Keisari Nikolai II:n kruunajaisia vietettiin Moskovassa toukokuussa 1896. Suomessa keisarin kruunajaisia juhlittiin muun muassa siten, että ainakin suurissa kaupungeissa vähävaraiselle väelle tarjottiin keittoa keisarin muistokulhosta. Osa köyhistä sai kulhon muistoksi.
Valkoisessa kulhossa on sinisellä keisarin tunnus ja kruunajaisten päivämäärä. Kulhot olivat Arabian tuotantoa.
Näitä Nikolai II:n muistokulhoja löytyy silloin tällöin ihmisten jäämistöistä. Jos nyt ei satu omassa perintökokoelmassa moista olemaan, niin sitten voi lähteä Arabian museoon, jossa sellainen on esillä.
Glimsin tila Espoossa sijaitsi mainiossa paikassa. Vierestä kulki Kuninkaantie, jota pitkin kuljettiin Turun ja Pietarin väliä. Glimsin tilan kohdilla oli risteys, josta käännyttiin Kuninkaantieltä Helsinkiin. Se oli aikansa valtatie.
Glimsin tilasta on ensimmäiset maininnat satojen vuosien takaa. Glims-niminen tila on ollut varmasti olemassa 1500-luvulta lähtien ja tiedetään, että 1540-luvulla tilaa isännöi Peder Nilsson.
Loistavan sijaintinsa ansiosta Glimsissä pidettiin kestikievaria. Kestikievarijärjestelmää ryhdyttiin rakentamaan 1600-luvulla ja sitä pidettiin yllä aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Kestikievarissa majoitettiin ja ruokittiin matkamiehiä.
Glimsin tila on nykyään museona. Vaikka vieressä on jättimäinen Jorvin sairaala, niin Glimsissä pääsee tekemään todellisen aikahypyn entisen maailman tunnelmiin. Toisella puolelle tilaa avautuu ikiaikaiset peltomaisemat. Talomuseossa on kaikkiaan 11 museokäytössä olevaa taloa. Vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvulta. Vanhimpien joukossa ovat muun muassa tilan päärakennus ja entinen kestikievarin talo. Kesäisin laitumella kirmaa lampaita, nyt syksylläkin pihassa oli Gustav-kukko ja muutama kana.
Talomuseo Glims on eräänlainen Espoon vastine Seurasaarelle. Sillä erotuksella kuitenkin, että Glimsin talot ovat kaikki alkuperäisellä paikallaan, kun Seurasaaren rakennukset on siirretty sinne mikä mistäkin. Sekä Glimsissä että Seurasaaressa esitellään vanhan ajan elämää Suomessa, tuodaan tutuksi käsityötaitoja ja kansanperinteitä.
Glimsissä on myös viihtyisä kahvila, museokauppa ja päärakennuksessa vaihtuvia näyttelyitä. Ehdottomasti visiitin väärtti.
Onko sukulaisesi tai tuttavasi tulossa Helsinkiin ja kovasti kyselevät matkavinkkejä? Suomenlinna ja Korkeasaari on käyty jo moneen kertaan ja jotain erikoisempaa pitäisi nähdä. Tässä vinkkejä, mitä voit suositella:
1. Kruununvuorenrannan autiohuvilat
Ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka niin kauan kuin vielä on jäljellä. Todellinen kummistuskylä. Lue lisää aiheesta täältä.
2. Mustavuoren luolat
Mustavuorelle louhittiin ensimmäisen maailmansodan aikana juoksuhautoja ja suuria luolia. Mustavuoressa yhdistyy luonto ja historia. Lisää aiheesta täältä.
3. Pasilan kivilinna
Kati Sinenmaa alkoi 1990-luvulla rakentaa kivilinnaa Pasilaan. Löytyy Harwall Arenan läheltä keskeltä pientä metsikköä. Lisää aiheesta täällä.
4. Rautakautinen kylä
Seurasaaren sillan vieressä on Pukkisaari, jossa on hauska rautakautinen kylä. Aikahyppy tuhansien vuosien taakse. Kotisivut täällä.
5. HIFK:n kotipeli
HIFK:n jalkapallojoukkueelle on maan paras kotiyleisö. Stadin Kingit pitää tunnelmaa yllä. Osta ehdottomasti lippu fanikatsomoon Klackeniin. Tässä Youtube-tunnelmaa paikallispelistä:
Kesällä tuli käyväistyä Stansvikissa Laajasalossa. Kivinokkalaisena minua kovasti kiinnostaa Stansvikin kesämajojen kohtalo ja olenkin asiaa sivusilmällä seurannut. Kesällä satuin pyörimään kulmilla ihan muista syistä, mutta päätin käydä Stansvikissa lounaalla ja samalla kiertelin kesämaja-alueita.
Stansvikin kartanon ympäristössä on kaksi kesämaja-aluetta. Aluetta hallinnoi ammattiyhdistys Jyty Helsinki, johon kuuluu kaupungin työntekijöitä. Kartanolla on pitkä historia, johon voi tutustua täällä.
Stansvikin kartanon alue on ollut kaupungilla 1930-1940-lukujen taitteesta lähtien. Sinne on rakennettu kaksi kesämaja-aluetta, Vanhakylä ja Uusikylä. 23 mökin Vanhakylä on rakennettu vuonna 1953 ja muutamaa vuotta myöhemmin rakennettiin 30 mökin Uusikylä.
Kaupunki on nyt tuhoamassa Uuttakylää. Suunnitelmissa on, että Kruunuvuorenrannan uusien asuinalueiden asukkaat tarvitsevat virkistysalueita ja Uusikylä tullaan purkamaan ja sen tilalle perustetaan yleinen puisto. Uudenkylän mökit siirretään Vanhaankylään, joka näin ollen tiivistyisi.
Kiertelin sekä Uudenkylän että Vanhankylän puolella. Lähinnä tuli mieleen Kivinokasta JHL:n alue. Viehättävää seutua.
Pariskunta kertoi kadehtivansa kivinokkalaisia ja sitä, miten me saimme pelastettua alueen rakentamiselta ja osasimme hyödyntää mediaa. Otin kiitokset nöyränä vastaan.Erään majan pihalla jäin juttelemaan vanhemman pariskunnan kanssa. Krister Söderman esitteli itsensä ”vanhimmaksi stanvikilaiseksi”. Hän on viettänyt Stansvikissa aikaa mökkialueen historian alkuhämäristä saakka.
Södermanilla oli vielä optimismia, että Stansvikin alue saisi jäädä nykyiselleen. He ovat tehneet paljon luontoselvityksiä, joiden mukaan alueen luonto on ainutlaatuista. Stansvikilaiset ovat ainakin kerran käyneet vierailulla Kivinokassa, jolloin Kivinokka kaikille -liikkeen aktiivit antoivat neuvoja ja tukea kamppailussa kaupunkia vastaan. Toivotin kovasti onnea taisteluun ja jatkoin kierrostani.
Stansvikissa tuli vastaan paljon asioita, joita minä puolestaan kivinokkalaisena kadehdin. Kuten tällaisia:
Korkeavuoren pelastusasemalla on kovin vähän tunnettu Palomuseo. Palomuseossa pääsee tutustumaan pelastuslaitoksen historiaan. Vanhimmat esineet ovat 1700-luvulta. Mutta Palomuseo on myös jännittävä vierailukohde, jos on kiinnostunut Helsingin paikallishistoriasta. Tässä joitain poimintoja kaupungin tulipalojen historiasta.
Ateneumin takana sijaitsi VPK:n talo, jonka arkkitehti oli Theodor Höijerin suunnittelema – samoin kuin Erottajan paloasemakin. VPK:n talo purettiin vuonna 1967. Palomuseossa on kuva rakennuksesta, tältä se näytti:
VPK:n talon juhla-aulassa oli neljä ritari-patsasta. Niistä kaksi on Palomuseon suojissa. Kaksi muuta on Albertinkadulla sijaitsevassa ravintola Pompierissa.
Palomuseoon on tehty pienoismalli vanhan Ruotsalaisen teatterin palosta. Svenska teatern paloi toukokuussa 1863.
1950- ja 1960-luvulla eläneet muistavat ehkä vielä palokellot, joilla hälytettiin palokunta paikalle tulen päästessä irti. Tämä yksilö oli osoitteessa Itäinen puistotie 7.
Ja tämä kyltti oli jossain Kalliossa.
Palomuseossa on paljon valokuvia historian saatossa sattuneista tulipaloista. Tässä liekeissä on Messuhalli (so. Kisahalli) vuonna 1966.
Tässä puolestaan kuvia Annankadulla sijainneen Tilgmannin kirjapainon palosta vuodelta 1960. Räjähdyksessä sai surmansa kolme palomiestä.
Palomuseon perinneaulassa on seinälaattoihin kaiverrettu niiden henkilöiden nimet, jotka pelastuslaitoksella ovat vuosien varrella työskennelleet. Silmään pisti heti kolmen suomenmestaruuden lätkäjätkä Matti ”Hakki” Hagman.
Paloaseman torni kohoaa 42 metriin maan pinnalta, ja meren pinnasta katsottuna noin 60 metriin.
Torniin ei normaalisti museovieraat pääse, mutta jos ryhmät varaavat opastuksen, niin silloin ryhmä saa kivuta portaat ylös asti. Näkymät ovat hienot. Yhtään paloa ei näkynyt.
Palomuseossa pääsee tutustumaan Helsingin historiaan erinomaisesti myös siksi, että museota ylläpitää ja näyttelyn on suunnitellut paikallishistoriasta kiinnostunut Jari Auvinen. Auvinen on tehnyt lukuisia kirjoja, joista tuorein on keväällä ilmestynyt Puu-Pasilan historiikki.
Helsingin pelastuslaitoksen palomuseo (Korkeavuorenkatu 26)
Pasilassa sijaitsee omituinen ”linna.” Harva sitä on nähnyt, vaikka se on aivan vilkaisliikenteisen Hakamäentien vieressä. Hartwall Arenasta on sinne noin 300 metriä. Linna on liittymän keskellä hyvin suojassa.
Olin lukenut paikasta aikaisemmin, mutta en ollut siellä käynyt. Nyt pysähdyttiin ohimenomatkalla ja käytiin katsomassa, onko ketään kotona.
Linnalla on hauska historia. Kati Sinenmaa lähti paikalle telttailemaan vuonna 1995. Sitten hän alkoi hiljalleen rakentaa ympärilleen harmaista kivistä linnamaista rakennelmaa. 20 vuotta hän on pikkuhiljaa rakennellut linnaansa. Ylen jutun mukaan Sinenmaa asui linnassaan kesät talvet 1995-2008.
Harmi, ettei linnan emäntä ollut kotosalla. Olisi ollut mukava vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan.
Olen jäänyt käsitykseen, että Sinenmaa toivottaa vieraat avosylin tervetulleiksi linnaansa.
Paikka muistuttaa arkeologisia kaivauksia. Keskellä pihaa on syviä kuoppia, liekö Sinenmaa yrittänyt kaivoa tai kellaria kaivaa.
Kivilinna on saanut viranomaisilta jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän. Se on pois näkyvistä, eikä kenenkään tiellä. Mutta pian asia voi olla toisin. Pasilan aluetta myllätään ja rakennetaan vauhdilla. Olisi hauskaa, jos Sinenmaan kivilinna jäisi rakennusten väliin eräänlaiseksi urbaaniksi muistomerkiksi.
Mustasaari on oivallinen paikka tehdä rentouttava kesäretki. Mustasaari on pienehkö saari Seurasaaresta lounaaseen, aivan Kaskisaaressa kiinni. Kaskisaaresta menee huoltosilta Mustasaareen, mutta se ei ole yleisessä käytössä. Ainoa vaihtoehto päästä Mustasaareen on Valhalla. Se on Taivallahden rannasta lähtevä yhteysalus. Merimatka kestää noin 15 minuuttia (hinta 4 euroa, aikataulut täällä).
Mustasaari on seurakunnan omistuksessa, mutta se on avointa virkistysaluetta. Saari oli muinoin Lauttasaaren lehmien laidunta, kunnes arkkitehti Florentin Granholm hankki sen omakseen 1800-luvun lopulla. Granholm tunnetaan muun muassa Bengtskärin majakan suunnittelijana. Hän suunnitteli myös Mustasaaren päärakennuksen, jossa nykyään toimii ravintola. Kieltolain aikana siellä oli salakapakka.
1930-luvulla Mustasaari siirtyi seurakunnalle, kun nuorisopastori Heimer Virkkunen ihastui saareen talvisella hiihtoretkellään.
Mustasaarella on myös paikka suomalaisen urheilun historiassa. Virkkunen oli Amerikan matkallaan tutustunut lentopalloon ja toi lajin Suomeen. Se tunnettiin silloin vielä kaaripallona. Ensimmäiset lentopallopelit pelattiin Mustasaaressa ja siellä on maamme ensimmäinen lentopallokenttä.
Mustasaaressa on päärekannuksen lisäksi muitakin vanhoja rakennuksia. Stidilodjuksi kutsuttu rakennus sai nimensä siitä, että tarinan mukaan se suunniteltiin Klubi-askin kanteen (Toimituksen huom. Esimerkiksi Kulttuuritalosta liikkuu vastaava legenda). Stidilodju valmistui vuonna 1938. Sen oli tarkoitus palvella kesäkahvilana vuoden 1940 olympialaisissa.
Vanhaa huvilaa kutsutaan Tyttöjen taloksi, sillä se on aikanaan toiminut tyttöjen majapaikkana. Rakennus on valmistunut kahdessa osassa vuosina 1888 ja 1903.
Sympaattinen pieni kappeli sijaitsee kivenheiton päässä päärakennuksesta. Se rakennettiin 1930-luvulla poikien majoitustilaksi. Alttarikivenä toimii keittiön palvelijoiden vanha porraskivi 1800-luvulta.
Mustasaaressa on miellyttävä hiekkaranta, jossa saa aikaa kulumaan lasten kanssa. Rannan vieressä on leikkipaikka.
Mustasaaren ympäri kiertää polku. Saaren kiertää noin 15 minuutissa. Jos hyvää tuuri käy, voi kedolla nähdä lampaita.
Pastori Ilmo Launis on tehnyt vuonna 1938 kalliokirjoituksen ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.” Teksti on vain vaivoin luettavissa Stidilodjun viereisessä lipputankokalliossa.
Mustasaaresta pääsee pientä siltaa pitkin myös naapurisaareen, Hevossaareen. Hevossaari on asumaton. Saaren rannassa on valtava siirtolohkare ja hyvät merinäkymät Lauttasaaren suuntaan.
Mustasaaressa menee mukavasti koko päivä. Aika menee kuin siivillä, kun kiertelee saarta, maleksii uimarannalla ja käy välillä ravintolassa syömässä ja kahvilla. Pitää muistaa vaan ehtiä viimeiseen vesibussiin, joka lähtee noin klo 18 maissa.
Kuluvana kesänä olen käynyt Korkeasaaressa jo kahdesti. Ulkopaikkakunnilta saapuvat kaverit haluavat aina käydä Korkeasaaressa ja lapset tykkäävät tietysti kovasti eläimistä. Itse olen nähnyt leijonat, okapirut ja lapinpöllöt sen verran useasti, että päätin vaihteeksi kääntää katseet pois eläimistä ja katsoa mitä muuta saarella on tarjottavanaan. Aika paljon oli, etenkin mielenkiintoista arkkitehtuuria.
Korkeasaaren silta. Silta saareen rakennettiin vuonna 1974, mutta se purettiin pois vuonna 2004, jolloin rakennettiin nykyinen silta. Suomen Rakennusinsinöörien Liitto valitsi sillan vuoden sillaksi 2005.
Monien mielestä laiva on ainoa oikea tapa tulla Korkeasaareen. Vuonna 1887 rannan tuntumaan valmistui koristeellinen odotushuone laivamatkustajille.
Korkeasaaressa on kaupungin vanhimpia kioskirakennuksia.
Arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema ravintolarakennus on vuodelta 1884.
Saarenvartijan rakennus on vuodelta 1890. Rakennuksessa on nykyään kahvila.
Korkeasaaressa on myös taidetta. Pukki-veistoksen on tehnyt italialainen Constantino Pandiani. Veistos on vuodelta 1892. Pukki ostettiin Helsinkiin Pariisin maailmannäyttelystä.
1800-luvulla perustetun eläintarhan yksi vanhimmista eläimille tarkoitetuista rakennuksista on vanha karhulinna. Karhut saivat uuden ”linnan” 1950-luvulla, mutta vuonna 1903 rakennettu vanha karhulinnakin on edelleen olemassa.
Jääkarhujen linna valmistui vuonna 1914. Jääkarhuja ei ole Korkeasaaressa nähty sitten 1980-luvun. Jääkarhujen linnassa on ollut parina viime kesänä tilataidetta.
Modernimpaa arkkitehtuuria edustaa Kupla-näkötorni. Vuonna 2002 valmistuneesta tornista on kivat näkymät kaupungin suuntaan. Arkkitehtiopiskelija Ville Hara suunnitteli tornin opinnäytetyönään.
Tietysti kannattaa käydä vilkaisemassa myös ikivanhaa uhrikiveä, jonka harrastaja-arkeologi löysi sattumoisin vuonna 2014. Kuvaa ei siitä nyt ole, mutta juttu Korkeasaaren sivuilta löytyy täältä.
Helsingin Kruunuvuorenrannassa on lukemattomia hylättyjä huviloita. Nyt alkaa olla viimeisiä hetkiä käydä niitä tutkailemassa, sillä muutamien vuosien kuluttua ne on luultavasti jyrätty pois Kruunuvuoren lähiörakentamisen tieltä. Tai poltettu maan tasalle yksi kerrallaan.
Huviloilla on omituinen historia. Huvilat ovat 1800-luvulta ja 1900-luvun alkupuolelta. Ne olivat ennen sotia saksalaisessa omistuksessa ja sodan jälkeen ne päätyivät Neuvostoliiton haltuun. Alue oli myös Suomen kommunistisen puolueen virkistysaluetta.
1950-luvulla alueen osti vuorineuvos Aarne J. Aarnio, joka päätti perustaa alueelle tuhansien asukkaitten lähiön. Kaupunki kuitenkin oli toista mieltä ja määräsi alueen rakennuskieltoon. Huviloiden asukkaat muuttivat sieltä yksitellen pois epävarman tulevaisuuden takia. Lopulta huvilat autioituivat ja pääsivät rappeutumaan.
Teimme sunnuntain kuluksi retken alueelle. Vielä kun siellä on huviloista jotain jäljellä.
Sinne ei ihan sattumalta eksy. Ensin pitää mennä omakotialueen ohi Päätien päähän asti. Herttoniemestä lähtevän bussi 88:n päättäri on hyvin lähellä. Päätien päästä alkaa kapea metsätie, jonka edessä on punakeltainen puomi.
Puomin jälkeen metsätie jatkuu mäkeä ylös muutama sataa metriä.
Tie tulee Kruununvuorenlammen reunaan, jossa se haarautuu. Suurin osa huviloista on lammen ja meren välisellä alueella. Lampea voi lähteä kiertämään kumpaa suuntaan tahansa, koska polku tekee lenkin ja tulee samaan paikkaan takaisin.
Metsäpolku on välillä aika huonokuntoinen.
Saavumme ensimmäisenä palaneen huvilan kohdalle. Alueella on viime aikoina poltettu useita huviloita. Ilmiselviä tuhopolttoja. Aika rauhassa saavat palaa, sillä pelastuslaitoksen on hyvin vaikea päästä alueelle.
Seuraavaksi tulee vastaan täysin romahtanut huvila.
Välillä pysähdyttiin evästauolle ja katseltiin Korkeasaaren suuntaan. Tuolta se Kruunuvuorensilta tulee joskus.
Kiertelemme alueella parisen tuntia ja tutkimme huviloita. Luonto on ottanut vallan useissa paikoissa, vandaalit ovat tuhonneet ja polttaneet huviloita, ikkunat on rikottu ja seiniin on spreijattu. Monet talot ovat olleet myös kodittomien leposijoina. Useimpiin ei uskaltanut mennä sisään.
Tässä kuvakoostetta huviloista. Mystistä ja surullista.
Kaupungin olisi pitänyt jo vuosikymmenet sitten herätä ja jämäkästi suojella huvilat. Nyt alkaa olla myöhistä. Muutamaa ”hyväkuntoisinta” huvilaa suunniteltiin suojeltavaksi jokunen vuosi sitten, mutta en ole seurannut niin tarkkaan miten projekti on edennyt.
Vuosaaren pohjoisosassa sijaitsevalla Mustavuorella on kenties edustavimmat linnoitusjärjestelmän jäänteet ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Venäläiset rakensivat silloin Helsingin ympäri puolustusjärjestelmää.
Mustavuoren miinukseksi laskettakoot se, että siellä ei ole minkäänlaisia opasteita. Aikalailla summamutikassa piti linnoituslaitteita lähteä etsimään, sillä en ollut siellä aikaisemmin käynyt. Mutta sitä suurempi oli löytämisen riemu, kun metsän kätköistä tuli vastaan suuria luolia. Kaupungin tekemä esite oli ainoa matkaoppaamme (pdf-versio täällä).
Kävelimme lasten kanssa vanhaa tykkitietä Mustavuoren huippua kohti.
Poikkesimme tieltä sellaisessa kohdassa, jossa arvelin yhden luolan olevan. Ja kerralla osuimme oikeaan paikkaan. Lapset olivat aivan haltioissaan.
Jatkoimme matkaa ja päädyimme polulle, joka kulkee Itäväylän suuntaisesta. Polun läheltä lähti kohti kallion huippua juoksuhaudan tapainen kaivaus. Lähdimme seuraamaan sitä ja kulman takaa löytyi jälleen suuri luola. Luola oli täynnä vettä, joten sinne ei ollut asiaa.
Juoksuhauta alkoi muistuttaa enemmänkin rotkoa, jonka reunat kohosivat lähes kymmeneen metriin. Lasten kanssa on turvallisempaa olla rotkon pohjalla kuin yläreunoilla.
Jatkoimme rotkoa eteenpäin ja pian löytyi taas uusi luola. Vettä täynnä sekin.
Ensi kerralla jätän lapset kotiin ja tulen tutustumaan Mustavuoreen kunnolla ajan kanssa.
Jos etsitään Helsingin viehättävintä hautausmaata, niin omaksi suosikikseni nousee Kulosaaren hautausmaa. Se sijaitsee pienessä Leposaaressa Vanhankaupunginlahdella. Vaikka kyseessä onkin saari, niin hautausmaalle pääsee jalat kuivina tietä pitkin.
Hautausmaa perustettiin 1920-luvulla Iso Pässin saareen ja sittemmin saaren nimeksi vakiintui Leposaari. Osuva nimi. Saaressa on levollista kävellä, vain merituuli humisee puissa.
Saaren korkeimmalle kohdalle arkkitehti Armas Lindgren suunnitteli kappelin. Lindgren asui Kulosaaressa ja hänet muistetaan erityisesti maineikkaasta Saarinen-Gesellius-Lindgren-arkkitehtitoimistosta.
Lindgren on myös haudattu saareen.
Juoksijalegenda Hannes Kolehmaisen hauta.
Kenraali Talvela on päässyt meren rannalle. Kuulin taannoin tarinan, että eräs vanhempi mies kävi yön pimeydessä hautaamassa kissansa Talvelan haudan viereen. Niinpä kissa-vainaa saa säännöllisesti kukkia haudalleen. Shhh, ei kerrota kenellekään.
Näyttelijä Adolf Lindfors.
Pro Patria -muistomerkin on tehnyt taiteilija Ben Renvall. Hautausmaalle on haudattu parikymmentä sankarivainajaa.
Majavatie Herttoniemessä tunnetaan erityisesti Henrik Tikkasen osoitetrilogian toisesta osasta. Siitä on paljon aikaa, kun trilogian olen lukenut, mutta muistaakseni Tikkanen kirjoitti, että hänellä oli tapana kavereittensa kanssa istua keittiössä ryyppäämässä ja katsoa ikkunasta mäkihyppyä. Ikkkunasta ei tosin nähnyt kuin hyppyrin keulaan asti, joten piti aina arvuutella kuinka pitkälle hyppy kantoi.
Majavatien päässä on huimat näköalat yli Vanhankaupunginlahden. Maisemia katsellessa miettii, miten kaunis ja luonnonläheinen kaupunki Helsinki on. Samalla miettii, että mikä tonttipula täällä on? Joka puolella pelkkää metsää. No, se tietysti hämää, että Helsinki on rakennettu aika matalaksi ja talojen väliin on jätetty paljon puita, jotka ovat taloja korkeampia.
Alas lahden reunaan Fastholman tietämille laskeutuu portaat. Portaissa on numerot, joiden avulla laskimme, että portaissa 182 askelmaa.
Mäen päällä on vielä hyppyrimäen betoniset jalustat. Hyppyrimäki oli tällä paikalla vuosina 1936-1976.
Suomen ilmailumuseo Vantaalla on hyvä paikka tutustua suomalaisen ilmailun historiaan, mutta se on erinomainen paikka myös sotahistorian harrastajille. Ilmailun historia kun on pitkälti myös sotahistoriaa.
Pihalla vieraan ottaa vastaan kaksi MiG-hävittäjää.
Ulkona on myös tutka. Helsingissä oli sota-aikana kaksi saksalaista tutkamallia, ”Irjat” ja ”Raijat”. Kysäisin museon infosta, että kumpi pihalla on. Pähkäilivät aikansa ja soittelivat, mutta ei tullut vastausta. Kävin vielä tarkemmin katselemassa tutkaa ja siinä luki ”Made in France”. Ei siis ollut Irja eikä Raija.
Ei Irja eikä Raija.
Museon sisätiloissa on myös runsaasti kiinnostavaa sotahistoriaa. Tämä Messerschmitt saavutti sodassa monta voittoa, mutta putosi vuonna 1946 ilmamaaliammunnoissa Porin edustalle. Lentäjänä toiminut luutnantti Pokela selvisi sukelluksesta hengissä. Porilaiset sukeltajat löysivät koneen ja se nostettiin vuonna 1999.
Tämä Polikarpov on Neuvostoliitossa valmitettu aseistamaton harjoitushävittäjä. Suomen ilmavoimien käytössä 1941-1942 ollut kone on ainoa malliaan maailmassa.
Ilmailumuseo on hieno paikka. Kaksi suurta hallia täynnä lentokoneita, helikoptereita ja muuta ilmailuhistoriaa. Minut sai taas ihan raivoihini se, että museo oli lähes tyhjä. Kesällä, keskellä lomakautta! Milloin museot oppivat markkinoinnin? Tai kyse ei ole niinkään osaamisesta vaan halusta. Ei ole suurta halua tuoda itseään esille. Ilmailumuseolla olisi kaikki mahdollisuudet olla Suomen kärkipään museoita, mutta jos ei ole halua, niin sitten ei ole.
Kivenheiton päähän avautuu pian Kehäradan asema. Nyt olisi museolla mahdollisuus ottaa itseään niskasta kiinni ja skarpata markkinointia. Turisteja ei pitäisi olla kovin vaikea houkutella, kun museo on yhden pysäkin päässä lentoasemasta. Samoin Helsingistä pääsee museoon suoraan junalla.
Uusi juna-asema.
Vuonna 2014 museossa kävi runsaat 24 000 maksanutta asiakasta. Se tekee runsaat 60 kävijää per päivä. Melko heikosti noin hienolta museolta. Kävijämäärän pitäisi vähintään kaksin- tai kolminkertaistua Kehäradan myötä. Ilmailumuseo: ottakaa haaste vastaan, 100 000 asiakasta vuonna 2020.
Luonnontieteellisessä museossa (ent. Eläinmuseo) tulee jälkikasvun painostuksesta käytyä aika ajoin. Näyttelyeläimet ja -luurangot on tullut nähtyä jo monet kerrat, joten päätin kiinnittää tällä kertaa huomiota muihin asioihin.
Kahvilassa tulee vastaan täytetty kaksipäinen vasikka. Vasikka eli 1930-luvulla Suurpellon kartanossa Hyvinkäällä. Erittäin harvinainen epämuodostuma.
Museon arkkitehtuuri on erittäin kiehtovaa. Uusbarokia edustava rakennus valmistui vuonna 1913 ja sen arkkitehtinä oli venäläinen Lev Shishko.
Rakennuksen sisääntuloaula kaariholveineen ja pääportaikko ovat erityisen näyttäviä. Portaikko on kaupungin hienoimpia.
Kolmannessa kerroksessa sijaitsi ortodoksikappeli ja pieni kirkkosali. Nykyään tilassa esitellään suomalaista luontoa. Kirkkosalin kohdalla rakennuksen katolla oli suuri risti, joka on sittemmin poistettu.
Seinällä on vanhoja valokuvia kappelista ja kirkkosalista.
Ylhäällä on suuri juhlasali, jossa esitellään muinaiseläimiä. Itsenäisyyden alkuvuosina rakennuksessa toimi kadettikoulu. Juhlasalissa järjestettiin kadettitanssiaisia kahdesti vuodessa.
Juhlasalin parvella on valokuvanäyttely rakennuksen historiasta.
Vessassa puolestaan on kuva, jossa sotilaspojat istuvat huussissa.
Ulkoseinässä on muistolaatta, joka muistuttaa kadettikoulun ajoista.
Kaipaisin kovasti opaskierrosta, jossa perehdyttäisiin erityisesti rakennuksen historiaan. Kuulemma sellaista ei järjestetä. Pitänee ensi kerralla keskittyä jälleen eläimiin.
Taiteilija Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itselleen jylhän ateljeekodin Laajalahden rantaan Tarvaspäähän. Gallen-Kallelan Museona toimiva paikka kätkee sisälleen jännittäviä tarinoita taiteilijan elämästä.
Turunväylän varrella Helsingin ja Espoon rajalla puiden lomasta pilkistää linnamainen torni. Moottoritien liittymän jälkeen kiemurrellaan pikkutietä ja saavutaan lähes Laajalahden rantaan. Siellä mäen harjalla on Tarvaspään ateljeelinna, jonka Akseli Gallen-Kallela rakennutti kotitalokseen vuosina 1911-1913.
Ateljeekoti muistuttaa keskiaikaista linnaa tai kirkkoa, kuten monet muutkin 1900-luvun alussa tehdyt kansallisromantiikkaa henkivät jugend-rakennukset. Kesäisin lipputangossa hulmuaa punakeltainen lippu, jonka Gallen-Kallela suunnitteli itsenäisen Suomen lipuksi. Pääoven vieressä seinällä vierailijat ottaa vastaan kuvanveistäjä Emil Wikströmin tekemä Gallen-Kallelan muistomedaljonki.
Gallen-Kallela arkkitehtinä
Tarvaspään rakennuksen tekee erikoiseksi se, että Akseli Gallen-Kallela suunnitteli sen itse, vaikka ei varsinaisesti arkkitehti ollutkaan.
– Arkkitehti Eliel Saarinen auttoi Gallen-Kallelaa sisätilojen suunnittelussa, tietää Gallen-Kallelan museon näyttelypäällikkö Anne Pelin.
Tarvaspää ei ollut ainoa Gallen-Kallelan suunnittelma rakennus. Hän suunnitteli myös ensimmäisen ateljeekotinsa Kalelan Ruovedelle.
– Lisäksi hän suunnitteli Otto Donnerille Pääskylinnan Ruovedelle, mutta se suunnitelma ei koskaan toteutunut, Pelin kertoo.
Kodista museoksi
Ateljeelinna koostuu karkeasti ottaen kolmesta osasta. Suuresta ateljeehuoneesta, galleriasta ja tornista, jossa on lukuisia pieniä huoneita.
– Rakennuksessa on paljon yhtymäkohtia keskiaikaiseen arkkitehtuuriin, mutta galleriatila puolestaan viittaa firenzeläiseen palatsiarkkitehtuuriin, Pelin kertoo.
Museossa on esillä runsaasti Gallen-Kallelaan liittyviä esineitä ja yksityiskohtia. Ateljeen ikkunoiden edessä riippuu taiteilijan tekemiä lasimaalauksia ja seinän vieressä on Syntiinlankeemus-kaappi. Katossa roikkuu voimistelutanko.
– Se oli Gallen-Kallen Pariisin kodissa, jonne hän muutti vuonna 1984. Siellä hän pienessä atelejeekodissa voimisteli, Pelin kertoo.
Tarvaspää avattiin museona vuonna 1961. Museo järjestää näyttelyjä, ja sen lisäksi se kerää Gallen-Kallelaan liittyvää kokoelmaa ja teklee tutkimustyötä.
Vaimon sukutila
Akseli Gallen-Kallela ja hänen vaimonsa Mary asuivat paikalla jo ennen kuin Tarvaspään ateljee-rakennus valmistui. Pariskunta asui pihapiiriin kuuluvassa Albergan kartanon kesähuvilassa Linnuddissa eli Pellavaniemessä, joka oli Maryn suvun perintöä. Huvilan rakennuttivat 1860-luvulla Feodor ja Amalia Kiseleff. Huvila muutettiin sittemmin talviasuttavaksi, ja se toimi Gallen-Kalleloiden kotina ateljeelinnan ohella.
– Tämä oli lähellä kaupunkia, mutta kuitenkin riittävän kaukana, että Gallen-Kallela sai työskentelyrauhan. Alhaalla rannassa on edelleen vanha laiturin jäänne, ja sieltä oli aikanaan höyrylaivayhteys Mustikkamaalle. Gallen-Kalleloilla oli myös oma puuvene, jolla he liikkuivat. Ja Leppävaarassa oli jo silloin juna-asema, josta hevosella tai kävellen tultiin Tarvaspäähän, Pelin kertoo.
Pellavaniemen rakennus on edelleen Tarvaspään pihapiirissa, ja siellä toimii nykyään kahvila ja ravintola. Siellä on myös museon toimistoja. Ravintolan ikkunoista on huimat näkymät Laajalahdelle.
Ville Vallgrenin naapurissa
Tarvaspäähän liittyy paljon jännittäviä tarinoita. Yksi tarina kertoo Havis Amanda -patsaasta tunnetusta Ville Vallgrenista. Gallen-Kallela ja Vallgren olivat pyörineet samoissa porukoissa jo Pariisissa aikaisemmin, ja Vallgren muutti lähes Tarvaspään naapuriin vuonna 1913.
Vallgren oli tarinan mukaan karannut ikkunan kautta tuoretta vaimoaan pakoon Pariisissa ja Suomessa hän oli iskenyt silmänsä Viivi Paarmioon, jonka kanssa he muuttivat Laajalahden rannalle. Se oli Gallen-Kallelan perheelle siunaus, sillä neiti Paarmio oli pitkään ollut ihastunut Gallen-Kallelaan.
Säröjä Gallen-Kallelan ja Vallgrenin välille aiheutti episodi, jossa Gallen-Kallelan susikoirat Kova ja Kiivas kävivät raatelemassa Vallgrenin ja Paarmion lemmikkipossut hengiltä.
by 
