Lapsiperheille arkistot - Pauli Jokinen

Nuuksion Saarijärveltä löytyy Espoon korkein kohta

Retkemme suuntautui viikonloppuna Nuuksion Saarijärvelle ja tavoitteemme oli saavuttaa järven vieressä oleva Espoon korkein kohta. Lapset olivat reissussa mukana, joten suunnittelin matkan siten, että se on heille sopivan pituinen ja maasto vaihtelevaa, jotta mielenkiinto pysyy yllä.

Ajoimme auton Yli-Takkulan tilan pihalle parkkiin. Se on virallinen parkkipaikka ja siinä on myös lähimetsän opaskartta. Saarijärven tavoittaa hyvin myös Vihdintietä kulkevilla busseilla. Se sijaitsee Luukin ulkoilualueesta pari pysäkkiä Vihdin suuntaan.

Matka alkoi lupaavasti, sillä Yli-Takkulan pelloilla näimme metsäkauriin. Kännykän ehdin repiä taskusta ja epämääräisen kuvankin sain otettua.

Kauris tuolla metsänreunassa. — Kauris tuolla metsän reunassa.

Lähdimme kävelemään pientä metsätietä, joka kulki ensin pellon reunaa ja sitten synkkään metsikköön. Noin 500 metrin jälkeen saavuimme Saarijärven kaakkoisrantaan.

Rannasta matkanteko jatkui pieniä metsäpolkujan pitkin. Kävelimme niemen kärkeen, joka ulottuu kohti järven keskustaa. Kallioilta oli kivat näkymät järvelle.

Niemen jälkeen alkoikin hiljalleen nousu kohti Espoon korkeinta kohtaa, joka on 114 metriä merenpinnasta. Nousu ei ole hirmuisen vaativa, vaan jopa 4-vuotias siihen kykeni, kun hieman auttoi.

Korkeimmalla paikalla syötiin eväät. Maisemat eivät juuri siinä kohdassa ole mitenkään erityisen hyvät, sillä korkeat puut estävät näkyvyyden.

Lasten huomio kiinnittyi siihen, että metsässä on paljon erilaisia sammalia.

Sammalia ihmettelimme aikamme ja lähdimme taivaltamaan takaisin autolle.

Verrattuna vaikkapa Haukkalampeen, täällä päin Nuuksiota saa kulkea hyvin rauhassa, muita ihmisiä ei paljon näy. Eikä näillä main myöskään ole opastettuja polkuja, joten kartta kädessä tai Retkikartti.fi auki kännykässä pitää edetä. Tällä kertaa matka oli lyhyt, eikä ollut pelkoa kännykän akun hyytymisestä, niin apuna oli Retkikartta-palvelu.

Syksy on ollut luontoretkeilijän näkökulmasta kaunis ja lämmin. Kyllä taas kelpasi retkeillä.

Lue lisää retkistä Helsingissä ja sen ympäristössä: paulijokinen.fi/kaupunkimatkailua

Ponun perinnepostia Sipoonkorven luontopolulla

Viikonloppuna käytiin Sipoonkorvessa luontoretkellä. Tällä kertaa asenne oli tyystin toinen kuin toissa viikon 55 kilometrin Nuuksio-patikoinnilla. Nyt oli lapset mukana ja kierrettiin vain pieni luontopolku.

Ajoimme auton Sipooseen Byabäckeniin. Länsitien laidalla on pysäköintialue, josta lähtee noin 1,5 kilometrin pituinen luontopolku. Polun alussa on kartat Sipoonkorvesta.

Sipoonkorpi on 19 neliökilometrin kokoinen kansallispuisto, joka on perustettu vuonna 2011. Metsähallitus ei ole Sipoonkorpeen paljonkaan opasteita ja palveluita vielä ehtinyt hankkia, ja jossain kohtaa rahatkin taisivat loppun kesken.

Mutta pari merkittyä luontopolkua siellä on. Toinen sijaitsee Vantaan Sotungin lähellä ja on pituudeltaan 4-5 kilometriä. Valitsimme tällä kertaa tämän lyhyemmän, joka sijaitsee kansallispuiston pohjoisosassa. Luontopolku on merkattu punaisilla merkeillä.

Luontopolku tottelee nimeä Ponun perinnepostia. Luontopolun varrella on postilaatikoita, joissa on postikortteja ja muita tervehtyksiä. Kortteja lähettelevät muun muassa sammakot ja Meri Taimen. Yksi kortti opasti pajupillin tekoon. Korttien idea ei täysin avautunut.

Luontopolun alussa on heti jyrkkä ja pitkä nousu. Vaikka polku on pituudeltaan melko lyhyt, se ei ole ihan heikkokuntoisimmille tarkoitettu. Korkeuserot ovat suuret. Lastenvaunuilla luontopolun pääsee kiertämään vaivatta, jos vaan jaksaa työntää ylämäkeä.
Luontopolkua reunustaa korkeat kalliot, synkät kuusimetsät ja näyttävä koivikko.

Polun varrella on Ängesbölen nuotiopaikka. Nuotiopaikan vieressä on vessa ja puuliiteri. Omia grillihiiliä ei tarvitse mukaan, kuten esimerkiksi Uutelassa ja muissa Helsingin kaupungin paikoissa. Helsingin kaupunki on ottanut puuvarastot grillipaikoilta pois ilkivallan ja varkauksien takia. Korvessa samoilijat tuntevat vastuunsa.

Nuotio oli jo kuumana, kun saavuimme paikalla. Nuoret miehet olivat siellä telttailemassa ja pitivät tulta yllä. Grillasimme makkarat.

Luontopolku on pituudeltaan siis noin 1,5 kilometriä. Se on puoliympyrän muotoinen, joten se ei pääty alkupisteelle. Polun loputtua viimeiset noin 500 metriä pitää kävellä autotien reunaa, jotta pääsee takaisin autolle. Vaikka ollaan keskellä kansallista perinnemaisemaa, niin autotiellä käveleminen hieman syö retken viehätystä.

Linkkejä:
Sipoonkorpi Luontoon.fi-palvelussa.
Sipoonkorven kartta.

Parkourin harjoittelua sisällä ja ulkona

Kävin tutustumassa hiljattain Malmilla sijaitsevaan Parkourkeskukseen. Se on yksi Suomen neljästä sisätiloissa toimivasta parkoursalista. Parkourkeskus on rakennettu suureen varastohalliin ja siellä voi harjoitella esteiden yli hyppimistä, tangolla tasapainoilua, painonnostoa ja vaikka seinäkiipeilyä.

Keskus järjestää parkourkursseja ja sen lisäksi salilla voi käydä omatoimisesti treenaamassa. Parkour on lähtökohtaisesti ulkolaji, mutta Suomen sääolot tietäen sisäharjoittelumahdollisuudet ovat tervetulleita.

Mutta Helsingissä voi treenata parkouria myös ulkona. Kävimme testaamassa Pukinmäen parkourpuiston. Puisto on lasten leikkipuisto, mutta kyllä sinne aikuinenkin sekaan mahtuu, kun on riittävästi leikkimieltä.

Puistossa on opastaulu, jossa on esitelty muutamia keskeisiä parkourliikkeitä. Ei muuta kuin testaamaan.
Yritin tehdä vaihtelevalla menestyksellä precision jumpin, underbarin, step vaultin, lachen ja cat leapin. Wall runin ja tic tacin jäten suosiolla nuoremmille.

Hauskaahan se oli. Usein syyllistyn siihen, että laitan lapset leikkipaikkaan leikkimään ja istun penkille rapläämään kännykkää. Tämä oli paljon kivempaa.

Linkit:

Parkourkeskus (Teerisuonkuja 4, Malmi)

Parkourpuisto (Kenttätie, Pukinmäki)

Kesäiset retket Lammassaareen ja Kuusiluotoon

Kuluvana kesänä tuli vierailtua Lammassaaressa parinkiin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla vietiin sinne Turusta saapuneet vieraamme. Kävelimme pitkospuita pitkin tuon idyllisen vajaan kilometrin matkan.

Lammassaari on pieni saari keskellä Vanhankaupunginlahtea. Lahden pohjoisosasta lähtee saareen kapeat pitkospuut. Lammassaari oli lähellä Helsingin maantieteellistä keskipistettä, kunnes Sipoosta liitettiin osa Helsinkiin ja sitä mukaa myös keskipiste siirtyi idemmäs.

Lammassaari on tunnettu kesämajoistaan, joita siellä on runsaat sata. Pieniin kesämajoihin ei tule sähköä eikä lämmintä vettä. Majoja saaressa on ollut 1940-luvulta lähtien.

Tässä kesämajassa on kulunut viiniä. Korkeista on saanut mukavat päälliset pöytään ja tuoliin.

Kesämajoja vanhempaa rakennusperimää edustaa saaren korkeimmalla kohdalla oleva Pohjolan pirtti. Raittiusseura Koitto rakensi pirtin aivan 1900-luvun alussa. Sitä on sittemmin hieman laajennettu ja uudistettu. Lammassaaressa järjestettiin säännöllisesti tansseja 1930-luvulta 1960-luvulle. Miss Lammassaari oli myös tapana valita. Nykyään Pohjolan pirttiä vuokrataan häihin ja muihin yksityistilaisuuksiin.

Lammassaaressa on myös lintutorni, ja hyvällä paikalla onkin. Vanhankaupunginlahti on maan kuulu lintujen pesimispaikka ja Natura-suojelualuetta.

Lammassaaresta jatkettiin matkaa läheiseen Kuusiluotoon. Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä kulkee myös pitkospuut.

20150809_173427 — Pitkospuut lähtevät hieman huomaamattomasta paikasta.

Nimestään huolimatta Lammassaaressa ei ollut lampaita, mutta Kuusiluodossa niitä oli. Olivat kiinnostuneita satunnaisen matkailijan eväistä.

Portti estää lampaita lähtemästä pitkospuille.

Kalastajasuvut ovat asuttaneet Kuusiluotoa 1800-luvulta alkaen. Kalastajien lisäksi pientä saarta ovat asuttaneet erilaiset yhdistykset, kuten raittiusyhdistys Pyrintö, Hermannin nuorisoseura, Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys ja Suomen posteljooniyhdistys. Kuusiluodossa oli Lammassaaren tapaan tanssilava ja siellä oli myös vuonna 1908 valmistunut suuri kesäsiirtola, joka tuhottiin 1977. 1980-luvulla Veikko Hursti järjesti Kuusiluodossa kesäleirejä alkoholisteille.

Vuodesta 1990 lähtien Kuusiluotoa on hallinnut Vanhankaupungin kulttuuri-ekologinen klubi, joka ylläpitää saaren vuonna 1930 valmistunutta huvilaa. Yhdistykseen kuuluu ekologisesta elämäntavasta, perinnetaidoista ja luonnosta kiinnostuneita ihmisiä.

Yhdistyksen nokkamies Eero Haapanen on kirjoittanut hienon kirjan alueen kalastajasuvusta – Sörkan rysäkeisarit.

Myöhemmin kesällä teimme vielä toisen matkan Lammassaareen ja Kuusiluotoon. Tällä kertaa tulimme soutaen Kivinokasta.

20150809_184249 — Kivinokasta soutaa Lammassaareen noin 15 minuuttia.

Lisätietoa:

Kuusiluodon kotisivut

Raittiusyhdistys Koiton historiaa

Vanhankaupunginlahti Helsingin kaupungin sivuilla

Helsinki palaa – ainakin palomuseossa

Korkeavuoren pelastusasemalla on kovin vähän tunnettu Palomuseo. Palomuseossa pääsee tutustumaan pelastuslaitoksen historiaan. Vanhimmat esineet ovat 1700-luvulta. Mutta Palomuseo on myös jännittävä vierailukohde, jos on kiinnostunut Helsingin paikallishistoriasta. Tässä joitain poimintoja kaupungin tulipalojen historiasta.

Ateneumin takana sijaitsi VPK:n talo, jonka arkkitehti oli Theodor Höijerin suunnittelema – samoin kuin Erottajan paloasemakin. VPK:n talo purettiin vuonna 1967. Palomuseossa on kuva rakennuksesta, tältä se näytti:

VPK:n talon juhla-aulassa oli neljä ritari-patsasta. Niistä kaksi on Palomuseon suojissa. Kaksi muuta on Albertinkadulla sijaitsevassa ravintola Pompierissa.

Palomuseoon on tehty pienoismalli vanhan Ruotsalaisen teatterin palosta. Svenska teatern paloi toukokuussa 1863.

1950- ja 1960-luvulla eläneet muistavat ehkä vielä palokellot, joilla hälytettiin palokunta paikalle tulen päästessä irti. Tämä yksilö oli osoitteessa Itäinen puistotie 7.

Ja tämä kyltti oli jossain Kalliossa.

Palomuseossa on paljon valokuvia historian saatossa sattuneista tulipaloista. Tässä liekeissä on Messuhalli (so. Kisahalli) vuonna 1966.

Tässä puolestaan kuvia Annankadulla sijainneen Tilgmannin kirjapainon palosta vuodelta 1960. Räjähdyksessä sai surmansa kolme palomiestä.

Palomuseon perinneaulassa on seinälaattoihin kaiverrettu niiden henkilöiden nimet, jotka pelastuslaitoksella ovat vuosien varrella työskennelleet. Silmään pisti heti kolmen suomenmestaruuden lätkäjätkä Matti ”Hakki” Hagman.

Paloaseman torni kohoaa 42 metriin maan pinnalta, ja meren pinnasta katsottuna noin 60 metriin.

Torniin ei normaalisti museovieraat pääse, mutta jos ryhmät varaavat opastuksen, niin silloin ryhmä saa kivuta portaat ylös asti. Näkymät ovat hienot. Yhtään paloa ei näkynyt.

Palomuseossa pääsee tutustumaan Helsingin historiaan erinomaisesti myös siksi, että museota ylläpitää ja näyttelyn on suunnitellut paikallishistoriasta kiinnostunut Jari Auvinen. Auvinen on tehnyt lukuisia kirjoja, joista tuorein on keväällä ilmestynyt Puu-Pasilan historiikki.

Helsingin pelastuslaitoksen palomuseo (Korkeavuorenkatu 26)

Avoinna ke ja su 12-16.

Museon kotisivut.

Mustasaaressa valloittavaa paikallishistoriaa ja luontoa

Mustasaari on oivallinen paikka tehdä rentouttava kesäretki. Mustasaari on pienehkö saari Seurasaaresta lounaaseen, aivan Kaskisaaressa kiinni. Kaskisaaresta menee huoltosilta Mustasaareen, mutta se ei ole yleisessä käytössä. Ainoa vaihtoehto päästä Mustasaareen on Valhalla. Se on Taivallahden rannasta lähtevä yhteysalus. Merimatka kestää noin 15 minuuttia (hinta 4 euroa, aikataulut täällä).

Mustasaari on seurakunnan omistuksessa, mutta se on avointa virkistysaluetta. Saari oli muinoin Lauttasaaren lehmien laidunta, kunnes arkkitehti Florentin Granholm hankki sen omakseen 1800-luvun lopulla. Granholm tunnetaan muun muassa Bengtskärin majakan suunnittelijana. Hän suunnitteli myös Mustasaaren päärakennuksen, jossa nykyään toimii ravintola. Kieltolain aikana siellä oli salakapakka.

1930-luvulla Mustasaari siirtyi seurakunnalle, kun nuorisopastori Heimer Virkkunen ihastui saareen talvisella hiihtoretkellään.

Mustasaarella on myös paikka suomalaisen urheilun historiassa. Virkkunen oli Amerikan matkallaan tutustunut lentopalloon ja toi lajin Suomeen. Se tunnettiin silloin vielä kaaripallona. Ensimmäiset lentopallopelit pelattiin Mustasaaressa ja siellä on maamme ensimmäinen lentopallokenttä.

Mustasaaressa on päärekannuksen lisäksi muitakin vanhoja rakennuksia. Stidilodjuksi kutsuttu rakennus sai nimensä siitä, että tarinan mukaan se suunniteltiin Klubi-askin kanteen (Toimituksen huom. Esimerkiksi Kulttuuritalosta liikkuu vastaava legenda). Stidilodju valmistui vuonna 1938. Sen oli tarkoitus palvella kesäkahvilana vuoden 1940 olympialaisissa.

Vanhaa huvilaa kutsutaan Tyttöjen taloksi, sillä se on aikanaan toiminut tyttöjen majapaikkana. Rakennus on valmistunut kahdessa osassa vuosina 1888 ja 1903.

Sympaattinen pieni kappeli sijaitsee kivenheiton päässä päärakennuksesta. Se rakennettiin 1930-luvulla poikien majoitustilaksi. Alttarikivenä toimii keittiön palvelijoiden vanha porraskivi 1800-luvulta.

Mustasaaressa on miellyttävä hiekkaranta, jossa saa aikaa kulumaan lasten kanssa. Rannan vieressä on leikkipaikka.

Mustasaaren ympäri kiertää polku. Saaren kiertää noin 15 minuutissa. Jos hyvää tuuri käy, voi kedolla nähdä lampaita.

Pastori Ilmo Launis on tehnyt vuonna 1938 kalliokirjoituksen ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.” Teksti on vain vaivoin luettavissa Stidilodjun viereisessä lipputankokalliossa.

Mustasaaresta pääsee pientä siltaa pitkin myös naapurisaareen, Hevossaareen. Hevossaari on asumaton. Saaren rannassa on valtava siirtolohkare ja hyvät merinäkymät Lauttasaaren suuntaan.

Mustasaaressa menee mukavasti koko päivä. Aika menee kuin siivillä, kun kiertelee saarta, maleksii uimarannalla ja käy välillä ravintolassa syömässä ja kahvilla. Pitää muistaa vaan ehtiä viimeiseen vesibussiin, joka lähtee noin klo 18 maissa.

Lisätietoa:

Mustasaaren esittely seurakunnan sivuilla.

Testissä seikkailupuisto Korkee

Mustikkamaan seikkailupuisto Korkee herätti mielenkiintoni jo viime vuonna kun sitä rakennettiin. Nyt sitä vihdoin lasten kanssa päästiin testaamaan.

Korkeessa on seikkailuratoja sekä aikuisille että lapsille. Vaikka jännittävän oloiselta puuhalta vaikuttaakin, niin korkeanpaikankammoisena en kuitenkaan itse lähtenyt ratoja testaamaan. Aikuisten radat nimittäin kulkevat korkeiden puiden latvoissa. Niissä kiivetään, tehdään kymmenien metrien liukuja vaijereiden varassa ja tasapainoillaan köysiradoilla. Vaikka turvavaljaiden mekanismit on tietysti testattu moneen kertaan, niin sisäinen epäilevä tuomaani kuitenkin suhtautuu skeptisesti niiden luotettavuuteen.

Tällä erää siis päästin lapset vauhtiin. Lapsille on kolme erilaista rataa, joista ykkönen on helpoin ja kolmonen haastavin. Radat kulkevat lähellä maanpintaa, joten aikuiset pääsevät tarvittaessa auttamaan junioreita.

Lapset olivat radoista hyvin innoissaan. Etenkin 6-vuotiaamme jaksoi kertoa seikkailusta monta päivää myöhemminkin. 4-vuotias oli vielä hieman pieni ja pelokas Korkeen radoille, ja häntä piti auttaa koko ajan. Siitä huolimatta hän tykkäsi Korkeesta paljon.

Korkeen hinnat vaikuttavat alussa aika kovilta. Lapset maksaa 12 euroa ja aikuiset 22 euroa. Mutta sillä hinnalla Korkeessa saa seikkailla 3 tuntia. Jos käyttää koko 3 tuntia, niin lapsilla yhden tunnin hinnaksi tulee 4 euroa. Se ei enää tunnukaan niin pahalta.

Korkeessa oli heinäkuisena arkipäivänä vilinää. Ihmiset ovat selvästi löytäneet paikan. Me jouduimme jonottamaan radalle pääsyä noin 30 minuuttia.

Se on kuitenkin hienoa, että ihmiset ovat seikkailupuiston löytäneet, sillä varmasti yksityisellä yrittäjällä on Korkeen kanssa ollut suurehkot riskit. Radan rakentaminen ei käy käden käänteessä ja Korkeasaaren naapurissa Mustikkamaalla ei varmaankaan ole kovin pienet vuokrat.

Korkeasaari tuo varmasti vetoapua Korkeelle. Eläintarhan parkkipaikat ovat Korkeen vieressä ja jokainen autolla Korkeasaareen saapuva näkee väkisinkin Korkeen ja jää ihmettelemään puiden latvoissa kiipeäviä ihmisiä. Strategisesti ovat loistavan paikan valinneet.

Korkee ei ole lainkaan ainoa seikkailupuisto pk-seudulla. Nyt tuntuu olevan buumi päällä, sillä Korkeen kilpailijoiksi voidaan laskea ainakin Zippy Huopalahdentiellä ja Huippu Espoossa.

Lisätietoa:

Korkeen kotisivut

HS:n juttu seikkailupuistoista

Korkeasaari ilman eläimiä

Kuluvana kesänä olen käynyt Korkeasaaressa jo kahdesti. Ulkopaikkakunnilta saapuvat kaverit haluavat aina käydä Korkeasaaressa ja lapset tykkäävät tietysti kovasti eläimistä. Itse olen nähnyt leijonat, okapirut ja lapinpöllöt sen verran useasti, että päätin vaihteeksi kääntää katseet pois eläimistä ja katsoa mitä muuta saarella on tarjottavanaan. Aika paljon oli, etenkin mielenkiintoista arkkitehtuuria.

Korkeasaaren silta. Silta saareen rakennettiin vuonna 1974, mutta se purettiin pois vuonna 2004, jolloin rakennettiin nykyinen silta. Suomen Rakennusinsinöörien Liitto valitsi sillan vuoden sillaksi 2005.

Monien mielestä laiva on ainoa oikea tapa tulla Korkeasaareen. Vuonna 1887 rannan tuntumaan valmistui koristeellinen odotushuone laivamatkustajille.

Korkeasaaressa on kaupungin vanhimpia kioskirakennuksia.

Arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema ravintolarakennus on vuodelta 1884.

Saarenvartijan rakennus on vuodelta 1890. Rakennuksessa on nykyään kahvila.

Korkeasaaressa on myös taidetta. Pukki-veistoksen on tehnyt italialainen Constantino Pandiani. Veistos on vuodelta 1892. Pukki ostettiin Helsinkiin Pariisin maailmannäyttelystä.

1800-luvulla perustetun eläintarhan yksi vanhimmista eläimille tarkoitetuista rakennuksista on vanha karhulinna. Karhut saivat uuden ”linnan” 1950-luvulla, mutta vuonna 1903 rakennettu vanha karhulinnakin on edelleen olemassa.

Jääkarhujen linna valmistui vuonna 1914. Jääkarhuja ei ole Korkeasaaressa nähty sitten 1980-luvun. Jääkarhujen linnassa on ollut parina viime kesänä tilataidetta.

Modernimpaa arkkitehtuuria edustaa Kupla-näkötorni. Vuonna 2002 valmistuneesta tornista on kivat näkymät kaupungin suuntaan. Arkkitehtiopiskelija Ville Hara suunnitteli tornin opinnäytetyönään.

Tietysti kannattaa käydä vilkaisemassa myös ikivanhaa uhrikiveä, jonka harrastaja-arkeologi löysi sattumoisin vuonna 2014. Kuvaa ei siitä nyt ole, mutta juttu Korkeasaaren sivuilta löytyy täältä.

Punarinnankierros Nuuksiossa

Nuuksion kansallispuistoon voi tehdä vaikka useamman päivän patikkaretken ja yöpyä teltassa tai laavussa. Mökkejäkin voi vuokrata.

Nuuksio on siitä kiva paikka, että sinne voi tehdä myös ihan parin tunnin reissun. Hyviä opastettuja kävelyreittejä löytyy Kattilasta ja Haukkalammelta. Me kävimme tänään Haukkalammella. Se on hyvin saavutettavissa. Autolla pääsee lähes luontopolkujen aloituspisteeseen saakka, bussipysäkiltä on parin kilometrin reippailu.

Haukkalammella voi valita kolme opastettua kävelyreitti. Punarinnankierros ja Nahkiaispolku ovat molemmat kahden kilometrin pituisia. Haukankierros on noin 4 kilometriä. Niitä yhdistelemällä saa itselle sopivan pituisen reitin. Jos jaksaa kiertää ne kaikki, niin kilometrejä kertyy kahdeksan. Nuuksion reitteihin pääset tutustumaan täällä.

Tänään oli lapset mukana, niin valitsimme Punarinnankierroksen. Maasto on suht helppoa, mutta reitti sisältää kuitenkin lapsille riittävän kiinnostavia puroja, nousuja, lampia ja seikkailupuita.

Retki alkaa Haukkalammen opastuvalta, jossa join starttikahvit. Opastuvalta saa myös karttoja ja esitteitä.

Kävelyreitit on merkitty erivärisillä laattoilla.

Mustalampi on nimensä mukaisesti musta.

Jätimme viestin muille metsän kulkijoille.

Valklammella sade yllätti.

Ja loppui lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Punarinnan kierros on oikein virkistävä pikkureippailu, jos on ensimmäistä kertaa tutustumassa Nuuksioon tai jos haluaa lähteä lasten kanssa hetkeksi luontoon (lastenvaunuilla tätä reittiä ei kuitenkaan kannata lähteä kiertämään). Kierros on myös hyvä iltakävelyreitti, jos haluaa työpäivän päätteeksi irtioton luonnon helmaan.

Mutta ei tällä reitillä ehdi mitään syvää metsäkokemusta saada. Se on liian lyhyt sellaiseen ja japanilaisten turistien ryhmät hieman syövät ikiaikaisen metsän jylhää tunnelmaa.

Nuuksio – Punarinnankierros:

Pisteet (1-5):
Luontoa: 5
Lapsille: 3
Historiaa: 1
Kulttuuria ja taidetta: 1

PS. Tällainenkin huvila löytyy Nuuksiosta:

Linnoitusretki Mustavuorelle – luolia ja rotkoja

Vuosaaren pohjoisosassa sijaitsevalla Mustavuorella on kenties edustavimmat linnoitusjärjestelmän jäänteet ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Venäläiset rakensivat silloin Helsingin ympäri puolustusjärjestelmää.

Mustavuoren miinukseksi laskettakoot se, että siellä ei ole minkäänlaisia opasteita. Aikalailla summamutikassa piti linnoituslaitteita lähteä etsimään, sillä en ollut siellä aikaisemmin käynyt. Mutta sitä suurempi oli löytämisen riemu, kun metsän kätköistä tuli vastaan suuria luolia. Kaupungin tekemä esite oli ainoa matkaoppaamme (pdf-versio täällä).

Kävelimme lasten kanssa vanhaa tykkitietä Mustavuoren huippua kohti.

Poikkesimme tieltä sellaisessa kohdassa, jossa arvelin yhden luolan olevan. Ja kerralla osuimme oikeaan paikkaan. Lapset olivat aivan haltioissaan.

Jatkoimme matkaa ja päädyimme polulle, joka kulkee Itäväylän suuntaisesta. Polun läheltä lähti kohti kallion huippua juoksuhaudan tapainen kaivaus. Lähdimme seuraamaan sitä ja kulman takaa löytyi jälleen suuri luola. Luola oli täynnä vettä, joten sinne ei ollut asiaa.

Juoksuhauta alkoi muistuttaa enemmänkin rotkoa, jonka reunat kohosivat lähes kymmeneen metriin. Lasten kanssa on turvallisempaa olla rotkon pohjalla kuin yläreunoilla.

Jatkoimme rotkoa eteenpäin ja pian löytyi taas uusi luola. Vettä täynnä sekin.

Ensi kerralla jätän lapset kotiin ja tulen tutustumaan Mustavuoreen kunnolla ajan kanssa.

Sotahistoriaa Ilmailumuseossa

Suomen ilmailumuseo Vantaalla on hyvä paikka tutustua suomalaisen ilmailun historiaan, mutta se on erinomainen paikka myös sotahistorian harrastajille. Ilmailun historia kun on pitkälti myös sotahistoriaa.

Pihalla vieraan ottaa vastaan kaksi MiG-hävittäjää.

Ulkona on myös tutka. Helsingissä oli sota-aikana kaksi saksalaista tutkamallia, ”Irjat” ja ”Raijat”. Kysäisin museon infosta, että kumpi pihalla on. Pähkäilivät aikansa ja soittelivat, mutta ei tullut vastausta. Kävin vielä tarkemmin katselemassa tutkaa ja siinä luki ”Made in France”. Ei siis ollut Irja eikä Raija.

Museon sisätiloissa on myös runsaasti kiinnostavaa sotahistoriaa. Tämä Messerschmitt saavutti sodassa monta voittoa, mutta putosi vuonna 1946 ilmamaaliammunnoissa Porin edustalle. Lentäjänä toiminut luutnantti Pokela selvisi sukelluksesta hengissä. Porilaiset sukeltajat löysivät koneen ja se nostettiin vuonna 1999.

Tämä Polikarpov on Neuvostoliitossa valmitettu aseistamaton harjoitushävittäjä. Suomen ilmavoimien käytössä 1941-1942 ollut kone on ainoa malliaan maailmassa.

Ilmailumuseo on hieno paikka. Kaksi suurta hallia täynnä lentokoneita, helikoptereita ja muuta ilmailuhistoriaa. Minut sai taas ihan raivoihini se, että museo oli lähes tyhjä. Kesällä, keskellä lomakautta! Milloin museot oppivat markkinoinnin? Tai kyse ei ole niinkään osaamisesta vaan halusta. Ei ole suurta halua tuoda itseään esille. Ilmailumuseolla olisi kaikki mahdollisuudet olla Suomen kärkipään museoita, mutta jos ei ole halua, niin sitten ei ole.

Kivenheiton päähän avautuu pian Kehäradan asema. Nyt olisi museolla mahdollisuus ottaa itseään niskasta kiinni ja skarpata markkinointia. Turisteja ei pitäisi olla kovin vaikea houkutella, kun museo on yhden pysäkin päässä lentoasemasta. Samoin Helsingistä pääsee museoon suoraan junalla.

Vuonna 2014 museossa kävi runsaat 24 000 maksanutta asiakasta. Se tekee runsaat 60 kävijää per päivä. Melko heikosti noin hienolta museolta. Kävijämäärän pitäisi vähintään kaksin- tai kolminkertaistua Kehäradan myötä. Ilmailumuseo: ottakaa haaste vastaan, 100 000 asiakasta vuonna 2020.

Sotamuseon kotisivut.

Historiaa 5/5

Lapsiperheille 3/5

Kulttuuria 2/5

Luontoa 1/5

Eläinmuseo toisin silmin

Luonnontieteellisessä museossa (ent. Eläinmuseo) tulee jälkikasvun painostuksesta käytyä aika ajoin. Näyttelyeläimet ja -luurangot on tullut nähtyä jo monet kerrat, joten päätin kiinnittää tällä kertaa huomiota muihin asioihin.

Kahvilassa tulee vastaan täytetty kaksipäinen vasikka. Vasikka eli 1930-luvulla Suurpellon kartanossa Hyvinkäällä. Erittäin harvinainen epämuodostuma.

Museon arkkitehtuuri on erittäin kiehtovaa. Uusbarokia edustava rakennus valmistui vuonna 1913 ja sen arkkitehtinä oli venäläinen Lev Shishko.

Rakennuksen sisääntuloaula kaariholveineen ja pääportaikko ovat erityisen näyttäviä. Portaikko on kaupungin hienoimpia.

Kolmannessa kerroksessa sijaitsi ortodoksikappeli ja pieni kirkkosali. Nykyään tilassa esitellään suomalaista luontoa. Kirkkosalin kohdalla rakennuksen katolla oli suuri risti, joka on sittemmin poistettu.

Seinällä on vanhoja valokuvia kappelista ja kirkkosalista.

Ylhäällä on suuri juhlasali, jossa esitellään muinaiseläimiä. Itsenäisyyden alkuvuosina rakennuksessa toimi kadettikoulu. Juhlasalissa järjestettiin kadettitanssiaisia kahdesti vuodessa.

Juhlasalin parvella on valokuvanäyttely rakennuksen historiasta.

Vessassa puolestaan on kuva, jossa sotilaspojat istuvat huussissa.

Ulkoseinässä on muistolaatta, joka muistuttaa kadettikoulun ajoista.

Kaipaisin kovasti opaskierrosta, jossa perehdyttäisiin erityisesti rakennuksen historiaan. Kuulemma sellaista ei järjestetä. Pitänee ensi kerralla keskittyä jälleen eläimiin.

Lue myös: Suomen myrkyllisimmät hämähäkit elävät Eläinmuseossa.

Luonnontieteellisen museon kotisivut täällä.

Tällaisen Vartiosaaren me menetämme

Helsinki on päättämässä Vartiosaaren kohtalosta lähiaikoina. Ennusmerkit näyttävät vahvasti siltä, että saari tullaan rakentamaan.
Vartiosaari on noin neliökilometrin kokoinen saari Itä-Helsingissä Laajasalon kupeessa. Saaressa on vanhoja huviloita ja arvokasta luontoa. Kun alueella olen vuosien aikana käynyt, niin kameraan on aina jotain tarttunut. Kaivoin hieman kuva-arkistoani, ja tällaisia kuvia löytyi Vartiosaaresta.

Vartiosaari on eräs suosikkipaikoistani Helsingissä. Tärkeä osa merellistä Helsinkiä. Olen ainakin kerran kesässä pyrkinyt siellä käymään. Vartiosaaren ongelma on ollut heikko saavutettavuus. Vaikka Laajasalosta voi melkein heittää kiven Vartiosaareen, niin sinne pääseminen vaatii kuitenkin veneen. Siltaa sinne ei ole. Hakaniemestä kulkee yhteysalus pari kertaa päivässä.

Nykyisellään Vartiosaari on turhan vaikeasti tavoitettavissa ja liian pienen porukan käytössä. Save Vartiosaari -liike on ryhtynyt avoimuuden linjalle ja järjestänyt jopa perämoottoriveneellä kuljetuksia saareen. Toivottavasti kyse ei ole pelkästä kampanjasta Vartiosaaren säilytämisen puolesta, vaan aidosta halusta avata aluetta.

Vartiosaari tulisi ehdottomasti säilyttää virkistysalueena. Näin hienoja merellisiä huvila- ja luontoalueita ei kaupungissa ole enää montaa. Mutta sinne pitäisi rakentaa Laajasalosta ja Ramsinniemestä kevyen liikenteen sillat, jotta se palvelisi kaupunkilaisia virkistyskäytössä. Lisäksi sinne pitäisi sitten luoda palveluita, minimissään vessat, uimaranta ja kioski-kahvila.

Sellaisen Vartiosaaren minä mielelläni tulevaisuudessa näkisin.

Järvestä löytynyt krokotiili Tropicarion vetonaula

Pikkuisen hävettää tunnustaa, mutta Tropicariossa en ollut käynyt koskaan aikaisemmin. Se on vuosikausia ollut sellainen ”mennään sitten ensi kerralla” -paikka, joka on aina jäänyt jonkun paremman tekemisen varjoon. Nyt tuli sekin aukko paikattua.

Tropicario on Pohjoismaiden suurin trooppinen eläintalo, jossa on maailman myrkyllisimpiä käärmeitä ja inhottavat hämähäkit.

Siellä on myös krokotiili Riikka, joka löydettiin järvestä Latviasta. Voin uskoa, että krokotiilin löytäjä on saattanut yllättyä. Vuonna 2010 se sai kodin Helsingin Vallilasta (täällä Metron juttu aiheesta).

Ihan turhaan Tropicariota olin pantannut, siellä sai oikein mukavasti kulumaan pari tuntia.

Jos nyt jotain pitää kritisoida, niin pääsymaksuja. 13 euroa aikuisilta ja 8 euroa jopa 4-vuotiaalta lapselta on mielestäni aika tyyris hinta. Vertailun vuoksi Korkeasaareen pääsee aikuiset 12 eurolla ja lapset 6 eurolla. Mutta toisaalta hinnan ymmärää, sillä Tropicariota pyöritetään yksityisellä rahalla.

Tropicarion kotisivut.

Laajasuon liikuntapuistosta lasten uusi hitti – mihin unohtui parkour?

Pohjois-Haagassa avautui viime vuonna uusi liikuntapuisto lapsille. Laajasuon leikkipuistosta onkin tullut varsinainen hitti paikallisten lasten keskuudessa.

Laajasuon kentälle suunniteltiin alkujaan, että sinne rakennettaisiin Suomen ensimmäinen parkourin harjoitelurata (uutinen täällä). En tiedä mitä hankkeelle tapahtui, mutta sellaista ei ole ainakaan vielä Laajasuolla näkynyt.

Laajasuolle valmistui myös upea keinonurmikenttä. Ainakin Pohjois-Haagan urheilijoitten eli PoHun futisjengit käyvät siellä potkimassa palloa. PoHun kotikenttä on ollut Lassilassa, mutta nyt Laajasuo olisi paljon parempi alueen ykkösjoukkueen kotikentäksi. Siksi ihmetyttää, ettei Laajasuolle ole rakennettu katsomoita lainkaan.

Kenttä muuten tultaneen nimeämään Hurriganes-basisti Cisse Häkkisen mukaan. Pohjois-Haagan poika nimittäin hoiti kenttää nuoruudessaan.

Cissen muistolle ja Laajasuon uudelle kentälle: