjenevät. Paradoksaalista.

Itkosen näyttely on puheenvuoro katoavien kylien, katoavien jäätiköiden ja katoavien elämäntapojen puolesta.

Tiina Itkonen: Anori – Jäätikön hiljaisuus, 9.6.–1.10.2023, Valokuvataiteen museo K1

by

Tartuin tähän kirjaan suurella mielenkiinnolla kahdesta syystä. Ensinnäkin pidin valtavasti Ulla Koskisen kirjasta Suomessa selviytymisen historiaa (Into, 2018), jossa Koskinen kuvaa kansamme selviytymistaistelua arkielämässä kivikaudelta tähän päivään. Toiseksi olen erityisen kiinnostunut Suomen 1500-luvun historiasta. 1500-luvulla Ruotsi näytti ensimmäisiä merkkejä suurvallasta, reformaatio jakoi Euroopan ja Suomen. Keskiaika vaihtui pröystäilevään renessanssiin. Ruotsissa käytiin kiivasta valtakamppailua ja sisällissotaa, joka kosketti myös Suomea.

Soturiaatelin aika Suomessa on tietokirja, jossa Koskinen käsittelee sekasortoista aikaa sotapäällikkö Arvid Tawastin näkökulmasta. Näkökulma on ollut helppo valita, sillä Tawastilta on säilynyt poikkeuksellisen paljon asiakirjoja, tililuetteloita ja kirjeitä. Siitä syystä Tawastin elämästä tiedetään harvinaisen paljon. Koskinen on käynyt pieteetillä arkistoja läpi ja luonut niiden pohjalta kiinnostavan henkilökuvan Tawastista sekä ajankuvan tuon ajan Suomesta.

Arvid Henrikinpoika Tavast (tai Tawast) syntyi Hämeessä Hauholla suunnilleen vuoden 1540 paikkeilla. Myöhemmin Tavast hankki Kurjalan kartanon Lammilta. Hänet aateloitiin ja hänestä tuli sotapäällikkö. Hän johti myös hetken Savonlinnaa ja oli mukana Ruotsin ja Venäjän välisissä rauhanneuvotteluissa. Taisteluita hän johti muun muassa Narvassa.

Kirjassa tulee hyvin esiin, miten mielipuolista ja arvaamatonta tuon ajan valtapolitiikka oli. Ja miten julmia ja raakoja sodat olivat. Ihmishengellä ei ollut paljonkaan arvoa. Siviiliväestöön kohdistettiin laajamittaista terroria. Aatelisto eli rälssi vapautettiin veroista, ja heidän tuli varustaa ratsumies sotaan. Koskisen kirja kertoo, miten haluttomia aateliset olivat sotimaan. Monet heistä olivat rauhan miehiä, ja vain kuninkaan oikuista joutuivat taistelutantereille. Useat hakivat turhaan vapautusta taisteluista, kun eivät halunneet sotimaan itärintamalle.

Kirja kuvaa myös aatelin arkea. Se ei Hämeessä tuntunut olevan erityisen loisteliasta. Hankinnat olivat vaatimattomia, karjahoito ja maatalous kuuluivat päivittäisiin rutiineihin. Palvelut olivat huonot, kaikki piti hoitaa itse. Yleellisintä oli tietyt koriste-esineet, kuten 18-metrinen ryijy. Kun aatelin olotkin olivat vaatimattomat, niin voi vain kuvitella, millaisissa oloissa rahvas eli. Sitä sivutaan Koskinen kirjassa, jo yllä mainitussa teoksessa Suomessa selviytymisen historiaa.

Arvid Tawast ei pystynyt jäämään sivuun Ruotsia riipivästä kuningas Sigismundin ja Kaarle-herttuan valtataistelusta. Tawast oli Sigismundin joukoissa, kuten myös Suomen käskynhaltija, maineikas Klaus Fleming. Kaarle otti kuninkaasta niskalenkin ja Sigismundin kannattajia mestattiin. Fleming koki luonnollisen kuoleman, mutta Tawast ja hänen poikansa teloitettiin Viipurissa 1599.

Koskisen kirja on viihdyttävästi kerrottu tietokirja, joka antaa hyvän kuvan 1500-luvun rälssin elämästä. Tätä voi varauksetta suositella kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille.

Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500-luvulla (Into, 2021)

Arvio: 4/5

by

Arvion voi aloittaa Monty Python -sitaatilla: Now for something completely different. Jenna Viron esikoisromaani Tuhkimoleikkaus on nimittäin jotain aivan muuta mihin ollaan totuttu.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat näyttämölle, yleisön eteen. Välillä yleisö reagoi tapahtumiin: taputtaa, itkee ja pidättää henkeään. Mitä siellä näyttämöllä oikein tapahtuu? Sinne tuodaan erikoisia hahmoja yksi toisensa perään. Tarinan keskiössä on plastiikkakirurgi, joka tekee sopimuksen Magdalena-neitosen kanssa: Magdalenasta pitää tuleman maailman kaunein nainen. Tarinaa ryydittää Gounod’n Faust-oopperan sävellykset. Perunat puhuvat ja dialogia käydään ruusuveden kanssa. Egyptiläinen salva huutaa käyttämään sitä. Täysin päätöntä!

Tuhkimoleikkauksen kertomus myötäilee ikiaikaista Faust-tarinaa, jossa tehdään sopimus saatanan kanssa. Tarina irvailee ikuisen nuoruuden ihanteille ja kritisoi kauneuden ylistystä.

Oopperassa harvoin less is more, ja Viron kirjassakin more is more. Kaikkea on överisti: kieli on runsasta, henkilöt yltäkylläisiä.

Kun tehdään kirjaa näin erikoisella tavalla, on myös monia tapoja tehdä pieleen. Viro kuitenkin hallitsee hyvin valitsemansa ja luomansa tyylin. Tuhkimoleikkaus on rohkeaa ja omaäänistä kirjallisuutta. Viro ei todellakaan mene sieltä, missä rima on matalin.

Tuhkimoleikkaus ei ole helppo lukukokemus. Se vaatii keskittymistä ja ajattelun kytkemistä uuteen asentoon. Kestää pitkään, että kirjan maailmaan pääsee sisään, mutta kun sinne uppoutuu, ulospääsy on vaikeaa.

Tuhkimoleikkaus karttaa kaikkea lokerointia. Mikä tämän tyylilaji edes on? Oopperakirjallisuus?

Se on varmaa, että kirjailija on täysin tärähtänyt – ja pelkästään positiivisessa mielessä. Mitäköhän hänen päässään seuraavaksi liikkuu? Jäädään mielenkiinnolla odottamaan. Ikää Jenna Virolla on vasta runsaat 20 vuotta, joten paljon on kirjoitusvuosia edessä.

Jenna Viro: Tuhkimoleikkaus (Kustannusyhtiö Kosmos, 2023)

Arvio: 4/5

by

Tasavallan presidentin puoliso, tohtori Jenni Haukio on niputtanut muistelmakirjaansa vuodet Mäntyniemessä. Runoilija kun on, Haukio on ottanut kirjan nimen Mirkka Rekolan runosta. Muistelmateoksensa myötä Haukio jatkaa perinnettä, jota monet muutkin presidenttien puolisot ovat jättäneet jälkensä. Jo Ester Ståhlberg julkaisi päiväkirjojaan, samoin Tellervo Koivisto. Sylvi Kekkonen oli kirjailija.

Haukio käy kirjassaan läpi arkea Mäntyniemessä sekä maakunta- ja valtiovierailujaan. Hän kertoo, miten elämä muuttui, kun Sauli Niinistöstä tuli presidentti ja Haukiosta valtakunnan seuratuin nainen. Lapsen saaminen muutti jälleen kaiken.

Sekä presidentti Niinistön että Haukion taustat ovat kokoomuksessa, joka vannoo kodin, uskonnon ja isänmaan nimeen. Haukion kirjassa etenkin sen alkuosa on hyvin isänmaallista paatosta. Kun kymmeniä kertoja asian mainitsee, kenellekään ei jää epäselväksi, miten paljon hän arvostaa sotaveteraaneja, lottia ja Suomen symboleja, kuten siniristilippua. Eipä siinä mitään, mutta vähempikin toistelu olisi vakuuttanut lukijan. Ja onhan hänen kiitollisuutensa sotien veteraaneja kohtaan jo entuudestaan tuttua muun muassa linnanjuhlista.

Haukio korostaa omaa isänmaallisuuttaan lähes puuduttavuuteen saakka. Lotat ovat hänelle ihmenaisia ja veteraaneilla on hänen mukaansa jokin yhteinen arvomaailma, joka pitää siirtää sukupolvelta toiselle. Haukio kertoo haluavansa palvella isänmaata parhaan kykynsä mukaan. Siinä hän lienee vilpitön.

Haukio on kirjoittanut muistelmat, kun hän vielä on istuvan presidentin puoliso. Se tuo kirjaan monenlaista pidättyväisyyttä. Olisiko pitänyt odottaa vielä muutama vuosi ja katsoa tätä aikakautta etäältä? Se olisi saattanut tuoda kirjaan syvyyttä, avoimuutta ja näkemystä. Nyt kirja on kuin 300-sivuinen juhlapuhe; ylevä, särmätön ja harmaa. Mutta sellainen on Haukio itsekin. Edustava, mutta etäinen. Salonkikelpoinen ja positiivinen.

Kirjassa Haukio kaihtaa poliittisia mielipiteitä, vaikka varmasti hänellä niitäkin on. Hän ylipäätään kaihtaa mielipiteitä. Asema tekee hänet kovin varovaiseksi ja pidättyväiseksi.

Kirjan loppupuolella sokka kuitenkin irtoaa, kun Haukio pääsee puhumaan eläintenoikeuksista ja netissä rehottavasti vihapuheesta ja kiusaamisesta. Hän ottaa voimakkaasti kantaa esimerkiksi turkistarhausta vastaan. Vastaavanlaista näkemystä häneltä kaipaisi maailman muillakin sektoreilla. Vaikka hänen asemansa tekee hänet pidättyväiseksi, samalla se asema olisi eturivin paikka mielipidevaikuttamiselle.

Kuuntelin kirjan äänikirjana. Haukio lukee kirjan itse. Siitä plussaa, hänen rauhallinen äänensä sopii kirjan lukemiseen oikein hyvin.

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä. Vuodet tasavallan presidentin puolisona. WSOY 2023.

Arvio 2/5

by

Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917-1976) on kovin huonosti tunnettu kirjailija Suomessa. Se selittyy sillä, ettei hänen tuotantoaan ole juurikaan käännetty. Kotimaassaan Ditlevsen sen sijaan nauttii suurta arvostusta ja hänen teoksensa kuuluvat tanskalaisen kirjallisuuden kaanoniin.

S&S-kustatamo on kuitenkin viime vuosina paikannut tätä aukkoa ja suomentanut Ditlevsenin pääteokset, niin kutsutun Kööpenhamina-trilogian. Se on upea kulttuuriteko. Nyt me tanskaa taitamattomatkin pääsemme tutustumaan tähän hienoon kirjasarjaan.

Kööpenhamina-trilogia pitää sisällään kirjat Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus. Ditlevsen kirjoitti kirjat vuosina 1967-71. Ne ovat omaelämäkerrallisia teoksia, mutta lukijan tehtäväksi jää pohtia, miten tarkoin Ditlevsen omaa elämäänsä kuvaa. Oman erikoisen mausteensa lukukokemukseen tuo nykylukijan tieto siitä, että Ditlevsenin elämä päättyi lopulta itsemurhaan vuonna 1976. Sitä tietoa vasten lukukokemus muuttuu ajoittain hyvin ahdistavaksi.

Trilogian ensimmäinen osa Lapsuus kuvaa Ditlevsenin perheen köyhää elämää Kööpenhaminan työläiskortteleissa 1920-luvulla. Naapurustossa asuu roistoja, ilotyttöjä, namusetiä ja juoppoja. Hänen lapsuutensa on täynnä valheita ja vaikenemista. Lapsen pitää rivien välistä tulkita, miten maailma makaa. Se ei ole paras lähtökohta elämälle. Ditlevsen saa lohtua runoista ja virsistä.

Toinen osa Nuoruus kuvaa hänen elämäänsä 1930-luvulla. Hän pääsee työelämään, julkaisee ensimmäisiä runojaan ja kuvioon tulevat ensimmäiset poikaystävät ja seksikokemuksen. Natsit uhittelevat rajan takana.

Kaksi ensimmäistä osaa ovat ikään kuin lämmittelyä trilogian viimeistä osaa varten. Aikuisuus on tyrmäävä. Sen sisältö on koskettavaa ja kieli kiehtovaa. Ditlevsenista tulee tunnettu kirjailija, hän menee naimisiin ja saa lapsia. Miehet vaihtuvat usein ja hän päätyy onnettomasta suhteesta toiseen. Huumeet astuvat kehiin ja hänestä tulee narkomaani. Saksalaiset valtaavat Kööpenhaminan.

Köyhistä oloista ponnistanut Ditlevsen kaipaa porvarillista elämää, muttei kuitenkaan kestä sitä. Kirjoittaminen on hänelle helppoa, eläminen vaikeaa.

Minulle tulee Ditlevsenin kirjasarjasta mieleen Henrik Tikkasen osoitetrilogia. Molemmat ovat kirjailijoita, jotka kertovat omasta elämästään. Molempien kirjoissa on yksityiskohtaista arjen havainnointia sekä näkemyksiä elämän suurista kaarista. Lukijan mielikuvitukselle jätetään paljon tilaa, jolloin lukija saa täyttää tarinan tyhjät kohdat. Se on isoa vastuun siirtämistä lukijalle, mutta kovin palkitsevaa.

Tove Ditlevsen: Kööpenhamina-trilogia (Lapsuus 1967, Nuoruus 1967, Aikuisuus 1971).

Arvio: 5/5

by