Kaupunkikulttuuria arkistot - Sivu 9 21:stä

Luonnosta hyvinvointia ja terveyttä

Kävin metsäisellä aamukävelyllä professori Liisa Tyrväisen kanssa, joka on perehtynyt luonnon hyvinvointivaikutuksiin. Hän on Metsäntutkimuslaitoksella tutkinut luontoa ja terveyttä. Tutkimusten pohjalta on syntynyt kirja Hyvinvointia metsästä (SKS). Tutkimukset varmasti kiinnostavat kivinokkalaisiakin.

Tyrväinen pitää kaupunkiluontoa äärimmäisen tärkeänä ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Stressin poistajana virkistysalueet ovat kullan arvoisia. Luonnossa tulee liikuttua kuin varkain, ja tottahan toki liikunta on aina hyvästä. Hän kehotti myös tonkimaan maata. Lasten pitää rakentaa majoja, aikuisten marjastaa ja sienestää. Maasta irtoavat mikrobit vaikuttavat uusimpien tutkimusten mukaan vastustuskykyyn ja allergioihin.

Tyrväisen porukka oli myös tehnyt kenttäkokeen, jossa ihmisiä tutkittiin työpäivän jälkeen kolmessa eri ympäristössä: metsävaltaisessa Keskuspuistossa, puistomaisessa Alppipuistossa ja ydinkeskustassa. Kullakin alueella istuskeltiin 15 minuuttia ja sen jälkeen tehtiin puolen tunnin kävelylenkki.

Koehenkilöiltä mitattiin muun muassa verenpainetta ja sydämen sykevaihtelua. Testin psykologisessa osassa kyseltiin koehenkilöiden mielialan muutoksia ja stressistä elpymistä. Tutkimuksen mukaan Keskuspuistossa ja Alppipuistossa elvyttiin stressistä paljon paremmin kuin keskustassa. Eroja havaittiin jo 15 minuutin istumisen jälkeen.

Ei siis mikään ihme, että Kivinokassa sielu lepää ja sieltä poistuu rentoutuneena. Suosittelen Hyvinvointia matsästä -kirjaa lämpimästi.

Teatteriarvio: Slava! painii Venäjän karhun kanssa – tuloksetta

Kuva: Stefan Bremer,

Slava! Kunnia on Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä pyörivä näytelmä, jossa juhlavin musiikkiesityksin kommentoidaan suuren naapurimaamme koukeroista nykytilaa ja historiaa.

Puntti Valtonen ja Juha Muje ovat Obeda ja Popeda, Blues Brothers -tyyliin sonnustautuneet veljekset, joiden ympärillä Venäjänmaa elää, kehittyy ja kuolee. Pirkko Saision kirjoittama näytelmä on viittausten aarrearkku. Sieltä voi löytää yhtymäkohtia venäläiseen musiikkiin, maalaustaiteeseen ja kirjallisuuteen, Ukrainan sisäpolitiikkaan, Venäjän homolakeihin, kansainväliseen politiikkaan, Suomen tilanteeseen ja populaarikulttuuriin. Mitä parempi yleissivistys, sen palkitsevampaa on Slava!n seuraaminen.

Lavalla vilahtaa Juri Gagarin, Gerard Depardieu, Iivana Julma, Julia Timosenko, Katariina Suuri ja Potemkin sekä Jeesuksena katosta laskeutuva Conchita Wurst. Monille hahmoille on räätälöity omat lauluosuudet. Jussi Tuurnan musiikki on taattua, mahtipontista ja melodista teatterimusiikkia slaavilaisin maustein.

Juha Mujeen piti jäädä eläkkeelle viime vuonna, mutta niin vain mies vetää taas pääroolia Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Ja hyvä niin, sillä Muje on erinomainen näyttelijä, eikä hänen soisi jäävän eläkkelle vielä pitkään aikaan. Puntti Valtosen kanssa he muodostavat Slava!ssa mainion häsläävän pääparin. He ovat lavalla lähes samannäköisiä ja samankokoisia.

Näytelmässä on runsaasti vaikuttavia yksittäisiä kohtauksia. Yksi hienoimpia on näytelmän avaava kohtaus, jossa Volgan lautturit hinaavat orkesteria lavalle. Lavasteet ovat jykevät ja parhaimmillaan musiikkiesityksiin osallistuu noin 20 henkeä.

Slava! on komeaa katsottavaa, mutta näytelmä jää lopulta vain mahtailevaksi viihdespektaakkeliksi vailla syvempää johtoajatusta. Se ampuu hieman joka suuntaan osumatta oikein mihinkään. Näytelmä ei kerro oikein mistään.

Joskus 1970-luvulla tällainen näytelmä olisi ollut rohkea ja sen esittämien olisi saattanut olla lähes mahdotonta. Mutta maailma on muuttunut. Slava! yrittää kerjätä verta nenästään, mutta nykymaailmasta ei löydy tahoja, jotka siihen nenään viitsisivät tirvaista. Ei Venäjän ja Neuvostoliiton kriittisesti pilkkaaminen ole nykyään enää mikään juttu. Jos haluaa kohahduttaa (mitä Slava! eittämättä yrittää), pitää keksiä paljon kovempia keinoja.

Brechtiläinen loppuratkaisu oli melko heppoinen. Brechtiläinen vieraannuttaminen (jossa usein juoni keskeytyy, näyttelijät kommentoivat käsikirjoitusta yleisölle, yms.) on äärimmäisen kulunut tehokeino, ja sitä pitää nykyään käyttää hyvin harkiten, jotta sillä olisi vaikutusta. Slava!:n kirjoittaja Pirkko Saisio ja Laura Jäntti edustavat sukupolvea, jolle brechtiläisyys oli todella kova juttu. Nykypolvi kaipaa siihen päivitystä ja uusia raikkaita tulokulmia, hyvänä esimerkkinä Q-teatterin Jotain toista -näytelmä.

Arvio: 2/5

Slava! Kunnia Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Kevään merkkejä Kivinokassa

Kevät on jo saapunut Kivinokkaan. Viime sunnuntaina käytiin mökillä ensimmäistä kertaa syksyn jälkeen ja puuhasteltiinkin siellä sitten samalla koko päivä.

Toki muutaman kerran tuli talvella piipahdettua ja tarkastettua, ettei ikkunoita ole rikottu. Naapurimökkiläisen kanssa kävimme suunnilleen vuorotellen Kivinokassa läpi talven ja raportoitiin toisillemme, että mökillä on kaikki kunnossa.

Aika monet sissit ovat Kivinokassa jo viettäneet öitäkin. Eräs kolmelapsinen perhekin oli siellä yötä viikonloppuna. Yöllä olivat heränneet lisäämään puita kaminaan ja kuulemma hyvin oli pärjätty.

Meillä kun ei ole majassa mitään lämmitystä, niin vielä saadaan odottaa tovi, että yöksi voi jäädä.

Tässä ihmetellään maasta puskevaa sinistä krookusta.

Haravoitiin lehdet pihalta ja siivottiin.

Grilli kaivettiin varastosta ja syötiin ”kesän” ekat makkarat.

Varastoon oli joku eläin, ehkä orava, tehnyt talven aikana pesän. Otin sen varovasti sieltä ulos. Tyhjä oli.

Ranta oli jo täynnä porukkaa, vaikka oli vasta maaliskuun puoliväli! Ihmiset potkivat palloa ja nauttivat auringosta. Muutenkin oli paljon porukkaa liikkeellä. Parkkipaikka oli lähes täynnä autoja.

Ne, jotka eivät vielä ole talven jälkeen Kivinokkaan ehtineet, niin sinne vaan reippaasti tutkimaan kevään merkkejä. Kivinokassa paistaa aina aurinko.

Näyttelyarvio: Musiikkia – Helsingin soivat muistot

Lepakon ovi.

Tämän näyttelyn eteen on nähty vaivaa, sitä on valmisteltu huolella monta vuotta. Ja se näkyy kaikessa: esillepanossa, esineiden määrässä ja laadussa, interaktiivisissa osioissa.

Musiikkia! Kaupungin soivat muistot on Helsingin kaupunginmuseon tuorein näyttely, joka on Hakasalmen huvilassa. Siinä missä musiikkiin keskittyneet näyttelyt ja museot usein keskittyvät esittelemään soittimia tai jotain tiettyä säveltäjää, on kaupupunginmuseo valinnut toisen tien. Musiikkia!-näyttely kertoo musiikista tavallisten kaupunkilaisten näkökulmasta. Se karkoittaa näyttelystä kaiken elitismin ja tekee siitä helposti lähestyttävän.

Näyttely jatkaa samalla tutulla linjalla kuin esimerkiksi 1950-luvun Helsinkiin sukeltanut menestysnäyttely Rasvaletti, joka päättyi viime joulukuussa. Rasvaletti sai kaupunkilaiset haltioitumaan vanhoilla valokuvilla, joista jokainen löysi jotain tuttua liittyen omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Kukapa ei hyvien muistojen parissa viihtyisi?

Musiikkia!-näyttely on samanlainen nostalgiapalanen, josta kaupunkilaiset voivat löytää monia yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Jokainen Lepakossa käynyt voi tunnistaa Lepakon vanhan oven. Jokainen on joskus nähnyt katusoittajan. Jokainen muistaa koulujen laulutunnit. Yksi muistaa Hurriganesin keikalla Kaivarissa 1980, toinen kansantanhujuhlat Töölön pallokentällä 1960.

Musiikkia!-näyttelyssä jokaisella huoneella on oma teemansa. Yksi huone esittelee oopperaa ja klassista musiikkia, toinen fanikulttuuria, yhdestä huoneesta on tehty musiikkiluokka. Kenties mieleenpainuvin huone on kirkkomusiikkia esittelevä huone. Pienestä huoneesta on tehty kappeli, jossa on asiaankuuluvat seinä- ja kattomaalaukset.

Näyttelyssä on tärkeä rooli myös interaktiivisilla osioilla. Koulun musiikkitunneilta tuttuja lauluja voi esittää SingStar-versioina tai sitten voi testata oman musiikkimakunsa.

Näyttelyn tarjonta on jopa liiankin runsas ja yltäkylläinen. Monista asioista saisi enemmän irti, jos yhteen asiaan olisi keskitytty enemmän ja syvällisemmin. Mutta kaikkinensa Musiikkia!-on hyvin suunniteltu näyttelypaketti. Harvoin tavallisen kaduntallaajan musiikkikokemukset on näin perusteellisesti nostettu framille.

Mikään kiire Hakasalmen huvilaan ei ole, sillä näyttely on auki vuoteen 2017 saakka.

Arvio: 4/5

Musiikkia! Kaupungin soivat muistot -näyttely Hakasalmen huvilassa Helsingissä.

Elokuva-arvio: Toiset tytöt ja aikuistumisen tuska

Toiset tytöt -elokuva perustuu neljän nuoren tytön videopäiväkirjoihin. Ohjaaja Esa Illi on niistä muokannut episodimaisen fiktioelokuvan.

Elokuva kertoo neljästä kaveruksesta, jotka kokevat aikuistumisen tuskaa kukin tahoillaan. Tehdään niitä tyypillisiä nuoruuden virheitä: dokataan, kokeillaan pilveä, tullaan raskaaksi.

Elokuvan pääosissa ovat Sara Soulié, Ida Vakkuri, Misa Lommi ja Bahar Tokat. Ohjaaja Esa Illi on aikaisemminkin tehnyt viihdyttäviä draamaelokuvia, joissa näyttelijät saavat ison roolin (Apinajuttu, Broidit). Toiset tytöt -elokuvassa nuoret näyttelijät tekevät luontevat roolit Illin ohjauksessa. Nelikkosta kukaan ei erotu voimakkaasti edukseen, vaan kaikki tekevät tasaisen varmaa työtä.

Toiset tytöt on kuin tyttöjen versio Kohta 18 -elokuvasta. Maarit Lallin ohjaama Kohta 18 kertoi nuorten poikien elämästä ja putsasi pokaalipöydän Jussi-gaalassa pari vuotta sitten. Toiset tytöt tulee tuskin samaa temppua tekemään, sillä se ei yllä yhtä elämänmakuiseksi ja autenttiseksi nuorisokuvaukseksi. Kohta 18 -elokuvan dokumentaarinen ote piti paremmin otteessaan.

Siinä missä viime aikoina elokuvissa on saanut tottua Turun ja Naantalin maisemiin, niin Toiset tytöt on leimallisesti Helsinki-elokuva. Helsinki on tärkeässä osassa tarinaa, ja Esa Illi kuvaajineen käyttää kaupunkia hyvin hyväkseen. Suomenlinna, Kivinokka, Töölönlahti ja muut merelliset kaupunkimiljööt ovat kauniisti esillä.

Toiset tytöt on mukavaa ajan vietettä, jota on helppo katsoa ja helppo unohtaa.

Arvio: 3/5

Toiset tytöt ensi-illassa 13.3.2015

Korjaamo lopettaa näyttelytoimintansa

Kulttuuritehdas Korjaamolla toimiva Korjaamo Galleria lopettaa nykymuotoisen näyttelytoimintansa huhtikuun lopussa. Viimeisiksi näyttelyiksi jäävät 27. maaliskuuta avautuvat Tamara Piilolan Ten Years Later ja Maija Tammen Milky Way. Näyttelyt päättyvät 26. huhtikuuta.

Korjaamolla on ollut runsaasti hyviä näyttelyitä, joista päällimmäisenä mieleen tulee Riiko Sakkisen, Hannes Heikuran ja Heikki Marilan näyttelyt viime vuosilta.

Galleriatoiminta on bisnestä ja siihen vaikuttaa markkinatalouden lait. Taidekauppa on tällä hetkellä alamaissa, joten sillä varmaankin on jotain tekemistä gallerian sulkemisen kanssa.

Gallerian lopettaminen on harmi, sillä se oli hyvä galleriatila ja oikeassa ympäristössä muun kulttuurin keskellä.

Korjaamo suunnittelee, että galleriatilaan tulee jatkossa tapahtumatoimintaa. Avara päätila tulee toimimaan tapahtumien, puhetilaisuuksien ja elokuvien näyttämönä.

Näyttelyarvio: Valokuvan legenda Robert Mapplethorpe

Robert Mapplethorpe: Susan Sarandon.

Varhain AIDSiin kuollut yhdysvaltalainen valokuvaaja Robert Mapplethorpe (1946-1989) tunnetaan erityisesti julkkisten muotokuvista ja homoja esittävistä mustavalkokuvista.

Kiasman uusi näyttely esittelee yli 200 legendaksi kohonneen Mapplethorpen kuvaa. Mapplethorpe eli taide- ja kulttuuriväen keskellä 1970- ja 1980-lukujen New Yorkissa. Hän asui pitkään Patti Smithin kanssa, ja kuvasi myös Smithiä paljon. Yksi tunnetuimmista kuvista on Patti Smithin Horses-debyyttilevyn kansi.

Kiasman näyttely jakautuu useaan osaan. Suurta yleisöä kiinnostanee eniten Mapplethorpen julkkiksia esittävät kuvat. Hän tunsi runsaasti kulttuurieliittiä ja taiteilijoita, ja kuvasi heitä runsaasti. Kiasmassa seinällä ovat muun muassa Richard Gere, Truman Capote, Susan Sarandon, Grace Jones, Deborah Harry, Yoko Ono ja Andy Warhol.

Toinen huomiota herättävä kokonaisuus koostuu sadomasokismia melko avoimesti esittelevistä kuvista. Mapplethorpe kuvaa miehen elintä lähikuvissa, ja näyttelyssä varoitetaan, ettei osio sovellu alle 18-vuotiaille. Tässä esimerkki (Silmät kiinni alle 18-vuotiaat):

Mapplethorpen kuvat herättivät aikanaan paljon pahennusta, eikä niitä kaikkialla maailmassa olisi edelleenkään soveliasta esittää. Tosin Kiasman näyttelyyn ei ole päätynyt kaikkein shokeeraavimpia kuvia.

Mapplethorpen valokuvia peitää suma, joka syntyy hänen valtavasta maineestaan. Mutta mitä tuon sumuverhon takaa paljastuu? Tyhjää.

Mapplethorpen ikoniset julkkisvalokuvat ovat hyvin tyhjiä. Niissä ei ole juuri mitään sisältöä. Eikä myöskään tunnetta. Jos kuvissa ei olisi julkkiksia, niin harva niistä jaksaisi kovasti innostua.

Sadomasokismikaan ei jaksa teemana häkellyttää, joten nekin valokuvat ovat lähinnä pieni tuokio modernin valokuvauksen historiaa.

Mutta sitä ei sovi kiistää, etteikö Mapplethorpella ole suvereenia visuaalista silmää. Valokuvat on rajattu millimetrin tarkasti ja asetelmat on geometrisen harmonisia. Tässä mielessä näyttelyn visuaalisesti upeinta antia ovat hänen tutkielmansa ihmiskehosta, jotka ovat veistoksellisia ja kauniita. Mustat miesvartalot on laitettu asentoihin, joista käy ilmi Mapplethorpen taidehistorian tuntemus.

Myös Mapplethorpen varhaiset polaroid-kuvat ovat kiinnostavampia kuin myöhemmät julkkisten muotokuvat. Polaroid-kuvissa on rosoisempaa ja arkipäiväisempää otetta. Niissä on sitä tunnetta ja intohimoa, josta Mapplethorpe tunnetaan.

Mapplethorpe on niin kovan luokan nimi, että näyttely kannattaa käydä katsomassa jo pelkän yleissivistyksen vuoksi. Viimeksi miehen tuotantoa nähtiin laajemmin Suomessa 1990-luvulla, jolloin näyttely järjestettiin Turussa.

Arvio: 3/5

Robert Mapplethorpe Kiasmassa 13.3.-13.9.2015

4 huomiota elokuvasta Birdman

Kuva SF Film.

Alejandro Gonzalez Inarritun ohjaama Birdman palkittiin neljällä Oscarilla (paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus). Tässä neljä päällimmäistä huomiota elokuvasta.

1. Michael Keatonin paluu

1980- ja 1990-luvuilla pinnalla ollut Michael Keaton tekee huiman paluun Birdmanin pääosassa. Hän näyttelee unohdettua näyttelijää, joka on muinoin tehnyt hittirooleja Birdman-supersankarina, ja nyt yrittää pelastaa uraansa teatterissa. Eddie Redmayne voitti parhaan miespääosan Oscarin elokuvasta Kaiken teoria, mutta ei olisi ollut ollenkaan väärin myöntää sitä Keatonille.

2. Birdman kuin Batman

Birdman vertautuu elokuvassa Batmaniin, Keatonin esittämä näyttelijä Riggan Thompson häneen itseensä. Elokuva on kuin räätälöity Keatonille. Keaton muistetaan erityisesti Batmanin roolista, mutta sen jälkeen hänen uransa on ollut laskukiitoa muutamaa poikkeusta (mm. Jackie Brown) lukuunottamatta. Riggan Thompson on samassa tilanteessa: kaikki muistavat hänet vain vanhoista Birdman-elokuvista. Hän kuulee Birdmanin äänen päässään, ei pääse menneisyyttään pakoon. Vaikea kuvitella kenelle tämä rooli sopisi paremmin kuin Keatonille, vaikka hän onkin kiistänyt yhteydet Birdmanin ja Batmanin välillä.

Birdmanin sisarelokuva viime vuosilta on The Wrestler, jossa Michael Keatonin aikalainen Mickey Rourke nostettiin takaisin huipulle vapaapainijana. Nyt kun Keaton ja Rourke on kaivettu naftaliinista, niin jää nähtäväksi, ovatko he 2010-luvun tähdenlentoja vai saako heidän uransa uutta nostetta.

3. Taidetta virtuaalimedian varjossa

Keatonin esittämä Riggan Thompson yrittää pelastaa uransa tekemällä Raymond Carver -näytelmää Broadwaylla. Hän yrittää tehdä suurta ja merkittävää taidetta, mutta ei oikein saa huomiota. Birdmanin varjo on liian suuri. Thompson ei ole Facebookissa eikä Twitterissä, eikä ymmärrä sosiaalisen median lainalaisuuksista mitään. Kerran hän jää kalsarit jalassa pihalle ja joutuu kävelemään kaupungin halki. Ihmisten kuvaamat videot alkavat levitä netissä. Birdman alasti sateessa -videot keräävät satoja tuhansia katseluja, ja saavat näin moninkertaisen huomion verrattuna Thompsonin teatteriesitykseen.

Kuinka tavallista nykyään. Suurissa ja pienissä nyrkkipajoissa tehdään paljon merkittävää taidetta, jota kukaan ei huomaa, koska se ei saa huomiota sosiaalisessa mediassa ja sitä ei voi jakaa. Tässä mielessä Birdman on myös kelvollista some-analyysia.

4. Yhden otoksen elokuva

Birdman on kuvattu ikään kuin yhdellä otoksella. Toteutustapa on hyvin jännittävä, vaikkakaan ei mitenkään uusi. Tunnetuin ”yhden otoksen” elokuva lienee Hitchcockin Köysi. Birdmanissa on leikkauksia, joten se ei todellisuudessa ole yhdellä otoksella kuvattu, vaikka sellaisen vaikutelman haluaa antaakin. Tapa on haastava kuvaajan lisäksi näyttelijöille, joille ajoitus on yhtä tärkeää kuin teatterissa. Lisää haastetta katsojille puolestaan tulee siitä, kun alkaa bongailla mahdollisia leikkaussaumoja.

Elokuvan kuvannutta Emmanuel Lubenzkia ei turhaan palkittu parhaan kuvauksen Oscarilla.

Onko Malmin lentoasemalla sittenkin toivoa?

Malmin lentoaseman kohtalo on ollut vaakalaudalla, ja yleisesti on pidetty aika varmana, että asema kaavoitetaan asunnoiksi. Nyt kuitenkin sekä Helsingin ympäristölautakunta että yleisten töiden lautakunta ovat lausuneet lentoaseman säilyttämisen puolesta (lisää aiheesta täältä).

Ympäristölautakunnan mukaan rakentamispäätös tuhoaisi arvokkaan kulttuuriympäristön.

Ja siitähän tässä on kysymys.

Malmin lentoasema on World Monuments Fundin (WMF) listalla tärkeänä arkkitehtuurisena ja kulttuuriperinnön kohteena. Yleishyödyllinen WMF listaa uhanalaisia moderneja kulttuurikohteita ympäri maailmaa. Malmin lentoasema on ainoa kohde, joka Suomesta on päässyt WMF:n listalle (kaikki maailman kohteet löytyvät täältä kartalta).

Malmin lentoasema on myös kansainvälisen arkkitehtuurin suojelujärjestän Docomomon listalla. Barcelonassa päämajaansa pitävä Docomomo on keskittynyt säilyttämään modernia arkkitehtuuria. Modernia arkkitehtuuria kun on ollut tapana tuhota, kun ei olla vielä ymmärretty modernismin arvoa. Suomesta on Malmin lentoaseman lisäksi Docomomon listalle päässyt muun muassa Olympiastadion, Paimion parantola ja Finlandia-talo.

Malmin lentoasema on Docomomon listalla kiitoteineen.

Kyllä se hieman surettaa, jos tällainen tärkeä suojelumerkintä kylmästi sivuutetaan. Silloin voidaan pohtia, että mikä merkitys on tärkeitten kulttuurikohteiden, rakennusten ja kulttuuriympäristöjen suojelulla.

Onko suojelumerkintä vain leima paperissa, jonka voi tarvittaessa rypistää ja heittää roskiin?

Tietokirjallisuuden teesit julkaistu

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Suomen tietokirjailijat ry ovat koonneet yhteen tietokirjallisuutta ja tietokulttuuria koskevat epäviralliset teesit. Tässä ne ovat:

Tietokirjallisuus ja -kulttuuri
– sivistävät, opastavat ja viihdyttävät vauvasta vanhukseen
– ovat korvaamattomia opetuksessa
– voimaannuttavat tekemään omaa elämäämme koskevia päätöksiä
– heijastuvat taiteessa, kulttuurissa ja viihteessä
– innoittavat ja ruokkivat mediaa ja dokumentteja
– ovat suomalaisen yhteiskunnan käyntikortteja maailmalla.

Mitä näistä pitäisi ajatella? Ensimmäisenä tulee mieleen, että aika itsestäänselviä ovat. Ei mitään yllättävää. Toisena tulee mieleen, että aika kesyjä ovat. Ei mitään radikaalia ja järisyttävää.

Itse olen tietokirjailijoitten yhdistyksen jäsen, ja olen kirjoittanut Helsingin historiaan ja kulttuuriin liittyviä kirjoja. Koen läheisimmäksi teesiksi itselleni tuon ensimmäisen.

Toivon, että kirjani sivistävät ja viihdyttävät jos ei vauvasta vanhukseen, niin ainakin viisikymppisistä vanhuksiin. Tilaisuudet, joissa kirjojani olen ollut esittelemässä, niin kuulijoiden keski-ikä on lähellä eläkeikää. Mutta näinhän se on: paikallishistoria alkaa kiinnostaa erityisesti vanhemmiten.

Ehkä joskus kirjoitan vielä kirjan, joka viihdyttää vauvojakin.

Lisää tietoa teeseistä täältä.

Mitä tehdä Kivinokan urheilukentille?

Olympiakisailua. Näitä lisää.

Kivinokan kyselyn mukaan 77 % vastaajista oli sitä mieltä, että Kivinokan urheilukentät kaipaavat kohennusta.

Kivinokassa on kolme jalkapallokenttää, joista yksi Kivinokkalaiset ry:n alueella, yksi JHL:n alueella ja yksi Ponnistuksen alueella. Lisäksi kivinokkalaiset ry:n alueella on lentopallokenttä ja petankkikenttä. Jokainen yhdistys tietenkin vastaa omasta kentästään, enkä siihen ala puuttumaan, mitä kukakin yhdistys kentällään tekee. Se on jokaisen oma asia.

Ponnistuksen kenttä lienee aktiivisimmassa käytössä, johtuen siitä että Ponnistus on luonteeltaan urheiluseura.

Mutta eräs vastaajista kiteytti asian hyvin: ”Parempi 2 kenttää käytössä kuin 3 vajaakäytössä. 3 fudiskenttää Kivinokassa on liikaa.”

Kivinokkalaisten kenttä on hyvin usein tyhjillään. Se on lähinnä läpikulkupaikka mökkialueelta viljelypalstoille. Sen huomaa siitäkin, että kentälle on tallaantunut palstoille johtava polku. Kerran kesässä kentällä on olympialaiset ja rosvopaistijuhlat. Joskus siellä käy joku potkimassa palloa.

Kolmelle kentälle ei löydy tarpeeksi käyttöä. Mitä hyötyä tyhjistä kentistä on kenellekään?

Ja kaiken lisäksi kentät eivät ole edes siinä kunnossa, että niissä voisi pelata oikeita pelejä, kuten esimerkiksi Helsinki Cupia tai muita turnauksia. Yksi kenttä pitäisi ehdottomasti kunnostaa siihen kuntoon, että siellä voisi pelata virallisia pienen kentän pelejä. Nurmi kuntoon, rajat kuntoon, huolto kuntoon, maalit kuntoon. Kenties tekonurmi.

Silloin kentälle voisi saada säpinää ja pelejä arki-iltaisin. Jos kentällä pelataisiin Palloliiton nappulaliigapelejä tai harrastussarjaa, niin sutinaa olisi toukokuusta syyskuulle. Ja koska pelit ovat iltaisin, kentät olisivat vapaassa käytössä päivisin ja usein viikonloppusin.

Tähän kehitykseen tuskin yksikään Kivinokan järjestö pystyisi, vaan se vaatisi ehdottomasti kaupungin myötämielistä tukea.

Ja mahtuisi varmaan yhden kentän päätyyn tenniskenttäkin.

Ystävyysottelun jälkeen Ponnareiden kentällä. Tällaistakin lisää.

Kivinokkalaisten futiskentän vieressä oleva lentopallokenttä on kenties vielä vähemmällä käytöllä. Yksi syy siihen on se, että kenttä soveltuu lentopalloon kovin huonosti. Alusta on usein vetinen ja kostea. Kenttää ympäröi nokkoset ja muut pusikot, joista on ikävää hakea palloa koko ajan. Pelaaminen ei ole hirveän miellyttävää. Siinä pitäisi saada ympäristöä siistittyä jollain tapaa ja hiekka-alusta olisi nykyistä parempi.

Kyselyssä vastaajat ideoivat kiitettävästi kentille erilaista toimintaa: Sulkapalloa, krokettia, bocciakenttä, puistoshakkia, ulkoliikuntalaitteita, frisbee-golfia. Joku halusi kentille lisää kesämajoja.

Näyttelyarvio: Mestari Hammarsøi ensi kertaa Suomessa

Amos Andersonin taidemuseo esittelee tanskalaisen mestarin Vilhelm Hammarsøin maalauksia. Hammarsøi (1864-1916) on Tanskan maalaustaiteen suuria nimiä ja häntä pidetään nimenomaan tanskalaisena taiteilijana, joka kuvasi muun muassa Kööpenhaminaa.

Mutta jos ei tietäsi, niin aivan yhtä hyvin Hammarsøi voisi olla suomalaisuuden kuvaaja. Hänen maisemamaalauksissa on hyvin paljon suomalaista melankoliaa. Värit ovat haaleat ja tunnelma on kuin marraskuisesta Suomesta. Maisemakuvissa ei ole juurikaan ihmisiä ja muutenkin elementtejä on vähän. Maisemat ovat tyhjiä. Suomalaiset voisivat hyvinkin rakastua Hammarsøihin.

Näyttelyssä on maisemamaalausten lisäksi Hammarsøin sisäkuvia. Ne ovat yhtä surumielisiä kuin ulkokuvat. Huoneet ovat usein tyhjiä. Jos huoneessa on ihminen, hän on selin. Kasvoja ei näytetä.

Suomessa on ennen tätä nähty vain satunnaisia Hammarsøin töitä, eikä Suomessa tiettävästi ole kuin yksi Hammarsøi. Se on Ateneumin kokoelmissa oleva Sisäkuva. Amos Andersonin näyttely on ensimmäinen laajempi Hammarsøin näyttely Suomessa ja sinne on lainattu teoksia Tanskasta, Ruotsista, Saksasta, Ranskasta ja Isosta-Britanniasta.

Näyttelyn ovat suunnitelleet kriitikko ja kuraattori Timo Valjakka ja taidemaalari Paul Osipow. Näyttelyn yhteydessä on julkaistu SKS:n kustantama runsaasti kuvitettu Hammarsøi-kirja.

Näyttely on vain valitettavan suppea, teoksia on esillä vain noin 20. Mieluusti näitä olisi enemmänkin katsellut.

Arvio: 4/5

Vilhelm Hammershøi, Hiljaisuuden maalari. Amos Andersonin taidemuseossa 6.2.–18.5.2015

Teatteriarviossa Jotain toista: Lesboäidin vaikea rakkaus

Kuva: Pate Pesonius.

Q-teatteri taitaa olla kaupungin kuumin teatteri juuri tällä hetkellä. Viime vuonna Kaspar Hauser sai sekä kriitikot että yleisön polvilleen. Se ei ole helppo lähtökohta uudella vuodelle. Ei yleisön kannalta eikä työryhmän kannalta. Odotukset ovat korkealla. Mutta 19.2. ensi-iltansa saanut Jotain toista -näytelmä ei petä vaativiakaan odotuksia.

Jotain toista -näytelmän alaotsikko on henkilökohtaisen halun näyttämö. Ja sitä se todellakin on. Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Elena Leeven näyttelemä henkilö puhuu Sanna-Kaisa Palon orgasmin partaalle. Näytelmä kuroo sukupolvien välisiä kokemuksia kiinni, sillä se päättyy kohtaukseen, jossa Sanna-Kaisa Palon tytär oikeasta elämästä, Emmi Parviainen, sekstailee Iida Kuninkaan kanssa. Pelkkä puhe on muuttunut konkreettisiksi teoiksi, puhuttu kieli kehon kieleksi.

Näytelmässä puhutaan paljon seksistä ja paljasta pintaakin on poikkeuksellisen paljon tarjolla. Vaikka tissejä ja peppuja vilkkuukin, niin alastomuudella ei kuitenkaan mässäillä, vaan se hoidetaan hienotunteisesti.

Jotain toista perustuu sen ohjaajan Milja Sarkolan tekstiin. Milja teki jokunen vuosi sitten Perheenjäsen-näytelmän teatteri Takomoon. Se kertoi Sarkolan teatteriperheestä, johon kuuluvat muun muassa teatterinjohtaja-isä Asko Sarkola ja näyttelijä-veli Sampo Sarkola. Käsiohjelman mukaan siitä jäi runsaasti materiaalia yli, ja se ylijäämämatsku toimi pohjana Jotain toista -näytelmälle.

Jotain toista kertaa Milja Sarkolan rakkaus- ja seksuaalihistorian. Miten hän lapsena ”kuvasi” pornoelokuvia, ihastui vanhempaan näyttelijään, havaitsi olevansa homoseksuaali, sai lapsia, rakastui naiseen ja muutti tämän kanssa asumaan. Kuitenkaan hän ei osaa rakastaa, vaan torjuu kaikki puolisonsa lähentely-yritykset.

Näytelmä on eittämättä Sarkolan omakohtainen tilitys rakkauden vaikeudesta, mutta katsojalle jää hyvin epäselväksi, missä on totuuden siemen ja mikä on unelmaa ja kuvitelmaa.

Lisää hämennystä soppaan tuo näytelmän metataso. Välillä esitetään näytelmää ja välillä ollaan tekevinään sitä. Tommi Korpela esittää välillä teatteriohjaajia (milloin Asko Sarkolaa, milloin Q-teatterin johtaja Antti Hietasta), välillä kenties itseään, välillä Miljan rakastettuja. Hauska on kohtaus, jossa Korpela väittää Miitta Sorvalin olevan täysi hullu.

– Sano sitten yksikin naisnäytelijä, joka ei ole hullu? häneltä tivataan.
– Elina Knihtilä. Tai on sekin vähän hullu, Korpela vastaa.

Tällainen metatasojen käyttö ei ole mitään uutta, ja se ei välttämättä anna tavalliselle teatterinkatsojelle kovin paljoa, jos ei yhtään ennakkoon tunne henkilöiden taustoja. Siinä liikutaan vaarallisilla vesillä, mutta muutamaa pientä pohjakosketusta lukuunottamatta suuret karikot vältetään.

Jotain toista on hämmentävä, mutta erittäin viihdyttävä paketti. Se on poikkeuksellisen rohkea kertomus rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.

Arvio: 4/5

Jotain toista -näytelmä Q-teatterissa, ensi-ilta 19.2.

Arvio: Kiehtova ja lohduton The Imitation Game

Kuva: SF Film.

Kahdeksalla Oscar-ehdokkuudella siunattu The Imitation Game kertoo erään viime vuosisadan surkeimmista ihmiskohtaloista. Englantilaisen Alan Turingin tarina on äärettömän kiehtova ja samalla hyvin lohduton.

Saksalaiset olivat toisen maailmansodan aikana kehittäneet Enigma-salakirjoitusjärjestelmän, jonka piti olla niin hyvin suojattu, ettei kukaan pysty sitä murtamaan. Enigman koodeja vaihdettiin aina puolilta öin, joten sen selvittämiseen oli aina aikaa vain vuorokausi.

Enigmasta on kirjoitettu paljon, eräs tunnetuimmista tarinoista on Robert Harrisin dekkari Enigma, joka on myös elokuvaksi tehty. The Imitation Game Alan Turingin tarinan. Turing oli nuori matemaatikko, joka pestattiin salaiseen operaation murtamaan Enigma. Turingilla on joukko huippuosaajia ympärillä ja lopulta Turing keksii, miten Enigma murretaan. Mutta sitten seuraa vaikein osuus: miten tietoa voi hyödyntää niin ettei siitä jää kiinni?

The Imitation Gamessa leikataan väliin pätkiä sotatantereelta. Elokuvassa on osuvasti kuvattu kotirintaman turhautuneisuutta. Rintamalla kuolee tuhansia ja tuhansia sotilaita ja siviilejä, natsilippu nousee kaupunkiin toisensa perään, kansa näkee nälkää ja samaan aikaan Turingin porukka nysvää radiotehtaassa, eikä tunnu saavan mitään aikaan.

Elokuva ei ole varsinainen dekkari, vaan pikemminkin Turingin henkilökuva. Turing joutuu taistelemaan Enigman lisäksi aikaa, epäuskoisia esimiehiä, nuivia työtovereita ja suvaitsematonta yhteiskuntaa vastaan.

Turing oli homoseksuaali, ja se oli tuohon aikaan rikollista. Turing mursi Enigman, ja sen arvellaan lyhentäneen sotaa ainakin vuodella ja pelastaneen miljoonia ihmishenkiä, mutta miten Turing tästä palkittiin? Häntä vainottiin homoseksuaalisuuden takia, hän joutui kemiallisen kastraation uhriksi ja teki lopulta itsemurhan vuonna 1954. Vasta 2010-luvulla Britannian valtiojohto on virallisesti pahoitellut Turingin kohtelua.

The Imitation Game on elokuva siitä, miten me voimme ymmärtää erilaisuutta ja eritavalla ajattelevia: koneita, naisia, homoja, älykköjä.

Turingia esittää hienosti Benedict Cumberbatch. Hän piirtää uskottavan ja koskettavan henkilökuvan ylimielisestä, yksinäisestä ja huippuälykkäästä tiedemiehestä. Cumberbatch on aiheesta ehdolla parhaan miespääosan Oscar-sarjassa. Keira Knightley puolestaan on sivusostaan Oscar-ehdokkaana, mutta en tosin ymmärrä miksi. Roolisuoritus on hyvin tavanomainen. Sitä vastoin Matthew Goode tekee mainion roolin shakkimestari Hugh Alexanderina.

The Imitation Game on hyvää laatudraamaa, jossa voimakkaat tunteet ja historialliset faktat kättelevät.

Arvio 4/5

The Imitation Game ensi-illassa 20.2.

Teatteriarvio: Palava kaupunki on tunnelmapala liekehtivästä Helsingistä

Kari Hevossaari esittää hevosta. Kuva: Mikko Mäntyniemi.

Palava kaupunki on näytelmä Helsingin pommituksista. Nykyään Erottajalla sijaitseva teatteri Avoimet ovet on sijainniltaan oiva paikka tälle näytelmällä, sillä teatterin ovien ulkopuolelle putosi sodan aikana monia pommeja. Sodan tuhoisin pommi-isku, jossa kuoli yli 50 ihmistä, tapahtui juuri Erottajalla.

Sirpa Kähkösen kirjoittama ja Taru Mäkelän ohjaama Palava kaupunki lähestyy sotaa yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta. Myös hevonen saa oman puheenvuoronsa. Dialogi on hauskan vanhanaikaista, kuin vanhoista Suomi-filmeistä. Näytelmässä onkin paljon puhetta ja vähän toimintaa.

Välillä lauletaan sota-aiheisia lauluja. Anna-Mari Kähärä on säveltänyt laulut, ja sanat ovat sota-aikaisista teksteistä ja runoista (Arvo Turtiaista, Aaro Hellaakoskea, yms). Lauluja tulkitsee näytelmän neljä loistavaa laulajaa Sinikka Sokka, Reetta Ristimäki, Kari Hevossaari ja Suvi Isotalo. Laulut ovatkin Palavan kaupungin parasta antia.

Palava kaupunki kertoo kiehtovasta aiheesta, mutta kertomuksen ihmiskohtalot eivät ole kovin koskettavia. Näytelmässä ei ole suuria tunteita, eikä se onnistu kertomaan aiheestaan mitään olennaista uutta. Eräs taiteen tehtävistä on auttaa katsojat näkemään asiat toisin silmin. Tässäkään Palava kaupunki ei onnistu.

Taustakankaalle heijastetaan sota-aikaisia valokuvia, joista suuri osa on SA-kuvagallerian lähes loppumattomasta kokoelmasta. Iso osa kuvista on Helsingistä. Monesti kuvat vievät liikaa huomiota näytelmästä. Monta kertaa huomasin jääväni tuijottamaan kuvaa ja miettimään, että mistä kadunkulmasta se on otettu. Se ehkä kertoo jotain näytelmän kiinnostavuudesta.

Palava kaupunki on lauluineen ja kuvineen kiva pieni historiallinen tunnelmapala, ei enempää eikä vähempää. Kyllä sen parissa sen kaksi tuntia viettää, mutta ei siitä hirveästi jälkipolville jää kerrottavaa.

Arvio: 2/5

Palava kaupunki -näytelmä teatteri Avoimissa Ovissa 10.2.-21.4.2015

PS. Palava kaupunki -näytelmän jälkeen voi teatterin ulkopuolella tarkkailla Erottajan rakennusten kivijalkoja. Monissa on pommitusten jälkiä vielä nähtävissä.