Woody Allenin uusin elokuva Blue Jasmine (ensi-ilta 30.8.) on tyypillinen Allen-elokuva sikäli, että elokuva on muodoltaan ja sisällöltään lähes täydellinen, mutta siitä puuttuu ”se jokin.”
Kaikki on päällisin puolin kunnossa: Cate Blanchett tekee huikean pääosan rikkaudesta ryysyihin vajonneena seurapiirirouvana (helppo ennakoida Oscar-ehdokkuutta), Sally Hawkins näyttelee mainiosti tämän siskoa, sivuosahenkilöt ovat erityisen herkullisia, elokuvassa on sekä juonellista että henkilöiden välistä jännitettä, henkilöhahmot ovat eloisia ja monitasoisia, heillä on nykyisyytensä, tulevaisuutensa ja menneisyytensä, elokuva herättää ajatuksia ja viihdyttää.
Mikä siis on vikana? Se määrittelemätön ”se jokin”. Kuten useissa Allenin elokuvissa (Ken Loach on muuten toinen nykyohjaaja, jonka elokuvista aina puuttuu se jokin).
Usein on helppoa pienen aivojumpan jälkeen määritellä, mikä se puutuva ”jokin” on. Kuten esimerkiksi viime viikolla ensi-iltaan tulleen My Life with Liberacen kohdalla: Sisältö.
Mutta Allenin kohdalla ”se jokin” on useimmiten määrittelemättömissä, sitä on vaikea pukea sanoiksi.
Kenties esimerkiksi Filmihullun tutkivan journalismin osasto joskus ottaa työn alle Woody Allenin ”sen jonkun” ja kirjoittaa siitä kattavan viiden aukeaman analyysin. Ottakaa haaste vastaan!
PS. Ostin taannoin Berliinistä kaulus-t-paidan, jonka rinnassa on teksti Paul. Se tuntui hauskalta idelta. Mutta olenkohan käyttänyt paitaa kaksi kertaa. Blue Jasmine -elokuvassa Chiliä loistavasti näyttelevä Bobby Cannavale pitää elokuvassa samanlaista paitaa, jonka rinnassa on teksti Chili (alla olevassa kuvassa, kuvakaappaus trailerista). Nyt kyllä etsin oman Paul-paitani kaapista ja laitan se päälle heti huomenna!
by 
Kommentit on suljettu.