Ateneumissa avautui viime viikolla Järven lumo -näyttely, joka kertoo Tuusulanjärven rannalla asuneesta taiteilijayhteisöstä. Järven rannalle ateljee-huvilansa perustivat muun muassa Pekka Halonen, Juhani Aho, Jean Sibelius ja runoilija J.H. Erkko.
Näyttely kertoo heidän taiteestaan, mutta myös taiteilijaelämästä Tuusulanjärven rannalla. Taiteilijaelämä kauniin järven rannalla muiden taiteilijoiden ympäröimänä kuulostaa romanttiselta. Mutta oliko elämä siellä niin auvoista?
Näyttelyn kuraattori professori Riitta Konttinen kirjoitti näyttelyyn liittyen kirjan Onnellista asua maalla – Tuusulanjärven taiteilijayhteisö (Siltala). Näyttelyn lehdistötilaisuudessa hän vitsaili, että ehkä kirjan nimen perään olisi pitänyt liittää kysymysmerkki: Onnellista asua maalla?
Mutta heti perään hän totesi, että kyllä se maalainen elämätapa sopi näille taiteilijoille. Konttisen mukaan eniten ongelmia oli Juhani Aholla. Ja se johtui siitä, että kirjailija rakastui vaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin pikkusiskoon Tillyyn. Se aiheutti monenmoisia ongelmia.
Tätä taustaa vasten onkin hauskaa, että Ateneumin näyttelyyn on saatu esille Vennyn maalaama muotokuva pikkusiskostaan Tillystä. Täsmälleen ei tiedetä milloin maalaus on maalattu. Mutta vasta nyt yksityiskokoelmiin kuuluva maalaus on ensimmäistä julkisesti esillä.
Kultturilehti Cult24 Magazine on nyt ilmestynyt tasan vuoden. Te, jotka olette kiinnostuneita siitä, miten pientä kulttuurilehteä tehdään, niin kerronpa teille kulttuurilehti Cult24:n viikosta. Pidin päiväkirjaa viikon ajan. Juuri sen viikon, jolloin Cult24 Magazine taitetaan ja saatetaan painoon. Cult24 Magazine ilmestyy kerran kuussa, joten se taittoviikko on perinteisesti se kuukauden kiireisin viikko.
Olen Cult24 Median vastaava päätoimittaja, mutta koska olemme pienehkö media, olen myös toimittaja-toimistussihteeri-valokuvaaja-webmaster-sihteeri-siivooja. Joskus yritän olla myös graafikko, mutta AD:mme on usein vihjannut, ettei kannata.
Itseni lisäksi toimitukseen kuuluvat ihana AD-taittaja Hanna, runsaat 10 erinomaista avustajaa ja joskus mukana on toimitusharjoittelija, juuri tällä hetkellä loistava Veera. Myös kaksi uutteraa ilmoitusmyyjää kuuluu rinkiimme.
Pidin päiväkirjaa toimituksen rutiineista 24.9.-1.10, jolloin teimme lokakuun Cult24 Magazinea. Tällaista se on:
Tiistai 24.9.
Klo 9. Tulin töihin toimitukseemme Hakaniemeen. Päivitin nettiin pari ajankohtaista juttua ja uutista.
Klo 9.30.-11.00. Päivitin menokalenteria nettiin ja koostin menokalenteria printtilehteen. Jonotin Elisalle, joka oli lähettänyt turhan muistutuslaskun. Vastailin sähköposteihin ja päivitin Facebookia.
Klo 11-12. Syömässä Rennossa. Hyvät burgerit. Keskustelua median nykytilasta ja tulevaisuudesta.
Klo 12.-12.30. Sähköpostien lukemista ja vastailua. Saan päivittäin noin sata työasioihin liittyvää sähköpostia – tiedotteita, kyselyitä, työhakemuksia, yms. Osan deletoin heti, osan merkkaan myöhemmin luettavaksi, osan arkistoin jos on hyvä juttuidea ja tärkeimpiin reagoin heti. Pahinta on postit, jotka vaativat välitöntä päätöksentekoa, se keskeyttää ajatukset, jos on vaikkapa juttua kirjoittamassa.
Veera kirjoittaa juttua Maija Vilkkumaasta.
Klo 12.30.-14.00. Käyn Tehtaankadulla kuvaamassa Night Visionsin Mikko Aromaan, josta on juttu lehdessä. Kun tilasin avustajalta jutun, en muistanut ilmoittaa, että hän kertoisi haastattelupaikan ja -ajan, jotta kuvauksen olisi voinut hoitaa samalla. Oma moka.
14-17.30. Menokalenterin tekoa, netin päivitystä, sähköposteihin vastailua. Klo 15 alkaen katson Guggenheim-tiedotustilaisuutta suorana netistä HS:n sivuilta.
Avustajamme soittaa, että eräs suunniteltu juttu meni puihin, pitää keksiä joku uusi juttu tilalle. Sanon että mietin hetken ja palaan asiaan (katsotaan nyt, muistanko palata 2 viikon kuluessa).
AD-taittajamme Hanna tulee huomenna taittamaan lehteä. Yleensä siihen mennessä kaikki materiaali on valmista, kaikki tekstit editoitu, kuvat kuvattu tai etsitty kuvapankeista. Nyt en ole ehtinyt editoimaan yhtään juttua vielä. Editoin sitten huomenna ja luovutan ne sitä mukaan taittoon.
Yritän käydä lehtistötilaisuuksissa ja -tapahtumissa niin paljon kuin ehdin, jotta pysyn kärryillä missä kulttuurimaailma lepää, ja ne ovat hyviä tilaisuuksia jututtaa ihmisiä ja löytää uusia kontakteja. Tänään jäivät väliin: Kirjamessujen tiedotustilaisuus, ooppera Don Pasqualen tiedotustilaisuus, elokuvien Mieletön elokuu ja 2 Guns lehdistönäytökset, Guggenheim-tilaisuus (sen näki netistä) ja EMMAn uuden näyttelyn lehdistötilaisuus.
Lisäksi piti ottaa kantaa erääseen sisältömarkkinointikysymykseen, mutta sen ehtii tehdä myöhemminkin. Lounassetelit piti tilata, sen teen huomenna. Heti amulla ekana.
Klo 21.-22.30. Periaatteistani huolimatta jatkoin töitä vielä kotona. Juttujen editointia ja palautteen antamista avustajille (usein kun avustaja lähettää jutun, alan käsitellä sitä, enkä aina edes muista kuitata että olen jutun saanut. Pahoittelut nyt samalla siitä, parannan tapani).
Keskiviikko 25.9.
Klo 9-11. Juttujen editointia, kuvien etsimistä kuvapankeista, otsikointia, kuvatekstien kirjoittamista. Elätin hieman toiveita, että olisin ehtinyt aamupäivällä katsomaan Selänne-elokuvaa (ainoa lehdistönäytös) ja Kiasman Hits-näyttelyn lehdistötilaisuuteen. En ehtinyt kumpaankaan, joten pitää tsekata ne myöhemmin. Taittaja-Hanna laittaa viestiä, että ehtii paikalle vasta puolen päivän aikaan.
Klo 11-12. Syömässä Oivan herkullista kaalipataa. Keskustelua kumpi on tärkeämpi, Guggenheim vai lastensairaala, vai onko kysymyksenasettelu absurdi.
Klo 12-14. Annan kuvia ja tekstejä taittajalle, jotta hän pääsee työn makuun. Meillä ei ole sisäistä verkkoa, joten siirrän matskut muistitikulla omalta koneeltani taittajan koneelle. Taittaja-Hannaa vähän jännittää, sillä hän kuvasi ensimmäistä kertaa lehden kansikuvan (Maija Vilkkumaa), ja esittelee sitä nyt minulle. Hieman epätarkka, mutta hyväksyn kuvan.
Taittajamme ja lehden ulkoasusta vastaava Hanna.
Pari avustajaa palautti tekstit vasta tänään, vaikka deadline oli kaksi päivää sitten. Pari avustajaa kyseli, mitä seuraavaan lehteen tehtäis. Ei hajuakaan, enkä ehdi yhtään ajatella asiaa. Kerran vastaavassa tilanteessa tuli juuri sillä hetkellä sähköposti, että Martti Servolta uusi levy ja kiertua. Forwardoin avustajalle tiedotteen, että tee tuosta. Ja vielä kansijuttu. Että pohditaanko juttuaiheita aina tarkkaan? Ei. Aina. Yleensä kyllä.
Klo 14-16. Kivinokan tulevaisuutta pohtivan työryhmän kokos Pressiklubilla. Siviiliharrastus. Miten sellaiseenkin olen suostunut mukaan (”kaiken hyvän puolesta, kaikkea pahaa vastaan, jne jne.”)…
Klo 16-17.30. Juttujen editointia. Sähköposteihin vastailua. Tilausvahvistusten arkistointia. Blogin päivistystä.
Ilmoitusmyynnin deadline on tänään. Nyt on siis selvillä, paljonko mainoksia lehteen tulee, minkä kokoisia ja minkä mallisia. Kaikkiaan tuli 40 mainosta, joista 3 kokosivun mainosta, 5 puolensivun mainosta, 6 kappaletta 1/4-sivun mainosta ja 26 kappaletta 1/8-sivun mainosta.
Torstai 26.9.
Klo 9-11. Päivitin nettiä ja somea.
Suunnittelin lehden rakennetta ja taittoa ja mainosten sijoittelua ja se onkin mukava palapeli. En koskaan tee sitä iltaisin, muuten menetän yöuneni, kun järjestelen palikoita päässäni (testattu on).
40 mainosta, lukuisia juttuja. Vasta tässä kohtaa, kun sijoittelen niitä paikoilleen, alkaa hahmottua lopullinen sivumäärä.
Taiton suunnittelua.
Meillä ei ole hienoja Planner-sivusuunnitteluohjelmia, vaan paperi ja kynä. Mainosten ja juttujen sijoitteluun tuo haastetta se, että yritämme sijoittaa mainokset ja jutut teemoittain: musajutut ja musamainokset vierekkäin, teatterijutut ja teatterimainokset suunnilleen samaan paikkaan (aina se ei ihan onnistu). Uskon, että se palvelee lukijoita ja mainostajia paremmin kuin se, että kaikki olisi ihan sikin sokin. Mutta se tuo tosiaan lisähaastetta taiton suunnitteluun. Ja vielä lisähaastetta tuo se, että saman firman mainokset ja jutut eivät ole vierekkäin. Esimerkiksi teimme jutun Espoon teatterin Esitystalos 2 -näytelmästä, ja kun olin mielestäni suunnitellut kaiken valmiiksi, huomasin että jutun vieressä on Espoon teatterin mainos. Se vaikuttaa tyhmältä ja epäuskottavalta, parempi sijoittaa ne eri paikkaan. Taitto uusiksi.
Taittaja-Hanna on jo ihan puhki, kun lähdemme syömään.
Taittajaa vähän väsyttää.
Klo 11-12. Sävelessä pinaattiraviolia.
Klo 12-16.30. Juttujen editointia ja lapioimista taittajalle. Aamupäivän aikana en ehtinyt lukea sähköposteja, joten niitä on lukematta 68 kappaletta. Hiljalleen puran sitä sumaa iltapäivän aikana.
Klo 16.30.-17.15. Kävin kävelyllä, postissa ja Hesessä syömässä Big Carolinan. Alkaa tulla verta neneästä, otan tiskiltä paperia mukaan, kävelen takaisin toimitukseen.
Klo 17.15.-17.30. Työtuoli lepoasentoon ja nenä kohti taivasta.
Klo 17.30.-20. Siviiliasioita. Kirjoitan puhtaaksi Kivinokka-lausuntoa kaupunkisuunnitteluvirastolle. Tarkoituksenamme on pelastaa historiallinen Kivinokka rakentamiselta. Klo 19 alkanut Lähes onnellinen mies Ryhmäteatterissa jää väliin. Liput olisi ollut.
Käyttämättä jäivät.
Perjantai 27.9.
Klo 9-11. Taittaja-Hannan kanssa kaivoimme sähköpostista ilmoitusaineistoa ja asettelimme niitä lehteen niille varatuille paikoille. Tämä työvaihe on yllätyksiä täynnä. Deadline ilmoituksille oli 2 päivää sitten. Käymme läpi sähköpostia ja huomaamme, että 10 ilmoitusta puuttuu kokonaan ja kolme on väärän kokoisia. Sitten ilmoitamme asiasta myyntimiehillemme, jotka hoitavat ilmoitusmyyntiä ja asiakassuhteita. He alkavat soitella ja kysellä missä mainokset viipyvät.
Sitten soitellaan.
Muutamat ovat unohtaneet mainokset kokonaan ja lupaavat lähettää ne heti maanantaina. Yksi mainostaja haluaa siirtää mainosta kuukaudella eteenpäin (sopimuksemme mukaan peruutukset on tehtävä 2 viikkoa ennen aineistopäivää, mutta usein katsomme näitä läpi sormien).
Ja yksi oli oma virheemme. Mainoksen ei pitänytkään olla tässä lehdessä, vaan vasta kuukauden päästä.
Klo 11-12 Pizzalla Rossossa. Keskustelemme Oskari Katajistosta, Jari Sarasvuosta, Ville Virtasesta ja Helsingin kaupunginteatterista.
Klo 12-16. Suunnittelen jo seuraavan lehden sisältöä ja pistän avustajille toimeksiantoja.
Taittaja-Hanna huomaa, että eräällä sivullamme on tyhjä kohta, joka pitäisi saada jotenkin täytettyä. Muistan, että kesäkuussa olin MTV3:n lehdistötilaisuudessa (siis 3 kk sitten), jossa haastattelin Suomen kaunein koti -ohjelman tekijöitä. Juttua ei ollut vielä julkaistu, itse asiassa haastattelua ei ollut vielä edes purettu, se oli vielä nauhurissa. Ohjelma alkaa lokakuussa, joten siitähän saa kivan pikku pätkän lehteen. Kuuntelen haastattelun, kirjoitan siitä pienen jutun ja etsin kuvan. Täytetään tyhjä kolo sillä.
”Mihin tää Milka Ahlroht -juttu tulee?” taittaja-Hanna kysyy. Äh, sille puolestaan en ole muistanut jättää tilaa. Mutta onneksi se yksi ilmoitus siirtyi kuukaudella eteenpäin, joten saamme raivattua tilaa Milkalle.
Lopun päivää kuuntelemme Tuula Amberlaa ja M.A. Nummista, ja suunnittelen uutta blogisivuamme, jonka lanseeraamme. Olenhan myös webmaster.
Inspiroiva näkymä toimituksen ikkunasta.
Maanantai 30.9.
Klo 9-11. Ilmoitan painotaloon, että lehden sivumääräksi tulee tällä kertaa 28 (painoon pitää ilmoittaa sivumäärä 2 päivää ennen painoa). Ilmoitan jakelufirmalle paikat, joihin lokakuun lehden haluamme. Lehteä on jaossa ilmaiseksi noin 150 paikassa. Jakelufirma antaa kuukausittain raportin, paljonko lehtiä on mihinkin viety ja paljonko vastaavasti edellistä lehteä on telineissä jäljellä. Esimerkiksi elokuussa Kirjasto 10:iin viety 600 lehteä ja kuukauden jälkeen teline oli tyhjä, ja vastaavasti Korjaamolle viety 300 lehteä, joista vain 200 mennyt. Näin pysymme kärryillä, miten paljon lehtiä missäkin paikassa menee, ja pystymme optimoimaan lehtien määrän kussakin jakelupisteessä.
Hankaluuksia jakelupaikkoihin tuo se, että pitää koko ajan olla kärryillä miten mikäkin paikka on auki. Kun Vallilan ja Malminkartanon kirjastot ovat remontissa, pitää lehdet toimittaa jonnekin muualla. Kun teatterit ovat kiinni kesällä, pitää niille lehdille keksiä uusi paikka. Sitten joku paikka ihmettelee, että miksei lehtiä ole tullut, ja toinen paikka kyselee saavatko hekin lehtiä. Jakelu on välillä vähän säätämistä.
Klo 11-12. Syömässä Juttutuvassa.
Klo 12-16. Lehden taittoa, netin päivitystä, somen päivitystä. Neljä tiedottajaa soittaa iltapäivän aikana ja haluaisi juttuja lehteen.
Lehti menee painoon huomenna. Yleensä tässä kohtaa printtaamme lehden sivut ja oikoluetaan printit. Nyt ei olla vielä niin pitkällä, se siirtyy seuraavaan päivään. Laitan viestiä Ihme-päivien toiminnanjohtajalle ja ilmoitan etten millään pääse huomiselle lehdistölounaalle ja pahoittelen syvästi. Hän vastaa että se on vasta ylihuomenna. Aha, no kyllä mä sitten pääsen, kalenterissa oli merkintä väärän päivän kohdalla.
Tiistai 1.10.
Klo 9-11. Lehti pitäisi saada tänään painoon, mutta aika paljon vielä tekemättä. Taittaja-Hanna haluaa lukea printattuja sivuja kotona aamupäivän, koska ”siellä pysyn paremmin hereillä.” En tiennyt olevani niin väsyttävää seuraa.
Sähköpostien lukua ja kirjoittelua, nettisivujen päivitystä, uusien blogien väsäämistä.
Klo 11-12. Lounaalla Raikussa (messevät hampurilaiset). Keskustelua McDonaldsin, Hesen, Burger Kingin ja Carrolsin eroista. Keskustelemme myös elokuvan 127 päivää kädenleikkauskohtauksesta.
Printit levällään.
Klo 12.-16.30. Printtien oikolukua, kuvatekstien kirjoittamista, kansitekstien kirjoittamista ja sisällysluettelon tekoa. Kaksi paikkaa lehdessä ammottaa valkoisena. Mitä kummaa niihin keksisi? Yhteen tehdään juttua Metallica-elokuva-kirja-levy-kombosta, yhteen rakoon Nukkemuseosta ja yhteen väliin keksittiin Cult24:n synttäri-ilmoitus.
Klo 16.30. Lähden kokoukseen, taittaja-Hanna jää korjailemaan tekstejä ja alkaa lähettää lehteä painoon.
Klo 19. Lehti on onnellisesti painossa.
Mitä tämän jälkeen tapahtuu?
Keskiviikkona lehti (30 000 kpl) painetaan Kokkolassa Botnia Printissä.
Torstaina lehti tulee rahdin mukana Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Jakelufirma alkaa jakaa niitä telineisiin.
Perjantaina on lehden virallinen ilmestymispäivä. Kaikkien lehtien pitäisi olla telineissä perjantain aikana.
Cult24:n 1-vuotisjuhlanumero.
Näin se lehti syntyy maailmaan. Kulttuuria kansalle! Ei muuta kuin tulta päin eli seuraavaa lehteä tekemään.
Monta vuotta sitten kirjoitin Vartti-lehteen jutun dartsista. Kävin tekemässä juttua ravintola Oivassa Kolmannella linjalla, jossa dartsin suomenmestari tapasi käydä harjoittelemassa. Se oli sarjassa ”juttuja, joista tuli ihan kiva, mutta joita ei seuraavana päivänä enää paljon muista.” Joten itsekin unohdin sen aika nopeasti.
Jokin aika sitten kävin Oivassa kavereiden kanssa viettämässä iltaa. Sorruin myös seuran paineessa tupruttelemaan pari tupakkia. Silloin huomasin, että tupakkakopin (kyllä, Oivassa on vielä tupakkakoppi) seinällä on kehystettynä tuo minun darts-juttuni vuosien takaa. Jutussa on vielä valokuvanikin, sekin vuosien takaa. Epätodellinen fiilis.
Enää juttu ei kuulu tuohon mainitsemaani unohdettujen juttujen sarjaan, vaan tulen varmaan muistamaan sen lopun ikäni. Käsi ylös, kuka muu on päässyt baarin tupakkakopin seinälle? Hollywoodin Walk of Fameen on päässyt pari tuhatta tyyppiä, mutta Oivan tupakkakoppiin vain yksi!
Eilinen ilta kului veneretkellä. Kaupunkisuunnitteluvirasto oli kutsunut Kaupunkitoimittajat ry:n vesibussiretkelle tutustumaan mereltä käsin Vartiosaareen ja Kivinokkaan. Molemmat ovat virkistysalueita, joiden tulevaisuus tullaan ratkaisemaan lähiaikoina. Niitä joko kehitetään virkistysalueina tai vaihtoehtoisesti niihin rakennetaan asuntoja. Viraston suunnittelijat esittelivät retkellä Kivinokan ja Vartiosaaren suunnitelmia ja vaihtoehtoja.
Veneessä tutustuttiin suunnitelmiin.
Ensiksi saavuimme Vartiosaareen. Tuntuu, että aina sataa kun olen Vartiosaaressa. Parisen vuotta sitten tein kirjaa Sunnuntaikävelyllä Helsingissä, ja tein valokuvausreissun Vartiosaareen. Tulin saareen vesibussilla aamulla, ja kiersin saaren parissa tunnissa. Oli sateinen päivä ja housut ja kengät olivat läpimärät. Sitten värjöttelin erään tyhjillään olevan huvilan terassilla kuusi tuntia, kunnes vesibussi vei minut takaisin Hakaniemeen.
Vartiosaari on kiva paikka, mutta sinne on erittäin hankala päästä. Vesibussi kulkee vain pari kertaa päivässä.
Eilen kävelimme Vartiosaaren ympäri ja tutustuimme alueeseen. Tässä kuvia retkeltä:
Kivinokkaan emme rantautuneet, katsoimme sitä vain mereltä:
Ja söimme maukkaan ”korruptiolounaan”:
Ja vielä teimme koukkauksen Kruunuvuorenrannan valaistun öljysäiliön ohi:
Ja sitten kotona sukat kuivumaan:
Lopputulema:
KIVINOKKA. Ei ole epäselvyyttä mitä Kivinokan tulevaisuudesta ajattelen (kirjoitin aiheesta jo aikaisemminkin blogissani). Perheellämme on mökki Kivinokassa, ja pikkuisen hävettää, että se tekee minusta nimbyn tässä asiassa. Mutta oli siellä mökki tai ei, se on niin hieno paikka, ettei sellaisia pitäisi missään nimessä uhrata asuntorakentamiseen. Olin Kivinokka-fani jo ennen kuin hankimme sieltä mökin.
VARTIOSAARI. Vartiosaari on yksi lempipaikoistani Helsingissä. Siellä on paljon pieniä nähtävyyksiä: Huviloita, siirtolohkare, hiidenkirnu, viikinkikallio, metsäkirkko, yms. Mutta se on hyvin suljettu paikka, jonne on vaikea päästä. En kannata saaren rakentamista, mutta jotain sille alueelle pitää tehdä. Silta Laajasaloon, kevyen liikenteen silta Rastilaan, yleinen uimaranta, vessoja, jne. Saari pitäisi olla helpommin tavoitettavissa ja suuremman ihmismassan käytössä.
Björn Wahlroosin epävirallinen elämäkerta julkaisiin eilen. Kirja syntyi Tampereen yliopiston toimittajaopiskelijoiden toimesta. Joukkoa johti professori Tuomo Pietiläinen. Hienoa työtä ovat tehneet. Tässä koko jengi kirjajulkkareissa Lilla Teaternin lavalla (eivät mahtuneet yhteen kuvaan):
Kirjan tekemisessä oli varmasti paljon haasteita. Wahlroos ei itse antanut haastattelua ja monet tahot heittivät kapuloita rattaisiin. Pietiläisen professori-nimistystä Tampereen yliopistoon yritettiin torpata, hänen palkanmaksuaan ehdotettiin keskeytettäväksi yms. Hankenin rehtori ei päästänyt kirjoittajia tutkimaan valokuva-arkistoja (kukas muu Hankenin hallituksen puheenjohtajana on kuin Björn Wahlroos).
– Mahtavaa, että onnistuimme. Meillä oli suuret voimat vastassa, Pietiläinen kommentoi.
Kateeksi käy tuota nuorta opiskelijaporukaa, joka on päässyt näin hienon hankkeen kimppuun. Tuo on sellainen ryhmä, jota katselee ihaillen ja kadehtien tyyliin ”olisinpa itsekin päässyt nuorena opiskelijana tekemään vastaavaa.” Parempaa koulua tutkivan journalismin pariin tuskin on kuin tällaisen projektin parissa toimiminen.
Mutta sitten on se kääntöpuoli, jota mieluusti ei haluaisi ajatella. Moni tästä ryhmästä tulee varmasti tekemään hienon uran toimittajana. Mutta myös moni on juuri nyt uransa huipulla. Harva tuosta jengistä tulee julkaisemaan toista kirjaa enää koskaan. Unelmat vaihtuvat realismiin, kun tutkivan journalismin työ onkin sitä, että istuu paikallislehden päivystäjänä ja soittelee palomestarille, kun lähiössä joku juoppo on käräyttänyt hellalla nakit ja muusit tai pieni peltikolari ruuhkautti K-kaupan parkkipaikan. Silloin voi muistella niitä aikoja kun Wahlroos-kirjan parissa pääsi haastattelemaan Casimir Ehrnroothia ja muuta eliittiä.
Nauttikaa nyt tästä hetkestä täysin siemauksin!
PS. Kenties kivoin työ Wahlroos-kirjassa oli valokuvaaja Ella Kiviniemellä (kuvassa alla). Hän näet kävi kuvaamassa kaikki Wahlroosin kotiovet! Huomasinpa kuvista, että Wahlroos on aikanaan asunut Poutuntiellä P-Haagassa, siis lähellä nykyistä kotiani. Kukaties itsekin vielä…
Kaisa Korhonen (vas.) ja Märta Tikkasta näyttelevä Cecile Orblin.
Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmä pyörii parhaillaan Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Se kertoo Märta Tikkasen ja Henrik Tikkasen riitojen ja alkoholin sävyttämästä avioliitosta sekä Märtan suvun historiasta. Näytelmän ohjaaja Kaisa Korhonen kertoi lehdistötilaisuudessa, että näytelmän idea lähti liikkeelle Märta Tikkasen unesta. Uni oli tällainen:
Unessa Märta saapuu tuntemattomaan tyhjään asuntoon. Häne menee isoon, korkeaan valkoiseen huoneeseen. Hän näkee huoneessa kauempana selin seisovan naisen, joka on pukeutunut mustaan. Märta kysyy tältä naiselta: Saatko sinä elää näin? Mustapukuinen nainen kääntyy ja se on Märta itse.
Kun Henrik kuolee vuonna 1984, Märta lähtee etsimään uutta asuntoa. Hän käy katsomassa Etu-Töölössä erästä asuntoa, jossa sitten on se hänen unensa huone. Juuri leskeksi tullut Märta on pukeutunut mustiin, kuten unen nainen. Hän tuntee olevansa heti kuin kotonaan.
Märta tuntee, että asunnossa on edelleen jotain outoa. Hän muistaa, että hänen isoäitinsä on asunut niillä kulmilla puoli vuosisataa aikaisemmin. Märta soittaa tädilleen, ja kysyy missä osoitteessa isoäiti asui. Täti vastaa, että Töölönkatu 8:ssa. Märtan uusi koti on samassa osoitteessa ja samassa huoneistossa.
Märta päättää ottaa selvää isoäintinsä tarinasta, ja se on osa näytelmää, joka nyt nähdään Kansallisteatterissa.
Sattuipa silmääni elokuun Sue-lehti ja ajattelin, että onpa jännä sattuma kun Avenged Sevenfold on takakansimainoksessa ja bändistä on tehty myös kansijuttu. Mikäs siinä, bändi kun on pinnalla ja keikkaileekin Suomessa.
Sain käsiini sitten syyskuun Suen ja kas – Pariisin kevät oli takakansimainoksena ja kansijuttuna. Sattumaako?
Tunnen suurta sympatiaa virkaveljiä kohtaan. Tiedän kokemuksesta miten vaikeaa mainosten kauppaaminen nykyisin on. Ja piirit ovat niin pienet, että monesti juttuaiheet ja mainostajat ovat samoja. Jos kaupungissa avautuu kiinnostava näyttely, ja haluamme tehdä Cult24:ään aiheesta jutun, niin emme tietenkään kieltäydy, jos sama museo haluaa lehdessämme mainostaa. Joskus juttu ja mainos saattavat päätyä myös samalle aukeamalle.
Kaikki on nykyisin kaupan. Tänään kerrottiin, että Sofi Oksanen ja Boknäs aloittavat yhteistyön, ja Habitare-messuilla lanseerataan kirjailijan nimeä kantava huonekalu. En mitenkään mainosta, mutta lue juttu Cult24:n sivuilta.
Seela Sellaa ottaa sydämestä. Kuva: Johnny Korkman.
Ottaa sydämestä, Seela Sella! on veteraaninäyttelijän kabaree, jossa huumorin keinoin pureudutaan sairaanhoitojärjestelmän epäkohtiin. Mutta ei ihme jos ottaa sydämestä, Seela Sella, sillä sen verran kova keikkatahti 76-vuotiaalla tuntuu syksyllä olevan. Seela on joka paikassa. Katsoo mitä tahansa kaupunkia ja mitä tahansa teatteria, niin Seela on joka kaikkialla.
Ottaa sydämestä, Seela Sella! -esitys kiertää syksyllä mm. näissä paikoissa:
Linnateatterissa Turussa 2 esitystä 30.-31. elokuuta, Teatteri Vantaalla 2 esitystä 18.-19. syyskuuta, Lahden kaupunginteatterissa 4 esitystä välillä 20.9.-5.10., Aleksanterin teatterissa Helsingissä 13. lokakuuta, Kuusankoskitalon Voikkaa-salissa 13. lokakuuta, Varkauden teatterissa 2 esitystä 16.-17. lokakuuta, Savoy-teatterissa Helsingissä 2 esitystä 23.-24. lokakuuta, Porissa 2 esitystä 26.-27. lokakuuta, Lievestuoreella 3. marraskuuta, Tampereen teatterissa 5 esitystä välillä 8.-13. marraskuuta, Espoon teatterin vieraana Louhisalissa 6 esitystä välillä 18.-27 marraskuuta ja vielä Tampereen teatterissa 10 esitystä välillä 29.11.-21.12.
Mitä yhteistä on August Uotilalla ja Johannes Takasella? Sen lisäksi, että he ovat suurelle yleisölle verraten tuntemattomia nimiä, heitä yhdistää hyvin moni asia. Muun muassa seuraavat:
– August Uotila ja Johannes Takanen ovat molemmat taiteilijoita. Uotila oli taidemaalari, jonka tunnetuin maalaus lienee Appelsiinityttö. Takanen oli kuvanveistäjä, jonka uran kohokohta oli Aleksanteri II:n muistopatsaskilpailun voitto Senaatintorille (Takasen kuoleman takia veistoksen kuitenkin toteutti Takasen suunnitelmien pohjalta Walter Runeberg).
– August Uotila ja Johannes Takanen elivät molemmat 1800-luvulla ja kuolivat nuorena. Uotila kuoli 27-vuotiaana vuonna 1886 ja Takanen kuoli 35-vuotiaana vuonna 1885.
– Molemmat menehtyivät sairauksien runtelemana Etelä-Euroopassa. Uotila kuoli Korsikalla ja Takanen Roomassa.
– Takaselle ja Uotilalle järjestettiin yhteinen muistonäyttely vuonna 1886. Sen jälkeen laajamittaista Uotilan näyttelyä ei ole järjestetty – ennen tätä syksyä.
– Uotilan Appelsiinityttö ja Takasen Aleksanteri II ovat molemmat nähtävillä Helsingissä juuri nyt. Keisarin patsas seisoo Senaatintorilla maailman tappiin (tai ainakin siihen saakka, kunnes äärifennomaanit ottavat maassamme vallan) ja August Uotilan näyttely on parhaillaan Amos Andersonin taidemuseossa (6.9.2013–13.1.2014).
Jälkikirjoitus: Tuhottu hauta
Olen harrastanut matkoilla hautabongailua eli bongaan ”julkkisten” hautoja. Roomassa kävin muutama vuosi sitten protestanttisella hautausmaalla etsimässä brittirunoilijoiden John Keatsin ja Percy Bysshe Shelleyn hautoja (jotka löysinkin). Vasta myöhemmin luin että samalle hautausmaalle on haudattu myös Johannes Takanen. Pitänee seuraavalla Rooman reissulla etsiä myös se.
Kysyin Uotilaa tutkineelta ja Suomen parhaalta Uotila-spesialistilta Tiina Penttilältä August Uotilan hautapaikasta. Penttilä oli itse käynyt Korsikalla Uotilan jalanjäljillä. Hän kertoi, että Uotila haudattiin Korsikalle Ajaccion hautausmaalle. Valitettavasti Uotilan hauta on jo tuhotttu, kun hautausmaata järjesteltiin uuteen uskoon noin sata vuotta sitten. Joten sinne ei kannata lähteä bongausreissulle.
Olin viikonloppuna loistavan jazzlaulajan Aili Ikosen keikalla. Ikonen esitti Malmitalossa bändinsä kanssa Ella Fitzgeraldin biisejä. Kerrassaan viehättävä esiintyjä ja bändi. Ikosen lisäksi etenkin saksofonisti William Suvanne sooloineen sai yleisön syttymään. Kokoonpano julkaisi keväällä levyllisen Fizgeraldin biisejä ja keikailee soittaen Ellan klassikoita.
Eräs biisi, joka illan aikana kuultiin, oli Little Jazz. Biisi laittoi jälleen kerran miettimään, että mikä merkitys musiikissa on sanoilla. Little Jazz -biisissä ei näet ole sanoja lainkaan, vaan se on alusta loppuun Ellan (tai Ikosen) scat-laulua.
Jarkko Martikaista, A.W. Yrjänää, Ismo Alankoa ja Samuli Putroa arvostetaan syvällisten, koskettavien ja ajatusta herättävien sanojen takia. Mutta onko hyvät sanat hyvän biisin edellytys? No ei ole. Monesti tärkeää on fiilis ja meininki.
Vai mitä sanotte näiden biisien sanoituksista:
Jälkikirjoitus: Onko jazz-muusikoilla muita hauskempaa?
Aili Ikosen Tribute to Ella -keikalla bändillä oli hauskaa ja soittamisen ilo huokui katsomoon asti. Monesti jazzbändeillä tuntuu olevan todella hauskaa lavalla. Naureskellaan toisten sooloille, kannustetaan kanssasoittajia yhä parempiin suorituksiin, iloitaan, hymyillään. Klassisen musiikin protokollaan kuuluu pitää naama pokerina koko konsertin ajan, raskaan metallin protokollaan kuuluu näyttää synkältä, hiphopissa uhotaan niin paljon ettei muisteta pitää hauskaa, reggaemiehillä on haskaa vain lisäaineiden avulla ja iskelmässä kellään ei ole hauskaa paitsi solistilla. Mutta jazztyypeillä on aina hauskaa. Ihme jengiä!
Katsokaa nyt, miten hauskaa näilläkin veijareilla on:
Kuva Design-museon tiedotustilaisuudesta. Liittyy aiheeseen vain viitteellisesti.
Usein olen yrittänyt tiedottajille ja muille lehdistötilaisuuksia järjestäville tahoille toitottaa, että parhaat päivät järjestää lehdistötilaisuus ovat maanantai ja perjantai. Siksi että kaikki muut järjestävät tilaisuuksia tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin. Maanantait ja perjantait sopivat toimittajien aikatauluihin paremmin, ei tule niin paljon päällekkäisyyksiä.
Varsinkaan pienillä toimituksilla, kuten meillä Cult24:llä, ei ole resursseja lähettää toimittajia joka paikkaan, toisin kuin vaikkapa Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksella. Pitää tehdä valintoja. Tässä alla esimerkki, mitä olen laittanut kalenteriin ylös torstai 12. syyskuuta:
– Tom of Finland -näyttelyn lehdistötilaisuus Kalliossa, klo 10. – Leena Virtasen Tosikertomuksia noitavainoista -kirjan julkistustilaisuus, klo 10 Laterna Magicassa. – Tölkkidesign-kirjan tekijät tavattavissa Paasilinna-kustantamolla klo 10-14. – Pioneer – Sukellus meren syvyyksiin -elokuvan lehdistönäytös klo 10. – Helsingin taidemuseo: Timo Heinon ja Sirkustarinoita -näyttelyiden tiedotustilaisuus, klo 11. – Miranda – mustalaisten holokausti -näyttelyn tiedotustilaisuus Kansallismuseo, klo 11. – Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin lehdistönäytös klo 12. – Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin toinen lehdistönäytös klo 14. – Hapankaalin syönnin SM-kilpailujen tiedotustilaisuus klo 16.30-17, jonka jälkeen kutsuvierastilaisuus. – Maija Vilkkumaan kirjanjulkkaribileen klo 18.00 alkaen. – Helsingin Kaupunginteatterin kutsu Kipupiste-näytelmän ensi-iltaan klo 19. – Q-teatteri: Hämeenlinna-näytelmän ensi-ilta klo 19.
Yritäpä siinä sitten revetä joka paikkaan. Moni kiinnostava juttu jää huomioimatta päällekkäisyyksien takia. Onhan se toki hauskaa kierrellä eri tilaisuuksissa, mutta sitten pitäisi ehtiä tehdä töitäkin jossain välissä: siis purkaa haastatteluita, kirjoittaa tapahtumista, hoitaa sähköpostiliikennettä, hoitaa juoksevia asioita, tweetata, facebookata, lukea urheilu-uutisia, surffata Ampparit.comissa, maksaa laskuja, kuunnella Arctic Monkeysin uutta levyä, katsoa Yle Areenasta eilinen A-studio ja rästiin jäänyt Strada, päivittää blogia ja syödäkin pitäsi (mutta se ei ole olennaista).
Voisiko olla, että Peter Franzén on kaikki taiteenlajit mukaan lukien kaikkein vaikutusvaltaisin taiteilija maamme rajojen sisäpuolella tällä hetkellä? Tietenkin se on objektiivisesti ajatellen mahdotonta mitata vaikutusvaltaa, mutta niinhän monet lehdetkin tekevät (esim. Art Reviewillä on tapana vuosittain rankata maailman vaikutusvaltaisimmat taiteilijat).
Ainakin Peter Franzén on ajankohtaisempi kuin koskaan. Franzénin kehuttuun Tumman veden päällä -kirjaan perustuva näytelmä pyöri hiljattain Suomen ”ykkösteatterissa” Kansallisteatterissa, ja sai kovasti kehuja. Franzén on ohjannut ja käsikirjoittanut omaelämäkerrallisesta kirjasta elokuvan, jonka ensi-ilta on 6.9. Hän näyttelee elokuvassa omaa isäänsä ja onpa Franzén säveltänyt elokuvan tunnusbiisinkin, jonka esittää hänen vaimonsa Irina Björklund. Lisäksi Franzén näyttelee voimakkaan pääosan syksyn suurensi-illassa, Dome Karukosken ohjaamassa Leijonasydämessä. Ja kaiken tämän päälle hän julkaisee syyskuussa toisen romaaninsa Samoilla silmillä. Ja näyttelee Hollywoodissa Sean Pennin kanssa. Aika lailla yhdeltä mieheltä.
Näin Tumman veden päällä -elokuvan ennakkonäytöksessä. Koskettava elokuva. Harvinaisen kypsä esikoisohjaus. Monet suomalaiset elävät alkoholin ja väkivallan varjostamaa elämää, kuten Franzén lapsena. Tumman veden päällä -elokuvan tarina varmasti koskettaa monia. Äärimmäisen kunnioitettavaa on se, että Franzén, jolla on valtaa ja vaikutuskanavia (elokuva, kirja, teatteri) käytössä, kertoo tarinansa suurelle yleisölle. Eikä mitenkään itseään korostaen, vaan nöyrästä kertomisen halusta.
Olen haastatellut Franzénia muutamia kertoja. Ei hän ole erityisen hyvä haastateltava. Vastaukset ovat lyhyitä, usein mitäänsanomattomia. Franzén ei selvästikään ole kotonaan haastattelutilanteissa. Hän ei ole nokkela sanailija, joka vitsailee ja provosoi. Hän ei ole mikään unelmahaastateltava. Se ei ole hänen juttunsa. Se ei ole hänen ilmaisuvälineensä. Mutta annetaanpa miehelle kynä käteen tai päästetään tekemään elokuvaa, niin johan alkaa syntyä jälkeä. Franzén on tekijä, ei puhuja.
En ole koskaan ollut erityisen innostunut Franzenin pääosittamista elokuvista. Hän tekee roolinsa hyvin, mutta jostain syystä ne eivät ole koskettaneet sieluani. Hän on usein hyvä, harvoin loistava. Siksi olen erityisen iloinen, että Franzén onnistui ohjaajana.
Koska Franzénin esikoiskirja oli ilmeisen onnistunut ja jos pian ilmestyvä Samoilla silmillä saa yhtä hyvät arviot kuin esikoinen, ja koska Tumman veden päällä on elokuvana hyvin kirjoitettu ja ohjattu, niin voisiko olla, että näytteleminen on hänen taiteellisista osa-alueistaan se heikoin? Että hän on parempi kirjoittajana ja ohjaajana? Ehkä.
Mutta: Tuleeko haastajia? Kuka on vaikutusvaltaisin taiteilija Suomessa juuri nyt?
Art Deco -näyttely Amos Andersonin museossa keväällä.
Amos Andersonin taidemuseo julkisti suunnitelmansa uudeksi museoksi. Museo tulisi Helsingin keskustaan Lasipalatsin yhteyteen, osaksi maan alle.
1. Näyttelyt Amos Andersonin taidemuseo on yksi lempimuseoistani Helsingissä. Näyttelyt ovat kunnianhimoisia ja laadukkaita. Museon johtaja Kai Kartio sanoi, että ”olemme tärkeä osa Helsingin kuvataide-elämää, mutta haluamme olla vielä tärkeämpi osa.” Jos uudet tilat mahdollistavat entistä korkeatasoisempien näyttelyiden järjestämisen, niin sehän on pelkästään hyvä asia.
2. Museotila Amos Andersonin museo on suosikkejani myös siitä syystä, että pidän kovasti Yrjönkadun rakennuksesta ja museon tiloista. Arkkitehti Sigurd Frosteruksen suunnittelema rakennus on vanha ja tunnelmallinen, ja museo on sopivan kokoinen – ei liian iso, että tulisi taideähky, eikä niin pieni että sen kävisi läpi kymmenessä minuutissa. Jos uusi museo valmistuu, jään kyllä kaipaamaan Yrjönkadun museota. Mutta kuten Kartio asian ilmaisi, nykyinen museorakennus ”ei vastaa nykyajan haasteisiin”. Näyttelyitä on hankala toteuttaa, logistiikka tökkii, taidetta kuljettavat rekat tukkivat kapean Yrjönkadun. Uusi museo olisi noin 2500 neliötä. Nykyinen on noin 1800 neliötä. Lisää tilaa ei hirveän paljon tulisi, mutta nykyinen museotila on siitä hankala, että se on sokkeloinen ja monessa kerroksessa.
3. Lasipalatsin tulevaisuus Amos Andersonin uusi museo ratkaisisi – ainakin osittain – Lasipalatsin tulevaisuuden. Rakennus on kaupungille hankala pähkinä – suojeltu ja hyvällä paikalla, mutta kaupunki ei ole järin halukas laittamaan rahaa sen korjaamiseen. Amos Andersonin museo on suunnitellut, että museon sisäänkäynti olisi nykyisen LippuRexin kohdalla. Varsinainen näyttelytila olisi maan alla, mutta museon tiloja olisi myös Lasipalatsin rakennuksessa. Esimerkiksi elokuvateatteri Bio Rex olisi osa museota, ja siellä näytettäisiin elokuvia, videotaidetta ja järjestettäisiin yksityistilaisuuksia. Lisäksi museoon kuuluisi ravintoloita ja kahviloita. Maanpäälliset tilat olisivat avoimia, vain näyttelyihin maksaisi.
4. Rahoitus Uusi museo tulisi maksamaan noin 50 miljoonaa euroa. Lystin maksaa Amos Andersonin museon takana oleva säätiö Konstsamfundet. Veronmaksajien rahoja hanke ei niele. Tämä lienee se tärkein yksittäinen tekijä, joka tullee saamaan kaupungin päättäjät näyttämään hankkeelle vihreää valoa ja kansalaismielipiteen uuden museon taakse.
5. Guggenheim Amos Andersonin uusi museohanke on Guggenheimille kuin nyrkinisku vyön alle. Guggenheimin pitäisi syyskuussa julkistaa oma esityksensä museoksi. Guggenheimin on entistä vaikeampi perustella julkisten rahojen käyttöä museoonsa, kun samaan aikaan suomenruotsalaiset puuhaavaan omaa uutta museota ilman julkista tukea. Amos V. Anderson – Solomon R. Guggenheim 1-0 .
Nykyisillä tiedoilla toivotan Amos Andersonin uuden museon tervetulleeksi Helsinkiin.
Tiedote tupsahti sähköpostiin viime yönä kello 00.17. Se oli tällainen:
”Tiedote: Julkaisuvapaa heti! Pertti Kurikan Nimipäivät tiedottaa! Pertti Kurikan Nimipäiviltä tulee huomenna tiistaina tiedote. Tiedote koskee kahta PMMP lämppäyskeikkaa jäähallissa. Muuta tietoa tiedotteen sisällöstä ei vielä, yksinkertaisesti siitä syystä, että bändi ei vielä tiedä mitä pitäisi tiedottaa. Tiedote voi siis olla mitä tahansa aina alkaen yhdestä lauseesta, päätyen omaelämäkertaan. Mikäli tiedote on elämäkerta, se julkaistaa kirjana. Lisätiedot: Niitä ei ole.”
Ja sitten lähes vuorokautta myöhemmin tuli se varsinainen tiedote:
”Pertti Kurikan Nimipäivät julkaisee lavakartan!
Pertti Kurikan Nimipäivät esiintyy PMMP-yhtyeen uran kahdella viimeisellä keikalla lämppärinä Helsingin jäähallissa. Konsertit PKN:n uran ensimmäiset jäähallikeikat ja PMMP:ltä saamansa kunniallisen tehtävän johdosta, yhtye julkaisee jäähallikeikalla käytettävän lavakarttansa.
Pertti Kurikan Nimipäivät neljän kehitysvammaisen muodostama punk-yhtye, jonka ura sai nousukiitonsa yhtyeestä valmistuneen Kovasikajuttu-dokumenttielokuvan myötä. Elokuvassa hyvin välittyvä yhtyeen aito punk-asenne on ehtinyt ihastuttaa ihmisiä jo ympäri maailmaa. Nyt yhtye kuitenkin keskittyy tulevaan uuteen haasteeseen.
Viikonloppuna tuli kierreltyä Punavuoren ja lähistön taidegallerioita. Saldona seuraavat näyttelyt:
– Galleria Huuto: Maria Stereo – Parhaimmat ystäväni. – Galleria Artika: Yhteisnäyttely. – Galleria Dix: Timo Jakola – Tärkeintä on sateen ääni. – Galleria Heino: Henna Pohjola – Rööhtäse välillä! – Galleria 4-kuus: Katja Hannula – Hevosmaalauksia. – Galleria Jangva: Reijo Viljanen – maalauksia. Jyrki Heikkinen: Kollaaseja. – Galleria Hippolyte: Riikka Puronen – Ideoiden maailma. – Helsinki Contemporary: Heli Rekula – In Hemingway’s Garden. – Galleria Forsblom: Chantal Joffe: The Hard Winter. Nelli Palomäki: About ten. Adel Abidin: Beyond Good and Evil.
Letkein tunnelma oli Galleria Dixissä, jossa sattui olemaan taiteilija Timo Jakola paikalla ja vieraille tarjottiin viiniäkin. Taustalla soi Miljoonasateen musiikki. Jakolan maalaukset näet olivat saaneet inspiraation Miljoonasateen Heikki Salon teksteistä.
Timo Jakola: Marraskuu.
Sen verran tuli bruttokansantuotettakin nostettua, että ostin Maria Stereon Kiss-aiheisen taideteoksen. Maria Stereo käsittelee hauskasti töissään populaarikulttuuria, faneja ja idoleita. Hän oli tehnyt myös hieman vastaavan teoksen New Kids on the Block -poikabändistä, mutta itse olen nuoruudessani (ja edelleenkin) kuunnellut paljon Kissiä, joten se puhutteli enemmän. Maria Stereo oli tehnyt peräti viisi Kiss-teosta, jossa oli eri artistit. Tämä Ace Frehley oli hienoin ja se tarttui matkaan. Taidanpa laittaa sen lastenhuoneen seinälle. Kenties hekin arvostavat jonain päivänä Kissiä ja Maria Stereota.
by 
