Noora Vallinkosken esikoiskirja Perno Mega City oli kuin moukarin isku päähän ja Koneen pelko on vähintään yhtä tymäkkää tekoa. Debyytti kuvasi perhe-elämää turkulaisessa Pernon lähiössä, ja siitähän nousi poru, kun joku tunnisti itsensä kirjasta ja vaati Vallinkoskelta hyvitystä. Ehkäpä varmuuden vuoksi Koneen pelko on sijoitettu kuvitteelliseen Aukon kaupunginosaan, Turussa sekin.
Koneen pelko kertoo parikymppisestä Johannasta, Jossukossusta, joka yrittää itsenäistyä ja muuttaa pois perheensä luota. Äiti asuu jo yksin, ja kotiin jäävät tasapainoton isä ja pikkurikoksiin taipuvainen veli. Johanna työskentelee lounasravintolassa ja yrittää päästä yliopistoon opiskelemaan. Eletään jotain 2000-luvun alkua, Johannes Virolaisen kuolema ja Rytsölän veljekset vilahtavat sivulauseissa.
Vaikka pääosassa on nuori naisen alku, aivan yhtä paljon kirja kertoo miehistä. Johanna on ollut poikatyttö, joka haluaa olla kuten veli tai isä. Näille tärkeitä juttuja ovat lätkä ja Tony Halme. Ulkoinen mahtavuus korvaa sisäisen pienuuden. Miehillä on historiallinen painolasti osoittaa kaapin paikka, niin perheessä kuin muissakin sosiaalisissa yhteisöissä. On sanomattomia sääntöjä, nyrkkitappelussa pitää antaa samalla mitalla takaisin. Testosteroni tekee maailmasta hankalan paikan elää. Tyttönä on helpompi elää – vai onko sittenkään?
Koneen pelon keskeinen teema on työläisten arki. Hyvä ei jakaudu tasaisesti ja se näkyy lähiöelämässä. Huono-osaisuus on periytyvää, luokkaerot ovat konkreettiset. Vallinkoski tekee nokkelia ja tarkkanäköisiä havaintoja maailmasta ja osaa kiteyttää ne pieniin lauseisiin. Miehen kunnollisuus mitataan sillä, että olut juodaan seisten. Muut juovat istuen. Johanna kuvaa itseään kenttäpelaajaksi ilman maalivahtia, vastassa on ylivoimainen maailman.
Yhteiskunta on kone, sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Pysyäkseen mukana on opittava maksamaan laskuja automaatilla, suoritettava atk-ajokortti ja harjoiteltava kymmensormijärjestelmä. Kaikki on absurdia: ehjiä polkupyöriä hylätään ja vanhusten ulkoiluttamiseksi pitää käydä kurssi.
Lempilauseeni on:
”Istumme jokirannan penkille, vaikka istuinlaudat ovat kosteita ja tuulee.”
Lause on runollinen ja samalla se kertoo, mikä on työläislikan paikka maailmassa.
Vallinkoski on harvoja tämän päivän työläiskirjailijoita. Hän istuu mainiosti perinteeseen, jonka lippua ovat aikojen saatossa kantaneet Alpo Ruuth, Lassi Sinkkonen ja Pirjo Saisio. Vallinkosken ilmaisu on jo Perno Mega Cityn ensimmäisiltä sivuilta lähtien ollut omaleimaista. Hänellä on omaehtoinen, kaunistelematon ja tinkimätön tapa kuvata maailmaa. Lauseet ovat hiottuja ja mietittyjä.
Vaikka Vallinkosken maailma on näennäisesti lohduton, pystyn kuitenkin näkemään hänen nenänsä päällä himmeät huumorilasit, joiden läpi hän katsoo.
Noora Vallinkoski: Koneen pelko (Atena, 2022)