Kategoria: blog

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Kirja-arvio: Torstain murhakerho

Lontoossa asuvan Richard Osmanin Torstain murhakerho oli valtava korona-ajan menestys. Kirjaa ja sen jatkoa myytiin miljoonia ja teos kohosi myyntilistojen kärkipäähän. Menestykseen vaikutti varmasti myös se, että Osman on etenkin kotimaassaan tunnettu tv-kasvo. Hän on tuottanut ja juontanut lukuisia menestyssarjoja.

Miehen tv-tausta tuntuu myös kirjassa. Se on rakenteeltaan, juoneltaan ja lähtökohdiltaan hyvin elokuvamainen. Jokaisen kohtauksen pystyy kuvittelemaan tv-sarjan kohtaukseksi.

Kirjan lähtökohta on herkullinen. Rauhallisessa eläkeläiskylässä neljä ystävää kokoontuu torstaisin ja yhdessä he leikkisästi ratkovat vanhoja murhamysteereitä. Eräs heistä saa suhteillaan haltuunsa poliisin tutkintamateriaalia. Yhtäkkiä seniorikylän rauha järkkyy, kun alueella tapahtuu murha. Tietysti Torstain murhakerhon ystävykset sotkeutuvat tapaukseen korviaan myöten.

En paljasta juonikuviosta sen enempää. Kirjassa on lukuisia henkilöitä ja uudet juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Ehkäpä juuri henkilöt ovat kirjan parasta antia. Viehättävyys syntyy ristiriidasta, kun eläkeläismammat ja -papat leikkivät James Bondia. Seuraa monenlaisia hauskoja ja yllättäviä hetkiä.

Osmanin kirjaa on kuvailtu cozy crimeksi ja hyvän mielen dekkariksi. Miksipäs ei. Ehkä nuo termit sopivat juuri tähän kirjaan.

Mutta lopulta Torstain murhakerho tuottaa pettymyksen. Mitä pidemmälle teos etenee, sen junnaavammaksi tarina menee. Se hukkaa ne kaikki lupaukset, joita alkuasetelma tarjoaa. Juoni menee liian mutkikkaaksi ja epäiltyjä alkaa olla liikaa. Aina kun tarina olisi saamassa luontaisen loppunsa, se kerää vielä lisää kierroksia ja lähtee uusille urille.

Torstain murhakerho on kirja, josta haluaisin pitää enemmän.

Richard Osman: Torstain murhakerho (Otava, 2021)

Arvio: 2/5

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Juha Ilonen: Julkisivustakatsojat – ihmis- ja eläinhahmot Helsingin arkkitehtuurissa (Atlas Art, 2021)

Kirja-arvio: Julkisivustakatsojat

Kaupungin kaduilla kulkiessa kannattaa välillä nostaa katsetta. Rakennuksien seinissä sinua tuijottavat monenlaiset menninkäiset ja otukset. Juha Ilonen on koonnut valtavaan Julkisivustakatsojat-teokseensa Helsingin julkisivujen taideteoksia.

Ilonen on nähnyt suurenmoisen vaivan kirjaa tehdessään. Lopputuloksena on monen tiiliskiven painoinen ja lähes 500-sivuinen järkäle. Kirja on visuaalisesti kaunis ja sitä ryydittää sadat valokuvat, joista useat on kuvattu dronella, sillä monet talojen taideteoksista sijaitsee korkealla, lähellä katonharjaa.

Julkisivujen koristelua on tehty Helsingissä jo empireajoista alkaen, mutta kaikkein koristeellisinta aikaa vietettiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun uusrenessanssin ja jugendin parissa. Uusrenessanssikauden taideteokset olivat hyvin klassisia, kuten vaikkapa Säätytalon ja Kansallisarkiston julkisivut todistavat. Jugend puolestaan toi taiteeseen leikkisyyttä, jota ammennettiin Suomen mytologiasta, luonnosta ja historiasta.

Ilonen esittelee kirjassaan satoja erilaisia taideteoksia ja niiden tekijöitä. Osa tekijöistä jää tuntemattomiksi, mutta tunnetuimpien joukossa on Suomen eturivin taiteilijoita, esimerkiksi Walter Runeberg ja Robert Stigell. Kovin vähän naisia on joukossa. Pohjolan talon vuolukiviukkoja veistellyt Hilda Flodin on harvojen joukossa.

Mielenkiintoinen ja unohtunut nimi on norjalainen Hans Uthuslien. Hän teki julkisivuveistoksia moniin 1900-luvun alun jugenrakennuksiin, joista mainittakoot vaikkapa Kansallisteatteri ja Nylands Nation.

Juha Ilonen on ammatiltaan arkkitehti ja hän harrastaa valokuvausta. Molemmat, sekä ammatti että harrastus, tulevat hyvin esiin kirjassa. Ilonen on tehnyt suuren kulttuurityön keräämällä julkisivutaidetta yksiin kansiin. Tämä teos on kaikkien Helsingin historian harrastajien must-teos ja kirja, joka tulee elämään pitkään.

Arvio: 5/5

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Kirja-arvio: Tunteiden palo

Turun palo oli koko Suomen historian suurin kaupunkipalo. Loimu näkyi Etelä-Pohjanmaalle saakka. Tuhkaa, paperisilppua ja seteleitä laskeutui Sauvoon ja Paraisille. Ihmiset pakenivat Turun tähtitorninmälle ja katsoivat sieltä, miten kaupunki paloi poroksi. Sen on täytynyt olla aikalaisille hyvin järkyttävä kokemus.

Tutkija Hannu Salmi on paketoinut tragedian kirjaksi Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827. Kirjan nimi tulee siitä, että Salmen keskiössä ovat ihmiset ja heidän kokemuksensa palosta. Kirjassa kerrotaan, millaisia vaikutuksia palolla oli aikalaisiin. Hyvin hän siinä onnistuu, ja kirja oli Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2022.

Topelius kirjoitti Maamme-kirjassa:

“Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla Aningaisten kadun varrella, Aurajoen oikealla puolella, oli puhdistanut talia; — tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi palamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa.”

Fake news. Hannu Salmi kuvailee herkullisesti, miten palon jälkeen oikeudessa riideltiin ja syyteltiin ketä milloinkin. Keitettiinkö talia, varastoitiinko pihalla tervaa? Lopulta syytä tai syyllistä Turun paloon ei saatu selville. Kansalla oli oma käsityksensä. Huhu kiiri läpi kaupungin, että Hellmanin palvelustyttö oli käsitellyt tulta huolimattomasti. Se käsitys elää vieläkin voimakkaana. Topeliuksellakin jäi aikanaan faktan tarkistukset kesken.

Luultavimmin palo syttyi savupiipun kipinästä, joka lensi naapuritalon katolle. Huonoa tuuriakin oli. Syksyisenä iltana pohjoistuuli yltyi myrskyksi, joka antoi tulelle vauhtia.

Paikan päällä Turussa paloa olivat todistamassa muun muassa J. V. Snellman ja Frederika Runeberg (silloin vielä Tengström). He kenties olivat näkemässä ja kuulemassa, miten Turun tuomiokirkon kellot putosivat tornista alas ja urut romahtivat ja sulivat yhdeksi massaksi.

Palo tuhosi kolme neljäsosaa kaupungista. Kaupungin 14 000 asukkaasta noin 11 000 jäi kodittomaksi.

Kyseessä oli Suomen ensimmäinen ympäri maailmaa levinnyt uutinen. Palosta uutisoitiin Ranskassa ja Australiassa.

Hannu Salmi: Tunteiden palo (Otava, 2022)

Arvio: 4/5

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Retkiä linnoituksille -kirja valmistuu

Joidenkin kirjojen tekemiseen kuluu paljon aikaa. Tämä kirja näkee päivän valon ensi maaliskuussa, mutta sen työstäminen on ollut pitkä projekti.

Tutustuin Helsingissä oleviin ensimmäisen maailmansodan aikaisiin linnoituksiin noin 15-20 vuotta sitten. Siitä lähtien olen seikkaillut niissä, möyrinyt taisteluhaudoissa ja luolissa, etsinyt kohteita ryteiköistä. Olen tutkinut vanhoja karttoja, lukenut aiheeseen liittyivä kirjoja, tutkimuksia ja lehtileikkeitä. Valokuvasin linnoituksia ja kirjoitin niistä.

Pari vuotta sitten kustantajan kanssa päätettiin, että tämän aiheen voisi paketoida kirjaksi. Nyt käsikirjoitus alkaa olla valmis. Kuvat on otettu.

Retkiä linnoituksille -kirja koostuu neljästä elementistä:

Historia-osuudessa kerrotaan maarintaman syntytarina.
Retkiosassa annetaan vinkkejä retkille.
Muistoja-osioihin on koottu aikalaisten muistoja ja tarinoita (SKS:n arkistosta).
Valokuvat on tärkeä osa kirjaa.

Kevät on juuri oikea aika tällaiselle kirjalle. Toivottavasti se houkuttelee ulkoilemaan ja retkeilemään linnoituksilla. Toivottavasti se myös houkuttelee jäämään kotisohvalle lukemaan sitä. Molempi parempi.

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Jääleinikin kuoleman vastaanotto

Keväällä 2022 julkaisin dekkarin Jääleinikin kuolema (Myllylahti). Kirja on saanut mukavasti näkyvyyttä ja huomiota lehdissä ja blogeissa. Kokoan tähän yhteen arvosteluja ja kirjoituksia:

LEHDET:

Seura (heinäkuu 2022):
“Jokinen pyyhkäisi heittämällä samaan jengiin Virpi Hämeen-Anttilan ja Pekka Hyytin rinnalle. Jääleinikin kuolema viihdytti ja kauhistutti ja 1930-luvun Helsingin kuvaus imaisi hienosti mukanaan. Tapahtumia oli paljon, samoin henkilöitä mutta paketti pysyy kasassa yllättäviin loppukäänteisiin saakka.”

Helsingin Sanomat:
“Hesarin yhden palstan uutisesta kesäkuussa 1932 Pauli Jokinen raapaisee ensimmäisen romaaninsa. Jännityksen rakentelijana Jokinen on tosiaan vasta aloittelija, mutta miljöön ja tapojen tuntijana vankka ammattilainen. Jälkimmäisestä syystä Jääleinikin kuolema on mukava lukea.” Arvio: 3/5

Turun Sanomat (syyskuu 2022):
“Turkulaistaustainen Pauli Jokinen kuvaa uskottavasti ja elävästi 1930-luvun Helsingin elämänmenoa ja poliittisia jännitteitä.”

BLOGIT:

Kirsin kirjanurkka:
“Juonenpunonta Jokiselta sujuu mainiosti, ja Lainan murhan selvittelyn tuoksinassa niin poliisit kuin lukijakin hapuilevat moneen otteeseen pimeässä tai joutuvat tekemään kiperiä valintoja johtolankojen kesken. Henkilökuvauskin toimii oikein mukavasti, ja enemmän kuin mielelläni lukisin lisää Haahdin ja Frantsilan rikostutkimuksista ja yksityiselämänkin kiemuroista Helsingissä.”

Kirja vieköön:
“Löysin paljon huumoria ja pilkettä kirjailijan silmänurkasta. Jääleinikin kuoleman ajankuva tuntuu todelta, sillä Jokinen herättää 30-luvun Helsingin henkiin ja kuljettaa lukijaa kantakaupungin pimeillä kujilla ja kaduilla. Aikamoinen sokkelohan juonesta kehkeytyi, mutta viihdyin hyvin Jokisen elävän, seikkailullisen ja vauhdikkaan kerronnan parissa.”

Kirjarouvan elämää:
“Jokinen on onnistunut hyvin ensimmäisessä dekkarissaan. Mies on perehtynyt Helsingin paikallishistoriaan ja se näkyy tarinassa. Juoni on mielenkiintoinen ja monitasoinen. Kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää.”

Luetut:
“Olipa miellyttävää matkustaa Pauli Jokisen kanssa 1930-luvun Helsingiin. Jääleinikin kuolema on paitsi koukuttava dekkari myös hieno historiallinen romaani.”

Kirjojen kuisketta:
“Pidin tästä Jokisen esikoisdekkarista, pidin huolellisesta ajankuvauksesta, hyvin rakennetusta juonesta, Haahdista ja muistakin henkilöhahmoista. Lisäplussa menee onnistuneelle kannelle. Oli kiinnostavaa kulkea Helsingin katuja yhdessä Haahdin kanssa ja elää 1930-luvun alkua.”

Ja kaikkea muuta -blogi:
“Kuten usein historiallisissa romaaneissa, meni tässäkin ajankuvaus itse juonen edelle. Yksityiskohtia riitti. Hauskasti Helsinki näyttää jotenkin hieman erilaiselta kuin aiemmin lukemissani dekkareissa. Ehkä kyse on kirjailijan sukupuolesta. Nyrkkeilysalia, työläisväestön leirintäaluetta ja muutenkin minulle ihan uusia paikkoja ilmaantui tarinaan.”

MUUTA:

Pro-liiton kesävinkit:
“Mökkielämä houkuttelee lukemaan historiaa ja murhia. Parasta on tietysti, jos nämä kaksi löytyvät samasta paketista. Pauli Jokisen Jääleinikin kuolema on vahva kuvaus 1930-luvun Helsingistä, jossa murhataan nuori prostituoitu. Kun kansakunta on vielä jakautunut sisällissodan jäljiltä, miten poliisiyhteisössä mahtaa pärjätä ainoa punaisten puolelta rekrytoitu etsivä? Teoksen taustalla on tosielämässä vuonna 1932 Helsingin Punavuoressa tapahtunut Laina Yli-Rautalammen murha.”

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Linnoitukset kadunnimistössä

Viimeistelen kirjaa, joka käsittelee Helsigissä olevia ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoituksia. Kirjaa tehdessä olen samalla kiinnittänyt huomiota paikannimistöön. Monissa paikoissa, joissa linnoituksia on rakennettu, on myöhemmin katuja ja puistoja nimetty aiheen mukaan.

Itä-Helsingissä Kivikossa on kerrostalojen keskellä Kiinalaispuisto, joka muistuttaa linnoitustöissä olleista kiinalaisista. Kivikosta löytyvät myös Ruutikuja ja päiväkoti Ruuti, Patterikuja ja Patteripolku, Linnoittajantie ja Linnoituksentie. Jälkimmiset ovat hieman huonoa nimeämiskäytäntöä, sillä ne ovat lähekkäin ja saattavat sekoittua toisiinsa.

Kivikon eteläosassa on Varustuksentie.

Maununnevalla on Vuorilinnakkeenpuisto ja Kasemattikallio. Lisäksi sieltä löytyvät Vallirinne, Vuorilinnakkeentie, Juoksuhaudantie ja Maavallintie.

Vantaalla Länsimäessä on linnotusten ympärillä Linnoittajanpolku ja Linnoituspolku. Nämäkin saattavat aiheuttaa sekaannusta, nimet kun ovat lähes samanlaisia. Länsimäestä löytyvät myös Valliraitti ja Vallikuja, Tykkikuja ja Tykkipolku, Vartiotie ja Varuskuja. Kivikon tapaan Länsimäessäkin on päiväkoteja nimetty sotaisasti: Vartiokujan päiväkoti ja Linnoituskujan päiväkoti. Alueen metsä on nimeltään Juoksuhaudanpuisto.

Espoon Haukilahdessa ei voi erehtyä paikasta, kun lähestytään linnoituksia. Katujen nimet ovat muun muassa Linnakepolku, Linnakekuja, Länsilinnake, Itälinnake ja Alalinnake.
Mäkkylästä puolestaan löytyy Vahtirinne. Siellä ovat myös Komendantitie ja Adjutantinkuja, mutta ne juontavat juurensa vielä ensimmäistä maailmansotaa vanhempaan aikaan.

Näiden lisäksi pääkaupunkiseudulta löytyy myös muita yksittäisiä linnoituksiin viittaavia nimiä.

Kirja ilmestyy ensi vuonna (2023). Kansikuva on jo valmiina:

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Eerikinkadun poliisiaseman räjäytys 1905

Verikoirat oli ensimmäisen sortokauden aikainen taistelujärjestö, joka koostui Ressun oppilaista, ihan teinipojista. He tekivät salamurhia ja syyskuussa 1905 he räjäyttivät Eerikinkadun poliisiaseman.

Aamuyöllä 5. syyskuuta 1905 pari verikoiraa päivysti Eerikinkadun porttikongissa ja odotti sopivaa hetkeä. Aktivisteille räjähteitä valmisti muun muassa Oulunkylän poika Albert Collan ja yliopiston kemian laboratoriossa omia kokeitaan tehnyt F. W. Klingstedt.

Ihme, etteivät pommin heittäjät loukkaantuneet, sillä räjähdys oli valtava. Pamaus kuului kaupungin laitamille saakka, jopa Pasilassa herättiin räjähdykseen. Kärkkäät lehdet saivat räjähdyksestä jutunjuurta jo saman päivän lehtiin. Uusi Suometar kuvaili, että katukäytävässä olevasta kuopasta päätellen pommi oli räjähtänyt noin metrin päässä poliisiasemasta.

“Ilmanpaineesta särkyivät poliisiaseman ja miltei kaikki vastapäätä olevien kivitalojen ikkunat pieniksi sirpaleiksi, jotka peittivät katukäytävän. Olipa Eerikinkadun ja Annankadun kulmassa olevasta kivitalosta useita ikkunoita ja paraatioven lasit särkyneet,” Uusi Suometar raportoi.

Syvät lovet poliisiaseman ovissa ja ikkunankarmeissa kertovat, että pommissa oli teräviä rautaesineitä. Työmies-lehti kertoi:

“Tapahtumapaikalta ei löydetty tuskin mitään jätettä pommista, muutamia ohuita rautalevysirpaleita vain – ne arvattavasti ovat pommin kuoriin kuuluvia. Sen sijaan tavattiin mainituista kivitaloista poliisiaseman vastapäätä ikkunoista kolmanteen ja neljänteen kerrokseen lentäneitä luoteja. Ne ovat noin lyijykynän paksuisia ja usean, 4-8 senttimetrin pituisia rautatangosta katkaistuja palasia. Miten voimakkaasti ne ovat lentäneet, näkyy siinä, että ovat kiviseinä vastaan litistyneet kuin lyijyluodit. Poliisiaseman huoneisiin ei ole luoteja lentänyt, ikkunat tietysti menivät ilmanpainosta rikki.”

Poliisiasemalla oli räjähdyshetkellä yksi poliisi, ylikonstaapeli Sjöman, joka ei loukkaantunut vakavasti. Hän oli räjähdyshetkellä sohvalla kirjoittamassa ja ilmanpaine viskasi miehen lattialle.

Räjähdyksen jälkeen Eerikinkatu täyttyi nopeasti uteliaista kaupunkilaisista, jotka unisin silmin kulkivat lasinsirpaleiden ja kivenpalasten keskellä. Pommittajat käyttivät härdelliä hyväkseen ja poistuivat vaivihkaa paikalta.

Tutkimusta johti etsivän poliisin komisaari Nikita Androsoff, mutta hän ei päässyt selvityksissään puusta pidemmälle. Silminnäkijähavainnot olivat sekavat ja vähäiset, ketään epäiltyjä ei löytynyt.

Tekijät eivät jääneet koskaan kiinni.

Lisää ensimmäisen sortokauden veriteoista tuoreessa kirjassani Verikoirat – ja muita terroristeja sortokauden Helsingissä (Into Kustannus, 2021)

****

Sivun kuva Eerikinkadulta 1910-luvulta. HKM

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Saunamajoitus Eurajoella – katso video

Teimme loppukesän retken Satakuntaan. Majoitusvaihtoehtona oli hotellimajoitus Raumalla, mutta päätimme valita maatilamajoituksen Eurajoelta, Erä-Santalan tilalta. Oli persoonallinen majoitus – pieni huone saunan yhteydessä. Katso video:

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Erikoisia nähtävyyksiä: Karhunpesäkivi Inarissa

Matkalla Saariselältä Inariin pysähdyimme Karhunpesäkivellä. Erikoinen nähtävyys sijaitsee lähellä Inarinjärveä. Parkkipaikalta on kävelyä noin 300 metriä, ja sinne on rakennettu hyvät portaat, jotka kulkevat metsän halki.

Karhunpesäkivi on suuri siirtolohkare, joka on ontto sisältä. Sinne pääsee ryömimään pienestä kolosta. Sisällä on vieraskirjakin. Kiven sisustassa pehmeä kiviaines on rapautunut kovan päältä pois aikojen saatossa, joten siitä on ajan mittaan tullut ontto.

Wikipediassa kerrotaan kivin nimen syntyhistoriasta: “Kiven kerrotaan saaneen nimensä siitä, että lumimyrskyssä eksynyt lappalainen oli mennyt luolaan suojaan ja nukahtanut sinne. Herättyään hän huomasi, että samassa luolassa oli talviuntaan viettävä karhu. Karhu ei onneksi herännyt ja mies pääsi poistumaan luolasta myrskyn laannuttua.”

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Suositus: Kiilopään savusauna

Saunon aina kun mahdollista. Olimme viikon Saariselällä, ja siellä avautui mahdollisuus saunoa Kiilopään savusaunassa. Ei tarvinnut kahta kertaa kysyä, maistuuko löylyt.

Lippuja lähdimme hakemaan Kiilopään ravintolasta. Korona-aikana saunaan otettiin vain rajattu määrä ihmisiä. Mutta palvelu ravintolassa oli suorastaan onnetonta.

Halusimme perjantain saunavuorolle, joka alkoi klo 17.00. Tiistaina kävimme kysymässä lippua. Meille sanottiin, että lippuja saa vasta saunapäivänä. Odotimme saunapäivää ja ajoimme heti aamulla Kiilopään ravintolalle hankkimaan liput. Ei myyty. Sanottiin, että lippuja saa ostaa vasta puoli tuntia ennen saunavuoron alkua. Mitään varsinaista syytä emme saaneet, miksi saunalippuja ei voinut ostaa ennakkoon. Niinpä ajoimme taas pois ja saavuimme takaisin puoli tuntia ennen saunavuoron alkua. Silloinpa saunojat olivat jo muodostaneet jonon tiskille. Onneksi pari lippua jäi meillekin.

Vaikka palvelumuotoilu kaipaa kehittämistä, savusauna oli hieno kokemus. Saunasta pääsi suoraan pieneen Kiilopuroon pulahtamaan. Mittari näytti tunturipuron veden lämpötilaksi 11 astetta. Rannasta pääsi uimaan pieneen saareen, jonne oli runsaat 10 metriä matkaa.

Savusaunan lisäksi oli mahdollisuus käydä sähkösaunassa ja suihkussa pesulla. Kokemus tämäkin.

Lue myös: Tunturiretkeilyä Saariselällä: Rautulampi ja Kiilopää

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Onko Pyhä-Nattasen huussissa Suomen komeimmat näkymät?

Retkeilimme Sodankylässä ja kipusimme Pyhä-Nattasen huipulle, siitä enemmän täällä.

Pyhä-Nattasen huippu on 508 metrin korkeudessa. Siellä huipulla on myös huussi. Sieltä saattaa olla komeammat näkymät kuin yhdestäkään toisesta huussista koko maassa!

PS. Luoston huussi vetää vertoja.

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Pyhä-Nattanen: Kappale kauneinta Suomea

Pyhä-Nattasen tunturi Sodankylässä on heittämällä hienoimpia kohteita, joissa Suomessa olen retkeillyt. Maisemat hivelevät silmiä, itse tunturi on erikoinen ja nousu sinne jännittävä.

Pyhä-Nattanen sijaitsee Sompion luonnonpuiston kyljessä. Tunturille pääsee kahta kautta. Voi ajaa Sompionjärventien parkkipaikalle ja sieltä kivuta tunturiin ja tulla samaa reittiä takaisin. Matkaan kuluu noin kaksi tuntia.

Me valitsimme hieman pidemmän reitin, joka on myös rengasreitti. Jätimme auton parkkiin jo noin kilometriä aikaisemmin ja lähdimme siitä Nalijoen laavulle. Jälkikäteen arvioituna valintamme oli hyvä, sillä rengasreitillä näkee enemmän kuin jos menisi samaa reittiä edes takaisin.

Metsässä oli pikkulinnun kokoisia paarmoja, joten patikointi eteni melko sutjakkaasti. Laavun ohitimme sen enempää sinne pysähtymättä.

Parin kilometrin jälkeen alkoi nousu tunturille. Nousu tapahtui valtavien kivilohkareiden yli. Se oli hieno kokemus. Myös siksi suosittelen tätä reittivalintaa, kun Pyhä-Nattaselle nousee.

Pyhä-Nattanen oli huiputettu lopulta melko helposti, vaikka silläkin on korkeutta 508 metriä. Mutta siellä ylhäällä vasta oli henkeäsalpaavat maisemat. Pohjoisessa näkyi tunturirivit, etelässä Sompiojärvi.

Pyhä-Nattasen erikoisuus on toorit, jotka ovat rapautunutta graniittia. Niiden takia Pyhä-Nattasta on pidetty pyhänä paikkana.

Huipulla on myös jäänteitä sodan ajoilta. Siellä nimittäin oli saksalainen tähystysasema.

Pyhä-Nattasella on myös päivätupa, ja sillä pidimme evästauon, kuten jokaisella retkellä kuuluu.

Sen jälkeen laskettelimme helpompaa polkua takaisin tielle, ja tietä pitkin parkkipaikalle, jossa automme odotti. Kymmenien paarmojen piirittämänä.

Lue myös: Onko Pyhä-Nattasen huussissa Suomen komeimmat näkymät?

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Tunturiretkeilyä Saariselällä: Rautulampi ja Kiilopää

Päiväretki tuntureilla alkoi Kiilopään majalta noin kello 10 aamulla. Matkan määränpää oli Rautulampi ja sieltä toista reittiä takaisin. Siitä tulee mukava rengasreitti. Matkan suunta vastapäivää.

Suuntasimme ensin kaakkoon kohti Niilanpäätä. Olimme viimeksi retkellä Pyhällä, jossa luontokeskus Naavasta sai retkikarttoja ilmaiseksi, joten olimme suorastaan pöyristyneitä, että Urho Kekkosen kansallispuistossa kartoista perittiin 4 euroa. No, jos on varaa matkustaa Lappiin, niin ehkä 4 euron kartta ei kaada matkabudjettia.

Niilanpäähän saavuttuamme pidimme lyhyen kahvitauon. Niilanpäässä on myös autiotupa, mutta keli oli hieno ja nautimme kahvit ulkona, poronerotteluaidan vieressä.

Jatkoimme matkaa. Seuraavan nähtävyys oli aivan polun vieressä kököttävä riekko. Se ei liikkunut mihinkään, vaikka aivan vieressä sitä ihmettelimme.

Polku nousi yhä korkeammalle tuntureihin. Lähes koko reitti kulki puurajan yläpuolella. Se tarkoitti myös sitä, ettei hyttysiä ja paarmoja juuri ollut, vaikka elettiin pahinta räkkää. Myös navakka tuuli karkoitti hyönteiset.

Matka Niilanpäältä Rautulammelle oli huikea. Tuntureita silmänkantamattomiin. Erään tunturin laella oli vielä lunta, vaikka elettiin keskikesää.

Tuntureilta laskeuduimme Rautulammelle ja pidimme siellä evästauon. Rautulammen tupa oli palanut ja sen tilalla oli suuri teltta, jota lämmitti kamina. Siellä tankkasimme evästä.

Rautulammelta jatkoimme kohti pohjoista Rautupään ja Kutturapään välistä. Maasto oli märkää: suota, pieniä puroja, lampia. Muutaman puron kohdalla jouduimme riisumaan kengät ja kahlaamaan yli.

Siitä pitää antaa erityiskiitos Saariselän aluelle, että reitit ovat erinomaisesti merkattuja. Ei minkäänlaista vaaraa eksyä.

Retkemme päättyi nousuun Kiilopään huipulle. Sieltä on komeat näkymät, mutta päivän aikana ehti nähdä niin paljon hienoja tunturimaisemia, ettei Kiilopään maisemat enää tehneet erityistä vaikutusta.

Kaikkinensa mittariin tuli noin 30 kilometriä, aikaa kuluin noin 9 tuntia.

Vinkki: Kiilopään alueella retkeillessä kannattaa käydä myös Kiilopään savusaunassa. Siitä lisää täällä.

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA:

Retki Sikarämäkän laavulle

Tänä kesänä ollaan retkeilty taas paljon Pohjanmaalla. Eräs retkikohteemme oli Sikarämäkän laavu Kauhajoella. Se on oikein mukava muutaman tunnin kohde.

Sinne pääsee, kun ajaa Kauhajoelta Nummikankareen tietä kohti Nummijärveä. Muutaman kilometrin jälkeen käännytään Keevelintielle, jota pitkin ajetaan parisen kilometriä. Oikealle metsään lähtee pieni polku, jossa on huomaamaton kyltti: Laavu. Vieressä on parkkipaikka.

Polku kulkee metsässä noin kilometrin verran. Maasto on hyvin tasaista ja polku helppokulkuista. Se verran on juurakkoa, etten lastenvaunuilla lähtisi. Yritimme tunnistaa polun varrelta mahdollisimman monta puuta: yhdeksän eri puuta saimme kirjattua.

Kun metsä loppuu, alkaa suoalue: Sikarämäkkä (jossain suon nimeksi on mainittu Keevelinneva). Sieltä löytyi listaamme vaivaiskoivu, maailman pohjoisin koivulaji. Etelä-Suomessa sitä tapaa lähinnä suoalueilla.

Sikarämäkän suon halki kulkee pitkospuut. Muutaman hillan löysimme, suurin osa taisi olla poimittu jo pois. Tapasimme retkellä koiran kanssa liikkeellä olleen pariskunnan, ja he kertoivat että paikalliset tietävät suon hyväksi hillapaikaksi, joten se tyhjenee nopeasti.

Sikarämäkkä on vaikuttava suo. Ei tosin vedä vertoja Kauhanevalle, joka on Kansallispuistossa parinkymmenen kilometrin päässä.

Pitkospuut päättyvät laavulle. Puita on valmiina ja vähän matkan päässä on myös wc. Laavua ylläpitää seurakunta sekä Suupohjan Latu. Siellä virittelimme tulet ja grillasimme.

Vaikka parkkipaikalta ei ollut laavulle kuin kilometrin verran, siinä pääsi jo ihan retkeilyn tunnelmaan.

Kirjailija, kävelyopas ja kulttuuribloggaaja.

Kirjoitan Helsingin historiaan liittyviä tietokirjoja ja dekkareita. Vedän opastettuja kävelykierroksia (WalkHelsinki).

Blogissa kirjoitan kultuurista, lähimatkailusta ja paikallishistoriasta.

SEURAA SOMESSA: