Perehdyin päivänä eräänä raittiusseura Koiton ja yhdistyksen hallinnoiman Lammassaaren historiaan. Kivinokan lähellä keskellä Vanhankaupunginlahtea oleva Lammassaari tunnettiin aikoinaan suosituista tansseistaan. Hauska yksityiskohta oli, että kesäiseksi perinteeksi muodostui Miss Lammassaaren valinta. Ensimmäinen valinta suoritettiin elokuussa 1940.
Olisipa hauskaa jos Kivinokassakin valittaisiin joka kesä Miss Kivinokka! Silmissäni näen Kivinokan emännät bikinikerroksella punaisella matolla Rosvopaistijuhlissa. Lippujen myynti saisi vauhtia! Ja näinä tasa-arvon aikoina isäntäkierros sitten siihen perään.
PS. Ei liity asiaan mitenkään, mutta yllä olevassa kuvassa on Miss Suomi vuodelta 1959 Tarja Nurmi, joka esittelee Kirjokangas Oy:n mallistoa Helsingin Seurahuoneella. (Kuva: Seppo Saves, Suomen valokuvataiteen museo/Alma Media/Uuden Suomen kokoelma)
Sibelius-Akatemian Pohjoisen Rautatienkadun osaston aulassa on hienoja muotokuvapatsaita. Akatemia muuttaa Nervanderinkadulle, kun taas eduskunta tulee remonttia pakoon Pohjoiselle Rautatiekadulle. Kun kävelin paikan ohi, niin satuin muistamaan aulassa olevat patsaat ja päätin piipahtaa muuttotohinoiden keskelle katsomaan mitä niille kuuluu.
Siellä ne edelleen olivat: Leevi Madetoja, Jean Sibelius, Selim palmgren ja Erkki Melartin. Suurin osa heistä on kuvanveistäjä Kalervo Kallion käsialaa. Kyselin patsaiden kohtaloa ja minulle kerrotiin, että kaiketi ne muuttavat sinne Nervanderinkatu 13:een.
Minusta nuo patsaat pitäisi ehdottomasti viedä Musiikkitaloon. Sinnehän Sibelius-Akatemia muutenkin on pääosin muuttanut. Patsaat sopisivat Musiikkitalon aulaan oikein upeasti.
Tiesitkö, että Kivinokassa on yksi muistolaatta, nimittän Dallapen muistolaatta Dallapen kivessä?
Väärin tiesit, sillä Kivinokassa on 2 muistolaattaa! Toinen on Ponnistuksen alueella aivan Ponnareiden majan vieressä. Siellä on puuhun kiinnitetty laatta, jossa lukee että… niin mitä?
Tekstistä on lähes mahdotonta saada selvää. Siinä lukee nähdäkseni, että ”Ponnistuksen tammi” ja sen jälkeen kerrotaan minä vuonna se on istutettu. Vuosiluku on ehkä 1953. Tai sitten jotain ihan muuta.
Jos Kivinokkaan nyt kiinnitettäisiin uusi muistolaatta, niin mikä se olisi ja minne?
Kävin pitkästä aikaa Kivinokassa lenkillä (olisko jo toinen kerta kun saan lenkkitossut jalkaan tänä kesänä). Piipahdin Kivinokan virallisella kuntoilupaikalla. Jaa missä? No siinä, joka on hiekkatien vieressä hieman ennen parkkipaikkaa. Sellainen, jossa voi tehdä vatsalihasliikkeitä ja nostaa pölkkyä. Vastaavia on ympäri kaupunkia pururatojen varsilla ja urheilupuistoissa.
Tuo Kivinokan kuntoilupaikka on vuosien mittaan saanut sen verran viherkasvustoa ympärilleen, ettei sitä tieltä edes huomaa. Laitteet ovat todella huonossa kunnossa, pölkyt ovat lahonneet poikki.
Onko sitten ensin muna vai kana? Onko kuntoilupaikka mennyt huonoon kuntoon, koska sitä ei käytetä, vai käytetäänkö sitä niin vähän (= ei ollenkaan), koska se on niin huonossa kunnossa?
Anyway, tuollaisena siitä ei ole hyötyä kenellekään. Se pitäisi joko uusia kokonaan ja laittaa viereen joku kyltti, että satunnainen kuntoilijakin sen löytää tai sitten purkaa kokonaan pois. Tuollainen kuntoilupaikka Kivinokassa ehdottomasti pitäisi olla, mutta sijainti voisi olla toinen. Uimaranta? Petankkikenttä?
Tuolla se on!
Lähenee, lähenee…
On kuntoilupaikalla jotain aktiviteettia ollut. Joku on käynyt siellä tyhjentämässä parkkimittarin.
Olen valmistelemassa kirjaa ”Helsingin muistolaattabongarin opas”, joka ilmestyy vuonna 2015 Minerva Kustannuksen julkaisemana.
Kirjassa pyrin esittelemään mahdollisimman kattavasti Helsingin muistolaattoja, joita on satoja useiden rakennusten seinissä. Kirjasta tulee opas ja hakuteos. Se on myös ensimmäinen kirja, joka keskittyy Helsingin muistolaattoihin.
Muistolaatoista ei ole mitään kattavaa ja ajantasaista rekisteriä olemassa. Helsingin kaupunginmuseolla on jonkinlainen tietokanta, mutta sekin on jo vuosien takaa.
Haluan saada yleisön mukaan kertomaan muistolaatoista, jotta saan kirjaan mahdollisimman kattavasti kaikki kaupungin muistolaatat esittelyyn. Etenkin kaipaan tietoa uudehkoista 2000-luvulla valmistuneista muistolaatoista sekä muistolaatoista, jotka ovat lähiöissä ja uusissa kaupunginosissa.
Olen perustanut Facebook-ryhmän ”Helsingin muistolaatat” (www.facebook.com/groups/helsinginmuistolaatat), jonne voi liittyä ja jonne voi kirjoittaa missä on muistolaattoja nähnyt. Muistolaatoista voi kertoa niiden sijainnin ja mistä ne kertovat. Myös valokuvat ovat tervetulleita.
Facebookin lisäksi muistolaatoista voi lähettää minulle sähköpostia palejokinen@gmail.com. Twitteriin voi myös laittaa viestiä tagillä #muistolaatat.
Kivinokkaa vastarannalla olevan Fastholman huvilasta on käyty kiivasta keskustelua. Kiinteistövirasto olisi halunnut purkaa vanhan huvilan. Kiinteistölautakunta kuitenkin päätti tänään, että huvilaa ei pureta, vaan ”kiinteistöstä järjestetään tarjouskilpailu, jonka arviointikriteereissä painotetaan hinnan ohella käyttötarkoituksen yleishyödyllisyyttä.”
Tarkoittanee sitä, että huvila myydään/vuokrataan halvalla, jotta ostaja/vuokraaja saa tehtyä siihen ison remontin ja aloittaa huvilassa jonkun yleishyödylliseksi katsotun toiminnan.
Hienoa tässä on se, että Vanhankaupunginlahden rannan vanhaa asutusta ja historiaa arvostetaan. Poliitikot ovat nyt puolen vuoden sisällä säästäneet Kivinokan ja Fastholman huvilan. Vanhankaupunginlahden rannalla on paljon rakennuskantaa, jonka arvo on muussa kuin rahassa. Niiden arvo on kulttuuriperinnössä.
Arveluttavaa puolestaan tuossa on se, että Fastholman huvila on ollut jo monta vuotta tyhjillään, ja se on todella huonossa kunnossa. Sille on aikaisemminkin yritetty saada ostajia tai vuokraajia, mutta kukaan ei tunnu sitä haluavan. Rakennukselle on myönnetty purkulupa. Korjausarvio on 300 000 euroa ja kaupunginmuseokin on todennut, että ”tarvittavien korjausten jälkeen rakennus olisi käytännössä uudisrakennus, eikä se vastusta purkua.”
Katsotaan kuinka käy, löytääkö huvila ottajansa.
Fastholma on siis tuossa punaisen palluran kohdalla:
Kivinokan uimarantaa vastapäätä on Kulosaaren hautausmaana toimiva Leposaari ja sen vieressä pienempi Varjosaari. Vanhat Kivinokan konkarit muistelevat, miten nuorina uivat meren yli Kivinokasta Varjosaareen, jossa oli jonkinlainen huvilakin aikanaan. Uiintimatka on suht’ pitkä ja merivirtauksiakin on niillä kohden. Hyvä ettei nykyisin paljon näy moisia yrittäjiä. Pelkästään siitäkin syystä, että veneliikenne on siinä aika kovaa ja moottoriveneet ajavat paikoin hyvinkin lujaa.
Katsoin vanhoja karttoja, ja niissä saarten nimet ovat vielä Iso Pässi ja Pikku Pässi. Leposaari oli Iso Pässi ja Varjosaari oli Pikku Pässi vielä vuoden 1952 kartoissa, mutta vuoden 1962 kartassa niillä on jo nykyiset nimet. Saarten nimet on muutettu siis vuosien 1952-62 välillä.
Miksiköhän nimet on muutettu? Luonnollisesti ajattelin ensin, että kun Iso Pässiin perustettiin hautausmaa, niin nimi muutettiin Leposaareksi. Mutta ei se niin mennyt, sillä hautausmaa vihittiin käyttöön jo vuonna 1925.
Luulen, että saarta alettiin hautausmaan takia kutsumaan Leposaareksi, ja kun nimi vakiintui, niin sitten se virallistettiin. Ja sen varjossa oleva pienempi saari sitten nimettiin Varjosaareksi.
Jos joku tietää paremmin, niin kommentoi vapaasti.
Eräänä viikonloppuna Etelä-Helsingissä yritimme perheemme kanssa päästä lasten leikkipuistoon. Puisto oli tyhjä ja portti lukossa. Ihmettelimme hetken tilannetta, kunnes meidät ohitti ikäihminen koiransa kanssa. – Sinne ei nyt pääse, hän sanoi. – Miksi ei? ihmettelimme. – Ettette häiritse meitä, hän tiuskaisi. Ei voitu muuta kun nauraa. Lapsille on tehty leikkipuisto, mutta sinne ei pääse leikkimään, koska lapset häiritsevät läheisiä asukkaita. Kyseessä oli kaupungin leikkipuisto, ei minkään taloyhtiön. Leikkipuisto on sitten kaiketi avoinna arkena, mutta ei viikonloppuna. Veronmaksajana ihmettelen moista.
Ilta-Sanomien tuore juttu kertoo, että Etelä-Helsingissä on muitakin lapsivihamielisiä taloja. Jutun mukaan Eirassa on talo, joka järjestyssäännöissään kieltää lapsiasukkaat. Juttu löytyy täältä.
Euroopanvastainen rintama jyräsi monissa maissa EU-vaaleissa. Suomessakin Perussuomalaiset saivat ”Tuplan” eli kaksinkertaistivat paikkamääränsä. Ja mikä kaikkein huolestuttavinta, Suomessakin lähes 60 prosenttia äänioikeutetuista jätti äänensä antamatta. Hävettävää.
Eipä tähän voi muuta kommentoida kuin julkaista Rubensin maalaus The Rape of Europe vuodelta 1629:
Tällä viikolla Metallica saapuu Helsinkiin soittamaan fanien suosikkibiisejä. Fanit ovat saaneet äänestää, mitä biisejä keikalla tullaan kuulemaan (äänestystulos täällä). Koska lehdistölipulla ei äänestämään päässyt, niin tein tähän oman suosikkilistani Metallican biiseistä.
Lista muodostuu biiseistä, joilla on ollut jokin erityinen asema omassa elämässä, ja joihin liittyy muistoja. One oli biisi, joka kolahti lujaa yläasteikäiseen poikaan. One ja sen video ja sentimentaalinen tarina itsemurhaa toivovasta sotainvalidista teki vaikutuksen nuorukaiseen, joka yritti ensimmäisiä kertoja ajatella omilla aivoilla.
Listan kakkonen Whiplash puolestaan oli ensimmäinen Metallican kappale, jonka koskaan kuulin. Sen jumalattoman nopeat kitarariffit olivat jotain täysin ennenkuulumatonta. Fight Fire with Fire -biisin soitin koulussa ala-asteella, kun jokainen sai vuorollaan tuoda musiikkitunnille jonkun kasetin. Konservatiivinen opettaja sammutti mankan noin 20 sekunnin jälkeen.
Kuten listasta näkee, Metallica on minulle enemmän nostalgiaa kuin nykypäivän ”kova juttu”. Mutta aika ajoin se on silti nähtävä. Viimeksi näin bändin Olympiastadionilla 2004. Jännää nähdä missä iskussa James, Lars, Kirk ja tää-kelvollinen-cliff-burtonin-korvike ovat. (Tai enemmän jännittää kylläkin sään jumalat, sillä ennusteissa on luvattu + 7 astetta ja sadetta).
Tässä Metallican biisit top 10:
1. One 2. Whiplash 3. For Whom The Bell Tolls 4. Welcome Home (Sanitarium) 5. Seek & Destroy 6. Fight Fire With Fire 7. Disposable Heroes 8. Creeping Death 9. Four Horsemen 10. Motorbreath
Viime viikonloppuna satuin olemaan Madridissa, kun kaupungin jalkapalloseura Atletico Madrid voitti sensaatiomaisesti maansa mestaruuden. Espanjassa on aina sensaatio, jos joku muu voittaa mestaruuden kuin jättiseurat FC Barcelona tai Real Madrid. Atletico Madrid voitti mestaruuden viimeksi vuonna 1996.
Atletico Madridin punavalkoisiin väreihin sonnustautuneet fanit saapuivat juhlimaan mestaruutta Madridin keskustaan Neptunus-patsaalle. Vastaavasti Real Madridin faneilla on tapana juhlia voittoja saman puiston toisessa laidassa sijaitsevan Kybele-patsaan ympärillä. Joukkuiden keskenäistä kohtaamista kutsutaankin näihin patsaisiin viitaten ”Jumalten taistoksi”.
Huomenna lauantaina Madridissa juhlat jatkuvat, sillä illalla pelataan Mestareiden liigan loppuottelu, jonka voittaja kruunataan Euroopan parhaaksi seurajoukkueeksi. Finaalissa kohtaavat Real Madrid ja Atletico Madrid. Pelin jälkeen selviää onko juhlat Neptunuksen vai Kybelen patsaalla.
Viime viikonloppuna seurasin siis Madridissa Atleticon juhlia, ja kuvasin juhlaväkeä illan pimetessä (pokkarikamera ja suora salama). Tässä kuvia Neptunus-patsaalta (klikkaamalla kuvaa saat katsottua ne esityksenä):
Ja tässä eräs nimeltä mainitsematon suomalaisen turisti soluttautunut voittajien väreihin:
Madrid on varmasti yksi maailman parhaista kaupungeista tutustua taidehistoriaan. Kaupungissa on lukuisia hienoja museoita, joissa saa helposti kunnon taideähkyn. Itse ehdin viime viikolla käydä monta jättimäistä museota läpi: Pradossa on lähes 20 000 taideteoksen kokoelma vanhaa eurooppalaista taidetta, Reina Sofiassa on noin 100 salia täynnä taidetta eri aikakausilta ja Thyssen-Bornemiszassakin on tuhansia teoksia. Näiden mammuttimuseoiden lisäksi tuli käytyä parissa pienemmässä museossa. Jalat olivat hellänä ja kuvat pyörivät päässä.
Tässä muutamia valikoituja kuvia museoretkeltä:
Pradossa suurimman vaikutuksen teki Goyan maalaukset, kuten Saturnus syö oman lapsensa ja muut synkät teokset.
Goya: Saturnus ahmii poikaansa.
Euroviisuvoittaja Conchita Wurst ei ole maailman ensimmäinen parrakas nainen. Jose de Riberan maalaus parrakkaasta naisesta 1600-luvulta on vaikuttava omassa häiritsevyydessään. Kuvassa on 52-vuotias Magdalena Ventura, joka oli ihan oikeasti olemassa. Hänelle tuli puberteetti uudestaan noin 30-vuoden iässä ja oudosti naiselle alkoi kasvaa partaa ja karvoja. Maalauksessa on kuvattu Ventura imettämässä vauvaa. Taustalla on hänen miehensä. Maalaus on niin ikään Pradossa.
Ribera: Parrakas nainen.
Reina Sofia oli museoista suurin, siellä kului eniten aikaa ja kengänpohjaa. Mutta se oli myös vaikuttavin. Museon helmi on Pablo Picasson Guernica. Maalaus oli paljon suurempi, mitä olin kuvitellut (3,5 m x 7,8 m). Kerrassaan vaikuttava teos.
Picasso: Guernica.
Kiinnostava teos on myös Marcel Duchsampin vaikustusta kommentoiva maalaussarja The Tragic Death of Marcel Duchsamp. Sitä voi tulkita aika monella tavalla. Tässä sarjan kaksi viimeistä kuvaa, jossa Duchamp on kuolleena ja hautajaisissa (kuvassa tuttuja kasvoja).
The Tragic Death of Marcel Duchamp.
Tiesin entuudestaan, että Eduardo Chillida on ”kansainvälisesti tunnettu taiteilija”. Chillida on tehnyt Helsinkiinkin veistoksen. Se on Porthanian edessä. Madridissa vasta ymmärsin, miten suuri nimi Chillida on siellä. Hänen teoksiaan ja nimensä tulee vastaan vähän väliä. Nyt suhtaudun Porthanian teräsmöykkyyn entistä suuremmalla kunnioituksella (kuva veistoksesta Helsingin taidemuseon sivuilla).
Alfonso Ponse de Leon oli espanjalainen maalari, joka kuoli vain kolmekympisenä vuonna 1936. Hän maalasi omakuvan, jossa hän on joutunut auto-onnettomuuteen. Viikkoja myöhemmin hän kuoli. Osasiko hän ennustaa kohtalonsa? Maalaus herättää katsojien mielissä paljon kysymyksiä.
De Leon: Omakuva.
Hienointa museokierroksilla on tehdä uusia löytöjä. Vastaan tulee runsaasti taiteilijoita, jotka ovat itselle uusia tuttavuuksia. Yksi tällainen oli hollantilainen Elly Strik, jonka näyttely oli Reina Sofiassa. Strik tekee upeita suuria piirroksia, joissa pääkallot ovat aika keskeisessä osassa.
Vuonna 2013 kuollut katalonialainen Angeles Santos oli myös jännittävä uusi tuttavuus. Hänen omituisia maalauksia oli runsaasti Reina Sofiassa. Maalauksissa on oudot mittasuhteet ja hämärä tunnelma. Nämä kuvat ovat vuodelta 1930:
Santos: Family dinner.
Santos: Children and Plants.
Santos: The Gathering.
Museo Thyssen-Bornemiszassa hieno uusi tuttavuus oli amerikkalainen Richard Estes, jonka maalauksia en ollut ennen nähnyt. Estes on tunnettu erityisesti fotorealistisesta tyylistään.
Toinen amerikkalainen uusi tuttavuus oli hieman vanhempi. John George Brown kuvasi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa köyhiä lapsia, erityisesti poikia, kaunistelematta ja koskettavasti.
Brown: The Bully of the Neighbourhood.
Brown: Tough Customers.
Nykyisin kokit ovat tv-julkkiksia. Ennen tv:n aikakautta julkkiksista maalattiin tauluja. Thyssen-Bornemiszassa on maalaus George Washingtonin mustasta kokista. En tiedä millainen julkkis hän oli, mutta tuskin ihan vähäpätöinen mies, kun maalaukseen oli päässyt.
Museoiden ulkopuolellakin on runsaasti taidetta, Madrid on pullollaan julkista taidetta. Vanhan keskustan tuntumassa on lähinnä ”pönötyspatsaita” ja ratsastajapatsaita, nykytaidetta on verraten vähän. Tässä vielä muutamia kuvia Madridin veistoksista.
Jos olet kiinnostunut taiteen historiasta, niin Madrid on ehdottomasti yksi Euroopan parhaista paikoista viettää kaupunkilomaa.
Viime viikonloppu vierähti Madridissa. Yleensä lomamatkoilla kuvaan tavalliseen tapaan nähtävyyksiä, ja sitten harmittelen kuinka huonoja kuvia tulikaan otettua. Etenkin monumenttaalisten rakennusten kuvaaminen on vaikeaa. Arkkitehtuuriin keskittynyt valokuvaaja Jussi Tiainen opasti (juttu täällä), että kannattaa mieluummin ostaa rakennusta kuvaava postikortti. Hyvä neuvo, siten saa paljon paremman kuvan muistoksi.
Tällä kertaa en sitten kuvannut lainkaan nähtävyyksiä, joita löytyy postikorteista. Päätin ottaa erilaisen asenteen ja näkökulman kaupunkiin ja kuvasin hieman ”epätavallisia” turistikuvia Madridista.
Tässä kuvakoostetta Madridista:
Katukuva 1.
Katukuva 2.
Walkin’ on the sunny side of street.
Käsi – La mano.
Kannanotto.
Kerjäläinen kioskin ovella.
Mies puistossa.
Katusoittajat.
Kurkistelua.
Väsynyt matkaaja.
Madridin metrossa 1.
Madridin metrossa 2.
Futishuiveja.
Isä ja poika Real Madridin peliin menossa.
Nurmen kunnostusta Santiago Bernabeun stadionilla.
Helsingin nykyarkkitehtuuria moititaan usein tylsäksi. Paasitornin hotelli ja kokouskeskus Siltasaaressa osoittaa, että innovatiivista arkkitehtuuriakin kaupungista löytyy.
Pari vuotta sitten valmistunut, arkkitehtitoimista K2S:n suunnittelma rakennus voitti palkinnon maailman parhaiden tiiliarkkitehtuurikohteiden kisassa. Kansainvälisesti arvostetun Wienerberger Brick Award 2014 –kisan voittajat julkistettiin juuri Wienissä.
Paasitornin hotelli ja kokouskeskus sai tunnustusta ”tiilen käytöstä erityisen taidokkaalla tavalla osana modernia arkkitehtuuria.”
Tuomaristo totesi lisäksi, että ”kohteen norsunluun valkoisista tiilistä pitsimäisesti muurattu julkisivu tekee katsojaan lähtemättömän vaikutuksen.”
Kyllä Helsingissäkin osataan, jos halutaan. Nykyarkkitehtuurissa pitäisi pyrkiä paljon useammin paljon rohkeampaan lopputulokseen.
by 
