Kategoria: arviot

Jörn Donnerin kuoleman jälkeen hänen jäämistöstään löytyi suuri määrä valokuvia. Mies oli todellinen kulttuurimammutti ja tunnettiin elokuvaohjaajana, näyttelijänä, kirjailijana ja poliitikkona – mutta ei häntä valokuvaajaksi ole mielletty. Siksi on hyvin virkistävää nähdä hänestä tämäkin puoli. Hakasalmen huvilassa on esillä kahdessa kerroksessa Donnerin kuvia, joita hän otti 1950- ja 1960-luvulla ulkomaan matkoillaan.

Aluksi olin hieman skeptinen. Sotien jälkeen kameroiden tekniikka parani ja hinnat laskivat. Donner on hankkinut 1950-luvulla kameran ja alkanut räpsiä kuvia, kuten monet muutkin tuon ajan suomalaiset. Ovatko kuvat päätyneet museon seinälle vain sen takia, että ne otti itse herra Donner?

Tietysti Donner on kiinnostava nimi, mutta ei tässä pelkällä nimellä ole ratsastettu. Kuvien esteettinen taso on hyvin korkea. Ei näyttelyä pelkästään nimen takia ole puskettu kasaan. Hän on ollut hyvin lahjakas valokuvaaja.

En tiedä, miten paljon Donner oli nähnyt sotien jälkeisten amerikkalaisten tai ranskalaisten valokuvaajien töitä (kuten Robert Frank, Diana Arbus, Robert Doisneau), mutta samankaltaisia vaikutteita hänen kuvissaan on.

Donner on kuvannut kaupunkikuvia, maisemia, nyrkkeilyotteluita ja mielenosoittajia. Osa kuvista on puhkipalaneita, suttuisia tai epätarkkoja. Se tuo kuviin tiettyä rosoa. Hauskaa, että niitäkin on mukana näyttelyssä.

Parhaimmillaan Donner on ihmisten kuvaajina. Hän näki ihmiset yksilöinä. Monissa kuvissa on vain yksi ihminen: mies katsoo näyteikkunaa, nainen kerää roskia, joku yrittää seistä päällään. Jos Donner kuvasi väkijoukkoja, hän saattoi taltioida tilanteen, jossa joku juuri vilkaisee kameraan. Mielenosoittajat eivät ole iso massa, vaan kuva tarkentuu pariin henkilöön. Kuvissa ei poseerata, ne ovat usein pieniä arjen hetkiä.

Onpa kuviin tallentunut myös julkisuuden henkilöitä, kuten elokuvaohjaaja Vittorio de Sica ja näyttelijä Harriet Andersson. Eräässä kuvassa on Kennedy juuri ennen kuolemaansa.

Hakasalmen huvilan alakertaan on koottu kuvia Euroopasta ja se on kiinnostavampaa kuin yläkerran kuvat Etelä-Amerikasta, Intiasta ja muualta Euroopan ulkopuolelta. Ne ovat ehkä aikanaan näyttäneet eksoottisilta, mutta sitä arvoa niissä ei enää ole. Kaikki nykyään tietää, miltä Intian kaduilla näyttää.

Donner oli eläessään mielellään esillä ja tapahtumien keskipiste. Näyttely esittelee sen, millainen hän oli kameran takana. Hänen kuvissaan on intohimoa ja laatua. Ne ovat taiten rajattuja sekä teknisesti että sisällöltään. Kyllä nämä kuvat ovat näyttelynsä ansainneet.

Eri asia sitten on, onko Helsingin kaupunginmuseon tehtävä esitellä valokuvia Euroopasta ja kehitysmaista. Tietysti Donner oli leimallisesti helsinkiläinen, joten se olkoot riittävä puolustus. Ja kuin pienenä puolustuspuheena museo esittelee yhdessä huoneessa Donnerin Helsinkiin liittyviä lyhytelokuvia.

Jörn Donner – Matkalla 1951–68, Hakasalmen huvilassa 3.9.2023 saakka

Suositus: 4/5

by

Taiteilija Daniel Steegmann Mangrane on Kiasman kevään suuri kansainvälinen nimi. Espanjalaisen näyttely levittäytyy museon kahteen ylimpään kerrokseen. Salit ovat täynnä värejä ja yksityiskohtia, ääniä ja kuvia, staattista ja dynaamista. Taiteilija itse kuvailee, että museon pitää olla muutakin kuin esineiden näyttämistä ja säilytystä varten.

Kiasman viides kerros on kuin unimaailma. Lattia on päällystetty värikkäällä matolla, sinertävä valo täyttää koko tilan. Daniel Steegmann Mangranen näyttelyssä on oikeastaan kaksi juonnetta: illuusiot sekä ihmisen ja luonnon suhde.

Mikään ei ole miltä näyttää

Näyttelyä voi lähestyä aistien kautta, ennen kaikkea näköaistin. Kaikki, mitä siellä näkee, on suhteellista ja näkökulmasta riippuvaista. Aistit pettävät, kaikki on jotain muuta, miltä ensin vaikuttaa. Aistien kyseenalaistaminen onkin Steegmann Mangranen keskeinen päämäärä.

Seinille kiinnitettyjen hologrammien kuvat vaihtuvat, kun niitä katsoo eri kulmista. Samoin pyöreän peilipöydän maisema. Valonauhat reagoivat ihmisten liikkeisiin. Elokuvasta löytyy sauvasirkka vasta, kun se liikkuu. Itse asiassa koko viides kerros vaihtaa väriään vuorokauden vaihtelujen mukaan. Pieneen huoneeseen voi mennä puristamaan appelsiinimehua, joka värispektrien takia näyttää siellä erilaiselta kuin normaalisti.

Aistiharhojen näkökulmasta näyttely on hyvin kartesiolainen: kun aistit pettävät, voiko mihinkään luottaa? Eikö maailma olekaan sellainen, jollaisena sen näen?

Vaikka Steegmann Mangranen näyttely on tältä osin filosofinen ja jännittävä, herää kysymys, onko tässä oikein mitään uutta ja erikoista. Eikö näitä silmänkääntötemppuja ole nähty iät ja ajat?

Ihmisen suhde luontoon

Steegmann Mangranen toinen keskeinen teema on ihmisen suhde luontoon. Aihetta käsitellään monilla tavoin ja se tuntuu olevan taiteilijalle hyvin rakas teema. Kuten monille muillekin taiteilijoille viimeistään IPCC:n raporttien jälkeen. Steegmann Mangranen teokset tosin ovat pitkältä aikaväliltä, vanhimmat jo viime vuosisadan puolelta, eli paljon ennen viimeisimpiä ilmastoraportteja.

Steegmann Mangrane on syntynyt vuonna 1977 Kataloniassa, mutta asunut pitkään Brasiliassa. Molemmat maat ovat näyttelyssä läsnä. Steegmann Mangranen on kuvannut sademetsiä ja lapsuutensa maisemia Kataloniassa. Hiekkadyyni rinnastuu rahavirtoihin. Näyttely sisältää monia pieniä oivalluksia.

Steegmann Mangrane kertoo kokevansa, että ihminen ja luonto ovat yhtä. Itse koin hänen näyttelynsä toisin. Siellä luonto oli objekti, kohde, jota on dokumentoitu eri välineillä, kuten still-kameralla ja videolla. Ajatus siitä, että luonto ja ihminen olisivat yhtä, kääntyi jotenkin päälaelleen.

Näyttely jättää hämmentyneen tunteen. Mikä on lopulta ihmisen ja luonnon välinen suhde? Pitäisikö ihmisen villiintyä bangladeshilaisen paariakoiran tavoin, että saisimme luontosuhteemme kuntoon? Taiteilija tuntuu olevan itsekin yhtä hämillään. Mitään vastauksia näyttely ei tarjoa. Pelkästään pureskeltavaa – ja appelsiinimehua.

Daniel Steegmann Mangranen näyttely A Leaf Shapes the Eye
Kiasmassa 31.3.-10.9.2023

Suositus: 3/5

by

Lontoossa asuvan Richard Osmanin Torstain murhakerho oli valtava korona-ajan menestys. Kirjaa ja sen jatkoa myytiin miljoonia ja teos kohosi myyntilistojen kärkipäähän. Menestykseen vaikutti varmasti myös se, että Osman on etenkin kotimaassaan tunnettu tv-kasvo. Hän on tuottanut ja juontanut lukuisia menestyssarjoja.

Miehen tv-tausta tuntuu myös kirjassa. Se on rakenteeltaan, juoneltaan ja lähtökohdiltaan hyvin elokuvamainen. Jokaisen kohtauksen pystyy kuvittelemaan tv-sarjan kohtaukseksi.

Kirjan lähtökohta on herkullinen. Rauhallisessa eläkeläiskylässä neljä ystävää kokoontuu torstaisin ja yhdessä he leikkisästi ratkovat vanhoja murhamysteereitä. Eräs heistä saa suhteillaan haltuunsa poliisin tutkintamateriaalia. Yhtäkkiä seniorikylän rauha järkkyy, kun alueella tapahtuu murha. Tietysti Torstain murhakerhon ystävykset sotkeutuvat tapaukseen korviaan myöten.

En paljasta juonikuviosta sen enempää. Kirjassa on lukuisia henkilöitä ja uudet juonenkäänteet seuraavat toisiaan. Ehkäpä juuri henkilöt ovat kirjan parasta antia. Viehättävyys syntyy ristiriidasta, kun eläkeläismammat ja -papat leikkivät James Bondia. Seuraa monenlaisia hauskoja ja yllättäviä hetkiä.

Osmanin kirjaa on kuvailtu cozy crimeksi ja hyvän mielen dekkariksi. Miksipäs ei. Ehkä nuo termit sopivat juuri tähän kirjaan.

Mutta lopulta Torstain murhakerho tuottaa pettymyksen. Mitä pidemmälle teos etenee, sen junnaavammaksi tarina menee. Se hukkaa ne kaikki lupaukset, joita alkuasetelma tarjoaa. Juoni menee liian mutkikkaaksi ja epäiltyjä alkaa olla liikaa. Aina kun tarina olisi saamassa luontaisen loppunsa, se kerää vielä lisää kierroksia ja lähtee uusille urille.

Torstain murhakerho on kirja, josta haluaisin pitää enemmän.

Richard Osman: Torstain murhakerho (Otava, 2021)

Arvio: 2/5

by

Kaupungin kaduilla kulkiessa kannattaa välillä nostaa katsetta. Rakennuksien seinissä sinua tuijottavat monenlaiset menninkäiset ja otukset. Juha Ilonen on koonnut valtavaan Julkisivustakatsojat-teokseensa Helsingin julkisivujen taideteoksia.

Ilonen on nähnyt suurenmoisen vaivan kirjaa tehdessään. Lopputuloksena on monen tiiliskiven painoinen ja lähes 500-sivuinen järkäle. Kirja on visuaalisesti kaunis ja sitä ryydittää sadat valokuvat, joista useat on kuvattu dronella, sillä monet talojen taideteoksista sijaitsee korkealla, lähellä katonharjaa.

Julkisivujen koristelua on tehty Helsingissä jo empireajoista alkaen, mutta kaikkein koristeellisinta aikaa vietettiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun uusrenessanssin ja jugendin parissa. Uusrenessanssikauden taideteokset olivat hyvin klassisia, kuten vaikkapa Säätytalon ja Kansallisarkiston julkisivut todistavat. Jugend puolestaan toi taiteeseen leikkisyyttä, jota ammennettiin Suomen mytologiasta, luonnosta ja historiasta.

Ilonen esittelee kirjassaan satoja erilaisia taideteoksia ja niiden tekijöitä. Osa tekijöistä jää tuntemattomiksi, mutta tunnetuimpien joukossa on Suomen eturivin taiteilijoita, esimerkiksi Walter Runeberg ja Robert Stigell. Kovin vähän naisia on joukossa. Pohjolan talon vuolukiviukkoja veistellyt Hilda Flodin on harvojen joukossa.

Mielenkiintoinen ja unohtunut nimi on norjalainen Hans Uthuslien. Hän teki julkisivuveistoksia moniin 1900-luvun alun jugenrakennuksiin, joista mainittakoot vaikkapa Kansallisteatteri ja Nylands Nation.

Juha Ilonen on ammatiltaan arkkitehti ja hän harrastaa valokuvausta. Molemmat, sekä ammatti että harrastus, tulevat hyvin esiin kirjassa. Ilonen on tehnyt suuren kulttuurityön keräämällä julkisivutaidetta yksiin kansiin. Tämä teos on kaikkien Helsingin historian harrastajien must-teos ja kirja, joka tulee elämään pitkään.

Juha Ilonen: Julkisivustakatsojat – ihmis- ja eläinhahmot Helsingin arkkitehtuurissa (Atlas Art, 2021)

Arvio: 5/5

by

Turun palo oli koko Suomen historian suurin kaupunkipalo. Loimu näkyi Etelä-Pohjanmaalle saakka. Tuhkaa, paperisilppua ja seteleitä laskeutui Sauvoon ja Paraisille. Ihmiset pakenivat Turun tähtitorninmälle ja katsoivat sieltä, miten kaupunki paloi poroksi. Sen on täytynyt olla aikalaisille hyvin järkyttävä kokemus.

Tutkija Hannu Salmi on paketoinut tragedian kirjaksi Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827. Kirjan nimi tulee siitä, että Salmen keskiössä ovat ihmiset ja heidän kokemuksensa palosta. Kirjassa kerrotaan, millaisia vaikutuksia palolla oli aikalaisiin. Hyvin hän siinä onnistuu, ja kirja oli Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2022.

Topelius kirjoitti Maamme-kirjassa:

”Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla Aningaisten kadun varrella, Aurajoen oikealla puolella, oli puhdistanut talia; — tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi palamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa.”

Fake news. Hannu Salmi kuvailee herkullisesti, miten palon jälkeen oikeudessa riideltiin ja syyteltiin ketä milloinkin. Keitettiinkö talia, varastoitiinko pihalla tervaa? Lopulta syytä tai syyllistä Turun paloon ei saatu selville. Kansalla oli oma käsityksensä. Huhu kiiri läpi kaupungin, että Hellmanin palvelustyttö oli käsitellyt tulta huolimattomasti. Se käsitys elää vieläkin voimakkaana. Topeliuksellakin jäi aikanaan faktan tarkistukset kesken.

Luultavimmin palo syttyi savupiipun kipinästä, joka lensi naapuritalon katolle. Huonoa tuuriakin oli. Syksyisenä iltana pohjoistuuli yltyi myrskyksi, joka antoi tulelle vauhtia.

Paikan päällä Turussa paloa olivat todistamassa muun muassa J. V. Snellman ja Frederika Runeberg (silloin vielä Tengström). He kenties olivat näkemässä ja kuulemassa, miten Turun tuomiokirkon kellot putosivat tornista alas ja urut romahtivat ja sulivat yhdeksi massaksi.

Palo tuhosi kolme neljäsosaa kaupungista. Kaupungin 14 000 asukkaasta noin 11 000 jäi kodittomaksi.

Kyseessä oli Suomen ensimmäinen ympäri maailmaa levinnyt uutinen. Palosta uutisoitiin Ranskassa ja Australiassa.

Hannu Salmi: Tunteiden palo (Otava, 2022)

Arvio: 4/5

by

TEATTERIARVIO. Okko Leon näytelmä Ateria KOM-teatterissa jättää katsojan melko hämmentyneeksi. Siitä on vaikea sanoa, mitä ajatella ja miten siihen pitää suhtautua. Juho Milonoff ja Niko Saarela esittävät hampurilaisravintolan työntekijöitä, jotka huutavat, kiroilevat ja meuhkaavat tunnin ja 40 minuuttia.

Tarinan lähtökohta on herkullinen. Meke tulee ensimmäistä päivää töihin ja grillissä kaksi vuotta työskennellyt Koistinen näyttää hänelle kaapin paikan. Hiljalleen valta-asetelma kääntyy päälaelleen, kun Mekestä tulee vuoropäällikkö.

Molemmat työntekijät ovat itsekeskeisiä ja omahyväisiä oman edun tavoittelijoita, jotka eivät osaa nähdä tätä hetkeä kauemmaksi. He ovat välinpitämättömiä, eivätkä muut ihmiset merkitse heille mitään. Solidaarisuus ja kollektiivisuus ovat täysin vieraita asioita heille, eivätkä he edes osallistu lakkoon, koska se ei vaikuta heidän akuuttiin hyvinvointiinsa mitenkään. Asiakkaat ovat heille pokia, lihapäitä, vammasia ja homoja, joiden hampurilaisiin voidaan sylkeä.

Mutta mikä heistä on tehnyt niin itsekeskeisiä? Sen syitä ja seurauksia näytelmä ei kykene selittämään. Se antaa vihjeitä, että asiat päätetään ”tornissa” ja työntekijät ovat pelinappuloita ja ylhäältä ohjailtavissa, jonka kautta he ovat vain osa työelämän rakenteita. Se on selityksenä aika heppoinen.

Heidän teoillaan ei myöskään ole katsojaa tyydyttäviä seurauksia. Ainoa seuraus on, että kaikki jatkuu heidän kohdallaan ennallaan ja he ovat tekojensa seurauksena tuomittu jatkamaan omaa pientä ja ikävää elämäänsä. He ovat työelämän ja oman itsensä uhreja, mutta eivät kuitenkaan osaa uhriutua. No, kohtalo sekin.

Näytelmä toimii hyvin yksissä lavasteissa, joita ei esityksen aikana muutella. Milonoff ja Saarela ovat näytelleet niin usein yhdessä, että heidän keskinäiset kemiansa ja liikeratansa toimivat saumattomasti yhteen ja sitä on ilo katsoa.

Ateria on viihdyttävä paketti, mutta jotenkin näytelmästä jää välityön maku. Siinä sopassa olisi ollut aineksia paljon tarkkanäköisempäänkin työelämän kuvaukseen.

Näytelmän ensi-ilta oli 21.10.2018.by

 

TEATTERI-ARVIO. Legendaarisen Peacockin katsomossa on vuosien saatossa tullut nähtyä monenmoista revyytä, ja usein on ollut iltoja, jolloin ei ole irronnut kuin vaivautunutta hymyä.

Mutta Maailmanlopun revyy on toista maata. Se vie revyyn uudelle tasolle, ainakin jos miettii Peacockissa nähtyjä kappaleita. Suomen Komediateatterin tuottaman Maailmanlopun revyyn ansio on siinä, että se tekee parodiaa vanhasta UIT-vetoisesta ja aikansa eläneestä revyyperinteestä. Se nauraa perinteelle, ei ilkeillen vaan lempeästi virnistäen, ja osaa se nauraa myös itselleen.

Maailmanlopun revyyn tekijäkaarti on mainio. Lavalle marssitetaan muun muassa Riku Nieminen, Krisse Salminen, teatterin henkinen johtaja Kiti Kokkonen ja koko show’n varastava erinomainen komedienne Niina Lahtinen.

Käsikirjoitustyöryhmästä löytyy edellisten nimien lisäksi muun muassa Uutisvuotoa ja Pasilaa kirjoittanut Atte Järvinen ja Suomi-komedian kenties innovatiivisin mies tällä hetkellä, Joonas Nordman. Ohjauksesta vastaa Siskonpeti-sarjan parissa kunnostautunut Anna Dahlman.

Revyyn teemana on nimensä mukaisesti maailmanloppu, jota käsitellään erilaisten sketsien ja laulujen kautta. Välillä lavalla nähdään ajankohtaisia hahmoja, kuten Kimi Räikkönen kirjoittamassa kirjaa Kari Hotakaisesta ja Laura Huhtasaari plagioimassa kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksia.

Esityksen kohokohdiksi nousevat Kiti Kokkosen ja Antti Langin Napakymppi-biisi, joka on sovitettu Johnny Cashin ja June Carterin Jackson-kappaleen pohjalta sekä Antti Tuiskun Rahan takii -biisistä tehty taistolaisversio.

On revyyssä myös suvantovaiheensa, eikä jokainen vitsi osu maaliin, mutta kaikkinensa kasi plussan teatteria ja täyden kympin revyytä.

[useful_banner_manager banners=1 count=1]by

 

KIRJA-ARVIO. Kummitukset ovat jännittävää höpönlöpöä, mutta kummitustarinat totisinta totta. Kummitustarinat ovat aikojen saatossa kuvastaneet pelkoja ja toiveita. Ne ovat myös kertoneet hyvän elämän standardeista. Jos joku elää huonon elämän ja tekee vaikka itsemurhan tai rikoksen, hänen levoton sielunsa saattaa tulle kummittelemaan. Tai jos jokin teko on jäänyt keskeneräiseksi. Hyvän elämän ja kuoleman kokeneet sielut eivät tule meitä häiritsemään.

Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola ovat paketoineet kirjaksi Helsingin kummitustarinat. Opuksen nimenä on Helsingin henget – opas aaveiden pääkaupunkiin. Tekijät ovat perehtyneet aiheeseen pohjia myöten. Kouvola on teologiaan perehtynyt väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Kairulahti on tutkinut kummitustarinoita Helsingin kaupunginmuseossa.

Kirjan suureksi ansioksi pitää mainita se, että kirjoittajat ovat nostaneet erinomaisesti esiin kummitustarinoiden piirteitä, jotka liittyvät nimenomaan Helsinkiin. Helsinki on ollut pitkän varuskuntakaupunki, joten sotilaiden kummitukset ovat tiiviisti läsnä kaupungissa. Vallisaaressa kummittelee päätön eversti, joka kenties on Viaporin kapinaa johtanut ja siksi hirtetty sotilas. Suomenlinnassa nuori pari yritti hukuttautua lampeen, mutta nainen pelastettiin ja sotilas hukkui. Tunnontuskissaan naisen on nähty kummittelevan siellä ja hänen nilkkansa saattaa vilahtaa lammenpinnalla. Nimeksi lammelle on annettu Lemmenlampi.

Tietysti kaikilla varteenotettavilla teattereilla on omat kummituksensa, ja kirjassa on kerrottu mm. Aleksanterin teatterin ja Kansallisteatterin kummituksista. Lisäksi sarjamurhaaja Matti Haapojan surmaaman kurtisaanin vuokraemäntä perii öisin rahojaan Albertinkadulla. Kaikkinensa kirjassa on esiteltynä noin 30 kummitustarinaa Helsingistä. Kirjassa on myös kartat, joiden avulla voi kiertää kummituspaikkoja.

Nykypäivänäkin jotkut kummitustarinat elävät sitkeinä ja uusiakin syntyy, mutta ison osan kummitustarinoista on korvannut urbaanit legendat eli kaupunkitarinat. Ne heijastavat ihmisten pelkoja samalla tavalla kuin kummitustarinat aikanaan. Urbaanit legendat ovat usein kiinni ajassaan ja kertovat ajankohtaisista peloista, kuten aidsista, maahanmuutosta, punkkareista, yms.

Kairulahden ja Kouvolan kirja on mainiota iltalukemista ja taas hieman erilaisempi opas Helsingin historiaan ja tarinoihin.

Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola: Helsingin henget – opas aaveiden pääkaupunkiin (SKS, 2018).

[useful_banner_manager banners=1 count=1]by