Kirja-arvio: Vänä elävänä

Olen aina nauttinut suunnattomasti Kaurismäkien elokuvista ja näyttelijä Kari Väänäsellä on ollut niissä merkittävä rooli. Väänänen on näytellyt muun muassa elokuvissa Rosso ja Kauas pilvet karkaavat. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua Väänäsen muistelmiin, joka on saanut nimen Vänä elävänä (Docendo, 2022). Muistelmat on toimittanut Tuomas Marjamäki.

Väänänen on Lapin mies. Hän on syntynyt Inarissa vuonna 1953 ja asuu nykyisin Kemijärvellä. Etelässä hän kuitenkin teki pääosan pitkästä työurastaan. Hänen lapsuutensa ei ollut helppo. Hän oli rikkinäisestä perheestä, mutta kirjasta välittyy kuva, että lapsuus oli joka tapauksessa suhteellisen onnellinen. Ainakin silloin kun Väänänen vetäytyi mielikuvitusmaailmaansa.

Isä ei koskaan hyväksynyt poikansa teatteriharrastusta saati ammatinvalintaa. Teatteri oli isän mielestä homojen hömppää. Teatterikärpänen puri Väänästä, kun hän asui Kuopiossa. Harrastusteattereiden kautta tie kävi Helsinkiin ja teatterikouluun, jonne hän pääsi toiseksi parhailla pisteillä. Siellä hän tutustui Matti Pellonpäähän, Jukka-Pekka Paloon, Kari Sorvaliin ja muihin opiskelukavereihinsa. Opiskeluaika meni juhliessa ja naidessa.

1980-luvulla Väänäsestä tuli koko kansan tuntema näyttelijä. Elokuvasta Jon hän sai Jussi-palkinnon vuonna 1983. Hän kuului siihen studiojärjestelmän jälkeiseen uuteen sukupolveen, joka nousi esiin 1970- ja 1980-luvuilla. Suuria nimiä olivat Kaurismäet ja Jouko Turkka. Väänänen muisteli, miten Turkka mursi teatterikoulun oppilaat palasiksi ja kokosi uudelleen. Martti Suosalo ja muutama muu selvisi siitä, kaikki eivät. Turkka ei jäänyt siivoamaan jälkiään. Sitä Väänänen ei arvostanut.

Kirjan kiinnostavimpiin kohtiin kuuluu Väänäsen muistelmat Amazon-elokuvan kuvauksista Brasiliassa. Siellä hän ui krokotiileja pakoon ja lensi pienkoneessa, jossa pilotti päätti kesken kaiken ottaa torkut ja jätti ohjausvastuun Mika Kaurismäelle.

Kiinnostavaa olisi kuulla, miten Väänäsen ja Aki Kaurismäen sukset menivät ristiin. He eivät ole vieläkään väleissä. Väänänen tyytyy toteamaan, että Aki vittuili hänelle ja se sai riittää. Olisi välirikkoa voinut enemmänkin avata. Se on kuitenkin tärkeä osa suomalaista elokuvahistoriaa.

Väänäsestä piirtyy kuva mukavasta kaverista, joka poltti sillat takanaan. Menestys taisi jossain kohtaa kihahtaa hattuun. Jos hän ei pitänyt jostain henkilöstä, hän antoi sen myös kuulua.

Vänä elävänä on hieman luettelomainen tiivistys Väänäsen elämästä. Siitä puuttuu värit, tuoksut ja maut. Se ei ehkä nouse suurten elämäkertojen joukkoon, mutta kirja on erittäin mukava lukukokemus ja mielenkiintoinen kurkistus 1900-luvun lopun teatteri- ja elokuvamaailmaan.

Kari Väänänen: Vänä elävänä (Docendo, 2022)

Arvio: 3/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Kesytön taide kansallismuseossa

Suomen kansallismuseon viimeinen näyttely ennen vuosia kestävää remonttia on keskittynyt taidemaailman marginaaliin. Kesytön taide -näyttely esittelee outsider-taiteilijoita meiltä ja muualta. Outsider-termillä viitataan taiteilijoihin, jotka ovat niin sanotun korkeataiteen ulkopuolella. Sillä on monta rinnakkaistermiä: ITE-taide, marginaalitaide, naiivi taide, art brut, jne.

Suomessa tällainen taide on yleistä. Maaseutujen kyläkoulut ja -kahvilat täyttyvät paikallisesta marginaalitaiteesta. Näyttelyitä järjestetään ladoissa ja työväentaloilla. Mieleen tulee ensimmäisten joukossa Kauhajoella Alpon savannia pitävä Alpo Koivumäki (vuoden ITE-taiteilija 2023) ja Parikkalassa Hiljaisen kansan luonut Reijo Kela. He ovat paikallisia sankareita, joita usein on pidetty myös kylähullun maineessa.

Silvino Hector da Rosa Pratas, Hullu sillalla, 1999

Kansallismuseon näyttelyssä on esillä 280 teosta 46 outsider-taiteilijalta. Heitä yhdistää muun muassa se, että he ovat itseoppineita ja työskentelevät taideinstituutioiden ulkopuolella. Monet heistä ei edes halua ammattitaiteilijoiksi. Usein he karttavat julkisuutta. Outsider-taide on viime vuosina nostanut päätään, siitä on tullut keräilykohde ja taidetta on esitelty Venetsian Biennaalia myöten.

Kansallismuseon näyttelyn ovat kuratoineet taidehistorioitsija Tuula Karjalainen sekä kulttuurituottaja Liisa Heikkilä-Palo. Teokset ovat lainassa muun muassa K. H. Renlundin museosta Kokkolasta ja Saarijärven museosta.

Näyttely on monin paikoin riemastuttava. Naivistiset kristushahmot ja hollantilainen mäkihyppääjä saavat väkisin hymyn naamalle. Jussi Tukiainen on tehnyt laivan kanojen luista. Franjo Klopotanin kuvissa yhdistyy Teletappien maailma ja Salvador Dali. Viehättävimpiä teoksia ovat Tyyne Eskon poliittiset maalaukset. Hänen mielestään Kekkonen oli ainoa oikea poliitikko, muut olivat selkärangattomia oman edun tavoittelijoita. Esko maalasi itsensä tauluihin koiransa kanssa. Hän edusti kuvissa pientä ihmistä.

Tyyne Esko, Kalliit siivet, 1982.

Näyttely on rakennettu pitkälti olemassa olevien kokoelmien varaan, jotka nyt on saatu lainaan. Niiden ehdoilla mennään. Mutta se on näyttelyn ensimmäinen kirous. Valtaosa teoksista on ulkomaalaisia. Saksalainen tai englantilainen outsider-taide tuntuu olevan kovin väärässä paikassa Suomen kansallismuseossa. Mieluusti olisin nähnyt enemmän kotimaista outsider-taidetta, sillä sitä piisaa. Maamme on pullollaan idearikkaita ja luovia taiteilijoita, jotka puurtavat omaehtoisia teoksiaan liitereissä ja autotalleissa. Tyyne Eskon ja Jussi Tukiaisen kaltaisia taiteilijoita olisi kaivattu lisää tähän näyttelyyn.

Näyttelyn toinen kirous on perustavampaa laatua. Onko kansallismuseo (tai mikään museo) oikea paikka esittelemään outsider-taidetta? Tekijät ovat usein tietoisesti marginaalissa, sitoutumattomia ja irrallaan instituutioista. Nyt he ovat osana instituutiota. Vähän kuin punkbändi raahattaisiin Finlandia-talon estradille soittamaan RSO:n kausikorttilaisille. Tällainen Outsider-taide kuuluu luontevimmin osuuskauppojen kesänäyttelyihin, Tapanilan vanhaan kyläkouluun, kirpputoreille ja navettojen seinille. Museoissa siitä yritetään tehdä salonkikelpoista, johon se ei oikein taivu. Museossa outsider-taide on irrotettu alkuperäisestä ympäristöstään.

Näyttely jatkuu syyskuulle saakka, jonka jälkeen museossa alkaa laajennus ja peruskorjaus. Seuraavaksi museo avautuu jälleen parin kolmen vuoden kuluttua.

Kesytön taide -näyttely Suomen kansallismuseossa 5.5.-24.9.2023

Suositus: 3/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Albert Edelfeltin näyttely Ateneumissa

Ateneumin näyttelyssä on esillä yli 200 Albert Edelfeltin teosta. Huoneita kiertäessä vaivun jonkinlaiseen lievään Firenze-syndroomaan. Sillä tarkoitetaan liiallisista taide-elämyksistä johtuvaa sekavuuskohtausta. Näyttelyssä on esillä valtava määrä Edelfeltin kuuluisimpia ja parhaimpia töitä. Tuolla on Kuningatar Blanka ja tuolla Ruokolahden eukot. Kulman takana odottaa Virginie ja Larin Paraske. Poltettu kylä. Lapsen ruumissaatto. Kaukolanharju. Rannalla leikkivät pojat. Kaarle-herttua ja Klaus Fleming.

Edelfelt-näyttely on ollut aiemmin esillä Pariisissa ja Göteborgissa, ja nyt se ilahduttaa taiteen ystäviä myös Helsingissä. Näyttelyn ovat koonneet kuraattorit Anne-Maria Pennonen ja Hanne Selkokari. Näyttelyn keskeinen teema on Edelfeltin kansainvälisyys. Tunnettujen maalausten lisäksi esillä on harvinaisuuksia ja jokunen teos on esillä ensimmäistä kertaa.

Albert Edelfeltin (1854-1905) porvarillisuus ei ole minua puhutellut liiemmin. Hänen aihevalintansa olivat konservatiivisia, jopa tylsiä, joskin aikakaudelle tyypillisiä. Mutta sanattomaksi vetää, kun kaikki hänen teoksensa tuodaan nenän eteen kerralla. Samalla voi miettiä, mikä tekee hänestä niin suuren taiteilijan. Edelfeltissä on jotain mystistä. Hänen tekniikkansa oli suvereenia ja tuotantonsa laajaa. Maalausten taso oli kauttaaltaan korkea. Hän oli myös ulospäin suuntautunut ihminen ja puhui monia kieliä. Hän oli myös uranuurtaja, jos ajatellaan taiteilijoiden kansainvälistymistä 1800-luvulla. Hänen suuruutensa lienee monien asioiden summa.

Kolme kohtaa näyttelyssä sävähdytti minua erityisesti. Ensimmäinen oli historiahuone, jossa on esillä Edelfeltin historiallisia maalauksia. Hän kuvitti paljon kansamme vaiheita, muun muassa Vänrikki Stoolia. Historiahuoneen kokokohta on Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. On aina suuri hetki nähdä tämä maalaus kaikessa komeudessaan. Normaalisti se on esillä Turun linnassa lasivitriinissä.

Toinen sykähdyttävä hetki oli huone, jonne oli koottu Edelfeltin Helsinki-aiheisia maalauksia. Ne olivat minulle entuudestaan jokseenkin vieraita. Edelfelt on Helsinki-maalauksissaan kuvannut muun muassa Kauppatoria, merimaisemia, Kaivopuistoa ja Katajanokkaa. Useissa maalauksissa eletään talvea. Niissä näkyy pohjoinen valo, joka oli Edelfeltille tunnusomaista.

Kolmantena nostan esiin hienon rinnastuksen. Vierekkäin on aseteltu Lapsen ruumissaatto ja vähemmän tunnettu sisarteos Ristiäissaatto. Toisessa soudetaan kohti elämää, toisessa kohti kuolemaa. Ristiäissaatto kuuluu nykyään Anders Wiklöfin kokoelmiin, ja on aika harvoin ollut esillä.

Albert Edelfeltin pääteoksia on syytä esitellä aika ajoin. Ne ovat Suomen kulttuurihistorian kovinta kivijalkaa. Viimeksi Edelfelt oli laajemmin esillä Ateneumissa vuonna 2004. Parin vuoden takainen näyttely Sinebrychoffin taidemuseossa vesittyi koronaan. Tätä näyttelyä voi suositella kaikille yleissivistävänä kokemuksena. Näyttely on niin laaja, että sitä voi käydä pureksimassa useamman kerran.

Albert Edelfeltin näyttely Ateneumissa 5.5.–17.9.2023.

Suositus: 5/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Tom of Finland Kiasmassa

Kiasman yksi kokonainen kerros on nyt omistettu Tom of Finlandin taiteelle. Touko Laaksonen alias Tom of Finland on eräs Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia taiteilijoita. Hänen homoeroottiset kuvansa olivat erittäin rohkeita aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli laitonta.

Näyttelyssä on kiinnostavaa seurata, miten hänen estetiikkansa kehittyi ajan saatossa. Vuonna 1920 syntynyt Laaksonen piirteli tietysti jo lapsena, kuten kaikki. Näyttelyssä on esillä hänen lapsena tekemiä sarjakuvia. Sota-aikana hän alkoi piirtää eroottisia kuvia, jotka olivat vielä kovin kilttejä verrattuna myöhempiin töihin. Ajan mittaan piirustuksiin tuli mukaan hänen tunnetut sankarinsa: metsurit, motoristit, sotilaat, poliisit.

Tom of Finlandin tyyli kehittyi vuosikymmenten varrella yhä rohkeampaan suuntaan. Siihen vaikutti muun muassa pornolehtien yleistyminen. Tom of Finland halusi kilpailla niiden kanssa kuvaamalla miehet entistä haluttavimmiksi ja heidän elimensä ylisuuriksi. Sellaisia ei nähnyt edes pornolehdistä.

Hänen mustavalkoiset kuvansa olivat lähes valokuvamaisia. Estetiikkaan yhdistyi myös antiikista tuttu alastomien mieskehojen palvonta. Hän korosti miehisiä piirteitä, hauikset ja rintalihakset olivat jykeviä. Nahka kiilsi epäluonnollisen kirkkaana. Vaikka hänen tyylinsä kehittyi, punainen lanka säilyi kirkkaan punaisena: kuvien miehet olivat aina eräänlaisia päiväunien kohteita.

Näyttely on jaoteltu eri osiin ja se jako toimii. Yhdessä osassa ollaan retkeilemässä luonnonhelmassa, toisessa moottoripyörien kanssa tien päällä, kolmannen keskiössä on nahka ja univormut ja niin pois päin. Näyttely antaa hyvän kokonaiskuvan Tom of Finlandin taiteesta.

Vaikka näyttely itsessään toimii, ei voi välttyä kysymykseltä, miksi vasta nyt? Miksi Suomen nykytaiteen ykkösnäyttämö nostaa vasta nyt Tom of Finlandin esille? Suurin Tom of Finland -huuma oli jo muutamia vuosia sitten.

Taidehalli esitteli kattavasti Tom of Finlandin taidetta 2016. Seuraavana vuonna ilmestyi Touko Laaksosen tarinan kertova elokuva. Finlayson valmisti Tom of Finland -lakanoita. Hype oli suurta. Vaikka Kiasma esittelee Tom of Finlandin taidetta kenties laajemmin kuin kukaan Suomessa koskaan, näyttelyssä tulee väistämättä olo, että tämä kaikki on jo nähty.

Tom of Finlandin kuvista on tullut valtavirtaa, eivätkä ne edes hätkähdytä enää. Kymmenen vuotta sitten tämä näyttely olisi ollut kova juttu.

Kaikesta huolimatta Tom of Finlandin taidetta on syytä pitää esillä. Se muistuttaa ajoista, jolloin homot luokiteltiin sairaiksi ja fetisismi oli rikos. Hän oli uraauurtava taiteilija omalla sarallaan. Näyttelyä tukee samaan aikaan julkaistu kirja Tom of Finland – rohkea matma.

Ja hänestä on muodostunut brändi, yhdenlainen suomalaisuuden symboli. Se kertoo maailman muutoksesta. Olisi ihan suotavaa, että Helsingissä olisi yksi paikka, jossa Tom of Finlandin taidetta olisi pysyvästi esillä.

Tom of Finland – rohkea matka, Kiasmassa 28.4.-29.10.2023

Suositus: 4/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Teatteriarvio: Rottien pyhimys Musiikkiteatteri Kapsäkissä

Kirjailija Anneli Kannon Rottien pyhimys (Gummerus) oli eräs vuoden tapauksista, kun se vuonna 2021 ilmestyi. Se sai minutkin matkaamaan Hattulan kirkkoon katsomaan huikeita seinämaalauksia, jotka keskiajan lopulla sinne maalattiin. Kirja kertoo kuvitteellisen tarinan kirkon maalareista.

Nyt kirjan tapahtumat on siirretty Musiikkiteatteri Kapsäkin näyttämölle. Eikä ihme, että sali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Niin ylistetty Kannon historiallinen romaani oli. Kanto on myös kirjoittanut Kapsäkin näytelmän libreton. Ohjauksesta vastaa Kapsäkin voimanainen Reetta Ristimäki.

Mutta ei teos vaivatta näyttämölle käänny. Yli 400-sivuinen kirja on typistetty runsaan 90 minuutin musiikkinäytelmäksi. Tarina ei ehdi millään kehittyä täyteen mittaansa, henkilöiden väliset suhteet jäävät kädenlämpöisiksi. Loppuhuipennus oli pitkällä, kun tarina vasta alkoi elää. Ja sitten se jo loppui. Kirkkomaalareiden tarina ja Pelliinan ihastukset ja kärsimykset juostiin läpi kovalla kiireellä. Kirjan mutkat vedettiin hieman liiankin suoriksi. Se on harmi, sillä tämän tarinan parissa olisi voinut viihtyä pidempäänkin.

Aurora Manninen oli Pelliinan roolissa ihastuttavan peikkomainen, mutta hänen suhteensa vastanäyttelijöihin olisi kaivannut lisää syvyyttä ja sähköä. Sivuosien mesenaatteja esittäneet Petri Bäckström ja Eeva Semerdjiev lopulta varastavat koko show’n. Heidän kemiansa toimi mainiosti ja esitys heräsi aina eloon siinä kohtaa, kun he saapuivat lavalle.

Jukka Nykänen on säveltänyt aikaansa sopivaa musiikkia, joka oli tunnelmallista, mutta ei yksikään kappale oikein mieleen jäänyt. Ei syntynyt korvamatoja. Pukusuunnittelija Marja Uusitalolle pisteet keskiaikaa henkivistä asuista.

Rottein pyhimyksessä kaikkein komeinta oli kirkkomaalausten visualisointi lavasteisiin. Kun maalauksia alkoi ilmestyä seinille, tuntui kuin olisimme päässeet Hattulan kirkkoon. Siellä oli aatamit ja eevat suomalaisten saunavihtojen kera. Muuten en missään vaiheessa kokenut matkanneeni keskiajalle.

Ja jos ei ole lukenut kirjaa, niin herää kysymys, että mikä tai kuka olikaan se rottien pyhimys? Sitä ei kerrottu. Se oli Pelliinan suosikkipyhimys, Pyhä Kakukylla.

Rottien pyhimys Musiikkiteatteri Kapsäkissä keväällä 2023

Arvio: 2/5

Teksti: Pauli Jokinen

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

5 näyttelysuositusta juuri nyt

Helsingin keväässä 2023 on lukuisia kiehtovia näyttelyitä meneillään ja lisää on vielä tulossa. Tässä viisi suositusta, mihin juuri nyt kannattaa mennä:

1. Elina Brotheruksen näyttely Didrichsenin taidemuseossa

Lähestulkoot täydellinen näyttelykokemus. Brotherus on valokuvannut osan näyttelyn teoksista paikan päällä Didrichsenin museossa. Lue lisää.

2. Generation 2023 -näyttely Amos Rexissä

Yli 1000 teoksen joukosta valikoitu näyttely kertoo nuorten taiteilijoiden ajatuksista. Amatööritaiteilijoiden näyttely on jopa kiinnostavampi kuin samaan aikaan menevä Nuoret 2023 -näyttely Taidehallissa. Lue lisää.

3. Jörn Donnerin valokuvat Hakasalmen huvilassa

Donnerin jäämistöstä löytyi suuri määrä kuvia, joita nyt esitellään Hakasalmen huvilassa. Donner oli monen muun lisäksi myös taitava valokuvaaja. Lue lisää.

4. Ateneumin uusi kokoelmanäyttely

Ateneum uudisti kokoelmanäyttelynsä. Esillä on teemoittain kotimaisen maalaustaiteen historian rakastetuimpia helmiä. Lue lisää.

5. Nuoret 2023 -näyttely Taidehallissa

Perinteinen nuorten taiteilijoiden näyttely levittäytyy tällä kertaa Taidehallin lisäksi gallerioihin. Klassikkonäyttely, jota ei kannata missata. Lue lisää.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Nuoret 2023 näyttely: 3 poimintaa

Nuoret-näyttely on aina omanlaisensa tapaus. Siitä keskustellaan ja esiin nousee uusia nimiä. Nuoret-näyttelyä on järjestetty jo vuodesta 1939 lähtien. Tällä kertaa mukana on 36 kuvataiteilijaa, ja näyttely levittäytyy Taidehallin lisäksi Galleria G:n ja Sculptorin tapaisiin pienempiin gallerioihin. Teokset on valinnut jury, jota johti kuvataiteilija Emma Ainala.

Tutustuin päänäyttelyyn Taidehallissa. Nostan sieltä esiin kolmen taiteilijan työt, jotka erityisesti viehättivät.

Maisa Majakan keramiikkatyöt

Vuonna 1989 syntynyt Maisa Majakka on saanut Taidehallissa paljon tilaa töilleen, ja paljon ne tilaa vaativatkin. Majakan keramiikkatyöt ovat lumoavia, hauskoja ja koskettavia. Hän kuvaa niissä nuoria naisia sekä nuorten aikuisten elämää biletyksineen ja baari-iltoineen. Siihen elämään kuuluu idealismia pullollaan oleva nousuhumalan huuma sekä itkun ja alakulon värittämät jatkot ja krapulat. Keramiikkatöiden nimet ovat sellaisia kuin Kosminen pissis, Bimbo Summit ja After Party. Vaikuttavin teos on kolmiosainen sarjakuvamainen Kapakkatriptyykki.

Pauliina Heinäsen valokuvateokset

Pauliina Heinänen on vuonna 1992 syntynyt taiteilija, jonka teosten pohjana on luontokuvat. Hänen tyyliinsä kuuluu kaiverrukset pigmenttiprintille. Taidehallissa on esillä Heinäsen teoskokonaisuus Katoava kasvio. Se koostuu 40 kaiverretusta printistä. Hän on valokuvannut uhanalaisia kasveja. Pigmenttiprinttejä hän kaivertaa raapekynällä, joka saa jäljen hohtamaan valkoisena. Mitä enemmän valkoista raaputusta, sitä uhanalaisempi kasvi.

Heinäsen teokset ovat Nuoret-näyttelyn harvoja töitä, joka kommentoivat luontoa ja luontokatoa. Se on kovin trendaava aihe nykyään, joten on yllätys, ettei mukaan ole valikoitunut useampia vastaavia teoksia.

Iida Piin Merkkipäivänäsi

Iida Piin teos hakee inspiraatiota taidehistoriasta ja kommentoi perinteistä asetelmamaalausta. Se tekee sen kuitenkin täysin omilla ehdoillaan. Hänen kukka-asetelmansa on kookas. Ruukkuna on sininen sadevesitynnyri, kukkien varret ovat metallia ja kukkien virkaa tekee tekstiilit. Teos on leikkisä ja runsas. Sitä voi katsella monelta suunnalta – sekä fyysisesti että ajatuksellisesti: ovatko kukat puhkeamassa loistoonsa vai lakastumassa? Katsojasta kiinni.

Nuoret 2023 -näyttely Taidehallissa 22.4. – 28.5. 2023

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Tuomas Heikkilän tietokirja Lalli

Historiantutkija Tuomas Heikkilä kirjoitti jo mittavan tutkimuksen piispa Henrikistä vuosia sitten ja nyt hän tarttuu Lallin tarinaan. Taustatiedot hänellä on pitkälti selkäytimessä Henrikin tutkimustyön jälkeen. Kuka oli Lalli, missä hän asui, miten hän kuoli? Ja ennen kaikkea: oliko häntä edes olemassa? Ei ollut. Se on Heikkilän vastaansanomaton päätelmä, joka kirjan ensi lehdistä alkaen on selvää. Siksi Heikkilä pureutuu myyttiin: millainen tarina Lallista on suomalaisten keskuudessa elänyt?

Lalli sijoitetaan 1100-luvulle, jolloin hän kertomusten mukaan surmasi piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä. Hakkasi kirveellä piispan kuoliaaksi. Ensimmäiset vuosisadat ylistettiin kristinuskon saavutuksia ja Lalli nähtiin heikkona ja naurettavana pellenä, joka kuvattiin maalauksissa kiemurtelemassa Henrikin jaloissa. Maalauksia löytyy useista kirkoista.

Heikkilä läpivalaisee kirjassaan myös Lallin poliittisia ulottuvuuksia. 1800-luvun kansalliseetoksen myötä rooli kääntyi ja klovnimaisesta Lallista tuli kansallissankari. Kapinallinen, Suomen puolustaja. Piispa olikin se ryöväri, joka saapui viekkaudella ja vääryydellä maahamme, jota Lalli urhoollisesti puolusti. Lallista tuli kansallismielisen Suomen symboli. Vuoden 1918 sisällissodassa Lalli oli valkoisen Suomen idoli. Lalli-liitto oli Lapuan liikkeen edeltäjä. Paha tuli ulkopuolelta, meidän suomalaisten piti Lallin tavoin suojella omaamme. 1920- ja 1930-luvuilla Lalli oli yleinen nimi. Jääkiekkoilija Lalli Partinen lienee tunnetuin 1900-luvun Lallimme. Yleisradion suurin suomalainen -äänestyksessä Lalli nousi sijalle 14. Taakse jäivät muun muassa Alvar Aalto ja J. L. Runeberg.

Nykyään Lalli vastustaisi EU:ta ja maahanmuuttoa. Jos nyt kadulla vastaan tulee pieni Lalli, hänen vanhempansa tuskin ovat vasemmistolaisia. Toisaalta nykyään oikeistohenkiset katupartiot ottavat nimensä mieluummin Odinilta kuin Lallilta. Talonpoika Köyliöstä ei ole kovin trendaava juttu 2020-luvulla.

Heikkilän piispa Henrikiä koskevan tutkimuksen mukaan piispaa ei ollut olemassa. Henrik ei ollut lähteiden mukaan todennettavissa oleva henkilö. Hän oli keskiaikaista kristillistä propagandaa, kasa myyttejä, kasa valheita. Tarina piispasta ja Lallista oli ikiaikainen kertomus hyvän ja pahan taistelusta. Vastaavia valloittajapiistan murhatarinoita löytyy muualtakin. Mutta yleisö älähti Heikkilän johtopäätöstä. Jos ei ollut piispaa, ei siis ollut Lalliakaan. Se ei suomalaisille käynyt päinsä. Syntyi vilkas keskustelu. Antakaa meidän pitää Lallimme, vaadittiin lehdissä.

Heikkilä tutkailee Lallin myyttiä monesta eri kulmasta ja se tekee kirjasta mielenkiintoisen. Hän käsittelee aihettaan kiihkottomasta, vaan ei tylsästi. Heikkilällä on hauska tapa kertoa, mukana on kosolti huumoria. Hän poimii mukaan hulvattomia yksityiskohtia: Köyliön seudulla paikallinen sähköyhtiö myi Lallin yösähköä ja piispan murhaajan perussähköä. Lallin tarina on elänyt tuhat vuotta, eikä se hevin suostu kuolemaan.

Tämä kirja kävisi oppimateriaalina historian lukutaidosta.

Tuomas Heikkilä: Lalli – kansallismurhaajan muotokuva (Tammi, 2022)

Arvio: 5/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Elina Brotheruksen näyttely Didrichsenin taidemuseossa

Helsingin Kuusisaaressa sijaitsevassa Didrichsenin taidemuseossa on keväällä esillä Elina Brotheruksen valokuvia. Oma suhteeni Brotheruksen taiteeseen on ollut hieman ambivalentti. Arvostan hänen tinkimätöntä tyyliään, mutta usein teokset ovat jättäneet kylmäksi. Mikään sisällä ei ole liikahtanut. Nyt kävi toisin.

Didrichsenin taidemuseon näyttelyssä kaikki osui ja upposi. Näyttelykokemus hipoo täydellisyyttä.

Elina Brotherus on tunnettu valokuvistaan, jossa hän kuvaa itseään. Tai ympäristöä, jonka osana hän itse on. Taidehistoriassa on maailman sivu tehty omakuvia, ja osaltaan Brothruksen taiteen juuret ovatkin syvällä taidehistoriassa. Kuvista voi löytää viittauksia maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaan, miksei myös elokuvahistoriaan. Lisäksi Brotherus on kiinni omassa ajassaan, sillä hän kuvasi selfieitä ennen kuin selfiet edes keksittiin.

Didrichsenin museossa Brotheruksen valokuvat ja museorakennus sulautuvat saumattomaksi kokonaisuudeksi. Osan kuvista Brotherus on kuvannut paikan päällä. Hän on sijoittanut itsensä milloin museorakennuksen olohuoneeseen, milloin uima-altaan reunalle. Hänen tarkkaan rajatuissa ja sommitelluissa kuvissa on erikoista harmoniaa, kun kuvan miljöö löytyy myös kuvan ulkopuolelta.

Ja onhan arkkitehti Viljo Revellin suunnittelema museorakennus taideteos jo itsessään. Hän suunnitteli sen 1950- ja 1960-lukujen taitteessa Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin kotitaloksi. Brotheruksen valokuvat, Revellin moderni arkkitehtuuri, suurten ikkunoiden takana siintävä meri ja pihalla huojuvat hongat luovat lumoavan ilmapiirin.

Brotherus itse kuvailee suhdettaan taloon:

”Rakennuksen kuvaaminen muistuttaa muotokuvan tekemistä: pitää tuoda näkyväksi paikan erityispiirteet ja olemus. Jokaisella talolla on oma sielunsa, ja Didrichsenillä se on taidekokoelma. Kokoelma on ollut olemassa ennen taloa, ja se on ohjannut arkkitehti Viljo Revellin työtä hänen piirtäessään rakennusta.”

Arkkitehtuurilla on ollut suuri vaikutus Brotheruksen teoksiin. Hän on valokuvannut useissa huippuarkkitehtien kohteissa. Myös näitä muita kuvia on esillä Didrichsenin näyttelyssä.

Elina Brotherus – Vierailija Didrichsenillä 28.5.2023 saakka

Suositus: 5/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Ateneumin uusi kokoelmanäyttely

Ateneumin uusi kokoelmanäyttely on nimeltään Ajan kysymys. Se täyttää Ateneumin ensimmäisen ja toisen kerroksen salit. Näyttely korvaa museon edellisen kokoelmanäyttelyn, joka kantoi nimeä Suomen taiteen tarina. Sen sijaan, että kokoelmanäyttely olisi rakennettu kronologisesti esittämään suomalaisen taiteen historiaa, se on jaettu neljään eri teemaan. Teemat ovat Luonnon aika, Kansan kuvat, Moderni elämä sekä Taiteen vallassa. Ne ovat kuin neljä erillistä näyttelyä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ikoniset klassikot Gallen-Kallelasta Edelfeltiin istuvat näihin teemoihin? Ja eivätkä ne aina istuneetkaan. Tuntui paikoitellen, että teos on väkisin sovitettu jonkun teeman alle. Koska pakkohan Ateneumin on näitä suurimpia helmiään pitää esillä.

Toinen epäilykseni oli, että millaisen kuvan yleisö saa suomalaisen taitteen historiasta. Kohderyhmänä kun on paljon ulkomaalaisia ja koululaisia. Miten he näkevät suomalaisen taiteen näiden teemojen kautta?

Valitut neljä teemaa toimivat vaihtelevasti. Parhaiten toimii isoon saliin istutettu ja näyttelyn ykkösteemaksi valittu Luonnon aika. Se kysyy, onko ihminen luonnon herra vai päinvastoin? Millainen on ihmisen valta luontoon nähden? Esimerkiksi asetelmamaalauksissa aikoinaan esiteltiin kuolleita eläimiä. Näin teki Ferdinand von Wright, joka kuvasi kuollutta kyyhkyä vuonna 1867. Mitä tapahtuu, jos kyyhkyn tilalle vaihdettaisiin kuollut ihminen? Olisiko kyse enää asetelmamaalauksesta vai jostain muusta?

Teeman parissa voi tutkia myös sukupuuttoa. Von Wrightin maalauksessa Sikoja ja harakoita on kaksi maatiaissikaa, jollaisia ei enää ole. Tehotuotannon nimissä pitkäkarvaiset maatiassiat ovat jalostettu pois kartalta. Tuskin von Wright ymmärsi maalaavansa kuvaa sukupuuttoon kuolevasta lajista.

Toinen teema, Moderni elämä, esittää nykyaikaa. Se keskittyy modernisteihin, pienellä nykytaide-twistillä. Se esittää kaupungistumisen, dystopiat, teknologian ylivallan, modernin maailman uhat ja pelot. Se on oikein toimiva kokonaisuus.

Taiteen vallassa -teemasta on ehkäpä hankalin saada otetta. Teema nostaa esiin taidekokoelmien keräilijät. Ateneumin museolla on historian saatossa ollut suuri valta kokoelman kartuttajana. Mutta teema nostaa esiin yleisemmin kysymyksen, kenen rahoilla taidetta on hankittu ja ketkä ovat vallankäyttäjiä. Teeman ajatus on hyvä, toteutus hieman hahmoton. Teeman ymmärtäminen vaatii taustatietoa, jota museon peruskävijällä ei ole.

Neljäs teema, Kansan kuvat, on lähtökohdiltaan mielenkiintoisin teema. Se kysyy, keitä me suomalaiset olemme, miltä suomalaisuus taiteessa näyttää. Kultakauden taidetta tehtiin topeliaanisessa hengessä (huom! Topelius oli Ateneumia edeltäneen taideyhdistyksen sihteeri), ja se näkyi taiteessa. Topelius ei kelpuuttanut suomalaisten joukkoon romaneja, saamelaisia tai juutalaisia. Siksi onkin jännittävää nähdä, millaista taidetta rajauksen ulkopuolelle jäi. Ateneumissa on rinnakkain vaalean Ainon vieressä juutalaiset, maahanmuuttajat, homot ja saamelaiset.

Tällä teemalla olisi ollut mielestäni paljon enemmänkin annettavaa, se olisi voinut olla rohkeampi ja räväkämpi. Kyse on kaikkein tärkeimmästä teemasta, mutta nyt se jää vaisuksi. Jos teeman tarkoitus oli herättää kysymyksiä ja keskustelua, niin siihen se on liian sisäsiisti ja pehmeä. Liian ateneummainen – hyvässä ja pahassa.

Ateneumin seinillä on monia tuttuja teoksia, kuten Helene Schjerfbeckin omakuva mustalla taustalla, Eero Järnefeltin Raataja rahanalaiset, Gallen-Kallen Damasquee ja lukuisia muita. Lisäksi esillä on monia vähemmän esillä olleita taideteoksia. Näitä ovat muun muassa Reidar Särestöniemen Punapartainen jänkä, Pirkko Lepistön Kesähypyt ja Essi Renvallin Pojan pää.

Kaikkinensa ihan kelvollinen toteutus tämäkin kokoelmanäyttely. Kyllä suomalaisen taidehistorian voi näinkin esittää. Toisaalta: jos käytössä on Ateneumin 30 000 taideteoksen kokoelma, voiko siinä epäonnistua? Olisin kuitenkin kaivannut teemoihin lisää terävyyttä. Jotain kertoo se, että näyttelystä koottu kirja avaa näyttelyn teemoja paremmin kuin itse näyttely.

Ateneumin kokoelmanäyttely Ajan kysymys avautui 14.4.2023

Suositus: 3/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Annika Lutherin kirja Rukiin viljava historia

On aina inspiroivaa lukea kirjaa, josta paistaa kirjailijan vilpitön innostus aiheeseensa. Aihe voi olla niinkin arkinen kuin ruis. Annika Lutherin tekstistä huomaa, miten hän on sisällä aiheessa, miten intohimoisesti hän siihen suhtautuu ja miten suuren vaivan hän on nähnyt taustatyötä tehdessään.

Lutherin kirja Rukiin viljava historia on nimensä mukaisesti katsaus rukiin tarinaan. Viljan, joka on meille suomalaisille niin rakas ja tuttu. Luther käy tietokirjassaan läpi rukiin historian monesta näkökulmasta. Hän kertoo, miten rikkakasvista tuli viljelykasvi, millainen merkitys sillä on kulttuurihistorian kannalta ja mikä sen taloudellinen merkitys on ollut.

Luther on biologi ja opettaja. Hän on kirjoittanut aikaisemmin muun muassa nuorten romaaneja. Tätä taustaa vasten ei ole yllätys, että hän osaa kertoa vaikeatkin asiat ymmärrettävästi. Hän kirjoittaa soluista ja ekosysteemeistä tavalla, joka uppoaa humanistinkin päähän.

Kiinnostava kysymys on, miksi rukiista tuli pohjoinen ruokavilja. Alkujaan se oli aasialainen rikkakasvi muiden viljojen joukossa. Täsmällistä vastausta ei ole, vaan asiaan on vaikuttanut monikin tekijä. Ruis pitää pakkasesta. Rukiin maku ei ole koskaan viehättänyt etelän väkeä. Välimeren alue on melko konservatiivinen ruokien raaka-aineiden suhteen, se selviää vanhoissa kirjoituksissakin. Eikä asia paljon ole muuttunut, jos muistellaan Silvio Berlusconin nuivia kommentteja suomalaisesta ruuasta.

Mutta pohjoinen mämmiväki tykkää, olemme ottaneet rukiin omaksemme. Meillä myydään McRuis-hampurilaisia, järjestetään Ruisrockia, kansantarinoissa esiintyy rukiin jumala, ruislintu laulaa Eino Leinon runoissa. Ruiskaunokki on kokoomuksen tunnus, ja asia saadaan hieman epäilyttävään valoon, kun muistetaan, että ruiskaunokki oli aikanaan muun muassa Itävallan natsien tunnuksena.

Ruis on ollut agraariyhteiskunnassa tärkeä kasvi. Alavilla mailla hallan vaara on äänestetty suomen kielen kauneimmaksi lauseeksi, mutta taannoin se oli vakava paikka, sadon surma, köyhän kansan painajainen.

Lutherin kirja käsittelee ruista, mutta se on samalla katsaus yleisesti viljanviljelyn historiaan. Kirja oli vuonna 2022 ehdolla Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi. Jokainen kirjan lukenut haluaa tulla haudatuksi ruiskukkien kanssa.

Annika Luther: Rukiin viljava historia (S&S, 2022, suom. Kari Koski)

Arvio: 4/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Noora Vallinkosken romaani Koneen pelko

Noora Vallinkosken esikoiskirja Perno Mega City oli kuin moukarin isku päähän ja Koneen pelko on vähintään yhtä tymäkkää tekoa. Debyytti kuvasi perhe-elämää turkulaisessa Pernon lähiössä, ja siitähän nousi poru, kun joku tunnisti itsensä kirjasta ja vaati Vallinkoskelta hyvitystä. Ehkäpä varmuuden vuoksi Koneen pelko on sijoitettu kuvitteelliseen Aukon kaupunginosaan, Turussa sekin.

Koneen pelko kertoo parikymppisestä Johannasta, Jossukossusta, joka yrittää itsenäistyä ja muuttaa pois perheensä luota. Äiti asuu jo yksin, ja kotiin jäävät tasapainoton isä ja pikkurikoksiin taipuvainen veli. Johanna työskentelee lounasravintolassa ja yrittää päästä yliopistoon opiskelemaan. Eletään jotain 2000-luvun alkua, Johannes Virolaisen kuolema ja Rytsölän veljekset vilahtavat sivulauseissa.

Vaikka pääosassa on nuori naisen alku, aivan yhtä paljon kirja kertoo miehistä. Johanna on ollut poikatyttö, joka haluaa olla kuten veli tai isä. Näille tärkeitä juttuja ovat lätkä ja Tony Halme. Ulkoinen mahtavuus korvaa sisäisen pienuuden. Miehillä on historiallinen painolasti osoittaa kaapin paikka, niin perheessä kuin muissakin sosiaalisissa yhteisöissä. On sanomattomia sääntöjä, nyrkkitappelussa pitää antaa samalla mitalla takaisin. Testosteroni tekee maailmasta hankalan paikan elää. Tyttönä on helpompi elää – vai onko sittenkään?

Koneen pelon keskeinen teema on työläisten arki. Hyvä ei jakaudu tasaisesti ja se näkyy lähiöelämässä. Huono-osaisuus on periytyvää, luokkaerot ovat konkreettiset. Vallinkoski tekee nokkelia ja tarkkanäköisiä havaintoja maailmasta ja osaa kiteyttää ne pieniin lauseisiin. Miehen kunnollisuus mitataan sillä, että olut juodaan seisten. Muut juovat istuen. Johanna kuvaa itseään kenttäpelaajaksi ilman maalivahtia, vastassa on ylivoimainen maailman.

Yhteiskunta on kone, sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Pysyäkseen mukana on opittava maksamaan laskuja automaatilla, suoritettava atk-ajokortti ja harjoiteltava kymmensormijärjestelmä. Kaikki on absurdia: ehjiä polkupyöriä hylätään ja vanhusten ulkoiluttamiseksi pitää käydä kurssi.

Lempilauseeni on:

”Istumme jokirannan penkille, vaikka istuinlaudat ovat kosteita ja tuulee.”

Lause on runollinen ja samalla se kertoo, mikä on työläislikan paikka maailmassa.

Vallinkoski on harvoja tämän päivän työläiskirjailijoita. Hän istuu mainiosti perinteeseen, jonka lippua ovat aikojen saatossa kantaneet Alpo Ruuth, Lassi Sinkkonen ja Pirjo Saisio. Vallinkosken ilmaisu on jo Perno Mega Cityn ensimmäisiltä sivuilta lähtien ollut omaleimaista. Hänellä on omaehtoinen, kaunistelematon ja tinkimätön tapa kuvata maailmaa. Lauseet ovat hiottuja ja mietittyjä.

Vaikka Vallinkosken maailma on näennäisesti lohduton, pystyn kuitenkin näkemään hänen nenänsä päällä himmeät huumorilasit, joiden läpi hän katsoo.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko (Atena, 2022)

Arvio: 5/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Näyttelyarvio: Generation 2023 -näyttely Amos Rexissä

Amos Rex -museo on täynnä nuorta luovuutta ja intoa. Generation 2023 -näyttelyyn on koottu lähes 60 teosta nuorilta taiteilijan aluilta. Joka kolmas vuosi järjestettävä näyttely kerää yhteen nuorten taidetta, jotka on valittu avoimen haun kautta. Raatia johti koreografi ja ohjaaja Ima Iduozee.

Valinta lienee ollut vaikea. Teosehdotuksia tuli yhteensä 1004 kappaletta. Niistä valikoitui näyttelyyn 50 taiteilijaa tai työparia, ikähaarukaltaan 15-23-vuotiaita.

Esillä on monipuolinen kattaus eri tekniikoilla toteutettua taidetta. Mukana on valokuvaa, veistoksia, installaatioita, videoita ja tekstiilitaidetta. Taiteilijoiden teemat pureutuvat tämän ajan ilmiöihin: luontoon, sukupuoli-identiteettiin, kasvukipuihin, digitalisaatioon, työelämään ja opiskeluun. Huumoria ei ole unohdettu, kuten vaikkapa Heini Laaksosen sarjakuvamaiset maalaukset osoittavat.

Nostan muutaman taiteilijan esille.

Olivia Viitakangas kuvaa teoksellaan Sirpaleenkerääjä työelämän järjettömyyttä. Hän kuvaa valokuva-installaatiollaan kuvitteellista sirpaleenkerääjän ammattia. Teoksessa hän kuvaa työhaastattelua, työtä ja sen lopputulosta. Se on mainio kommentti siihen, miten älyttömiä työtehtäviä nykymaailmassa voi olla. Vaikka sirpaleenkerääjän ammattia ei ole olemassa, monia yhtä turhanpäiväisiä ammatteja on. Ei ole niin, että kaikki työ on samanarvoista ja tärkeää.

Mariia Sennikovan teoskokonaisuus on nimeltään Zoomkasvot. Hän on maalannut teossarjan suttuisista kasvoista webkameran ääressä. Ne kuvaavat yhteyksien pätkimistä etäkokouksissa. Sennikova kertoo, että hän koki pandemian aikana suurta eristäytyneisyyden tunnetta. Yhteydet toisiin ihmisiin olivat epämääräisiä. Tätä kaikkea hän kommentoi Zoomkasvot-teoksella.

Nostetaan esiin vielä Alfred Aallon valokuvasarja Hame kuuluu kaikille. Kolmen valokuvan sarja kuvaa Aallon tuntemuksia omasta sukupuoli-identiteetistään. Kuvissa hän esiintyy hameessa. Hänen mielestään jokaisen pitäisi pystyä olemaan oma itsensä, ilman pelkoa ja häpeää. Ei ole kaikille itsestään selvää, joten siksi asiasta on hyvä muistuttaa.

Tällaisilla nuorten taiteilijoiden kokoelmanäyttelyillä on uhkansa ja mahdollisuutensa. Uhkana on tietysti se, että tekijät eivät ole valmiita taiteilijoita, kaikilla on kehittämistä ja kasvamista taiteilijoita. Monien kohdalla ilmaisutyyli on kankeaa. Ajatukset hakevat vielä muotoaan. Vaikka ajatus olisi kirkkaana päässä, nuorella ei välttämättä ole vielä taitoja toteuttaa sitä taiteen kautta. Tai päinvastoin: Taiteilija voi olla teknisesti jo hyvin taitava, mutta ajatus päämäärästä ei ole kirkkaana. Tämä kaikki voisi johtaa latteaan ja laadultaan ala-arvoiseen näyttelyyn.

Mutta ei. Näyttelyn raati, kuraattori ja ennen kaikkea siihen osallistuneet taiteilijat välttävät tällaiset sudenkuopat, lähes kokonaan. Toki näyttely on epätasainen, mutta sitä on vaikea näistä lähtökohdista välttää. Tietty epätasaisuus tekee näyttelystä myös viehättävän ja yllättävän. Koskaan ei tiedä, minkälainen teos nurkan takana odottaa.

Näyttely on virkistävä läpileikkaus ja dokumentti omasta ajastamme. 15 vuotta sitten nuoret tekivät täysin erilaista taidetta, ja varmasti 15 vuoden kuluttua näemme jälleen jotain uutta. Tämä näyttely on kiinni juuri tässä ajassa ja siksi hyvin tarpeellinen.

Generation 2023 -näyttely Amos Rexissä 20.8.2023 saakka.

Suositus: 4/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Hans Rosenfeldtin kirja Surman susi

Kirjan aloitus on tyrmäävä. Metsästä löydetään myrkytetty susi. Tutkimuksissa paljastuu, että susi on syönyt ihmisen lihaa. Hans Rosenfeldt taitaa jännäreiden aloittamisen jalon taidon. Se tässä kirjassa onkin kaikkien parasta. Hyvä laku tempaisee mukaansa ja kantaa pitkälle, vaan ei aivan loppuun saakka.

Surman susi on Rosenfeldtin ensimmäinen oma romaani. Hän on toiminut käsikirjoittajana muun muassa suuren suosion saavuttaneessa Silta-sarjassa, jossa Saga Noren ja Martin Rohde ratkovat rikoksia Ruotsin ja Tanskan rajamaastossa. Lisäksi Rosenfeldt on yhdessä Michael Hjortin kanssa luonut kirjasarjan Sebastian Bergmanista, joka sekin on varsin menestynyt. Ei siis mikään aloittelija, vaikka kyseessä onkin hänen ensimmäinen kokonaan itse kirjoittamansa dekkari.

Siinä missä Silta-sarjassa liikutaan Tanskassa ja Ruotsissa, Surman susi sijoittuu pohjoiseen Haaparantaan ja kirjassa liikutaan Ruotsin ja Suomen väliä. Huumelasti ja rahatukku ovat kateissa ja ammattitappaja saapuu selvittelemään sotkua. Päähenkilö on keski-ikäinen poliisi Hanna, joka saa avukseen suomalaisen etsivän.

Surman susi on melko tyypillinen tämän päivän nordic noir -mysteritrilleri, jossa alkuasetelman jälkeen tulee lisää ruumiita ja jokaisella henkilöllä on jotain salaisuuksia taustallaan. Rosenfeldtin kerronta on sujuvaa ja suoraviivaista. Henkilöitä on paljon ja vaatii lukijalta melkoista keskittymiskykyä, jotta juonen käänteissä pysyy mukana. Loppua kohden monimutkainen juoni alkaa sotkeutua omaan näppäryyteensä, eikä muoto kunnolla pysy kasassa. Tarina saattaisi rullata paremmin tv-sarjana tai elokuvana.

Rosenfeldtin luoma maailma on kovin pessimistinen. Jokaisella henkilöllä on omat murheensa, jotka painavat: petoksia, rikoksia, sairauksia, vankilaa. Keskeinen teema on unelma paremmasta elämästä. Yksi haluaa pysyä kaidalla tiellä, toinen vauraampaa elämää, kolmas parisuhteensa kuntoon. Lopulta mikään ei kuitenkaan muutu. Rosenfeldtin maailma on kuin hieman vinksalleen nyrjähtänyt ruotsalainen kansankoti.

Hans Rosenfeldt: Surman susi (Otava, 2020)

Arvio: 3/5

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Kirja-arvio: Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa

Joel Haahtelan pienoisromaani on lumoava pieni suuri kirja. Teos kertoo kirjastonhoitajasta, joka uskoo elävänsä viimeisiä hetkiään. Hän lähtee Englantiin Yorkshiren rannikolle tapaamaan etäistä tuttuaan, vanhaa venäläistä emigranttia Sergeitä. Miehiä yhdistää intohimo perhosiin. Päähenkilön tarkoitus on ikuistaa perhosia vanhalla akvarelli- ja kuparipainatustekniikalla. Hän haluaa jättää elämästään jotain jälkeensä.

Päähenkilön ja Sergein elämää kerrataan muistojen ja takaumien avulla. Niistä sirpaleista muodostuu valittu tarina henkilöiden menneisyydestä: nuoruuden rakkaudet, vankileirit, hajonneet perheet.

Sergein kautta avautuu kiinnostavia ajatuksia Venäjän historiasta. Venäläiset eivät kokeneet renessanssia, eivätkä luonut järjestelmällistä filosofiaa. Ehkä siellä ei siksi ymmärretä yksilön ja yksilönvapauden päälle. Koska siellä ei ole ollut demokratiaa, he eivät myöskään ole kokeneet aikaa ennen demokratiaa. Silti nostalgia on tärkeä osa elämää.

Yö Whistlerin maalauksessa viittaa englantilaiseen 1800-luvun maalariin James McNeill Whistleriin, joka maalasi kiisteltyjä yökuvia. Sergein kodin seinällä on yksi laadukas Whistler-kopio. Päähenkilön mukaan Whistlerin yö rinnastuu pyhyyteen, jota on ikoneissa. Molemmissa tekijä on taka-alalla ja keskiöön nousee varsinainen asia, ikoneissa pyhyys ja Whistlerin maalauksessa yö.

Pidempään Haahtelaa seuranneet kenties muistavat, että perhoset ovat olleet ennenkin hänen kirjoissaan keskeisinä teemoina. Vuonna 2006 hän julkaisi kirjan Perhoskerääjä. Siinä on paljon samoja elementtejä kuin tuoreessa kirjassa: matka Eurooppaan, intohimo perhosiin, luonnon kuvailua, minimalismia.

Yö Whistlerin maalauksessa on mietteliäs ja viisas. Se on kiehtovan ristiriitainen: samaan aikaan minimalistinen ja runsas, teemat ovat syviä mutta kerronta kepeää. Se on kirja, jonka äärellä elämä hidastuu.

Suosikkilauseeni:
”Olihan melko ristiriitaista, että ihminen syntyi maailmaan tyhjänä tauluna, joka täytettiin joukkoon kuulumisen pakolla, ja loppu­elämä kului irti pyristelemiseen, sillä jokaisen sisimmässä eli halu tulla autenttisemmaksi ihmiseksi. Tuota ongelmaa ei kukaan päässyt pakoon.”

Olen intohimoinen Helsingin historian harrastaja, ja siihenkin puoleen Haahtelan kirja toi uutta. En ole tiennyt, että Suomenlinna on arvokas syreeni-kohde. Augustin Ehrensvärd toi syreenit Suokkiin 1700-luvulla ja niitä on edelleen saari pullollaan. Olen paljon kierrellyt Suomenlinnassa, mutta keskittynyt yleensä rakennus- ja sotahistoriaan. Nyt näkee syreenipensaatkin uusin silmin.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa (Otava)

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather