Retki Sipoon Pilvijärvelle

Retki Sipoon Pilvijärvelle

Tällä kertaa viikonlopun retkikohde oli Pilvijärvi Sipoossa. Sinne ajoin Helsingistä runsaassa puolessa tunnissa. Aavistelin, että kauniina kevätpäivänä paikalla saattaisi olla tungosta, mutta ei ollut liikaa ruuhkaa. Olin ennakkoon lukenut, että kesäpäivinä Pilvijärven uimarannan parkkipaikat ovat täynnä, ja pysäköinnistä peritään maksu. Nyt mahtui mainiosti.

Pilvijärvi on hieno paikka, tulee mieleen Nuuksion järvet. Järven ympäri kiertää polkuja, ja sen kiertää runsaassa tunnissa. Rannalla on suuria kallioita, ja korkeuserot ovat melko suuret. Kalliolta on hienot näkymät järvelle. Kosteissa paikoissa taas on pitkospuut.

Rantakalliolla oli mukavaa pysähtyä syömään itse tehtyjä karjalanpiirakoita. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Luolaseikkailua Sipoossa

Luolaseikkailua Sipoossa

Lähdimme Sipooseen etsimään kahta luolaa. Kohteena oli Sipoon saaristo. Ajoimme Helsingistä noin kolme varttia Löparön saarelle. Ensimmänen kohteemme oli Paimenenluola, jonne suunnistimme apunamme Tuomo Kesäläisen Uudenmaan luolat -kirja.

Tiet kapenivat kapenemistaan, ja ohittivat Löparön kartanon. Lopulta saapuimme määränpäähän. Kohde löytyi helposti, se oli aivan Linduddenintien varressa.

Kyseessä on lohkareluolasto: valtavia kiven järkäleitä, joiden raoissa luolamaisia tiloja. Suurin kammion on noin kymmenen metriä pitkä ja muutaman metrin korkea. Vaikuttava paikka.

Jatkoimme matkaa, määränpäänä toinen Löparön saaren luola. Mutta ikävä kyllä sinne johtava tie on yksityistietä ja suljettu ketjulla. Lapset olivat matkassa, joten emme lähteneet kävellen etsimään luolaa.

Otimme käyttöön suunnitelma B:n. Lähdimme etsimään Sipoon mantereelta Djurstenenin luolaa. Jätimme auton Boxvägenin varteen parkkiin, koska jouduimme kävelemään lähes omakotitalojen pihoja pitkin.

Lopulta löysimme kallion, jossa lohkareluolat piti olla. Vastaan tuli muutama lohkare, ja kohde vaikutti lievältä pettymykseltä. Mutta vähän matkan päässä edessämme oli omakotitalon kokoisia lohkareita, joiden alla lippaluolia ja onkaloita. Sitä olisi voinut tutkia pitkäänkin. Hieno geologinen kohde, ja rauhoitettu luontokohde.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Retki Kasakallion huipulle

Retki Kasakallion huipulle

Retkipäivä Itä-Helsingissä Kasakalliolla. Lähdimme metsään Talosaarentien parkkipaikalta. Muutamat harhapolut käveltiin, mutta metsä on sen verran pieni, ettei pieni eksyminen haittaa. Lopulta löysimme korkean kallion, jonka laella on pronssikautinen hauta. olimme Kasakallion eli Kasabergetin huipulla.

Kyseessä on yksi Helsingin hienoimmista näköalapaikoista. Sieltä on upeat näkymät moneen suuntaan, etenkin pohjoiseen Sipoonkorven suuntaan. On mainittu, että näkymät ovat kuin Kolilla. Ehkä hieman liioiteltua, mutta oikeansuuntainen vertaus.

Metsässä kulkee polkuja ristiin rastiin, ja niitä pitkin oli mukavaa harhailla.

Kasakallion jälkeen ajoimme vielä Talosaaren ulkoilualueelle, joka alkaa ratsastuskeskuksen vierestä. Siellä teimme muutaman kilometrin kävelyn meren rantaan ja takaisin. Hieno 1800-luvun kartanokin siellä on.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Retki Vantaan Kalkkikallion luolille

Retki Vantaan Kalkkikallion luolille

Tutkimusretkellä etsimme luolaa Vantaan Kalkkikalliolta. Ja löytyihän se. Sisäänkäynti oli noin 50 × 50 senttiä, mutta sen jälkeen avautui isompi huone, jonne lapset mahtuivat hyvin. Nimeltään Kettuluola. Väittävät, että on suurin luonnonluola Kehä III:n sisäpuolella.

Kyllä luolaan aikuinenkin mahtuu, jos ei ahtaan paikan kammo vaivaa. kaikkiaan perimätieto kertoo, että Kalkkikalliolla on 4-5 luolaa. Ainakin yksi on tiettävästi räjäytetty joskus, kun siellä asui irtolaisia.

Kettuluolan lisäksi löysimme kaksi tunnelmallista lohkareluolaa. Kalkkikallion huipulta oli mukavat näkymät etelään. Kalliota reunustaa luontopolku. Kiva kohde ja ihan uusi tuttavuus. Mukava urbaani luontokohde, ja luonnonsuojelualue.

Jätimme auton parkkiin Kalkkivuorentien varteen, ja menimme metsään Kalkkivuorentie 46:n vierestä lähtevää polkua pitkin. Kettuluolan ohi saattaa mennä helposti, koska sen sisäänkäynti on niin pieni. Löysimme kuitenkin luolalle suoraan, sillä se on vain muutaman metrin päässä polusta, joka kiemurtelee kallion reunaa ylös.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Högbergetin erikoinen luola

Högbergetin erikoinen luola

Vierailimme viikonloppuna Kirkkonummella Högbergetin luolassa. Se on hyvin erikoisen muotoinen luola, jonka jääkauden sulamisvedet ovat muotoilleet.

Luola on syvyydeltään 7-8 metriä ja lähes kaksi metriä korkeimmillaan, joten sinne mahtui hyvin sisään.

Luola sijaitsee Högbergetin itäisellä reunalla. Högberget puolestaan löytyy, kun Hangontieltä lähtee ajamaan Porkkalantietä parisen kilometriä. Ennen Vanhan Porkkalantien risteystä lähtee polku metsään. Högbergetiä kannattaa lähestyä pohjoisesta, sillä etelässä on ratsutila ja yksityisalueita.

Luolalle johtaa polut, ja me löysimme sen helposti, kun siellä sattui olemaan muitakin vierailijoita.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Lapinlahden sairaala kuuluu kaupunkilaisille

Lapinlahden sairaala kuuluu kaupunkilaisille

Lapinlahden sairaalan tulevaisuudesta kantautui huolestuttava tieto, kun Y-Säätiön vetämä kokoonpano vetäytyi ideakilpailusta (linkki HS:n juttuun).

Viime syksynä kaksi ehdotusta valittiin ideakilpailusta jatkoon. Lapinlahti 360 -nimimerkin takana oli Y-Säätiö, suunnitteluryhmä Arkkitehtitoimisto Livady Oy, Planetary architecture research studio Oy, Rönkä Consulting, DEMOS Helsinki ja A-Insinöörit Oy. Mukana oli myös Lapinlahden nykytoimijoita.

Lapinlahti 360 -ehdotus kuitenkin vedettiin nyt pois, koska he eivät olleet saaneet rahoitusta turvakseen. Jäljelle jäi siis yksi ehdotus.

Lapinlahden kevät -nimimerkin takana ovat NREP Oy ja Oaklins Merasco Oy, suunnitteluryhmä Ark-byroo Oy, Arkkitehdit Soini & Horto ja Arkkitehtitoimisto OPUS Oy. Näistä NREP Oy on valtava kansainvälinen kiinteistösijoitusyhtiö, jolla tuskin on intressejä edistää helsinkiläistä kaupunkikulttuuria. Vaikea uskoa, että ehdotus tekisi Lapinlahdesta aidosti “kaikille avoimen, vehreän terveyden, hyvinvoinnin ja kulttuurin keitaan”, kuten he ovat luonnehtineet.

Lapinlahden sairaala on viime vuosina ollut viriili, innovatiivinen ja matalan kynnyksen paikka, jonne on ollut helppo tulla. Siellä on ravintola, yleinen sauna, museo, hyvinvointitapahtumia ja paljon muuta. Tietysti toiminnassa on kehitettävää, mutta henki ja suunta on ollut oikea.

Historiallinen sairaala puistoineen kuuluu kaupunkilaisille yhteiseksi tilaksi. Poliitikkojen pitäisi se pitää mielessä, kun tekevät päätöstä veronmaksajien, eli meidän kaikkien yhteisestä, omaisuudesta.

Kaupunkiympäristölautakunnan käsittelyyn asia tulee todennäköisesti maaliskuussa 2020.

Alkujaankin oli hyvin erikoista, että ideakilpailussa jatkoon kelpuutettiin vain kaksi ehdotusta. Eikö kisaan tullut muita ideoita, joita olisi kannattanut lähteä jalostamaan? Kyse on kuitenkin yhdestä koko Suomen paraatipaikasta.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Erikoisia nähtävyyksiä: Sigurd Steniuksen hauta Munkkiniemessä

Erikoisia nähtävyyksiä: Sigurd Steniuksen hauta Munkkiniemessä

Munkkiniemessä Pikkuniementien varressa on huomaamaton hautakumpare. Etenkään kaikki Munkkiniemen ulkopuoliset eivät siitä tiedä, tuskin kaikki paikallisetkaan.

Tienposkessa olevaan hautakumpareeseen on haudattu Sigurd Stenius sekä hänen omaisensa. Vuosina 1878-1969 elänyt Stenius oli merkittävä johtohahmo alueellaan, hän muun muassa toimi aktiivisesti Munkkiniemen ja Huopalahden seurakuntien sekä Huopalahden kunnan perustamisissa.

Hautapaikka sijaitsee kohdassa, jossa Sigurdin vaimo Sigrid tapasi levähtää kävelyretkillään. Sigurd menehtyi vuonna 1969.

Steniuksen sukuhauta on harvoja julkisella paikalla olevia hautoja Helsingissä.

*****

TUTUSTU MYÖS VETÄMIINI KAUPUNKIKÄVELYHIN WALKHELSINGIN SIVUILLA!

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Kirjahylly on kodin sydän

Kirjahylly on kodin sydän

Kirjahylly on eräänlainen sivistyksen symboli. Mutta yhä harvemmassa kotitaloudessa enää löytyy kirjahyllyjä. Sisustuslehtien kuvastossa kirjahylly on ollut katoavaa kansanperinnettä. Konmaritus ja minimalistinen sisustustyyli ovat poistaneet kirjat asunnoista.

Deko-lehden tuoreen artikkelin mukaan kirjahylly on tekemässä paluun ja se on sisustuselementtinä jälleen trendikäs. Hieno juttu, mutta aviisi oli sikäli väärässä, että kirjahylly ei ole sisustuselementti. Se on ikkuna muihin maailmoihin ja henkiseen kasvuun.

Kirjastot ovat kovaa vauhtia siirtyneet järjestelmään, jossa ne ovat kirjojen nouto- ja palautuspaikkoja. Netistä voi etukäteen varata kirjan ja ilmoituksen saavuttua kirjan voi hakea. Suuntausta ei voi pitää mielekkäänä. Etenkin Oodin kirjavalikoima hyllyissä on surkea.

Parasta kirjastoissa on se, että siellä voi kulkea hyllyjen lomassa ja selailla kirjoja. Sattumalta vastaan tulee kirjoja, joiden olemassaolosta et edes tiennyt. Vastaan tulee kirjoja, jotka avaavat uusia ja yllättäviä näköaloja.

Italialainen kirjailija Umberto Eco totesi aikanaan: “Sen sijaan, että kirjaston käyttäjä joutuisi tilaamaan tarvitsemansa teokset kortiston tai tietokonerekisterin avulla, hänen tulee vapaasti saada liikkua hyllyjen välissä, valikoida ja kosketella kirjoja.”

Econ mukaan tuntemiemme kirjojen verukkeella löydämme tuntemattomia. Samasta syystä laaja kotikirjasto on arvokas.

Viisaan lentävän lauseen mukaan huone ilman kirjoja on kuin huone ilman ikkunaa. Ilman niitä ei ole näkymiä. Siksi olen ripotellut kirjoja joka puolelle. Niitä on keittiössä, vessassa ja jopa autossa on kaiken varalta Herman Hesseä.

Kirjoitus on julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Sivistyjästä suorittajaksi

Sivistyjästä suorittajaksi

Taannoin Suomessa arvostettiin laaja-alaista sivistystä. Oli työväensivistysliikkeitä, perustettiin työväen teattereita, lukupiirejä ja kansalaisopistoja. Katsottiin, että sivistys versoaa ruohonjuuritasolta. Toisaalta oli kotikirjastoissaan viihtyvä sivistysporvaristo.

Nykyään työväensivistysliike ja sivistysporvaristo loistavat poissaolollaan. Sivistyjän tilalle on tullut suorittaja, jonka arvo mitataan työelämässä. Toki edelleen käydään kielikursseilla, mutta takaraivossa kytee ajatus: miten tämä voisi auttaa minua uralla? Sivistystä ei hankita sivistyksen takia, vaan sen takia, että siitä saattaa olla hyötyä työelämässä.

Usein vaativa työ vie voimat, eikä illalla jaksa edes lähteä taidehistorian luennolle tai teatteriin, vaan sen sijaan hypätään sohvalle, jossa tosi-tv turruttaa aivosolut.

Aikanaan sivistysaatteen taustalla oli snellmanilainen ajatus, että yksilön tulee kehittyä ja kasvaa laaja-alaiseksi ihmiseksi ja kansalaiseksi. Fakkierikoistuminen oli jonkinlainen pahe.

Nyt laaja-alainen sivistys on unohtunut, ja fakkierikoistuminen on kova juttu. Ihaillaan ihmisiä, jotka menestyvät työelämässä, koska osaavat jonkun tietyn jutun erinomaisesti: hän saattaa olla huippuunsa viritetty koodaaja, verkostoituja tai data-analyytikko. Ennen ihailtiin Eino Leinoa tai Katri Valaa, nykyään Supercellin ja Rovion menestyjiä. Kouluissa ylikorostetaan matematiikkaa taideaineiden kustannuksella, koska matikka hyödyttää enemmän yritysmaailmaa.

Sivistyksen laiminlyönti johtaa ymmärtämättömyyteen. Nettikeskusteluiden perusteella on helppo huomata, että ymmärrämme toisiamme entistä vähemmän. Seuraavaksi kun olet kirjoittamassa kommenttia iltapäivälehden Facebook-sivuille, kirjoita sen sijaan runo.

Kirjoitus on julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Lähiöt tasapainoon

Lähiöt tasapainoon

Lähiöt kaipaavat uutta renessanssia. Lähiöitä on yli 600 ja niissä asuu miljoona suomalaista. Tutkija Mats Stjernbergin tuore väitöskirja piirtää lähiöistä synkän kuvan. Lähiöt taantuvat ja niissä on sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia. Lähiöissä kuollaan nuorena.

Helsingissä tilanne on vielä melko hyvä verrattuna moniin pienempiin kaupunkeihin. Mutta Helsingissäkin pitää tehdä aktiivista kaupunkipolitiikkaa, etteivät lähiöt kurjistu.

Keskeinen keino on rakentaa lähiöihin sopivassa suhteessa omistusasuntoja, vuokra-asuntoja ja näiden välimalleja. Se vähentää eriarvoisuutta asuinalueen sisällä. Tässä Helsinki on onnistunut muita kaupunkeja paremmin. Kaupungin tavoite on, että asuinalueilla tulisi olla noin 45 prosenttia omistusasumista ja loput muun muassa vuokra-asuntoja ja asumisoikeusasuntoja.

Helsingin lähiöissä, kuten Maunulassa, asuntojen suhde ei aina ole tasapainossa, mutta sitä yritetään korjata täydennysrakentamisen avulla. Tässä on apuna muun muassa Raide-Jokeri. Pikaraitiolinja kulkee halki lähiöiden Itäkeskuksesta Myllypuron, Oulunkylän, Maunulan, Haagan ja Pitäjänmäen kautta Espooseen. Tärkeiden pysäkkien yhteyteen tehdään runsaasti täydennysrakentamista ja tavoite on rakentaa niin, että jos alueella on liikaa vuokra-asuntoja, rakennetaan omistusasuntoja ja päinvastoin.

Huonona esimerkkinä rakentamisesta toimii uusi Vallilassa sijaitseva konepaja-alue, joka valmistuu vuonna 2021. Se on tyystin kaupungin strategian vastainen. Alueelle on suunniteltu pelkästään kovan rahan asuntoja, eikä yhtään kohtuuhintaista vuokra-asuntoa tai asumisoikeusasuntoa. Ei edes hitaksia. Toivottavasti se jää poikkeustapaukseksi.

Kirjoitus on julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Rautatie taskussa

Rautatie taskussa

Tartuin pitkästä aikaa Juhani Ahon teoksiin ja hämmästyin, miten ajankohtaisia ne ovat yli sadan vuoden jälkeen.

Vaikka nykypäivänä teknologian kehitys ja sen ihmisten arkeen tuoma muutos on suurempaa kuin koskaan, tuskin monikaan 2000-luvulla kirjoitettu kirja kuvaa muutoksen pelkoa yhtä osuvasti kuin Ahon vuonna 1884 ilmestynyt Rautatie.

Rautatie-romaanissa korpipariskunta Matti ja Liisa kuulevat, että Lapinlahdelle on rakennettu rautatie ja pohtivat talven yli, pitäisikö edistyksen kärkeä edustavaa hömpötystä lähteä katsomaan. Yöt ovat pitkiä, kun mietitään, miltä se juna mahtaa näyttää. Syö kuulemma juostessaan halkoja. Uusi ammattikin on tullut: tatsuunamies.

Meillä on nykyään kaikilla rautatie taskussa. Matti ja Liisa yhtä aikaa pelkäsivät ja ihastelivat rautatietä, samoin me suhtaudumme uudistuksiin: HSL:n mobiilipalveluun, Tinderiin, TikTokiin ja sähköisiin pankkipalveluihin. Ensin syntyy uteliaisuutta ja pelkoa, sen jälkeen joko ihastusta tai välinpitämättömyyttä.

Matti ja Liisa lopulta rohkaistuivat ja ostivat markan lipun junaan. Lopulta he totesivat sen turhanpäiväiseksi kapistukseksi, josta on vain harmia ja jota ilmankin pystyy hyvin elämään.

Entä sitten Ahon toinen suuri klassikko, vuonna 1911 julkaistu Juha? Se on tarkka kuvaus muukalaisten pelosta ja tapahtumat voisi siirtää lähes sellaisenaan 2000-luvun Vuosaareen. Maamies Juha raataa päivät pitkät, kunnes tumma ja komea Shemeikka saapuu kylään ja vie Juhan vaimon Marjan mukanaan Venäjälle. Marja huomaa, ettei elo naistenmiehen kanssa olekaan auvoisaa ja lopulta Juha tulee ja antaa köniin Shemeikalle. Kuin vuoden 2019 poliisitiedotteesta.

Klassikoiden lukeminen kannattaa aina. Ne antavat perspektiiviä.

Kirjoitus on julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Taidekritiikin kuolema

Taidekritiikin kuolema

Taidekritiikki on ollut henkitoreissaan jo pitkään. Ensin valtamedioista katosivat teatteri- ja näyttelyarviot, ja nyt elokuva-arvioidenkin palstatila on jäänyt hyvin vähäiseksi. Se on sääli, sillä taidekritiikillä on monia tärkeitä tehtäviä. Kritiikkejä saa nykyään etsiä lähinnä alan erikoisjulkaisuista.

Vanhoista sanomalehdistä, joita kiitettävästi on digitoitu, on kiinnostavaa lukea vanhoja taidekritiikkejä. Kesäkuussa 1904 Päivälehden kriitikko katsoi, että Selma Lagerlöf uuvuttaa lukijansa ja tekstin sisältö on henkisesti vähäpätöistä. Sota-ajan eskapismiin vastannut Kulkurin valssi -elokuvaa kiiteltiin huomattavaksi ja eheäksi saavutukseksi. Hymy-lehden kirjoitus taas masensi kirjailija Timo K. Mukkaa.

Kritiikit ovat olleet tärkeitä ajankuvia ja dokumentteja omasta ajastaan. Ne kertovat, millaisen vastaanoton taideteokset omana aikanaan ovat saaneet. Kritiikit kertovat yhtä paljon itse teoksesta kuin ympäröivästä maailmasta ja sen henkisestä ilmapiiristä. Siksi kritiikin kirjoittaminen on tärkeää historiallisessa mielessä.

Kun 50 vuoden päästä tutkijat ja lajiharrastajat haluavat tutkailla, millaisen vastaanoton jokin näyttely, teatteriesitys, kirja tai elokuva sai vuonna 2019, niin kovin vähän on dokumentteja jäljellä.

Kritiikin lukeminen on myös tapa opetella lukemaan ja tulkitsemaan taidetta. Nykyään puhutaan paljon medialukutaidosta, mutta kovin vähän taiteen lukutaidosta.

Toivotaan, että kritiikki saa oman renessanssinsa, mutta vaikea siihen on uskoa. Sillä nykyiset nuoret, jotka ovat tulevaisuudessa päättämässä sisällöistä, eivät välttämättä ole koskaan edes lukeneet kritiikkiä. Ja sen takia taiteella vaikuttaminen saattaa olla tulevaisuudessa entistä helpompaa, kun ei ole kriittistä taiteenlukutaitoa.

Kirjoitus julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Ostareiden renessanssi

Ostareiden renessanssi

Rakennusperintöä tuhotaan surutta kasvavan kaupungin tieltä. Viime aikoina tapetilla on ollut Puotilan ostarin purkaminen. Tilalle on tulossa liikekeskus ja asuntoja. Tontti on varattu Lumo Kodit Oy:n asuntotuotantoon.

1950- ja 1960-luvuilla rakennetut ostarit ovat olennainen ja kiinteä osa kaupunkikuvaa, jonka soisi säilyvän jälkipolville. Kaupunginmuseo on arvioinut monet vanhat ostarit tärkeäksi osaksi rakennusperintöämme. Museo taannoin inventoi ostarit, ja arkkitehti Erkki Karvisen vuonna 1961 suunnittelema Puotilan ostari arvioitiin luokkaan 1, joka tarkoittaa arkkitehtuuriltaan harkittua ja viimeisteltyä rakennusta.

Mutta niin on Kulosaaren ostarikin, joka on päätetty moukaroida maan tasalle. Kannelmäen, Konalan, Pukinmäen ja eteläisen Vuosaaren ostarit ovat jo purettu.

Vanhat ostarit ovat paikallisille asukkaille tärkeitä paikkoja ja niihin liittyy elämän varrelta runsaasti muistoja. Ostarit ovat täynnä arkista elämää hiustenleikkuineen ja pizzoineen, ja lisäksi ostareilla on vietetty kyläjuhlia ja festareita.

Jos vaihtoehtoina on uuden rakentaminen tai vanhan kunnostus, niin lähes aina kannattaa valita vanhan kunnostus, vaikka se maksaisi saman verran. Uusi rakennus on pelkkä rakennus, vanha on rakennus plus muistot. Hyvänä esimerkkinä vanhan onnistuneesta korjaamisesta on Roihuvuoren ala-aste, jota oltiin jo purkamassa, mutta sen sijaan palkittiin hienosta saneerauksesta.

Ostareiden kohdalla purkamista on vauhdittanut niiden ylläpidon laiminlyönti. Ne on päästetty pahasti rapistumaan. Toinen syy on asiakaskato ja sen seurauksen tyhjät liiketilat. Ne pitäisi ottaa paremmin käyttöön ja antaa vaikka edullisesti kansalaisjärjestöjen tiloiksi. Se olisi todellista lähiöiden renessanssia.

Kirjoitus julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather
Kielletäänkö yksiöt?

Kielletäänkö yksiöt?

Voihan ihmisiä säilöä vaikka purkkeihin. Näin totesi kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara asuntomarkkinoiden tilaa käsitelleessä tapahtumassa. Vaattovaara kapinoi pieniä asuntoja vastaan ja hän olisi valmis kieltämään kokonaan yksiöiden rakentamisen.

Nykyään ahtaasti asumisesta on tullut taas muotia. Sato rakentaa 15 neliön miniasuntoja ja YIT:llä on oma smarttiasuntomallinsa.

Suomi alkoi kaupungistua voimakkaasti sotien välisenä aikana. Helsinkiin rakennettiin Töölöä ja Kalliota. Työväki asui ahtaasti pienissä asunnoissa. Yksiössä saattoi asua pari sukupolvea. Kuvauksia näistä ajoista voi lukea vaikka Pirkko Saision kirjasta Elämänmeno tai Alpo Ruuthin Kämppä-teoksesta.

Ahtaasti asumisessa oli tiivis tunnelma, mutta ketään se ei tehnyt onnelliseksi. Ahtaasti asumisen haitoista on kosolti tutkittua tietoa. Ei pieniä asuntoja turhaan kutsuta itsemurhayksiöiksi. Tutkimusten mukaan ihmiset haluavat väljää asumista, mutta monille ahtaus on ainoa vaihtoehto, jos haluaa asua tietyllä alueella. Esimerkiksi eroperheissä lasten koulu pakottaa asumaan tietyllä seudulla. Työpaikan sijainti voi ratkaista asuinpaikan. Tilastoissa ahtaaksi asumiseksi määritellään tilanne, jossa asunnossa on enemmän kuin yksi asukas huonetta kohden.

Kaavoitus ohjaa ja markkinat pakottavat ihmiset asumaan ahtaasti. Kyllä ihminen sopeutuu asumaan vaikka kellarikomerossa, jos ei ole vaihtoehtoja tai varaa muuhun.

Rakennuslehden haastattelussa Vaattovaara on todennut, että miniasunnot eivät kuulu hyvinvointivaltioon. Ovatko ministudiot signaali siitä, että hyvinvointivaltion aika alkaa olla ohi? Ollaanko palaamassa sinne 1930-1940-luvuille, aikaan ennen hyvinvointivaltiota?

Kirjoitus julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather

Keskustakirjasto Oodin lehdistötilaisuudessa

Uudessa keskustakirjastossa ministeri Sampo Terho piti nostattavan puheen, jossa hän yhdisti Oodin Suomen sivistyksen historiaan, kuten pitääkin. Oodin hän korosti olevan valtion lahja 100-vuotiaalle Suomelle ja se symboloi maamme sivistysihannetta. Ministeri tähdensi, että kirjastot yhdistävät kansaa, eivät luo vihollisuuksia, ja että kirjastot auttavan ajattelemaan eri tavoin ja luovat pohjaa keskustelulle. Viisaita sanoja. Soisi perussinisten puhuvan samalla tavalla myös naapurissa olevasta Kiasmasta. Ehkä sekin aika vielä koittaa – kun nykytaide täyttää sata vuotta.

Oodi sopii arkkitehtuuriltaan erinomaisesti vanhojen merkkirakennusten, kuten Eduskuntatalon, Postitalon, Kansallismuseon ja Finlandia-talon yhteyteen. Se täyttää siinä paremmin paikkansa kuin ulkoasultaan Prismaa muistuttava Musiikkitalo tai naapuriin muutama vuosi sitten nousseet toimistotalot. Oodi tulee olemaan ikään kuin sisätilainen jatke Kansalaistorille.

Erikoista on myös se, että vaikka Oodi avautuu niin keskeiselle paikalle kuin tässä maassa on mahdollista, niin siltikään se ei ole Helsingin pääkirjasto. Pääkirjasto jatkaa olemassaoloaan Pasilassa.

Ja tietysti pääasiaan: Löytyyhän Oodista myös hyvää kirjallisuutta, kuten kuvasta näkyy.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmailby feather