Kategoria: Kaupunkikulttuuria

Kuva: Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin näytelmä Mielipuolen päiväkirja maalaa synkkää kuvaa nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Näytelmä perustuu väljästi Nikolai Gogolin novelleihin Nenä ja Hullun päiväkirja, mutta se tarkastelee kriittisesti 2000-luvun työelämää, kapitalismia ja globalisaatiota. Ja pientä ihmistä tämän kaiken hulluuden puristuksissa.

Näytelmä alkaa Black Sabbathin Paranoidilla, ja taustalla pyörii teksti, joka kertoo muun muassa, että näytelmän jälkeen maailma saattaa olla hieman parempi paikka. Paranoidin jälkeen Vesa Vierikon esittämä Putkonen esittää pitkäpiimäisen ja raskassoutuisen monologin, jossa hän kertoo miten Ikea on varastanut 11 minuuttia hänen elämästään. Tämän jälkeen päästään vauhtiin.

Putkonen on kylmälaitefirma Cooltechin talousassistentti, joka on kaikissa organisaatiokaavioissa aina se alin henkilö. Putkonen on auttamaton luuseri, joka toki on mestarillinen Excel-guru. Mutta Putkonen ei suostu hyväksymään asemaansa. Hänen vääristynyt mielensä uskoo, että ylennys on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Hän uskoo olevansa korvaamaton firmalleen ja maailmalle. Hän uskoo saavansa konttorin Kirstin omakseen. Unelmat ja todellisuus eivät vain suostu kohtaamaan.

Ja kaiken lisäksi Putkoselta on tukka hävinnyt yht’ äkkiä, ja pää on kuin ”kolhiintunut teepannu”. Gogolin Nenä-kertomuksessa mieheltä häviää nenä, ja pian nenä alkaa esiintyä valtioneuvoksena. Putkosen huomaa pian, että hänen tukkansa alkaa esiintyä Microsoftin pääjohtajana. Tukka kuvastaa Putkosen puuttuvia ominaisuuksia. Tukka antaa tv-haastatteluja, kihlaa konttorin Kirstin ja nousee suuryrityksen johtoon. Putkonen saa Cooltechista potkut ja seuraa vierestä tukan menestystä. (huom! Putkosta voi seurata myös Twitterissä)

Välillä seurataan talousuutisia, joissa kerrotaan synkkiä lukuja maailman tilasta.

Mielipuolen päiväkirjan kanssa Vesa Vierikko viettää 35-vuotista taiteilijajuhlaa. Putkosen roolissa hän piirtää hienon henkilökuvan surkeasta toimistorotasta, josta varmasti monet suomalaismiehet löytävät samaistumispintaa. Vierikon lisäksi ihan yhtä makoisat roolit on räätälöity Robin Svartsrtömille, Minna Suuroselle ja Taisto Oksaselle. Erityisesti Oksasen esittämä Mönkkönen on herkullinen tapaus.

Mielipuolen päiväkirjan on ohjannut Esa Leskinen. Hän on myös käsikirjoittanut näytelmän yhdessä Sami Keski-Vähälän kanssa. Näytelmä on osa Ryhmäteatterin Gogol-trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli Päällystakki vuodelta 2009.

Nenä on Venäjäksi Nos, joka takaperinkäännettynä on Son, joka puolestaan tarkoittaa unta. Ryhmäteatterin näytelmässä on paljon kohtauksia, joista ei oikein ota selvää, ollaanko unessa, kuvitelmissa, unelmissa vai todellisuudessa. Näytelmää mukaillen: Kaikkea kummaa sitä saattaa sattua.

Arvio: 4/5

Mielipuolen päiväkirja Ryhmäteatterissa 12.2.-9.5.2015

by

Kuva: UPI Media.

Fifty Shades of Gray on ollut viime vuosien suurimpia populaarikulttuurin ilmiöitä. ”Pornomammaksi” tituleeratun E. L. Jamesin Fifty Shades -kirjatrilogiaa on myyty miljoonia, ja sen ensimmäinen osa on Britannian kaikkien aikojen myydyin romaani.

Kirja kertoo nuoren opiskelijanaisen ja rikkaan yritysjohtajan suhteesta. Kirjassa on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti parin sadomasokistisia leikkejä. Kaunokirjallisia ansioita harva on yltynyt kehumaan.

Suuren menestyksen saattelemana kirjasta piti tietenkin tehdä elokuva. Fifty Shades of Gray sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 11.2. ja Suomen ensi-ilta on perjantaina 13.2. Aikaisemmin New Yorkissa järjestettiin elokuvasta näytös faneille, jonka yhteydessä kerrottiin, että jatko-osiakin on tulossa.

Myös lehdistö on saanut nähdä elokuvan etukäteen, mutta tiukkojen turvatoimien saattelemana. Näytöksessä oli vartijat paikalla, ettei kukaan kuvaa tai äänitä elokuvaa salaa. Toimittajien piti allekirjoittaa vaitiolovelvollisuus, ettei elokuvasta paljasteta mitään ennen 11.2.

Faneja elokuva on kiinnostanut kovasti. Lippuja on Suomessa myyty jo noin 20 000 ennakkoon.

Kuten niin usein vastaavien ”kohu-elokuvien” kohdalla: paljon melua tyhjästä. Elokuva on sangen mitätön ja pinnallinen draama.

Pääosia näyttelevät Dakota Johnson ja Jamie Dornan. Johnson on ihan söpö Anastasia Steelen roolissa, mutta Dornan on jäykkä kuin uppotukki, ja hänen ultra-machot vuorosanansa lähinnä huvittavat (I don’t make love, I fuck – hard).

Pääparin välillä ei ole kemiaa. Yksikään kipinä ei roihahda liekkiin.

Entäs se seksi?

Elokuvassa ollaan päädytty siihen ratkaisuun, että seksi on sivuosassa. Kirjat ovat myyneet seksillä, mutta elokuvaa on lähdetty tekemään kahden ihmisen välisenä romanttisena suhdeseikkailuna. Seksin jättäminen sivuosaan on rohkea ratkaisu tai sitten Amerikan siveelliset markkinat vaativat sitä. Oli miten oli, heikon pääparin ansiosta draama ei toimi. Edes ne seksikohtaukset eivät ole järin eroottisia.

Steelen ja Grayn henkilöhahmot jäävät auttamattoman ohuiksi. Grayn mieltymystä sm-leikkeihin perustellaan lapsuuden ja nuoruuden traumoilla, mutta nekin perustelut jäävät turhan mystisiksi.

Elokuvan on ohjannut Sam Taylor-Johnson. Voisi vaan kuvitella, mitä tämä elokuva voisi olla, jos puikoissa olisi joku vanhan liiton eurooppalainen mestari, kuten Roman Polanski tai Michael Haneke. Voisi elokuvassa olla hieman toisenlaista säpinää ja sutinaa.

Fifty Shades of Gray -kirjat ovat olleet niin valtavia menestyksiä, että elokuva on ollut aivan pakko tehdä. Ja se on tehty rahan kiilto silmissä. Vaikuttaa siltä, ettei oikein kellään ole ollut suurta intohimoa elokuvaa kohtaan: ei ohjaajalla, ei käsikirjoittajilla, ei näyttelijöillä. Ja tämä intohimottomuus näkyy valkokankaalla.

Arvio: 1/5

Fifty Shades of Gray, ensi-illassa 13.2.

by

Kuva: UPI Media.

Stephen Hawking (s. 1942) on yksi viime vuosisadan tunnetuimmista tiedemiehistä. Tieteellisten saavutustensa ohella hänet tunnetaan vähintään yhtä hyvin siitä, että hän sairastaa harvinaista ALS-tautia, istuu pyörätuolissa ja kommunikoi puhesyntetisaattorilla.

Hawkingin vaimo Jane julkaisi muistelmat pariskunnan yhteisestä elosta ja sen pohjalta James Marsh on ohjannut elämäkertaelokuvan Kaiken teoria.

Elokuva käy läpi Hawkingin nuoruutta, sairastumista, avioliittoa ja tiedemiehen uraa. Hawking oli lahjakas opiskeilija Cambridgen yliopistossa, jonka teoriat maailmankaikkeudesta sai professorien päät pyörälle. Hän oli hyvin tavallinen nuori mies, joka oli kiinnostunut tytöistä ja juhlimisesta. Parikymppisenä hän sairastui hermoradat rappeuttavaan ALS-tautiin, joka eteni nopeasti. Hänelle annettiin elinaikaa vain pari vuotta.

Mutta niin vain Hawking sitkeästi jatkoi tieteen tekemistä ja julkaisi vuonna 1988 tunnetun kirjan Ajan lyhyt historia, joka rikkoi myyntiennätyksiä Britanniassa ja päätyi Guinnessin ennätysten kirjaan.

Elokuvassa Hawkingia esittää loistavasti Eddie Redmayne, joka muistetaan muun muassa elokuvista My Week with Marilyn ja Les Miserables. Redmaynen roolia on helppo verrata esimerkiksi Daniel Day-Lewisin CP-vammaisen kirjailijan rooliin elokuvassa Minun elämäni tai Russell Crowen skitsofreenisen matemaatikon rooliin elokuvassa Kaunis mieli. Myös Redmayne on roolistaan ehdolla parhaan miespääosan Oscar-sarjassa. Eikä voitto varmasti ole kovin kaukana. Golden Globe tuli jo plakkariin. Lisäksi Jane-vaimoa esittävä Felicity Jones on ehdolla parhaan naispääosan sarjassa, ja onpa Oscar-ehdokkuudet tulleet myös  parhaan musiikin, sovitetun käsikirjoituksen ja parhaan elokuvan kategorioissa.

Elokuva on aika konservatiivinen, ja käsikirjoitus on hieman pliisu ja tasapaksu. Tarinaan olisi voinut kehittää enemmän älyllisiä oivalluksia, aihe kun siihen antaa mahdollisuudet. Mutta on siellä muutamia erinomaisia kerronnallisia kikkoja mukana: tanssi joen rannalla kuvaa ajan kulumista, maito sekoittuu kahviin kuin tähtivyö linnunradalla ja villapaidan läpi nähty takka rinnastuu tähtien syntymään. Elokuvan lopussa ajan kuluminen taaksepäin on niin ikään hauska oivallus.

Elokuva ei avaa Hawkingin tieteellisiä saavutuksia. Ne jotka eivät niistä entuudestaan mitään tiedä, eivät elokuvan jälkeenkään tiedä paljoa sen enempää. Mutta toisaalta se on ihan hyvä ratkaisu, ettei teidemiehen saavutuksia lähdetä sen enempää glorifioimaan, sillä nyt keskiössä on Hawking ihmisenä.

Hawkingin ja hänen vaimonsa suhteesta olisi saanut suurempaakin draamaa irti. Kyllähän se koskettaa, että vaimo joutuu yhteisten lasten lisäksi hoitamaan yhtä aikuista lasta. Jaksaminen on koetuksella, eikä ihme että hän löytyy itsensä toisen miehen sylistä. Olisi ollut jännittävää, jos kirkkokuorossa laulavan Janen ja tieteen nimeen vannovan Stephenin näkemyseroista olisi tehty suurempi numero.

Kaiken teoria on liikuttava tarina ja se ansaitsee tulla kerrotuksi myös elokuvan muodossa. Mutta kaikkinensa Kaiken teoria on kovin tavanomaista ja sisäsiistiä draamaa.

Arvio: 3/5

Kaiken teoria ensi-illassa 6.2.2015

PS. Mitä tekemistä Kaiken teorialla ja Helsingillä on keskenään?
Kaiken teoria -elokuvassa Stephen Hawking käy tunnetun tiedemiehen Sir Roger Penrosen luennoilla. Hawking ja Penrose tekivät sittemmin tiivistä yhteistyötä.

Penrose kehitti niin sanotut Penrosen laatat, joka on tapa peittää taso jaksottomasti pienellä joukolla erilaisia monikulmioita (lisää aiheesta Wikipediassa).

Penrosen laattoja on käytetty Helsingin Keskuskadun katukiveyksessä. Kas tässä:

by

Mikä yhdistää Blade Runneria, Stefan Lindforsia, Pikku-Huopalahden terassitaloa ja City-lehteä? Postmodernismi.

Postmodernismi on kuin möykky, jota on yritetty avata ja tulkita kaikista mahdollisista näkökulmista. Mitä se on, miten se esittäytyy, miten se määritellään? Kaikenkattavaa esitystä ei vielä olla saatu aikaan.

Parhaiten postmodernismi avautuu esimerkkien kautta. Designmuseon uusi Postmodernismia-näyttely esittelee suomalaista postmodernismia hyvin kattavasti. Se on osa Designmuseon tyylilajeja esittelevien näyttelyiden sarjaa, jossa aikaisemmin on tehty katsauksia muun muassa jugendiin ja art decoon.

Postmodernismi syntyi modernismin vastaliikkeenä suunnilleen 1970-luvulla. Postmodernismi lävisti kaikki taiteenlajit: muotoilun, arkkitehtuurin ja kuvataiteet. Posmonernismi ilmeni myös populaarikulttuurissa. Elokuvissa esimerkiksi Ridley Scottin Bladerunneria on pidetty postmodernina teoksina. Imagea ja City-lehteä pidetään postmoderneina tuotoksina.

Postmodernistit lähtivät taistoon modernismin ahdasmielisyyttä vastaan. Modernismi nähtiin ajasta jälkeen jääneenä, ja haluttiin kehittää jotain uutta. Designmuseon näyttely esittelee keskeisiä kotimaisia postmoderneja tekijöitä ja teoksia. Esillä on muun muassa Stefan Lindforsin veistoksia sekä Leena Luostarisen ja Kuutti Lavosen taidetta. Onpa mukaan eksynyt Roy Lichtensteinin taidettakin. Yksi huone on omistettu legendaarisen italialaisen Memphis-ryhmän muotoilulle.

Postmodernismissa muoto on tärkeämpää kuin sisältö, muoto vapaututettiin kaikista kahleista, ja periaatteessa postmodernismin nimissä voitiin tehdä mitä vaan. Tavallaan se sopii hyvin 1980-luvun aikakauden pinnalliseen juppimaailmaan. Postmodernismi halusi nauraa kaikelle ja kaikille, myös itselleen.

Ja siinä onkin postmodernismin suurin paradoksi: se ei ota tosissaan edes itseään. Ehkä juuri siitä syystä postmodernismi ei tule jäämään historiaan erityisen suurena aikakautena, vaan lähinnä siirtymänä modernismista johonkin toiseen aikaan. Mutta mihin toiseen aikaan? Sitä ei vielä tiedä, sillä postmodernismi elää tänä päivänäkin vahvasti kaikessa taiteessa ja kulttuurissa. Kenties pian siirrytään aikaan, jolloin ironian sijaan otetaan asioita tosissaan.

Designmuseon näyttely on kiinnostava katsaus kotimaisen postmodernismin maailmaan. Kyllä näyttelyn kautta jonkinlaisen käsityksen saa, mistä postmodernismissa on kyse. Näyttely on kuin lyhyt oppitunti postmodernismista.

Arvio: 4/5

Postmodernismia 1980-1995 Designmuseossa 30.1.-17.5.2015. 

by

Kuva: Twentieth Century Fox.

Wild -Villi vaellus ei nyt varsinaisesti ole vaelluselokuva, mutta jos joku innokas patikkaretkeilijä sen haluaa katsoa, niin voi niistä irronneista ja verisistä varpaankynsistä jotain kiksejä saada.

Wild kertoo Cherylista (Reese Witherspoon), joka haluaa tehdä elämänsä välitilinpäätöksen. Hän on kyllästynyt menneisyyteensä, jota hallitsi huumeet ja irtosuhteet. Äitinsä ennenaikaisesta kuolemasta ja tuhoutuneesta avioliitosta hän ei ole päässyt yli. Cheryl tekee irtioton kaikesta: Hän lähtee yksin 1500 kilometrin vaellusreitille Pacific Crest Trailille, joka ulottuu Meksikosta Kanadaan.

Sadan päivän vaellusreitillä Cheryl tutustuu uudestaan itseensä ja joutuu erämaiden ja vuorien yksinäisyydessä käymään tunteensa läpi. Vaelluskohtausten väliin leikataan takaumia Cherylin entisestä elämästä. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, niin tällä tavoin vaeltamisesta tulee elämän metafora. On ylämäkiä ja alamäkiä, on iloa ja raivoa, on pelkoa ja toivoa.

Wild perustuu kirjailija Cheryl Strayedin menestysromaaniin ja sen on elokuvakäsikirjoitukseksi sorvannut Nick Hornby. Kirjoista High Fidelity ja Fever Pitch tunnetulle Hornbylle tämä lienee ollut tilaustyö, sillä vaikea uskoa, että rosoiselle britille tällainen tarina olisi minkäänlainen intohimo.

Wildin on ohjannut Dallas Buyers Clubilla suuren yleisön vakuuttanut Jean-Marc Vallee. Hän ohjaa sujuvasti, ja elokuva onkin muodollisesti oikein pätevä. Sisältöä olisi pitänyt terävöittää ja syventää.

Cherylin motiivit hengenvaaralliselle vaellusretkelle eivät saa riittävästi perusteluja.

Jean-Marc Vallee on erinomainen henkilöohjaaja. Dallas Buyers Clubissa hän ohjasi Matthew McConaugheyn ja Jared Leton Oscar-voittoihin.

Siitä on jo 10 vuotta aikaa, kun Reese Witherspoon teki hienon roolin June Carterina elokuvassa I Walk The Line ja voitti siitä Oscarin. Silti se blondin leima ei vaan ota väistyäkseen, vaikka olisi jo syytä. Wildissa Withrespoon tekee vanhan roolin ja käytännössä koko elokuva lepää hänen harteillaan. Witherspoon esiintyy käytännössä jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Ja tulihan siitä roolista Oscar-ehdokkuus.

Vallee saa henkilöohjauksesta toisenkin plakaatin rintaansa, sillä myös Cherylin äitiä esittävä Laura Dern kisaa parhaan naissivuosan Oscarista. Se olisi pitkän uran tehneelle Dernille uran ensimmäinen Oscar. Rambling Rosesta hän oli ehdolla vuonna 1991.

Wildissa on hienoja näyttelijäsuorituksia ja elokuva on muodollisesti toimiva, mutta olisi kaivannut reippaasti lisää särmää.

Arvio: 2/5

Wild – Villi vaellus ensi-illassa 30.1.2015

by