blog arkistot - Sivu 5 35:stä

Lähiöt tasapainoon

Lähiöt kaipaavat uutta renessanssia. Lähiöitä on yli 600 ja niissä asuu miljoona suomalaista. Tutkija Mats Stjernbergin tuore väitöskirja piirtää lähiöistä synkän kuvan. Lähiöt taantuvat ja niissä on sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia. Lähiöissä kuollaan nuorena.

Helsingissä tilanne on vielä melko hyvä verrattuna moniin pienempiin kaupunkeihin. Mutta Helsingissäkin pitää tehdä aktiivista kaupunkipolitiikkaa, etteivät lähiöt kurjistu.

Keskeinen keino on rakentaa lähiöihin sopivassa suhteessa omistusasuntoja, vuokra-asuntoja ja näiden välimalleja. Se vähentää eriarvoisuutta asuinalueen sisällä. Tässä Helsinki on onnistunut muita kaupunkeja paremmin. Kaupungin tavoite on, että asuinalueilla tulisi olla noin 45 prosenttia omistusasumista ja loput muun muassa vuokra-asuntoja ja asumisoikeusasuntoja.

Helsingin lähiöissä, kuten Maunulassa, asuntojen suhde ei aina ole tasapainossa, mutta sitä yritetään korjata täydennysrakentamisen avulla. Tässä on apuna muun muassa Raide-Jokeri. Pikaraitiolinja kulkee halki lähiöiden Itäkeskuksesta Myllypuron, Oulunkylän, Maunulan, Haagan ja Pitäjänmäen kautta Espooseen. Tärkeiden pysäkkien yhteyteen tehdään runsaasti täydennysrakentamista ja tavoite on rakentaa niin, että jos alueella on liikaa vuokra-asuntoja, rakennetaan omistusasuntoja ja päinvastoin.

Huonona esimerkkinä rakentamisesta toimii uusi Vallilassa sijaitseva konepaja-alue, joka valmistuu vuonna 2021. Se on tyystin kaupungin strategian vastainen. Alueelle on suunniteltu pelkästään kovan rahan asuntoja, eikä yhtään kohtuuhintaista vuokra-asuntoa tai asumisoikeusasuntoa. Ei edes hitaksia. Toivottavasti se jää poikkeustapaukseksi.

Kirjoitus on julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Rautatie taskussa

Tartuin pitkästä aikaa Juhani Ahon teoksiin ja hämmästyin, miten ajankohtaisia ne ovat yli sadan vuoden jälkeen.

Vaikka nykypäivänä teknologian kehitys ja sen ihmisten arkeen tuoma muutos on suurempaa kuin koskaan, tuskin monikaan 2000-luvulla kirjoitettu kirja kuvaa muutoksen pelkoa yhtä osuvasti kuin Ahon vuonna 1884 ilmestynyt Rautatie.

Rautatie-romaanissa korpipariskunta Matti ja Liisa kuulevat, että Lapinlahdelle on rakennettu rautatie ja pohtivat talven yli, pitäisikö edistyksen kärkeä edustavaa hömpötystä lähteä katsomaan. Yöt ovat pitkiä, kun mietitään, miltä se juna mahtaa näyttää. Syö kuulemma juostessaan halkoja. Uusi ammattikin on tullut: tatsuunamies.

Meillä on nykyään kaikilla rautatie taskussa. Matti ja Liisa yhtä aikaa pelkäsivät ja ihastelivat rautatietä, samoin me suhtaudumme uudistuksiin: HSL:n mobiilipalveluun, Tinderiin, TikTokiin ja sähköisiin pankkipalveluihin. Ensin syntyy uteliaisuutta ja pelkoa, sen jälkeen joko ihastusta tai välinpitämättömyyttä.

Matti ja Liisa lopulta rohkaistuivat ja ostivat markan lipun junaan. Lopulta he totesivat sen turhanpäiväiseksi kapistukseksi, josta on vain harmia ja jota ilmankin pystyy hyvin elämään.

Entä sitten Ahon toinen suuri klassikko, vuonna 1911 julkaistu Juha? Se on tarkka kuvaus muukalaisten pelosta ja tapahtumat voisi siirtää lähes sellaisenaan 2000-luvun Vuosaareen. Maamies Juha raataa päivät pitkät, kunnes tumma ja komea Shemeikka saapuu kylään ja vie Juhan vaimon Marjan mukanaan Venäjälle. Marja huomaa, ettei elo naistenmiehen kanssa olekaan auvoisaa ja lopulta Juha tulee ja antaa köniin Shemeikalle. Kuin vuoden 2019 poliisitiedotteesta.

Klassikoiden lukeminen kannattaa aina. Ne antavat perspektiiviä.

Kirjoitus on julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Taidekritiikin kuolema

Taidekritiikki on ollut henkitoreissaan jo pitkään. Ensin valtamedioista katosivat teatteri- ja näyttelyarviot, ja nyt elokuva-arvioidenkin palstatila on jäänyt hyvin vähäiseksi. Se on sääli, sillä taidekritiikillä on monia tärkeitä tehtäviä. Kritiikkejä saa nykyään etsiä lähinnä alan erikoisjulkaisuista.

Vanhoista sanomalehdistä, joita kiitettävästi on digitoitu, on kiinnostavaa lukea vanhoja taidekritiikkejä. Kesäkuussa 1904 Päivälehden kriitikko katsoi, että Selma Lagerlöf uuvuttaa lukijansa ja tekstin sisältö on henkisesti vähäpätöistä. Sota-ajan eskapismiin vastannut Kulkurin valssi -elokuvaa kiiteltiin huomattavaksi ja eheäksi saavutukseksi. Hymy-lehden kirjoitus taas masensi kirjailija Timo K. Mukkaa.

Kritiikit ovat olleet tärkeitä ajankuvia ja dokumentteja omasta ajastaan. Ne kertovat, millaisen vastaanoton taideteokset omana aikanaan ovat saaneet. Kritiikit kertovat yhtä paljon itse teoksesta kuin ympäröivästä maailmasta ja sen henkisestä ilmapiiristä. Siksi kritiikin kirjoittaminen on tärkeää historiallisessa mielessä.

Kun 50 vuoden päästä tutkijat ja lajiharrastajat haluavat tutkailla, millaisen vastaanoton jokin näyttely, teatteriesitys, kirja tai elokuva sai vuonna 2019, niin kovin vähän on dokumentteja jäljellä.

Kritiikin lukeminen on myös tapa opetella lukemaan ja tulkitsemaan taidetta. Nykyään puhutaan paljon medialukutaidosta, mutta kovin vähän taiteen lukutaidosta.

Toivotaan, että kritiikki saa oman renessanssinsa, mutta vaikea siihen on uskoa. Sillä nykyiset nuoret, jotka ovat tulevaisuudessa päättämässä sisällöistä, eivät välttämättä ole koskaan edes lukeneet kritiikkiä. Ja sen takia taiteella vaikuttaminen saattaa olla tulevaisuudessa entistä helpompaa, kun ei ole kriittistä taiteenlukutaitoa.

Kirjoitus julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Ostareiden renessanssi

Rakennusperintöä tuhotaan surutta kasvavan kaupungin tieltä. Viime aikoina tapetilla on ollut Puotilan ostarin purkaminen. Tilalle on tulossa liikekeskus ja asuntoja. Tontti on varattu Lumo Kodit Oy:n asuntotuotantoon.

1950- ja 1960-luvuilla rakennetut ostarit ovat olennainen ja kiinteä osa kaupunkikuvaa, jonka soisi säilyvän jälkipolville. Kaupunginmuseo on arvioinut monet vanhat ostarit tärkeäksi osaksi rakennusperintöämme. Museo taannoin inventoi ostarit, ja arkkitehti Erkki Karvisen vuonna 1961 suunnittelema Puotilan ostari arvioitiin luokkaan 1, joka tarkoittaa arkkitehtuuriltaan harkittua ja viimeisteltyä rakennusta.

Mutta niin on Kulosaaren ostarikin, joka on päätetty moukaroida maan tasalle. Kannelmäen, Konalan, Pukinmäen ja eteläisen Vuosaaren ostarit ovat jo purettu.

Vanhat ostarit ovat paikallisille asukkaille tärkeitä paikkoja ja niihin liittyy elämän varrelta runsaasti muistoja. Ostarit ovat täynnä arkista elämää hiustenleikkuineen ja pizzoineen, ja lisäksi ostareilla on vietetty kyläjuhlia ja festareita.

Jos vaihtoehtoina on uuden rakentaminen tai vanhan kunnostus, niin lähes aina kannattaa valita vanhan kunnostus, vaikka se maksaisi saman verran. Uusi rakennus on pelkkä rakennus, vanha on rakennus plus muistot. Hyvänä esimerkkinä vanhan onnistuneesta korjaamisesta on Roihuvuoren ala-aste, jota oltiin jo purkamassa, mutta sen sijaan palkittiin hienosta saneerauksesta.

Ostareiden kohdalla purkamista on vauhdittanut niiden ylläpidon laiminlyönti. Ne on päästetty pahasti rapistumaan. Toinen syy on asiakaskato ja sen seurauksen tyhjät liiketilat. Ne pitäisi ottaa paremmin käyttöön ja antaa vaikka edullisesti kansalaisjärjestöjen tiloiksi. Se olisi todellista lähiöiden renessanssia.

Kirjoitus julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Kielletäänkö yksiöt?

Voihan ihmisiä säilöä vaikka purkkeihin. Näin totesi kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara asuntomarkkinoiden tilaa käsitelleessä tapahtumassa. Vaattovaara kapinoi pieniä asuntoja vastaan ja hän olisi valmis kieltämään kokonaan yksiöiden rakentamisen.

Nykyään ahtaasti asumisesta on tullut taas muotia. Sato rakentaa 15 neliön miniasuntoja ja YIT:llä on oma smarttiasuntomallinsa.

Suomi alkoi kaupungistua voimakkaasti sotien välisenä aikana. Helsinkiin rakennettiin Töölöä ja Kalliota. Työväki asui ahtaasti pienissä asunnoissa. Yksiössä saattoi asua pari sukupolvea. Kuvauksia näistä ajoista voi lukea vaikka Pirkko Saision kirjasta Elämänmeno tai Alpo Ruuthin Kämppä-teoksesta.

Ahtaasti asumisessa oli tiivis tunnelma, mutta ketään se ei tehnyt onnelliseksi. Ahtaasti asumisen haitoista on kosolti tutkittua tietoa. Ei pieniä asuntoja turhaan kutsuta itsemurhayksiöiksi. Tutkimusten mukaan ihmiset haluavat väljää asumista, mutta monille ahtaus on ainoa vaihtoehto, jos haluaa asua tietyllä alueella. Esimerkiksi eroperheissä lasten koulu pakottaa asumaan tietyllä seudulla. Työpaikan sijainti voi ratkaista asuinpaikan. Tilastoissa ahtaaksi asumiseksi määritellään tilanne, jossa asunnossa on enemmän kuin yksi asukas huonetta kohden.

Kaavoitus ohjaa ja markkinat pakottavat ihmiset asumaan ahtaasti. Kyllä ihminen sopeutuu asumaan vaikka kellarikomerossa, jos ei ole vaihtoehtoja tai varaa muuhun.

Rakennuslehden haastattelussa Vaattovaara on todennut, että miniasunnot eivät kuulu hyvinvointivaltioon. Ovatko ministudiot signaali siitä, että hyvinvointivaltion aika alkaa olla ohi? Ollaanko palaamassa sinne 1930-1940-luvuille, aikaan ennen hyvinvointivaltiota?

Kirjoitus julkaistu alkujaan Metro-lehdessä

Keskustakirjasto Oodin lehdistötilaisuudessa

Uudessa keskustakirjastossa ministeri Sampo Terho piti nostattavan puheen, jossa hän yhdisti Oodin Suomen sivistyksen historiaan, kuten pitääkin. Oodin hän korosti olevan valtion lahja 100-vuotiaalle Suomelle ja se symboloi maamme sivistysihannetta. Ministeri tähdensi, että kirjastot yhdistävät kansaa, eivät luo vihollisuuksia, ja että kirjastot auttavan ajattelemaan eri tavoin ja luovat pohjaa keskustelulle. Viisaita sanoja. Soisi perussinisten puhuvan samalla tavalla myös naapurissa olevasta Kiasmasta. Ehkä sekin aika vielä koittaa – kun nykytaide täyttää sata vuotta.

Oodi sopii arkkitehtuuriltaan erinomaisesti vanhojen merkkirakennusten, kuten Eduskuntatalon, Postitalon, Kansallismuseon ja Finlandia-talon yhteyteen. Se täyttää siinä paremmin paikkansa kuin ulkoasultaan Prismaa muistuttava Musiikkitalo tai naapuriin muutama vuosi sitten nousseet toimistotalot. Oodi tulee olemaan ikään kuin sisätilainen jatke Kansalaistorille.

Erikoista on myös se, että vaikka Oodi avautuu niin keskeiselle paikalle kuin tässä maassa on mahdollista, niin siltikään se ei ole Helsingin pääkirjasto. Pääkirjasto jatkaa olemassaoloaan Pasilassa.

Ja tietysti pääasiaan: Löytyyhän Oodista myös hyvää kirjallisuutta, kuten kuvasta näkyy.by

KOM-teatterin Ateria jättää hämmentyneeksi

TEATTERIARVIO. Okko Leon näytelmä Ateria KOM-teatterissa jättää katsojan melko hämmentyneeksi. Siitä on vaikea sanoa, mitä ajatella ja miten siihen pitää suhtautua. Juho Milonoff ja Niko Saarela esittävät hampurilaisravintolan työntekijöitä, jotka huutavat, kiroilevat ja meuhkaavat tunnin ja 40 minuuttia.

Tarinan lähtökohta on herkullinen. Meke tulee ensimmäistä päivää töihin ja grillissä kaksi vuotta työskennellyt Koistinen näyttää hänelle kaapin paikan. Hiljalleen valta-asetelma kääntyy päälaelleen, kun Mekestä tulee vuoropäällikkö.

Molemmat työntekijät ovat itsekeskeisiä ja omahyväisiä oman edun tavoittelijoita, jotka eivät osaa nähdä tätä hetkeä kauemmaksi. He ovat välinpitämättömiä, eivätkä muut ihmiset merkitse heille mitään. Solidaarisuus ja kollektiivisuus ovat täysin vieraita asioita heille, eivätkä he edes osallistu lakkoon, koska se ei vaikuta heidän akuuttiin hyvinvointiinsa mitenkään. Asiakkaat ovat heille pokia, lihapäitä, vammasia ja homoja, joiden hampurilaisiin voidaan sylkeä.

Mutta mikä heistä on tehnyt niin itsekeskeisiä? Sen syitä ja seurauksia näytelmä ei kykene selittämään. Se antaa vihjeitä, että asiat päätetään ”tornissa” ja työntekijät ovat pelinappuloita ja ylhäältä ohjailtavissa, jonka kautta he ovat vain osa työelämän rakenteita. Se on selityksenä aika heppoinen.

Heidän teoillaan ei myöskään ole katsojaa tyydyttäviä seurauksia. Ainoa seuraus on, että kaikki jatkuu heidän kohdallaan ennallaan ja he ovat tekojensa seurauksena tuomittu jatkamaan omaa pientä ja ikävää elämäänsä. He ovat työelämän ja oman itsensä uhreja, mutta eivät kuitenkaan osaa uhriutua. No, kohtalo sekin.

Näytelmä toimii hyvin yksissä lavasteissa, joita ei esityksen aikana muutella. Milonoff ja Saarela ovat näytelleet niin usein yhdessä, että heidän keskinäiset kemiansa ja liikeratansa toimivat saumattomasti yhteen ja sitä on ilo katsoa.

Ateria on viihdyttävä paketti, mutta jotenkin näytelmästä jää välityön maku. Siinä sopassa olisi ollut aineksia paljon tarkkanäköisempäänkin työelämän kuvaukseen.

Näytelmän ensi-ilta oli 21.10.2018.by

Täyden kympin Maailmanlopun revyy

TEATTERI-ARVIO. Legendaarisen Peacockin katsomossa on vuosien saatossa tullut nähtyä monenmoista revyytä, ja usein on ollut iltoja, jolloin ei ole irronnut kuin vaivautunutta hymyä.

Mutta Maailmanlopun revyy on toista maata. Se vie revyyn uudelle tasolle, ainakin jos miettii Peacockissa nähtyjä kappaleita. Suomen Komediateatterin tuottaman Maailmanlopun revyyn ansio on siinä, että se tekee parodiaa vanhasta UIT-vetoisesta ja aikansa eläneestä revyyperinteestä. Se nauraa perinteelle, ei ilkeillen vaan lempeästi virnistäen, ja osaa se nauraa myös itselleen.

Maailmanlopun revyyn tekijäkaarti on mainio. Lavalle marssitetaan muun muassa Riku Nieminen, Krisse Salminen, teatterin henkinen johtaja Kiti Kokkonen ja koko show’n varastava erinomainen komedienne Niina Lahtinen.

Käsikirjoitustyöryhmästä löytyy edellisten nimien lisäksi muun muassa Uutisvuotoa ja Pasilaa kirjoittanut Atte Järvinen ja Suomi-komedian kenties innovatiivisin mies tällä hetkellä, Joonas Nordman. Ohjauksesta vastaa Siskonpeti-sarjan parissa kunnostautunut Anna Dahlman.

Revyyn teemana on nimensä mukaisesti maailmanloppu, jota käsitellään erilaisten sketsien ja laulujen kautta. Välillä lavalla nähdään ajankohtaisia hahmoja, kuten Kimi Räikkönen kirjoittamassa kirjaa Kari Hotakaisesta ja Laura Huhtasaari plagioimassa kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksia.

Esityksen kohokohdiksi nousevat Kiti Kokkosen ja Antti Langin Napakymppi-biisi, joka on sovitettu Johnny Cashin ja June Carterin Jackson-kappaleen pohjalta sekä Antti Tuiskun Rahan takii -biisistä tehty taistolaisversio.

On revyyssä myös suvantovaiheensa, eikä jokainen vitsi osu maaliin, mutta kaikkinensa kasi plussan teatteria ja täyden kympin revyytä.

[useful_banner_manager banners=1 count=1]by

Kaupungin byrokratia uuvuttaa

Helsingin kaupungilla on runsaasti skarpattavaa. Etenkin viestinnän suhteen on parannettavaa ja byrokratiaa olisi syytä helpottaa. Viime aikoina on tullut esiin useita kiusallisia esimerkkejä, joiden luulisi ravistelevan virkamiehiä.

Kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Paavo Arhinmäki yritti viime kuussa tavoittaa kaupungin suunnittelijaa, joka osaisi kertoa Kontulan ostarin suunnitelmista. Arhinmäki kertoi Facebookissa, miten häntä palloteltiin henkilöltä toiselle, eikä oikeaa tahoa tahtonut löytyä millään. Lopulta hänet yhdistettiin henkilölle, joka oli jo eläkkeellä.

Valtuutettu Leo Stranius kertoi, että hän yritti saada kaupungin omistamalta Palmialta tietoa siivouskemikaalien käytöstä. Vastausta ei kuulunut vuoden yrittämisen ja 13 viestin jälkeen.

Suosittu ruokatapahtuma Taste of Helsinki lopetti toimintansa tähän vuoteen. Tapahtuman järjestäjä kertoi yhdeksi syyksi nihkeän yhteistyön kaupungin kanssa.

[useful_banner_manager banners=1 count=1]

Koin kaupungin byrokratian omakohtaisesti, kun olin usean vuoden Kivinokan kesämaja-alueen puheenjohtaja (kuva Kivinokan vuosikokouksesta). Alueen vuokranantaja on Helsingin kaupunki. On melko lannistavaa, kun joutuu soittamaan 15 puhelua, jotta selviää kuka kaupungilla vastaa uimarannan roskiksen tyhjentämisestä tai urheilukentän nurmen leikkaamisesta. Bioroskisten saaminen jätepisteeseen kesti puoli vuotta. Kolme vuotta tein töitä, jotta saatiin päätös, pitääkö Kivinokkaan johtavalla autotiellä oleva puomi olla auki vai kiinni. Siinä innokkainkin vapaaehtoistyöntekijä turhautuu.

Kaupungin työntekijöiden yhteystiedot tulisi olla nykyistä helpommin löydettävissä. Ja puhelinvaihteille lisää infoa ja koulutusta, jotta he osaavat yhdistää puhelut oikeille henkilöille.

Helsingin tulevaisuuden visiona on olla Maailman toimivin kaupunki. Vielä ollaan hyvin kaukana siitä.

Kolumni julkaistu Metrossa 9/2018by

Kirja-arvio: Helsingin henget kertoo kummitustarinoita

KIRJA-ARVIO. Kummitukset ovat jännittävää höpönlöpöä, mutta kummitustarinat totisinta totta. Kummitustarinat ovat aikojen saatossa kuvastaneet pelkoja ja toiveita. Ne ovat myös kertoneet hyvän elämän standardeista. Jos joku elää huonon elämän ja tekee vaikka itsemurhan tai rikoksen, hänen levoton sielunsa saattaa tulle kummittelemaan. Tai jos jokin teko on jäänyt keskeneräiseksi. Hyvän elämän ja kuoleman kokeneet sielut eivät tule meitä häiritsemään.

Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola ovat paketoineet kirjaksi Helsingin kummitustarinat. Opuksen nimenä on Helsingin henget – opas aaveiden pääkaupunkiin. Tekijät ovat perehtyneet aiheeseen pohjia myöten. Kouvola on teologiaan perehtynyt väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja Kairulahti on tutkinut kummitustarinoita Helsingin kaupunginmuseossa.

Kirjan suureksi ansioksi pitää mainita se, että kirjoittajat ovat nostaneet erinomaisesti esiin kummitustarinoiden piirteitä, jotka liittyvät nimenomaan Helsinkiin. Helsinki on ollut pitkän varuskuntakaupunki, joten sotilaiden kummitukset ovat tiiviisti läsnä kaupungissa. Vallisaaressa kummittelee päätön eversti, joka kenties on Viaporin kapinaa johtanut ja siksi hirtetty sotilas. Suomenlinnassa nuori pari yritti hukuttautua lampeen, mutta nainen pelastettiin ja sotilas hukkui. Tunnontuskissaan naisen on nähty kummittelevan siellä ja hänen nilkkansa saattaa vilahtaa lammenpinnalla. Nimeksi lammelle on annettu Lemmenlampi.

Tietysti kaikilla varteenotettavilla teattereilla on omat kummituksensa, ja kirjassa on kerrottu mm. Aleksanterin teatterin ja Kansallisteatterin kummituksista. Lisäksi sarjamurhaaja Matti Haapojan surmaaman kurtisaanin vuokraemäntä perii öisin rahojaan Albertinkadulla. Kaikkinensa kirjassa on esiteltynä noin 30 kummitustarinaa Helsingistä. Kirjassa on myös kartat, joiden avulla voi kiertää kummituspaikkoja.

Nykypäivänäkin jotkut kummitustarinat elävät sitkeinä ja uusiakin syntyy, mutta ison osan kummitustarinoista on korvannut urbaanit legendat eli kaupunkitarinat. Ne heijastavat ihmisten pelkoja samalla tavalla kuin kummitustarinat aikanaan. Urbaanit legendat ovat usein kiinni ajassaan ja kertovat ajankohtaisista peloista, kuten aidsista, maahanmuutosta, punkkareista, yms.

Kairulahden ja Kouvolan kirja on mainiota iltalukemista ja taas hieman erilaisempi opas Helsingin historiaan ja tarinoihin.

Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola: Helsingin henget – opas aaveiden pääkaupunkiin (SKS, 2018).

[useful_banner_manager banners=1 count=1]by

Kirja-arvio: Unohdettu suurmies Leo Mechelin

KIRJA-ARVIO. Leo Mechelin (1839-1914) on hyvin aliarvostettu ja osittain jopa unohdettu poliitikko. Monet tietävät Mechelininkadun (harva henkilö on saanut Suomen pääkaupunkiin yhtä massiivisen kadun!) ja osa saattaa tietää Mechelinin näköispatsaan Säätytalon edessä, mutta siihen monelta tuntemus loppuukin.

Elisabeth Stubb on tutkinut Mecheliniä ja hänen tuore kirjansa piirtää kuvaa miehen poliittisesta urasta. Tunsin jotenkin Mechelinin vaiheet ja meriitit ensimmäisen sortokauden aikana, mutta hyvin vähän tiesin hänen varhaisista vaiheista sekä elämän viime hetkistä. Kirja tuo valoa näihin aikakausiin.

Haminassa syntynyt Mechelin oli autonomian ajan keskeisimpiä poliitikkoja maassamme. Hän oli senaattori, osallistui valtiopäiville ja toimi Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäisenä – ja pitkäaikaisena – puheenjohtajana. Hän oli myös perustamassa Nokia Osakeyhtiötä.

Mechelin oli uupumaton Suomen etujen puolustaja, oikeudenmukaisuus ajoi kaiken muun edelle. Hän julkaisi vuonna 1886 teoksen Précis du droit public du Grand Duché de Finlande, jossa hän perusteli, miksi Suomen tulee olla tasavertainen valtio Venäjän rinnalla. Bobrikovin valtakaudella Mechelin karkotettiin maasta. Mechelinin ajatukset olivat voimakkaasti taustalla, kun itsenäiseen Suomeen sittemmin sorvattiin perustuslakia.

Allekirjoittaneen yllätti miten voimakas pasifisti Mechelin oli, hän koki rauhanaatteen erittäin tärkeäksi. 1900-luvun alussa perustettiin rauhanyhdistyksiä ja Mechelin osallistui tyttärensä ja vaimonsa kanssa aktiivisesti rauhantyöhön, esimerkiksi vuoden 1912 maailmanrauhankonfrenssissa Genevessä. Mechelin kuoli vain muutama viikko ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen.

Stubbin kirjan pohjalla on hänen väitöskirjansa. Elämäkerta on sangen lyhyt, vain noin 160 sivua. Teos keskittyy lähinnä Mechelinin poliittiseen uraan, kirjoittaja ei kuvaile häntä juurikaan henkilönä ja ajankuvaan olisi voinut myös panostaa enemmän. Tuolta ajalta löytyy millä mitalla herkullisia tarinoita ja anekdootteja, joilla kirjaa olisi voinut elävöittää.

Mechelin on Suomen historian merkittävimpiä henkilöitä ja hänen saavutuksensa ovat tärkeämpiä kuin keskivertopresidentin. 1910 valtiopäivävaaleissa hän sai enemmän ääniä kuin kukaan toinen koko maassa. Hänet on kuitenkin turhaan unohdettu. Ignooraamisen syyt lienevät siinä, ettei yksikään puolue ole vaalinut Mechelin perintöä (kuten esim. Keskusta Santeri Alkion tai SDP Oskari Tokoin perintöä). Mechelin ei edustanut ensisijaisesti mitään puoluetta, vaan Suomea.

Elisabeth Stubb: Leo Mechelin (Into Kustannus, 2018)

[useful_banner_manager banners=1 count=1]by

Helsingin Sanomat Kivinokassa kesällä 1931

Helsingin Sanomien toimittaja ja valokuvaaja tekivät heinäkuussa 1931 retken Helsingin kansanpuistoihin. Lehden arvion mukaan kansanpuistoissa oli yhteensä 30 000 kävijää.

Lehden edustajat kävivät myös Kivinokassa. Tässä ruutukaappaus lehdestä 6.7.1931.

Kaipaan Kaisaniemen metroasemaa

[adrotate banner=”3″]

Kuulutus metrossa: Helsingin yliopisto, Helsingfors universitet. En ole vieläkään tottunut siihen, että Kaisaniemen aseman nimi muutettiin Helsingin yliopistoksi. Särähtää korvaan joka kerta, vaikka nimen muutoksesta on kulunut jo neljä vuotta.

Nimeksi haluttiin Helsingin yliopisto, koska se kuulostaa kansainvälisemmältä. Muissakin kaupungeissa on asemia nimetty yliopiston mukaan.

Mutta Kaisaniemi erotti Helsingin muista kaupungeista. Tuskin muualla on Kaisaniemen asemaa. Ja Kaisaniemi nimenä korosti suomalaista tasa-arvoa.

Kaisaniemi on saanut nimensä Cajsa Wahllundin mukaan. Hän oli ravintoloitsija ja yrittäjä, hyvin keskeinen hahmo 1800-luvun miesvaltaisessa Helsingissä. Ensin hän nosti Turussa Seurahuoneen menestykseen, jonka jälkeen muutti Helsinkiin pyörittämään ravintoloita. Hän perusti Siltasaareen Emilienburg-ravintolan, jota ryhdyttiin kutsumaan Säästöpankiksi, koska kaupunkilaisten rahat päätyivät sinne. Siellä on nykyään Säästöpankinranta-niminen katu.

Töölönlahdenrannalle hän perusti arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnitteleman ravintolan, joka oli erityisesti ylioppilaiden suosiossa. Paikkaa ja ravintolaa ryhdyttiin kutsumaan hänen mukaansa Kaisaniemeksi.

Cajsa Wahllund on saanut Helsinkiin enemmän kunnianosoituksia kuin kukaan toinen. On Kaisaniemi, ravintola Kaisaniemi, Kaisaniemenranta, Kaisaniemen puisto, Kaisaniemen puistokuja, Kaisaniemenlahti. Ja oli Kaisaniemen metroasema.

Aseman nimen muutos osoittaa mauttomuutta ja piittaamattomuutta paikallista historiaa kohtaan. Se on myös silkkaa mielistelyä ulkomaailman suuntaan. Jopa Helsingin nimistötoimikunta ja HSL karsastivat muutosta.

Tehty mikä tehty, mutta joka kerta se kuulutus saa savun nousemaan korvista.

Kolumni julkaistu Metro-lehdessä 8/2018.by

Kaupunkijuhlissa kannattaa erikoistua

Elävän kaupungin merkki on kaupunkilaisten itsensä järjestämät tapahtumat. Helsingissä on lukuisia kyläjuhlia ja muita tapahtumia, joita kaupunkilaiset itse tekevät talkoovoimin ja selkä hiestä märkänä. Ei rahan takia, vaan rakkaudesta kaupunkiin ja toisiin kaupunkilaisiin. Etenkin kevät ja alkukesä on kyläjuhlien aikaa.

Helsingin kaupunki on hienosti kantanut kortensa kekoon ja lanseerannut Rantakesä-konseptin, tänä vuonna yhdessä Espoon kanssa. Rannoilta on valittu 19 kohdetta, joissa voi järjestää tapahtumia. Rantakesässä tapahtuman järjestämiseen riittää poikkeuksellisesti ilmoitus kartalla sekä konseptin etiketin noudattaminen. Etikettiin kuuluu muun muassa, että tapahtuman tulee olla ilmainen.

Olen ollut järjestämässä tapahtumia Kivinokassa ja lisäksi olen keskustellut lukuisten ihmisten kanssa, jotka järjestävät kaupunginosatapahtumia. Muutama asia kannattaa huomioida, jos tapahtumaa suunnittelee.

Kannattaa varmistua siitä, että tekijöitä on tarpeeksi. Hyvin usein vapaaehtoistyössä käy niin, että työt kaatuvat lopulta yksien niskoille. Kannattaa myös delegoida töitä pienemmille ryhmille, jotka hoitavat itsenäisesti oman tonttinsa.

Kaikki tarvittavat luvat ja ilmoitukset pitää hoitaa valmiiksi, pelastussuunnitelmasta ja Teosto-maksuista lähtien. Muuten voi joutua vaikeuksiin myöhemmin. Helsingin kaupunki on kiitettävästi helpottanut lupakäytäntöjään viime vuosina.

Kannattaa erikoistua. Kaupunki on täynnä Pohjois-Haaga-päivää ja Pitäjänmäki-päivää. Niissä ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta on hyvä erottua joukosta. Arabiassa on katufestarit, Roihuvuoressa hanami-juhlat, Vuosaaressa oli harrastuksiin keskittynyt päivä ja ainakin Herttoniemessä ja Kalliossa Block Partyt.

Kolumni julkaistu Metrossa 5/2018.by

Museo vai elämyskeskus?

Helsingin kaupunginmuseo avasi uudistuneena ovensa pari vuotta sitten. Sofiankadun tilat jäivät historiaan ja uusi museo kadun toisella puolella on ollut todellinen menestys. Ilmainen museo on houkutellut satoja tuhansia kävijöitä ja saanut lukuisia palkintoja.

Olin aivan haltioitunut uudesta museosta sen avajaisten yhteydessä. Siellä oli hauskasti toteutettu Aikakone, hyödynnetty uusinta tekniikkaa ja näyttelyt olivat raikkaita ja kekseliäitä.

Olen käynyt museossa pari kertaa vuodessa ja olo on ollut entistä tyhjempi kerta kerran jälkeen. Etenkin museon perusnäyttely saa minut surulliseksi.

Mielestäni kaupunginmuseon tehtävä on kertoa Helsingin historiasta, mutta se jää hyvin pintapuoliseksi. Perusnäyttely on pinnallinen best of -kokoelma kaupungin menneisyydestä. Monet tärkeät asiat sivuutetaan lyhyesti tai jätetään kokonaan mainitsematta. Bobrikovin murhaa, suurlakkoa ja eduskuntauudistuksesta sekä vuoden 1918 sotaa ei museossa juuri noteerata.

Kaupunginmuseo, kuten monet muutkin museot nykyään, tuottavat enemmän elämyksiä kuin kansansivistystä. Kun kävelee museosta ulos, niin museo itsessään on jäänyt paremmin mieleen kuin Helsingin historia. Turistikin varmasti myöhemmin muistaa museon, mutta ei mitään kaupungin historiasta.

Se on ymmärrettävää, ettei museo voi koko Helsingin historiaa kertoa, vaan pitää valita mitä kerrotaan. Ylimmän kerroksen vaihtuvat teemanäyttelyt sekä Hakasalmen huvilan näyttelyt täydentävät perusnäyttelyn antamaa kuvaa Helsingistä. Mutta mitä museon ytimenä oleva perusnäyttely antaa niille, jotka oikeasti olisivat kiinnostuneita Helsingin historiasta? Ei paljoa. He voivat valita museon sijaan kirjan. Joka ei sekään ole huono vaihtoehto.

Kolumni julkaistu Metrossa 6/2018.by