Taivaskalliolla Käpylässä oli toisen maailmansodan aikana tykkipatteri. Neljällä Bofors-tykillä tulitettiin viholliskoneita. Paikalliset tosin luulivat, että mäellä on vain yksi tykki, paksu Bertta. Neljä tykkiä kun laukaistiin samaan aikaan, niin lähti niin kova jysähdys. Sodan aikana tykkien määrä pidettiin salaisuutena.
Taivaskalliolla oli myös nuoria koululaispoikia operoimassa tykkejä.
Käpyläkään ei säästynyt tuholta. Tässä talo Sampsankadulta.
Taivaskalliolle on 1983 tuotu muistoksi yksi tsekkiläinen Skoda-tykki.
Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie avattiin 1860-luvulla ja siitä lähtien maa alkoi täyttyä asemarakennuksista. Pasilassa asemarakennuksia on ollut kaikkiaan kolme.
Pasilan nykyinen asema on 1980-luvulta. Asema on muuten kokenut aika ansiokkaan kasvojenkohotuksen viimeisen parin vuoden aikana. Kun en ollut hetkeen asemalla käynyt, niin en ollut tuntea sitä enää entisekseen.
Ennen nykyistä asemaa Pasilassa junamatkustajia palveli puinen asemarakennus, joka oli siirretty Pasilaan Kannakselta Vammeljoelta. Aseman suunnitteli ilmeisesti arkkitehti Thure Hellström, joka työskenteli rautatiehallituksen rakennussuunnitteluosastolla. Nykyisen asemarakennuksen valmistuttua, vanha Vammeljoen asema siirrettiin kivenheiton päähän Itä-Pasilaan, jossa se nykyisin tunnetaan Rauhanasemana.
Asema vuonna 1956. Kuva: Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo (Finna).Itä-Pasilaa vuonna 1974. Asema pilkottaa vasemmalla. Kuva: Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseo (Finna).
Vammeljoen asema tuotiin Pasilaan 1920-luvulla. Sitä ennenkin Pasilassa oli asemarakennus. Vanha asema valmistui 1891 ja se oli tiettävästi arkkitehti Bruno Granholmin suunnittelema. Tässä Signe Branderin kuvassa vuodelta 1911 on Granholmin VR:n työntekijöille suunnittelema Toralinna ja vanha asema sen vieressä:
Kuva: Finna.
Vanhan aseman myöhemmistä kohtaloista en tarkkaan tiedä. Suomalaisiin asemiin ansiokkaasti keskittynyt sivusto Mikan huone kertoo, että asema olisi purettu 1960-luvulla. Museoviraston julkaisu Suomen rautatieasemat 1857-1920 puolestaan kertoo, että asemarakennus olisi julkaisun ilmestymisvuonna 1982 vielä ollut olemassa.
Olin pienellä opastetulla kierroksella Olympiastadionilla. Nyrkkeilijöiden treenisalin seinässä roikkuu vanhat nyrkkeilyhanskat, ja niiden alla teksti ”Pakilan puutarhuri”. Piti oikein lähteä googlaamaan, kuka tämä puutarhuri oikein on.
Pakilan puutarhuri oli nyrkkeilijä Pekka Kokkonen, jonka kulta-aika sijoittui 1950- ja 1960-luvuille. Hän oli omassa sarjassaan parhaimmillaan maailman kymmenen parhaan joukossa. MTV3 nosti Kokkosen Suomen kaikkien aikojen nyrkkeilijät -listalla sijalle 6. Koko lista täällä.
Keimolan moottoriradalla Vantaalla ajettiin kilpaa vuosina 1966-1978. Radan perusti Curt Lincoln, kun Eläintarhan ajoja Helsingissä ei enää voitu järjestää. Vantaakin tunnettiin silloin vielä Helsingin maalaiskuntana.
Keimolassa ajettiin F2-kisoja, ja siellä nuorina miehen alkuina uraansa aloittelivat niin Keke Rosberg, Mika Häkkinen, Jyrki Järvilehto ja Mika Salo. F1-tähdistä Keimolassa ajoi muun muassa Graham Hill. Rata oli runsaat 3 kilometriä pitkä.
Keimolassa järjestettiin myös festareita. Vuonna 1969 siellä ihmisiä villitsi Beach Boys. Hurriganes esiintyi vuosina 1972 ja 1973 järjestetyssä Keimola Rockissa.
Ajot Keimolassa loppuivat 1970-luvulla, mutta nuoriso kävi siellä vielä myöhemminkin ”kuutamoajeluilla”. Lassila & Tikanoja perusti alueelle rengasvaraston, joka paloi vuonna 2004. Renkaat paloivat päiväkausia.
Nykyään Keimolan ajoista muistuttaa ränsistynyt valvontatorni. Torni on suojeltu, vaikka se vaurioituikin pahasti rengaspalon yhteydessä. Nuoriso on jättänyt siihen omat puumerkkinsä.
Valvontatornin ympäristössä on ajoradan asfalttia vielä nähtävissä paikoitellen.
Kilometrin pituinen pääsuora.
Graham Hillin vanteet?
Ajoradan alueella ollaan rakentamssa uutta asuinaluetta. Sijainti on oivallinen, sillä Kehärädan avauduttua Kivistön asema on parin kivenheiton päässä.
Mutta Vantaan kaupungille pitää antaa isot moitteet siitä, miten moottoristadionia ollaan kohdeltu vuosien varrella. Osoittaa suurta kunnioituksen puutetta kulttuurihistoriaa kohtaan. Jos alue on todettu kelpaamattomaksi kilpa-ajoille, niin se on silloin ihan ok, että alueelle rakennetaan kerrostaloja. Mutta kilparadasta olisi pitänyt pitää huolta. Nyt metsä kasvaa asfaltin läpi. Kilparadasta olisi voinut tehdä vaikka kevyen liikenteen väylän kerrostalolähiön lomaan. Enää siitä ei ole mihinkään. Valvontatorni on päästetty heikkoon tilaan. Betonivalleja olisi voinut säästää muistoksi.
Uutta pitää rakentaa ja kaupungin pitää uudistua, mutta se täytyy tehdä historiaa kunnioittaen. Keimolassa menneisyys ollaan unohdettu. Siellä olisi mahdollisuus nähdä monia historian kerrostumia.
Helsingin Sanomissa oli kiinnostava juttu, joka kertoi kommunistijohtaja Leninin Helsingin vaiheista. Lenin asui maanpaossa autonomisessa Suomessa pariinkiin otteeseen ennen Venäjän vallankumouksia.
Jutun yhteydessä oli kerrottu osoitteet, joissa Lenin Helsingissä asui (printtilehdessä oli kartta ja osoitteet). Lenin asui Vuorimiehenkadulla maalis-huhtikuussa 1906 sosialistiopiskelija Severi Alanteen luona.
Severi Alanne sattuu olemaan minulle kaukaista sukua, hän on isoäitini isän serkku. Tiesin Alanteen sosialistitaustasta, mutta enpä tiennyt, että hän myös majoitti Leniniä.
Vuorimiehenkadun talossa on muistolaatta, jossa kerrotaan Leninin asuneen talossa. Esittelinkin laatan kirjassani Muistolaattabongarin opas. Mutta enpä olisi uskonut, että kyseessä oli juuri Alanteen asunto.
Alanne oli vasemmistolainen, hän kuului SDP:n ”marraskuun sosialisteihin” Otto Wille Kuusisen, Yrjö Sirolan ja muiden kanssa. Alanne pyöritti kotonaan salaista kirjapainoa ja sai sen vuoksi maanpetossyytteen. Hän lähti maanpakoon Amerikkaan, jossa teki pitkän työuran. Hänen kenties tunnetuin saavutus oli suomi-englanti-sanakirjan laatiminen vuonna 1919.
***
Siltasaaressa Juttutuvassa on vallankumouspöytä, jossa kerrotaan Leninin puineen nurkkapöydässä vallankumousjuonia vuonna 1908. HS:n juttu kertoo, että tarina on puutaheinää, sillä Lenin poistui Suomesta jo vuotta ennen kuin Juttutupa avattiin.
Pohjois-Haagassa sijaitsee Kansalaissodan aikainen joukkohauta, johon on haudattu kaatuneita punaisia. Keväällä 1918 valkoisten avuksi tulleet saksalaiset teloittivat punaisia Vihdintien liikenneympyrän lähellä ja kaatuneet haudattiin syrjäiselle paikalle, nykyisen Pohjois-Haagan aseman lähelle. Lisäksi hautaan laskettiin Viron varapääministeri Jüri Vilms, joka lähti saksalaisia pakoon Tallinnasta jään yli Helsinkiin. Hänet ja hänen seurueensa saatiin kiinni ja teloitettiin Töölönlahden rannalla. Vilms ja kumppanit nostettiin haudasta seuraavana vuonna ja ruumiit siirrettiin Viroon. Ainakin ”virallinen” totuus on kertonut näin.
Veljeshauta sijaitsee kävelymatkan päässä Pohjois-Haagan asemalta.
Näitä tarinoita on ennenkin hieman kyseenalaistettu, mutta nyt tuoreessa kirjassa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917-1918 (Gummerus) väitetään, että tapahtumien kulku on ollut tyystin erilainen.
Tutkija Kari Kuusela kirjoittaa kirjassa Vilmsin tapauksesta. Kun Vilms jätti Tallinnan taakseen, niin ainoat tiedot hänen seuraavista vaiheistaan perustuu Peeter Matz -nimisen huijarin kertomuksiin. Matz oli omien sanojensa mukaan agronomi ja luutnantti. Lähteiden mukaan Matz valehteli säännöllisesti siviilitittelistään ja upseerinarvostaan. Hän myös salakuljetti pirtua ja puhui tuomioistuimille puuta heinää. Hänen tarinansa ovat hyvin epäuskottavia. Hänen lähteensä olivat samanlaisia epäluotettavia veijareita kuin hän itsekin. Matz oli jopa keksinyt itse keskeisen todistajan, jolta hän oli kuullut Vilmisin teloituksesta.
Vilms on saanut muistolaatan Töölölahden rannalle, vaikka on enemmän kuin epäselvää onko hänet teloitettu siellä.
Jo 1920-luvulla tehtyjen tutkimusten mukaan kukaan muu Matzin lisäksi ei ollut nähnyt Vilmsiä Helsingissä, ei Töölönlahdella eikä Haagassa. Kuusela kirjoittaa, että Huopalahden työväenyhdistyksen perimätiedon mukaan ei ole mahdollista, että Vilms olisi haudattu Haagaan. Sitä vastoin Ruotsin sota-arkisto kertoo, että valkoiset teloittivat Hauholla kolme punaista, joista ainakin yksi oli virolainen, jolla oli taskussa runsaasti rahaa. Olisiko se ollut Vilms?
Pohjois-Haagan veljeshaudalla on plakaatti, jossa siis lienee runsaasti virheitä. Suurin virhe on se, että todennäköisesti Vilmsiä tovereineen ei koskaan haudattu sinne. Mutta vaikka olisikin haudattu, niin laatassa on silti virheitä.Vilms oli Viron varapääministeri ja oikeusministeri, ei ulkoministeri. Hänen nimensä kirjoitettiin Virossakin V:llä, ei W:llä. Ruumiit nostettiin haudasta 10.12.1920, ei 9.9. Teloituskin tapahtui tiettävästi päivää myöhemmin kuin laatan väittämä 12.4.1918. Lisäksi Vilmsin kanssa Suomeen matkanneen Johannes Peistikin nimi on kirjoitettu väärin Pleistik.
Muistolaatta Pohjois-Haagan haudalla pitää sisällään aika lailla virheitä.
Hautamuistomerkissä kerrotaan, että paikalle on haudattu 28 punakaartilaista ja siviiliä, jotka kuolivat saksalaisten teloituksen uhreina 12.4.1918. Kuusela kirjoittaa, että teloitus on varmaankin tapahtunut, mutta faktatietoa siitä on hankalaa saada. Tarinan mukaan kaupunkia valloittaneet saksalaiset löysivät kellarista punaisia ja siviilejä, jotka antautuivat. Kuitenkin joku punainen avasi tulen, tahallaan tai vahingossa. Erään tarinan mukaan kaksi saksalaista olisi kuollut ja heidät haudattiin Lapinmäen tien varteen. Paikalla on edelleen hautamuistomerkki. Kuuselan mukaan on kuitenkin todennäköisempää, että sotilaat kuolivat taistelussa kuin jostain punaisten vahingonlaukauksesta. Toisen tarinan mukaan punaiset ampuivat saksalaisten komentajan kenraali von der Goltzin autoa. Tästä ei ole kuitenkaan mitään merkintää saksalaisissa lähteissä. Luulisi, että jos kenraalin autoa tulitetaan, niin siitä jäisi jotain merkintöjä sotapäiväkirjoihin.
Saksalaisten sotilaiden hauta Lapinmäentien varrella Etelä-Haagassa.
Niin tai näin, saksalaiset tuohtuivat, laittoivat miehet riviin ja teloittivat joka kolmannen. Näin ainakin tarina kertoo. Kuusela pitää tätäkin melko epätodennäköisenä, johtuen siitä että teloitetuista moni oli Huopalahden punakaartissa merkittävässä asemassa. Summittaisella ampumisella tuskin olisi päästy niin ”hyvään” tulokseen.
Historiassa riittää tarinoita ja legendoja. Haagan hauta pitää sisällään monta hyvää tarinaa. Osa totta, osa tarua.
Lähde: Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917-1918.
Kuvassa olevan alttaritaulun teki taiteilija Robert Wilhelm Ekman. Maalauksen nimi on Jeesus siunaa lapsia. Ekman teki maalauksen Helsingin Tuomiokirkon alttaritauluksi 1840-luvulla. Ekman oli hyvin suosittu alttaritaulujen tekijä, ja hän teki alttaritaulut muun muassa Oulun, Porin, Vaasan, Paimion ja Sauvon kirkkoihin.
Jeesus siunaa lapsia -maalaus ei kuitenkaan Helsingin Tuomiokirkkoon (silloin vielä Nikolainkirkko) kelvannut. Keisari Nikolai I ei maalauksesta pitänyt, vaan hän halusi kirkkoon venäläisen T. K. von Neffin maalauksen Jeesuksen ristiltäotto. Keisarin sana oli laki ja von Neffin maalaus koristaa Tuomiokirkon alttaria edelleenkin.
Ekmanin alttarimaalaus sai kodin sitten Vanhasta kirkosta, joka oli valmistunut hieman ennen Tuomiokirkkoa. Vanhassa kirkossa kun ei alttaritaulua ollut lainkaan, vaan sen tilalla oli Carl Ludvig Engelin suunnittelema kullattu risti.
Ehkä Von Neffin maalaus sopii paremmin suomalaiseen sielunmaisemaan. Se on synkkäsävyisempi kuin Ekmanin kirkasvärinen maalaus. Se myös kuvaa synkempää aihetta.
Pohjois-Haagassa on suuri kivi, joka on haljennut keskeltä kahtia. Kiveä kutsutaan Prinsessankiveksi. Tarina kertoo, että paha noita sulki kauniin prinsessan kiven sisään. Rohkea prinssi halkaisi kiven ja vapautti prinsessan. Samalla hän sai puoli valtakuntaa, toisin sanoen puoli Haagaa eli Pohjois-Haagan.
Toisen tarinan mukaan kivestä olisi yritetty louhia kivimurskaa läheiselle tykkitielle. Tämä kuulostaa jo uskottavammalta.
Prinsessankivi löytyy Runar Schildtin puiston Lassilan päädystä.
Taiteilija Albert Edelfelt ja kuvanveistäjä Ville Vallgren syntyivät vuoden välein Porvoossa. Edelfelt vuonna 1854 ja Vallgren 1855. Kaksikko tunsi toisensa pienestä pitäen ja leikkivät keskenään lapsina.
Sittemmin taiteilijakaksikon leikit muuttuivat railakkaiksi illanvietoiksi Helsingissä ja myöhemmin Pariisin taiteilijapiireissä.
Mikä voisikaan olla suurempi kunnianosoitus ystävää kohtaan kuin itse tehty muotokuva. Edelfelt maalasi muotokuvan Vallgrenista. Maalaus on Porvoon museossa ja se on nimeltään ”Ville Vallgren iloisen aamiaisen jälkeen”. Muotokuva on vuodelta 1886.
Vallgren puolestaan ikuisti Edelfeltin veistokseksi. Vallgren on kuvannut ystävänsä työnsä äärellä, paletti ja sivellin kädessään. Vuonna 1927 paljastettu veistos on Ateneumin puistikossa (väliaikaisesti siirretty remontin tieltä syrjään). Myös Porvoossa on Vallgrenin tekemä Edelfeltin rintakuva.
Johanneksenkirkon kaksoistornit kohoavat 74 metriin. Vuonna 1923 sotilaslentäjä Arvi Pajunen ei voinut mitään houkutuksilleen ja kokeili mahtuuko kakstoistornien välistä lentokoneella. Pajunen oli kuullut, että venäläinen kaksitasolentokone olisi tehnyt saman tempun kymmenisen vuotta aikaisemmin.
Pommistuseskaaderin komentajana palvellut Pajunen ohjasi koneensa kohti torneja. Ja hyvinhän siitä tornien välistä mahtui lentämään.
Pahaksi onneksi puolustusministeriö sijaitsi lähistöllä ja puolustusministeri, kenraalimajuri Vilho Peter Nenonen sattui huomaamaan Pajusen tempauksen. Nenonen taisi suhtautua temppuun ymmärtävästi, sillä Pajusen rangaistus oli melko lievä: muutama päivä arestia. Hänet vielä ylennettiin majuriksi samana vuonna.
Lähde: Heikki Nuutinen: Johanneksen kirkko 100 vuotta
Jugend-salissa Pohjoisesplanadilla on kahvila, jossa pääsee tekemään aikahypyn kansallisromanttisiin tunnelmiin. 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva rakennus on ulkoasultaan uusklassistinen, mutta arkkitehti Lars Sonck laittoi sisätilat uuteen uskoon, kun rakennus avattiin pankkina vuonna 1904.
Sonck suunnitteli rakennuksen ajan hengen mukaisesti jugend-tyyliin, jossa kansallisromanttisia elementtejä piisasi. Sali tuo mieleen muun muassa Hvitträskin tai Tarvaspään jugend-linnat.
Salin perällä on kattomaalaus, jossa Helsinki on kuvattu Korkeasaaren suunnasta. Maalauksen on toteuttanut taiteilija Viljo Sjöström.
Sonckin apuna toimi Valter Jung, joka vastasi salin koristelusta. Pieniä koristeaiheita riittää: on kissoja, lintuja ja menninkäisten päitä. Eteisessä on kaksi miestä kerääntynyt pöydän ääreen laskemaan rahojaan.
Rakennus kuitenkin rapistui vuosien saatossa pahoin ja se romutettiin lähes maan tasalle. Arkkitehti Aarno Ruusuvuoren suunnitelmien mukaan talo rakennettiin uudestaan entisen kaltaiseksi.
Kahvilaa on pitänyt muutaman vuoden Aschan. Tarjoilija suositteli maistamaan Satukakkua, joka on hänen oma suosikkinsa. Ihan makoisaa oli. Hinta 4,60 euroa, joten ei ihan halpaa, mutta tuskin Espalta mitään sen halvemmalla saa.
Tämä on hyvä knoppi baaripöydässä: Kuka on ainoa nainen, joka on saanut Helsinkiin näköispatsaan? Moni nainen on saanut veistoksen Stadiin, kuten Miina Sillanpää ja Ida Aalberg, mutta vain Larin Paraske on saanut näköispatsaan. Muut ovat abstrakteja veistoksia.
Paraske istuu Mennerheimintien varrella Finlandia-talon paikkeilla. Paraske (1833-1904) oli runonlaulannan ikoni, jolta on kerätty yli 30 000 runonsäettä. Hän inspiroi taiteilijoita. Sibelius kävi tapaamassa Paraskea Karjalassa, Järnefelt ja Edelfelt maalasi naisesta kuvia.
Alpo Sailon tekemä patsas on vuodelta 1936. Se suunniteltiin alkujaan Kalevala-taloon, jota Eliel Saarinen suunnitteli Munkkiniemeen. Nykyisen Kalastajatorpan läheisyyteen kaavailtu Kalevala-talo olisi ollut valtava rakennus, joka olisi omistettu kalevalaisen kulttuurin esittelylle. Hanketta ajettiin 1920-luvulla ja Alpo Sailo oli innokkaimpia puuhamiehiä.
Kalevala-talo törmäsi rahoituksen puutteeseen, ja se ei koskaan valmistunut. Sailo teki kuitenkin Paraske-patsaansa ja se on ilahduttanut helsinkiläisiä pian 80 vuotta.
Vitsiniekat ovat patsaasta komentoineet, että Sailo laittoi Paraskeen istumaan huussiin. No mutta, ei ole kukaan toinen nainen Helsingissä päässyt edes huussiin istumaan patsaan muodossa.
Olin menossa pelaamaan jalkapalloa Pirkkolan Wembleylle, mutta flunssaa puski päälle ja jouduin jättämään pelit väliin. Muistin, että Kaurilan saunan yleiset saunavuorot ovat keskiviikkoisin, joten pakkasin saunakassin ja suuntasin Meilahteen.
Kaurilan saunan miesten vuorolla oli melko hiljaista. Itseni lisäksi siellä oli kaksi saunojaa. Toinen oli italialainen turisti, joka kertoi kovasti pitävänsä saunomisesta. Oli netistä etsinyt vaimonsa kanssa helsinkiläisiä saunoja ja sitä kautta päätynyt Kaurilan saunaan.
Sauna lämmitetään puilla ja tulipesän luukussa olevan lasin läpi liekit valaisivat saunan. Lisäksi valoa tuli kynttilöistä ja lyhdyistä. Suuressa kiukaassa on kiviä 350 kiloa. Suihkuja saunassa ei ole, vaan siellä peseydytään vesikuuppia käyttäen. Saunan emäntä Saara Lehtonen on tehnyt saunan saippuat ja shampoot itse (niitä voi myös ostaa). Jännittävä vanhan ajan meininki. Näin saunoivat seitsemän veljestä. Lisää tunnelmaa toi vielä rakennusta piiskannut syksyinen rankkasade.
Löylyjen välillä käytiin vilvoittelemassa tuvan puolella tai ulkoterassilla. Pöydälle oli asetettu tarjolle leipää ja voita.
Saunassa on keskiviikkoisin naisten vuoro klo 18-20 ja miesten vuoro klo 20-22. Naisten vuorolla riittää väkeä, mutta Lehtonen on harmitellut sitä, että miehet eivät ole saunaa oikein löytäneet. Saunaan pitää ostaa lippu etukäteen netistä ja yhdelle saunavuorolle mahtuu runsaat 10 henkeä. Lipun hinta on 16 euroa. Ei se erityisen halpa ole (jos vertaa muihin yleisiin saunoihin), mutta jos nyt vaikka kerran kuussa käy löylyissä, niin kyllä siitä tunnelmasta voi hieman maksaakin.
Kaurilan sauna sijaitsee Viher-Meilahdessa Kaurilan huvilan pihalla. Keltainen huvilarakennus on itäsuomalaiseen Kaurilan kylään rakennettu entinen asemarakennus. Kaurila on pieni asemapaikkakunta alle kymmenen kilometrin päässä itärajasta. Asema rakennettiin Karjalan radan varteen vuonna 1894. Sota-aikana Kaurilan kautta kulki monet sotilaat, ja myös marsalkka Mannerheim vieraili asemalla. Vuosien varrella asema autioitui. Asemarakennus purettiin ja siirrettiin Helsinkiin ja Meilahteen vuonna 1994. Saunarakennus puolestaan on peräisin Tuusulasta.
Kävin paikalla myös alkukesästä, jolloin oli hieman valoisampaa. Tässä muutamia kesäisempiä kuvia.
Martta Koskinen oli viimeinen Suomessa teloitettu nainen. Hän oli ompelija, jota syytettiin maanpetoksesta.
Koskinen teloitettiin 28.9.1943 Malmin ampumaradalla. Hänen viimeisistä hetkistään ei ole tarkkaa tietoa. Tarinan mukaan Koskinen huusi viime sanoikseen kuolemaa Rydille, Mannerheimille ja Tannerille. Hän kuoli useisiin laukauksiin, jotka osuivat päähän ja rintaan. Koskisen tarina käydään aika hyvin läpi Helsingin Sanomien kuukausliitteen artikkelissa.
Koskisen teloituspaikka näyttää nykyään suunnilleen tältä (kuva alla ja yllä). Malmin ampumarata on lakkautettu ja paikalle raivattu Kivikon urheilupuistoa. Teloituspaikalla pelataan jalkapalloa ja lapset leikkivät. Harva kuntoilija ja ulkoilija tietää tästä synkemmästä historiasta.
PS. Eräs tuttuni työskentelee Helsinki-oppaana ja hän opastaa paljon ulkomaalaisia ryhmiä. Hän kertoi, että Helsingissä on yksi yllättävä kohde, jonka ulkomaalaiset haluavat tulenpalavasti nähdä: Kivikon hiihtohalli. Hallin ulkopuolella oli tälläkin kertaa charter-bussi.
by 
