Olen aina nauttinut suunnattomasti Kaurismäkien elokuvista ja näyttelijä Kari Väänäsellä on ollut niissä merkittävä rooli. Väänänen on näytellyt muun muassa elokuvissa Rosso ja Kauas pilvet karkaavat. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua Väänäsen muistelmiin, joka on saanut nimen Vänä elävänä (Docendo, 2022). Muistelmat on toimittanut Tuomas Marjamäki.
Väänänen on Lapin mies. Hän on syntynyt Inarissa vuonna 1953 ja asuu nykyisin Kemijärvellä. Etelässä hän kuitenkin teki pääosan pitkästä työurastaan. Hänen lapsuutensa ei ollut helppo. Hän oli rikkinäisestä perheestä, mutta kirjasta välittyy kuva, että lapsuus oli joka tapauksessa suhteellisen onnellinen. Ainakin silloin kun Väänänen vetäytyi mielikuvitusmaailmaansa.
Isä ei koskaan hyväksynyt poikansa teatteriharrastusta saati ammatinvalintaa. Teatteri oli isän mielestä homojen hömppää. Teatterikärpänen puri Väänästä, kun hän asui Kuopiossa. Harrastusteattereiden kautta tie kävi Helsinkiin ja teatterikouluun, jonne hän pääsi toiseksi parhailla pisteillä. Siellä hän tutustui Matti Pellonpäähän, Jukka-Pekka Paloon, Kari Sorvaliin ja muihin opiskelukavereihinsa. Opiskeluaika meni juhliessa ja naidessa.
1980-luvulla Väänäsestä tuli koko kansan tuntema näyttelijä. Elokuvasta Jon hän sai Jussi-palkinnon vuonna 1983. Hän kuului siihen studiojärjestelmän jälkeiseen uuteen sukupolveen, joka nousi esiin 1970- ja 1980-luvuilla. Suuria nimiä olivat Kaurismäet ja Jouko Turkka. Väänänen muisteli, miten Turkka mursi teatterikoulun oppilaat palasiksi ja kokosi uudelleen. Martti Suosalo ja muutama muu selvisi siitä, kaikki eivät. Turkka ei jäänyt siivoamaan jälkiään. Sitä Väänänen ei arvostanut.
Kirjan kiinnostavimpiin kohtiin kuuluu Väänäsen muistelmat Amazon-elokuvan kuvauksista Brasiliassa. Siellä hän ui krokotiileja pakoon ja lensi pienkoneessa, jossa pilotti päätti kesken kaiken ottaa torkut ja jätti ohjausvastuun Mika Kaurismäelle.
Kiinnostavaa olisi kuulla, miten Väänäsen ja Aki Kaurismäen sukset menivät ristiin. He eivät ole vieläkään väleissä. Väänänen tyytyy toteamaan, että Aki vittuili hänelle ja se sai riittää. Olisi välirikkoa voinut enemmänkin avata. Se on kuitenkin tärkeä osa suomalaista elokuvahistoriaa.
Väänäsestä piirtyy kuva mukavasta kaverista, joka poltti sillat takanaan. Menestys taisi jossain kohtaa kihahtaa hattuun. Jos hän ei pitänyt jostain henkilöstä, hän antoi sen myös kuulua.
Vänä elävänä on hieman luettelomainen tiivistys Väänäsen elämästä. Siitä puuttuu värit, tuoksut ja maut. Se ei ehkä nouse suurten elämäkertojen joukkoon, mutta kirja on erittäin mukava lukukokemus ja mielenkiintoinen kurkistus 1900-luvun lopun teatteri- ja elokuvamaailmaan.
Kari Väänänen: Vänä elävänä (Docendo, 2022)