Toimittajalle on kiitollista, jos haastateltava kiteyttää asiansa lyhyesti ja ytimekkäästi. Aikanaan haastattelin Vartti-lehteen upseeria, joka esiintyi Miesten vuoro -elokuvassa. Haastattelu tuli Vartin kysymykset -palstalle, jossa oli aina kymmenen kysymystä. Upseerilta tuli vastauksen kuin tykin suusta, täsmällisesti ja särmästi (ihan kuin olisi tiennyt kysymykset entuudestaan). Ja aivan loistavia vastauksia. Nauhoitin haastattelun ja tarkistin myöhemmin nauhalta – haastattelu kesti 7 minuuttia. Toimittajan unelma.
Toisen ääripään koin Harjunpää ja pahan pappi -elokuvan haastatteluissa, jotka tein televisiolle taannoin. Haastatteluihin oli aikaa varattu 10 minuuttia per turpa. Ohjaaja Olli Saarelan ensimmäinen vastaus kesti 8 minuuttia, tarina harhaili sivupoluille ja sieltä taas uusille sivupoluille. Siinä oli editoimista. Haastattelin myös erästä elokuvan näyttelijää. Hän vastaili lähinnä ”en tiedä”, ”ei kyllä”, ”joo ehkä”. Minulta loppuivat kysymykset 3 minuutin jälkeen. Jutusta tuli aika huono.
Tässä puolestaan esimerkki parin viikon takaa erään näyttelijän haastattelusta. Ei se asian pukeminen sanoiksi aina ole niin helppoa:
Karisto tiedotti juuri, että kustantamo järjestää kirjoituskilpailun. Karisto etsii kirjoituskilpailulla nuortenkirjaa 8-12-vuotiaille lukijoille. Voittaja saa 3000 euroa ja kirja julkaistaan kirjamessuille 2014.
Tämä laittoi miettimään, että onko 3000 euroa kirjoittajalle hyvä vai huono diili (olettaen että tämä 3000 euroa on ainoa summa, joka kirjoittajalle maksetaan). En tiedä tarkkaan, miten paljon nuortenkirjoja keskimäärin myydän. Mauri Kunnaksen kirjat myyvät kymmeniä tuhansia, mutta uskoisin, että parin tuhannen kappaleen myynti on nuortenkirjalle ihan hyvä saavutus.
Kariston nuorten kirjaa varmaan markkinoidaan tavallista voimakkaammin, joten sen myyntiluvut voivat olla jossain 5000 paikkeilla. Jos kirja maksaa (siis hinta, jolla kustantaja myy sen ulos) vaikkapa 17 euroa, niin kokonaismyynniksi tulee tällöin 85 000 euroa. Kirjoittajien palkkiot ovat keskimäärin suunnilleen noin 20 prosenttia myynnistä. 20 prosenttia 85 000:sta on 21 250 euroa. Joten tässä valossa 3000 euroa on aika huono diili.
Jotta tuolla 3000 eurolla pääsisi tuohon 20 prosenttin provisioon, se tarkoittaa 15 000 euron kokonaismyyntiä. Jos hinta on se 17 euroa kirjalta, niin se tarkoittaa noin 880 myytyä kirjaa.
Paradoksaalista, mutta kirjoittajan kannattaa toivoa mahdollisimman vaatimatonta myyntiä, jotta saa parhaan mahdollisen provision.
Woody Allenin uusin elokuva Blue Jasmine (ensi-ilta 30.8.) on tyypillinen Allen-elokuva sikäli, että elokuva on muodoltaan ja sisällöltään lähes täydellinen, mutta siitä puuttuu ”se jokin.”
Kaikki on päällisin puolin kunnossa: Cate Blanchett tekee huikean pääosan rikkaudesta ryysyihin vajonneena seurapiirirouvana (helppo ennakoida Oscar-ehdokkuutta), Sally Hawkins näyttelee mainiosti tämän siskoa, sivuosahenkilöt ovat erityisen herkullisia, elokuvassa on sekä juonellista että henkilöiden välistä jännitettä, henkilöhahmot ovat eloisia ja monitasoisia, heillä on nykyisyytensä, tulevaisuutensa ja menneisyytensä, elokuva herättää ajatuksia ja viihdyttää.
Mikä siis on vikana? Se määrittelemätön ”se jokin”. Kuten useissa Allenin elokuvissa (Ken Loach on muuten toinen nykyohjaaja, jonka elokuvista aina puuttuu se jokin).
Usein on helppoa pienen aivojumpan jälkeen määritellä, mikä se puutuva ”jokin” on. Kuten esimerkiksi viime viikolla ensi-iltaan tulleen My Life with Liberacen kohdalla: Sisältö.
Mutta Allenin kohdalla ”se jokin” on useimmiten määrittelemättömissä, sitä on vaikea pukea sanoiksi. Kenties esimerkiksi Filmihullun tutkivan journalismin osasto joskus ottaa työn alle Woody Allenin ”sen jonkun” ja kirjoittaa siitä kattavan viiden aukeaman analyysin. Ottakaa haaste vastaan!
PS. Ostin taannoin Berliinistä kaulus-t-paidan, jonka rinnassa on teksti Paul. Se tuntui hauskalta idelta. Mutta olenkohan käyttänyt paitaa kaksi kertaa. Blue Jasmine -elokuvassa Chiliä loistavasti näyttelevä Bobby Cannavale pitää elokuvassa samanlaista paitaa, jonka rinnassa on teksti Chili (alla olevassa kuvassa, kuvakaappaus trailerista). Nyt kyllä etsin oman Paul-paitani kaapista ja laitan se päälle heti huomenna!
Parisen viikkoa takaperin kirjoitin uudesta Renoir-elokuvasta, ja siinä yhteydessä haastoin lukijoita luettelemaan elokuvia, jotka kertovat kuvataiteilijoista. Tämän blogin, Twitterin ja Facebookin kautta sainkin kivasti vastauksia, joten tässäpä koottuna taiteilija-elokuvia historian varrelta (kiitos vaan kaikille!):
– Gilles Bourdos: Renoir – Henri-Georges Clouzot: Le Mystere Picasso – Andrei Tarkovski: Andrei Rublev – Robert Altman: Vincent & Theo (van Gogh) – Peter Webber: Tyttö ja helmikorvakoru (Jan Vermeer) – Exit Through the Gift Shop (Banksy-leffa) – James Ivory: Vuodet Picasson kanssa – Julie Taymor: Frida (Frida Kahlo) – Ed Harris: Pollock (Jackson Pollock) – Vincente Minnelli: Hän rakasti elämää (Vincent van Gogh) – Mick Davis: Modigliani – Bruno Nuytten: Camille Claudel – John Huston: Punainen mylly (Henri de Toulouse-Lautrec) – Martin Provost: Séraphine (Séraphine de Senlis) – John Maybury: Love Is the Devil: Study for a Portrait of Francis Bacon – Victor Erice: Unelma valosta (Antonio López García) – Peter Watkins: Edvard Munch – Christopher Hampton: Sotaoikeus (Dora Carrington) – Paul Leduc: Frida (Frida Kahlo) – Milos Forman: Goyan aaveet (Francisco Goya) – Paul Morrison: Little Ashes (Salvador Dali)
Kotimaisia: – Hannu Heikinheimo: Jumala on kauneus (Vilho Lampi) – Pekka Lehto: Palsa – Kaija Juurikkala: Valo (Aleksanteri Ahola-Valo)
Nyt sitten vaan joku innokas nuorukainen katsomaan kaikki elokuvat läpi, ja kirjoittamaan gradua aiheesta taiteilijuus taiteilijaelokuvissa. Ja jos alkaisi oikein penkoa, niin yllä oleva lista on varmasti vain jäävuoren huippu taiteilijaelokuvista.
Siitäkin on jo 15 vuotta, kun tv:stä tuli tuo sketsisarjojen unohtumaton kuningas – Studio Julmahuvi. Julmahuvin miehet ovat jo 15 vuotta vanhempia, mutta he kaikki ovat erittäin aktiivisia edelleen.
Kävin läpi tulevaa teatteriohjelmistoa ja huomasin, että kaikki Julmahuvin näyttelijät ovat esillä pääkaupunkiseudun teatterisyksyssä.
Tommi Korpela näyttelee Espoon teatterin Esitystalous 2:ssa ja Jukka Rasila on Helsingin Kaupunginteatterin Vielä ehtii -näytelmässä sekä Aleksenterin teatterin Isyyspakkauus-näytelmässä. Isyyspakkauksen on ohjannut Petteri Summanen, joka on ohjannut niin ikään Aleksanterin teatterissa esitettävän Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -näytelmän. Janne Reinikainen puolestaan on ohjannut KOM-teatterin syksyn ensi-illan Orkesterin.
Vain Julmahuvin ohjaaja Jani Volanen puuttui – kunnes hänet kiinnitettiin Kansallisteatterin Kirsikkapuistoon, kun Kristian Smeds jättäytyi pois.
Tässä miehet 15 vuoden takaa. Vuoden lehdenjakaja ’98:
Hotelli Paradiso. Kuva: Charlotte Estman-Wennström.
Vietin Taiteiden yön viihteen merkeissä. Olin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä erinomaista farssia Hotelli Paradisoa. Kaupunginteatteri ei pettänyt taaskaan. Hotelli Paradiso on lajityyppinsä valioita, Georges Feydeau’n teksti on hyvä ja Neil Harwickin toteutuskin toimiva. Näyttelijät Santeri Kinnusen johdolla ovat pääsääntöisesti kotonaan rooleissaan. Viimeinen lause on näytelmän paras (en kuitenkaan paljasta sitä nyt tässä). Hardwickin haastattelu Cult24:n löytyy täältä.
On vanha totuus, että vaikeina aikoina viihde kukoistaa, kansa kaipaa eskapismia eli todellisuuspakoa.
Suomi on taloudellisessa taantumassa, yritykset ajautuvat konkursseihin, ihmisiä irtisanotaan ja lomautetaan, työttömyys ja köyhyys kasvavat. Uutta työpaikkaa ei löydy, ihmiset kouluttautuvat uusiin ammatteihin joko vapaaehtoisesti tai pakotettuina.
Näinä päivinä on tärkeää, että löytyy viihdettä, jonka syleilyssä voi hetkeksi unohtaa arjen. Helsingin Kaupunginteatteri tarjoaa hotelliparadisoja ja esimerkiksi Tampereen teatterieskapiskin huippuna on syksyllä Tampereen Teatterin Les Miserables. Näiden parissa unohtaa hetkeksi, ettei seuraavana aamuna ole työpaikkaa minne mennä.
Ongelma on vain siinä, että katsomossa istuu kovin vähän työttömiä ja opiskelijoita. Syynä on julmetun kalliit liput. Helsingin Kaupunginteatterissa Hotelli Paradison liput maksavat 36-47 euroa, syksyn toisen ensi-illan Tohtori Zivagon liput 50-61 euroa. Opiskelijat saavat 6 euron alennuksen. Tampereen Teatterin Les Miserables maksaa 58 euroa, opiskelijoilta 52 euroa. Kumpikaan teatteri ei nettisivujensa mukaan tarjoa erikoislippuja työttömille.
Mutta että opiskelijoiltakin yli 50 euroa! Se on noin kuudesosa opintotuesta. Kuka työssäkäyvä olisi valmis laittamaan kuusesosan kuukausipalkastaan teatterilippuun? Teatterinjohtajien keskiansio Suomessa on vajaat 5000 euroa kuukaudessa. Jos esimerkiksi Helsingin Kaupunginteatterin johtaja saa arviolta 10 000 euroa kuukaudessa (arvio perustuu STT:n juttuun), olisiko hän valmis laittamaan palkastaan kuudesosan (noin 1600 euroa) yhteen teatterilippuun? Tuskin. Joten kovin on kallista opiskeiljoille.
Kutsutaan tätä nyt vaikkapa taantuma-eskapismi-paradoksiksi. Mitä vähemmän on rahaa, sitä enemmän kaipaa viihdetta, ja sitä vaikeampi sitä on saada, koska ei ole rahaa.
Mutta kyllä me täältä taantumasta vielä noustaan ja jonain päivänä meillä kaikilla on varaa käydä omat lesmiserablesimme katsomassa. Ennen sitä voi vaikka lainata kirjastosta Danielle Steelejä, kuunnella Frank Sinatraa ja katsella Monty Pythoneita.
Huvudstadsbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Philip Teir julkaisi romaanin Talvisota – Avioliittoromaani (Otava). Kirjassa saattaa hyvinkin olla kirjasyksyn päräyttävin (lupaan olla käyttämättä tätä sanaa enää toiste) avauslause. Se menee näin:
”Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta.”
Kerrassaan koukuttava aloitus!
Ja sitten pieni pähkinä. Alla olevan kuvan otin tilaisuudessa, jossa syksyn kirjailijat esittelivät teoksiaan. Kuva on sangen epäonnistunut. Philip Teir on epätarkka, hänen silmänsä ovat kiinni ja kamera on tarkentanut edessä istuvan naiskirjailijan takaraivoon. Mutta kuka tietää, kenen kirjailijan takaraivo on kyseessä?
Työni puolesta kiertelen paljon museoita ja gallerioita. Helsingissä on varmaankin lähes sata näyttelyä käynnissä koko ajan. Miten valita minne mennä, koska kaikkiin ei kuitenkaan ehdi?
Itselleni on tärkeää se, miten museot ja galleriat tiedottavat näyttelyistä. Tiedote (usein tiedote ja kutsu avajaisiin on paketoitu samaan viestiin) on toimituksessa se ensimmäinen kontakti näyttelyyn ja näyttelyn järjestäjään. Se joko herättää mielenkiinnon tai sitten ei. Usein ei.
Näyttelyistä tiedottaminen on näin toimittajan näkökulmasta usein kovin amatöörimäistä. Usein tiedotteen pohjalta ei saa mitään käsitystä siitä, mistä näyttelyssä on kyse. Tiedotteessa kerrotaan ”minuudesta”, ”minästä”, ”identiteetistä”, ”peileistä” ja kaikesta muusta, jotka varmasti ovat taiteilijaa inspiroineet, mutta itse en saa näyttelyyn mitään tarttumapintaa. En saa yhtään syytä lähteä katsomaan näyttelyä.
Huonoon tiedottamiseen on nähdäkseni kaksi syytä: 1) Taidetta on vaikea pukea sanoiksi, 2) Gallerian pyörittäjät eivät ole tiedottamisen ammattilaisia.
Kohtaan 1: Voisi sitä ainakin yrittää. Kohtaan 2: Aina voi opetella uutta.
Isommissa museoissa on ammattitiedottajat, jotka useimmiten hoitavat tehtävänsä moitteette. Mutta tässä ote erään isomman museon näyttelytiedotteesta:
”Kaksi päällekkäistä ripustusta, toinen on valikoitu vanhan taiteen kokoelmasta, toisen materiana on valo, ääni ja tekniikka. Historialliset kuvat, joita ei ole järjestetty aikakausien, tyylisuuntien, tekijöiden mukaan ovat sekaisin, mutta toisaalta etsivät uutta järjestystä. Vanhoissa kategorioissa on vuotoja, joita seuraamalla voi kulkea Suuren Historiallisen Teeman reunamilla, pieniä polkuja pitkin. Kokoelman hylkiöt, kopiot, jäljitelmät, huonokuntoiset ja väliinputoajat ovat lähtökohtana uudenlaisille yhteyksille tulevaisuuteen. Kummitukset ilmestyvät kun nykyhetki näyttää likaiselta, rikkinäiseltä, vanhanaikaiselta, sairaalta. Vanhalta talolta, joka pitää purkaa. Mutta annetaan vanhojen talojen olla, puretaan lumous jonka vallassa rakenteet ovat. Kaksoisolennot, vaihdokkaat, veden ja maan henget, enkelit, vainoojat, ajattaret, elävältä haudatut ja kidutetut, murhatut lapset. Epärealistit, vainoharhaiset, taikauskoiset ja tuntemattomana kuolleet taiteilijat ja taikateokset. Minä kutsun teitä. Tämä näyttely on omistettu teille. Mitä pidemmälle teknologia kehittyy sitä lähempänä on muinainen animistinen ja taikauskoinen maailmankuva.”
Aapine-kirjan kuvittaja Elina Warsta (vas.) ja kirjoittaja Heli Laaksonen.
Olen äärimmäisen kyllästynyt näihin erilaisiin murrekirjoihin. Tiedättehän: Lounaismurteilla, savon murteella tai stadin slangilla kirjoittetuun Kalevalaan, Aku Ankkaan, kokkikirjoihin, yms.
Menneellä viikolla Heli Laaksonen julkisti Otavan graniittilinnassa uuden teoksensa: Lounaismurteella kirjoitettu Aapine. Halusin kuitenkin tehdä aiheesta jutun Cult24 Magazineen (koska Laaksonen on iso nimi ja tunnettu henkilö ja lukijat tykkäävät, blaa, blaa, blaa). Koska nämä murrekirjat nostavat niskavillat pystyyn, valitsin näkökulmaksi kirjan loisteliaan kuvituksen. Värikkäästä ja kekseliäästä kuvituksesta vastaa Elina Warsta.
Mutta taas kerran jouduin nielemään ennakkoasenteeni. Kun Heli Laaksonen avasi sanaisen arkkunsa, olin sulaa vahaa. Olin jo ehtinyt unohtaa miten valloittava esiintyjä hän on (todellinen kultakimpale kustantajalle). Kuunnelkaa vaikka tämä pieni pätkä, jossa hän kertoo Ö-runon taustoista ja lopuksi lukee runon.
Laaksosella oli asiaan kuuluvasti myös aapis-saappaat.
Kirjan kannen näköinen juhlakakku (puoliksi syöty).
Uuden tanssin keskus Zodiak esitteli toissailtana syksyn ohjelmistoaan ja tanssiteoksista näytettiin pieniä otteita. Laadukkaasta ohjelmistosta nostan esiin kolme esitystä, jotka herättivät minussa erityistä mielenkiintoa.
1. Maija Hirvanen & Co: Walkapolis Olen itse kirjoittanut kolme kirjaa, joiden aiheena on kävelyretket Helsingissä. Usein myös matkoilla on kiva tutustua kaupunkiin opastetuilla kävelyretkillä. Kävelyretket ovat siis lähellä sydäntä ja siksi Maija Hirvasen Walkapolis herätti kiinnostukseni.
Kyseessä eivät ole ihan perinteiset kävelyretket, vaan matkan varrella on taiteilijoita esiintymässä ja kävelyt karttavat suuria muistomerkkejä ja historiallisia paikkoja. Kävelyretket ovat osa Helsingin juhlaviikkoja, ja niitä on 18.8.-31.8. Ei siis ihan perinteinen osa Zodiakin ohjelmistoa. Osallistun ehdottomasti, jos ehdin ja pääsen.
2. Sonya Lindfors: Noir? Tanssikentän harvalukuiset mustat taiteilijat lyövät päänsä yhteen, ja pohtivat mustuuden merkitystä. Koreografi Sonya Lindfors kertoi, että haluaa teoksessa tarkastella mitä on olla musta. Hän halusi tehdä sen eritavalla kuin kulttuurikeskus Caisa, jossa vedetään heimonaamiot ylle ja sitten kaikilla on jännää. Mukana on myös räppäri Gracias. Ensi-ilta 29.11.
3. Elina Pirinen: Personal Symphonic Moment Elina Pirisen tanssiteos on aivan omanlaisensa tulkinta Dmitri Sostakovitsin Leningrad-sinfoniasta. Pirisen lisäksi lavalla Kati Korosuo ja Katja Sallinen. Ensi-ilta 7.11.
Loppuun vielä ripaus viisautta. Walkapolis-teoksen tehnyt, Zodiakin house-koreografi Maija Hirvanen kirjoittaa Zodiakin ohjelmalehtiseen itselleen viiden kohdan ohjeistuksen syksylle 2013. Toistan hänen viisaat ohjeensa nyt tässä (tosin itse en kyllä pysty sitoutumaan niihin, varsinkaan ensimmäiseen):
– Ei tiedolle, jonka voi saada googlaamalla tai Wikipediasta – Ei sanoille identiteetti, avoimuus, jakaminen, sosiaalisuus ja yhteisö (mitä oikeasti tarkoitamme näillä?) – Vähemmän on enemmän (nämmene no nämmehäv) – Muista katsoa taulun taustapuolta – Unohda kriteerit ja haista todellisuus
Kävin läpi kirjakustantajien syyskatalogit ja listasin syksyn etukäteen kiinnostavimmat elämäkerrat ja muistelmat. Lista on hävyttömän mielivaltainen ja subjektiivinen.
Syksyn kiinnostavimmat elämäkerrat, top 10:
1. Tuula Karjalainen: Tove Jansson, lokakuu Tammi ”Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta osoittaa, miten Janssonin elämä ja taide nivoutuivat tiiviisti toisiinsa ja miten esimerkiksi Muumilaakso ja sen asukkaat syntyivät toisen maailmansodan aikoihin, jolloin kirjailijan itsensä oli paettava julmaa aikaa mielikuvitukseensa, jonnekin lempeämpään maailmaan.” – kustantaja
2. Antti Alanen & Olaf Möller: Citizen Peter (Peter von Bagh), syyskuu Like ”Citizen Peter tarkastelee Peter von Baghin monipuolista elämänuraa monesta näkökulmasta. Kirja sisältää myös Peter von Baghin omaa, ennen julkaisematonta materiaalia.” – kustantaja
3. Janne Virkkunen: Päivälehden mies, lokakuu WSOY ”Kun Janne Virkkunen, 42, nousi Helsingin Sanomien vastaavaksi päätoimittajaksi vuonna 1991, hänestä tuli yksi vaikutusvaltaisimmista henkilöistä maamme mediaympäristössä. Työ oli verraton seikkailu, joka vei syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan; Virkkunen oppi tuntemaan kaikki ne merkittävät ihmiset, jotka omalla työllään ja tavallaan tekevät historiaa.” – kustantaja
4. Viljami Puustinen: Kinston Wall – Petri Wallin saada, lokakuu Like
10. Lasse Lehtinen, Sanna Ukkola: Vastarannan kiiski – Paavo Väyrysen ihmeellinen elämä, lokakuu WSOY
Lisäksi syksyllä ilmestyy tällaiset teokset, jotka eivät nyt päässeet top 10 -listalle, mutta ovat varmasti lukemisen arvoisia: Ari Mennander: Teemu (Selänne), syyskuu Otava Heikki Kahila: Ääneen elettyä elokuu Gummerus Kurt Nuotio: Karvainen rahastaja, elokuu Otava Matti Halmeaho: Laulajan testamentti – Veikko lavin taiteilijavuodet 1950-1996, elokuu Art house Grace Coddington: Grace. Elämäni muodin maailmassa, elokuu, Nemo Ilkka Mattila: Egotrippi – Aina matkalla jonnekin, syyskuu Minerva Erkki Aurejärvi: Kovaa peliä – muistelmat, syyskuu, Into Mikko-Olavi Seppälä, Riitta Seppälä: Alle Tynni – Hymyily, kyynel, laulu, syyskuu Wsoy Pirkko vekkeli – Ismo Loivamaa: Lumoava Eeva-Kaarina Volanen, lokakuu Minerva
Olen lukenut Henrik Tikkasen osoitetrilogian jo vuosia sitten, mutta Märta Tikkaseen en ole juuri tutustunut (Suurpyytäjän luin nuorenpana, mutten muista siitä mitään). Kunnes kesällä löysin Vermon kirppikseltä kulahtaneena pokkarina Vuosisadan rakkaustarinan. Se olikin hyvä lukea pohjiksi, sillä syksyllä Kansallisteatterissa saa ensi-iltansa näytelmä Vuosisadan rakkaustarinat, joka kertoo Henrik ja Märta Tikkasen elämästä, riidoista ja rakkaudesta – ja kaiketi vähän muustakin. Ensi-ilta 11.9.
Pääparina näyttelevät Petri Manninen ja Cecile Orblin, joita haastattelin syyskuussa ilmestyvään Cult24 Magazineen. Näytelmän herkkupaloina on laulut. Muusikko Antti Uhlenius on säveltänyt lauluja Märta Tikkasen runojen pohjalta. Tässäpä maistiaisena pieni pätkä, jonka Uhlenius ja Orblin esittivät Kansallisteatterin syyskauden avajaistilaisuudessa.
Ja tässä vielä kuva Kristo Salmisesta samassa tilaisuudessa. Toissapäivänä uutisoitiin, että Motörhead saapuu Suomeen konsertoimaan joulukuussa. Tosifani pukee saman tien fanipaidan päälle eikä ota sitä pois ennen joulua. No Sleep til’ December!
Helsingin Kaupunginteatteri järjesti tilaisuuden, jossa teatteri esitteli syksyn ensi-iltoja. Paikalla oli runsaasti lehdistöä. Tässä pieni videon pätkä syksyn suurensi-illasta Tri Zivagosta. Kaunista laulua, mutta kiinnittäkää huomiota videon loppuhetkiin.
Mikä siinä lopussa niin ihmeellistä oli? Se, että yleisö taputti. Ja vieläpä se, että joukossa olleet toimittajatkin taputtivat.
Nokian tiedotustilaisuudessa heinäkuussa toimittajat taputtivat, kun Stephen Elop esitteli Nokian uuden älypuhelimen. Helsingin Sanomien haastattelussa Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajalta Risto Uimoselta kysyttiin, että menettääkö toimittaja puolueettomuutensa, jos osoittaa suosiota.
”Jos se on hyvän tavan mukaista käytöstä, kuten se kansainvälisissä piireissä joskus on, aplodit saattavat olla loppukiitos. Mutta siitä voi syntyä käsitys, että toimittajat eivät toimi objektiivisesti. Siksi olisi hyvä, että tällaista vältettäisiin,” hän vastasi.
Uimosen mukaan taputtamatta jättäminen on ”suomalaisen journalistisen kulttuurin mukaista hyvää käytöstä.”
Menettääkö toimittaja tai kriitikko objektiivisuutensa, jos taputtaa teatteriesitykselle? Onko aplodit kannanotto? Mielestäni ei. Se on kohtelias tapa esiintyvää taiteilijaa kohtaan. Itsekin taputin.
Mutta ehkä on eri asia taputtaa esiintyvälle taiteilijalle kuin puhelimelle.
Helsingin kaupunginhallitus käsittelee tänään suunnitelmaa rakentaa parkkihalli Hakaniemen torin alle. En sen tarkemmin nyt puutu asiaan, kunhan totean, että ei mitään järkeä. Miksi ei? No siksi, että siellä on jo parkkihalli. Sisäänkäynti tässä:
by 
