Kaupunkikulttuuria arkistot - Sivu 11 21:stä

Näyttelyarvio: Valon ja varjon hittibiisit Taidehallissa – video

Jaakko Niemelä valaisi purettavan talon Sörnäisten teollisuusalueella.

Helsingin Taidehallissa on esillä taiteilijapariskunta Helena Hietasen ja Jaakko Niemelän teoksia viimeisen 18 vuoden ajalta. Hietasen ja Niemelän teoksissa on yksi yhteinen tekijä: valo. Pariskunta on tehnyt taidetta yhdessä ja erikseen, mutta aina pääosassa on valo ja varjot.

Molempien ura nousi kiitoon 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Taidehallissa ympyrä ikään kuin sulkeutuu, sillä pari tapasi toisensa samaisessa paikassa 1990-luvun alussa. Nyt Taidehallissa on Chaos & Beauty -näyttelyssä esillä parhaimmistoa molempien urien varsilta. Niemelä itse kuvailee, että esillä on heidän ”hittibiisinsä”.

Chaos & Beauty -näyttelyssä Taidehalli on näennäisesti melko tyhjä. Esillä on yhteensä vain alle kymmenen teosta, mutta ne ovat sitäkin vaikuttavampia. Väljä ripustus ja esillepano palvelee teoksia erinomaisesti.

Yhdessä huoneessa on pelkästään Niemelän teos Usko, jossa salin katto on romahtanut. Niemelä kertoi, että hän eli vaikeita aikoja teosta tehdessään. Sukulaisia oli kuollut, Irakin sota oli käynnissä ja vaimo (Helena Hietanen) sairasti syöpää. Tätä taustaa vasten romahtanut katto saa uusia syvempiä merkityksiä.

Jaakko Niemelä: Usko.

Näyttelyssä valo ja pimeys vaihtelevat. Näyttely kertoo siitä, miten maailma näyttää erilaiselta eri valossa. Vaikka teokset ovat nopeasti katsottuna jopa vaatimattoman oloisia, niiden taustalta löytyy valtava määrä työtä ja oivalluksia. Niemelän veistoksissa näkyy hänen taustansa graafikkona.

Yksi huone on omistettu Niemelän ja Hietasen julkisen taiteen esittämiselle. He ovat tehneet muun muassa valoteoksen presedentin virka-asunnon Mäntyniemen pihaan. Sen teoksen kohdalla julkisuus on hieman niin ja näin, sillä ei sitä kuka tahansa pääse katsomaan.

Arvio 4/5

Helena Hietanen, Jaakko Niemelä: Chaos & Beauty, Helsingin Taidehallissa 24.1.-8.3.

Katso video näyttelystä:

Kahvifestivaali Helsinkiin – kenen vatsa kestää?

Siinä oli cappuccino.

Helsinki saa oman kahvifestivaalinsa. Helsinki Coffee Festival järjestetään maaliskuussa Suvilahdessa. Väittävät olevansa Suomen ensimmäinen kahvifestari.

Festari esittelee ”mielenkiintoisimmat kahvilat, paahtimot ja laitevalmistajat. Festivaaleilla pääsee maistelemaan erilaisia kahvilaatuja ympäri maailmaa ja oppimaan kaiken kahvista.”

Helsinki Coffee Festival kertoo aloittavansa kahvin vallankumouksen. Aika paljon luvattu, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Mielestäni kahvin vallankumous on koko ajan menossa. Yhä harvampi tyytyy juomaan kahviloissa perus-suodatinkahvia, vaan erikoiskahvia tilataan yhä enemmän. Kuluttajat ovat kahvitietoisempia kuin aikaisemmin.

Kahvivallankumous päättyy silloin kun erikoiskahvista ei puhuta enää erikoiskahvina, vaan eri kahvilaadut ovat yhtä luonnollinen osa kahvitarjontaa kuin vaikkapa erilaiset karkit kaupan karkkihyllyssä.

Mutta hienoa, että kahvifestivaali järjestetään. Suomessa juodaan niin paljon kahvia, että luulisi festivaalille olevan tilausta. Se on sitten eri asia kenen vatsa kestää. Festarilla olisi kiva lipitellä ja maistella erilaisia kahvilajeja, hieman samoin kuin olutfestareilla eri oluita. Mutta ihmiskroppa taitaa kestää olutta paljon paremmin kuin kahvia.

Kenties piipahdan festareilla lipittämässä yhden suodatinkahvin maidolla. Jos oikein innostun, niin tilaan americanon.

Arvio: Erilainen Romeo ja Julia

Kuva: Noora Geagea

William Shakespearen näytelmistä on tehty useita hyvinkin villejä tulkintoja, jotka vain viitteellisesti liittyvät alkuperäiseen tarinaan. Ensimmäisenä tulee mieleen näytelmäkirjailija Tom Stoppardin Hamlet-spinoff Rosencrantz ja Guildernstern ovat kuolleet, joka on myös mainioksi elokuvaksi tehty.

Nyt KOM-teatterissa nähdään suomalainen Shakespeare-tulkinta Romeosta ja Juliasta. Lauri Siparin ja Liisa Urpelaisen kynästä lähtöisin oleva näytelmä sai ensi-iltansa Vaasassa viime vuonna ja nyt se pyörii kolmen viikon ajan Helsingissä.

Näytelmä kertoo vaihtoehtoisen tulkinnan klassikkonäytelmästä. Siinä tarinassa nuoripari ei kuole, vaan kohtaavat Mantovan rautatieasemalla vanhoina eläkeläisinä. Heillä on yhteisiä lapsia, mutta pari ei ole nähnyt toisiaan yli 20 vuoteen. Pinnan alla kytee kuitenkin kipinä toisen syleilyyn. Se tietenkin saa kaksikon napit vastakkain.

Romeota näyttelee Erkki Saarela ja Juliana (Giuletta) nähdään Marja-Leena Kouki. Romeo vs. Julia on Koukin 50-vuotistaiteilijajuhlaesitys. KOM-teatteri on oivallinen näyttämö tälle parille, sillä Saarela on näytellyt KOMissa pitkään ja myös Kouki näytteli siellä vuosina 1973-1986.

Vain runsaan tunnin mittainen näytelmä tapahtuu pelkästään Mantovan rautatieasemalla. Se elää ja kasvaa kahden taitavan ja voimakkaan näyttelijän mukana. Saarelan ja Koukin lisäksi muita näyttelijöitä lavalla ei nähdä, mutta kaksikko hoitaa hommansa erinomaisella antaamuksella. Dialogi on näppärää ja kaksikon kemiat osuvat hyvin yhteen.

Lavastus on äärimmäisen pelkistettyä. Näyttelijöiden lisäksi lavalla on vain yksi penkki, pari roskista ja pino lehtiä. Muuta ei tarvita. Kun lavastusta ei juuri ole, kaikki huomio kiinnittyy pääpariin ja heidän toimintaan.

Romeon vs. Julia -näytelmä alkaa sanalla, joka on koko tarinan kantava teema. Näytelmän ensimmäinen sana on tietenkin rakkaus.

Romeo vs. Julia on täysin itsenäinen teos, vaikka henkilöt Shakespearen näytelmästä onkin poimittu ja mukana on viittauksia alkuperäisteokseen. Näytelmä ei kuitenkinaan vaadi alkuperäisen Romeo ja Julia -näytelmän tuntemista.

Arvio: 3/5

Romeo vs. Julia KOM-teatterissa24.1.-14.2.2015

Saariaho ja huoleton Musiikkitalo

Kaija Saariahon sävellys esitettiin ensikertaa Suomessa. Kuva: Maarit Kytöharju / Fimic.

Säveltäjä Kaija Saariahon teos Circle Map esitettiin tällä viikolla ensimmäistä kertaa Suomessa. Radion sinfoniaorkesterin konsertin johti kapellimestari Susanna Mälkki. Mälkki johti myös teoksen kantaesityksen Amsterdamissa vuonna 2012.

Circle Mapin tekee erikoiseksi se, että Saariahon innoittajana on toiminut persialainen runoilija Jalal ad-Din Muhammad Balkhi-Rumi, joka useimmiten tunnetaan pelkästään nimellä Rumi. Circle Mapissä kuullaan Rumin runoja nauhalta. Persiankieliset runot on lausunut iranilaissyntyinen Arshia Cont.

Nauhalta kuuluvat runot yhdistyvät mutkattomasti Saariahon monipuoliseen musiikkiin ja toivat Musiikkitaloon mystisen, välillä lähes pelottavan tunnelman. Olisi ollut mukava kädenojennus yleisölle, jos käsiohjelmassa olisi ollut runojen sanoitukset.

Rumi (1207-1273) tunnetaan islamilaisena ajattelijana, ja hän liittyi suufilaiseen koulukuntaan. Suufilaisuus on suuntaus, jossa tulkitaan Koraania varsin vapaasti. Siinä on vaikutteita myös muun muassa uusplatonismista.

Monet fundamentalistit suhtautuvat suufilaisuuten hyvin kriittisesti ja suufeja vainotaankin jossain päin maailmaa. Fundamentalistit pitävät suufilaisuutta harhaoppina.

Tätä taustaa vasten voisin kuvitella, että jos Circle Map olisi esitetty Helsingin sijaan jossain toisessa eurooppalaisessa pääkaupungissa, sanotaan nyt vaikka Pariisissa, niin turvatoimet olisivat saattaneet olla aika tiukat.

Musiikkitalossa tällaisesta ei ollut tietoakaan. En osaa arvioida tämän kaltaisia riskejä edes välttävästi, joten tuskinpa Musiikkitalossa olisi ollut edes tarvetta turvajärjestelyjen tiukentamiseen.

On tämä Suomi vaan sellainen lintukoto.

Arvio: Viikossa aikuiseksi menettää mahdollisuutensa

Kuva: Dionysos Films.

Voi mikä menetty tilaisuus! Johanna Vuoksenmaan uusin elokuva Viikossa aikuiseksi kertoo joukosta toisilleen tuntemattomia aikuisia, jotka lähtevät saarelle aikuisten protu-leirille. Leirin vetäjä jättää joukkion oman onnensa nojaan ja nämä saavat sitten pärjätä keskenään. Tästä lähtökohdasta olisi voinut saada aikaan vaikka miten herkullista draamaa ja komiikkaa. Olisi voinut tutkia, miten ihmiset tällaisessa tilanteessa kohtaavat toisensa, miten käyttäytyvät, millaisia ristiriitoja aiheutuu, mitä paljastuu pinnan alta.

Lähtökohta on hedelmällinen, mutta kaikki tällaisen sosiologisen tutkimuksen mahdollisuudet hukataan, kun Vuoksenmaa lähtee tekemään aivotonta puskafarssia. Voi vaan kuvitella, mitä potentiaalia tarinassa olisi, jos Vuoksenmaa olisi komedian sijaan lähtenyt tekemään käsikirjoitusta vakavampaan elokuvaan.

Elokuva on toinen osa Vuoksenmaan ”koomista kipupistetrilogiaa”, jonka ensimmäinen osa oli 21 tapaa pilata avioliitto. 21 tapaa pilata avioliitto -elokuva oli raikas ja tuore kaupunkilaiselokuva, ja siinä oli ripaus naiivia naistenlehtiviisautta, mutta Viikossa aikuiseksi -elokuvassa ei ole mitään edellisen elokuvan hyvistä puolista jäljellä.

Elokuvan pääosaan on haalittu 10+1 kotimaisen komedian ykkösnäyttelijää Minttu Mustakallion, Essi Hellenin ja Iina Kuustosen johdolla. Siitä en ole aivan varma, kannattaako Taneli Mäkelää mainostaa ensisijaisesti komedianäyttelijänä. Elokuvan roolihahmot ovat ikävän pökkelöitä karikatyyreja, eikä niissä ole syvyyttä sampanjalasin vertaa.

Minttu Mustakalliota viedään väkisin komediaroolista toiseen ja häneen on istutettu Suomen johtavan komediennen leima, mutta tosiasiassa Mustakallio ei ole kummoinenkaan koomikko. Mustakallio on mainio näyttelijä, ja hän on loistava sellaisissa rooleissa, joissa hän näyttelee ihan tavallista jokanaista (esimerkiksi tv-sarja Klikkaa mua). Tässäkin elokuvassa hän on parhammillaan silloin, kun ei yritä olla hauska.

Elokuvan suurin murhe on se, että päähenkilöt ja tarina eivät ole uskottavia. Henkilöiden toiminta on sellaista, jota ei tapahdu oikeassa elämässä. Ja siksi se ei ole myöskään hauskaa, koska valkokankaan henkilöitä ei voi peilata omaan elämää, ja sitä kautta löytää sieltä komiikkaa.

Viikossa aikuiseksi -elokuvan paras osa on hauskat alkutekstit.

Arvio 1/5

Ketkä olivatkaan ne kotimaisen komedian ykkösnimet?

Kuva: Dionysos Films.

Uusi kotimainen komedia Viikossa aikuiseksi saa ensi-iltansa 23.1. Elokuvaa markkinoidaan, että pääosissa on 10+1 kotimaisen komedian kärkinimeä. Kerroin tästä kotona vaimokkeelleni ja hän alkoi innolla arvuuttelemaan:

– Aku Hirviniemi?
– Ei.
– Jussi Vatanen?
– Ei.
– Riku Nieminen?
– Ei.
– Mari Perankoski?
– Ei.
– Antti Holma?
– Ei.
– Krisse Salminen?
– Ei.
– Krista Kosonen?
– Ei.
– Joonas Nordman?
– Ei.
– No kuka sitten??
– No Jarkko Pajunen, Lauri Tanskanen, Jarkko Niemi, Taneli Mäkelä, Anna-Leena Sipilä ja vaikka kuka!

Taas yksi museo vähemmän Helsingissä – jääkö joku kaipaamaan?

Helsinki on jälleen yhden museon köyhempi kaupunki. Nimittäin Suomen Lähestysseuran museo Kumbukumbu lopetti toimintansa vuoden 2014 lopussa. Kumbukumbun kokoelmat on luovutettu Museovirastolle. Esinekokoelma, noin 9 000 esinettä, liitetään osaksi Suomen kansallismuseoon kuuluvan Kulttuurien museon kokoelmia ja kuvakokoelma, noin 160 000 kuvaa, osaksi Museoviraston kuvakokoelmia.

Kumbukumbu sijaitsi Tähtitorninmäellä. Tiesin sen olemassaolon, mutta koskaan en siellä käynyt. Enkä kyllä tunne ketään muutakaan joka olisi käynyt. Joten jääkö kukaan museota kaipaamaan? Ei media ainakaan suurista mielenilmauksista raportoinut, kun museo ovensa sulki. Mainitsiko yksikään media ylipäänsä koko asiasta?

Mutta sääli silti, museolla oli varmasti oma pieni paikkansa tässä maailmassa. Tiedotteessa kerrotaan:

”Suomen Lähetysseuran museon noin 9 000 esineen kokoelmissa on esineitä yli 20 maasta eri puolilta maailmaa. Huomattava osa on Kiinasta ja Namibiasta. Esineet kertovat sekä eri kulttuureista että Suomen Lähetysseuran historiasta. Ne kertovat myös suomalaisten kontakteista muihin kulttuureihin jo 150 vuoden takaa.

Museon esineistä ainutlaatuisia Suomessa ovat 1800-luvun lopulta olevat kiinalaiset esineet, kuten silkit. Vanhimpia esineitä ovat kiinalaiset rahat, joiden on arvioitu olevan Chou-dynastian ajoilta (1122–825 eaa.).

Ambomaalta tuoduista vanhoista esineistä useat ovat harvinaisuuksia Namibiassakin, joten niillä on myös huomattavaa kansainvälistä arvoa. Erittäin merkittävä on lähetyssaarnaaja Martti Rautasen kansatieteellinen kokoelma nykyisen Pohjois-Namibian alueelta.”

Laitanpa tähän loppuun nyt vielä hieman listaa Helsingissä sijainneista museoista, jotka ovat viime vuosina lopettaneet toimintansa:

– Cygnaeuksen galleria
– Tuomarikylän kartanomuseo
– Automuseo
– Lastenmuseo
– Postimuseo

Veneilijän vaikea Kivinokka

Jatkan hieman Kivinokka-kyselyn purkamista ja komentointia. Nyt pari sanaa niinkin epäajankohtaisesta aiheesta kuin veneilystä.

Veneellä Kivinokassa käydään hyvin vähän. Kesämajalaisista 5 % käy Kivinokassa veneellä ja ei-kesämajalaisista vain 1 % (se taitaa olla Haapasen Eero, joka Kuusisaaresta silloin tällöin Kivinokkaan soutelee, terveisiä Eerolle! Alla hänen tyylinäytteensä parin vuoden takaa).

Pienet veneilylukemat selittyvät sillä, että Kivinokassa ei ole kunnollisia laitureita, joihin voisi rantautua. Heimankin isommalla veneellä on hankala päästä Kivinokkaan (jos nyt ei huomioida kartanon venekerhoa).

Tämä on suoranainen häpeä, sillä Kivinokka on meren rannalla ja Helsinki on merellinen kaupunki, jossa liikutaan veneillä paljon. On todellinen harmi, ettei Kivinokka ole kunnolla saavutettavissa mereltä käsin. Voisi melkein sanoa, että Kivinokka on meriliikenteeltä niin eristyksissä, ettei nokka kunnolla edes kuulu osaksi merellistä Helsinkiä.

En tiedä tarkkaan historiaa, että miksi veneliikenne on joskus muinoin päästetty näivettymään.

Mutta esimerkiksi tällainen puu-betoni-laituri, jollainen on Vallisaaressa, voisi olla oikein hyvä (kuva alla, siitä tosin näkyy laituri aika huonosti). Siihen saisi useamman veneen kiinni samaan aikaan.

Tai sitten tällainen pontonilaituri, joka on Iso Vasikkasaaressa (tässäkin kuvassa näkyy laituri aika huonosti).

Tällaisiin laitureihin olisi mahdollista kiinnittyä vesibusseillakin. Olisi aika hienoa, jos vesibussiliikenteen Kivinokkaan saisi jonain päivänä elvytettyä.

Kivinokan kyselyn tuloksiin pääsee tutustumaan täällä.

Nikulat ja rivitalot

Aloitin muutama päivä sitten aamun smoothiella emeritaprofessori Riitta Nikulan kanssa. Istuimme Tapiolassa ja keskustelimme rivitaloista. Nikula on kirjoittanut kirjan suomalaisen rivitalon historiasta.

Kerrassaan mielenkiintoinen opus. Rivitaloasuminen ja -arkkitehtuuri on saanut melkoisen vähän huomiota osakseen. Nikulan kirja paikaa tätä aukkoa.

Tapiolassa olimme siksi, että kävimme katsomassa Nikulan entistä kotia Iltaruskontiellä. Hän asui perheineen Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelemssa talossa yli 20 vuotta. Nikulan kolmesta pojasta kaksi on hyvinkin tunnettuja julkisuudessa: Jone Nikula toimittajana ja Idols-tuomarina, Stuba puolestaan on Helsingin kulttuurijohtaja. Oli hauskaa kuunnella Riitan tarinoita, kun hän kertoi poikien ristiretki-leikeistä ja lumilinnoista ja majan rakentamisista.

Nikulan kirjaan on päätynyt grafiikantyö, jonka Stuba on tehnyt 13-vuotiaana. Kuva esittää heidän Tapiolan kotiaan. Tältä näyttää Helsingin kulttuurijohtajan teos vuosien takaa:

Eikä näistä Nikuloista niin vaan eroon päässyt. Matkalla takaisin työhuoneelle autoradiossa oli päällä tietenkin Radio Rock ja Jonen aamuvuoro.

PS. Hauska sattuma. Olimme Riitta Nikulan kanssa Tapiolassa Aschan-kahvilassa, ja siitä tuli sitten tietenkin puheeksi kahvilan kotikaupunki Turku. Kuinka ollakaan, satuimme molemmat olemaan alkujaan Turusta. Nikula kävi Puutarhakadulla koulua, itse asuin monta vuotta kivenheiton päässä Rauhankadulla – toki aivan eri vuosikymmenillä.

Toivoa tuomassa Malmille

Malmin lentokentän puolustajat elävät tukalia hetkiä. Kenttää ollaan sulkemassa ja tilalle suunnitellaan asuntoja. Kivinokka oli vuosi sitten hieman vastaavassa, yhtä katastrofaalisessa tilanteessa.

Kivinokka saatiin säilymään rakentamiselta. Malmin lentokentän puolustajat järjestivät Malmin lentoasemalla eilen keskustelutilaisuuden, jossa he kartoittivat tilannetta ja pohtivat mihin toimenpiteisiin ryhtyvät. He olivat kutsuneet minut paikalle pitämään pienen luennon siitä, miten Kivinokka pelastettiin.

Tietysti haluan antaa heille toivoa, ja kävin kertomassa miten me se tehtiin. Olivat silminnähden vaikuttuneita siitä, miten Kivinokka homman hoiti kotiin.

Kenties meidän tarinasta voi olla heille jotain apua ja oppia. Kaupunkilaisilla pitää olla unelmia ja niiden eteen pitää taistella. Oli lopputulos mikä tahansa, niin ainakin voi sanoa, että yritettiin kaikkemme. Se on tärkeintä.

Miten Hietalahden hallista saadaan elävä?

Hietalahden halliin etsitään jälleen uusia vuokralaisia. Hallia ylläpitävän Tukkutorin mukaan entistä laajemmalla skaalalla.

Tukkutorin tiedotteen mukaan halliin voi tulla esimerkiksi ravintoloita, kahviloita, take away -paikkoja, perinteisiä ruokakauppiaita, toimitiloja tarvitsevia käsityöläisiä tai uusia yrittäjiä, jotka tarvitsevat showroomin tuotteilleen.

Tukkutorin toimitusjohtaja Timo Taulavuori innostaa uusia yrittäjiä halliin. ”Hietsuun on helppo tulla kauppiaaksi, koska asiakasvirta on jo olemassa ja hallin nykyisten yrittäjien verkostoon pääsee helposti mukaan”.

Markkinapuhetta, sanon minä. Uskon, että Hietsuun on vaikea tulla kauppiaaksi, koska riittävää asiakasvirtaa ei ole.

Halli on kamppaillut jo pitkään olemassaolostaan erilaisilla konsepteilla. On ollut perinteistä kauppahallia, antiikkia ja ruokaa. Oikeastaan mikään ei ole toiminut. Monet kauppiaat siirtyivät takaisin Vanhaan kauppahalliin, kun sen remontti valmistui viime vuonna. Juttelin taannoin hallin kauppiasyhdistyksen johtajan kanssa, joka itsekin pyöritti myymälää Hietsussa. Hän ei keksinyt mitään syytä jäädä sinne, vaan lähti Etelärantaan Vanhaan kauppahalliin.

Suurin syy Hietsun vaikeuksiin on se, ettei ole asiakkaita. Se johtuu taas siitä, että halli ei markkinoi itseään. En minä ainakaan tarkkaan tiedä mitä siellä nykyään on myynnissä: saako sieltä lounasta, matkamuistoja, tuoretta leipää, kalaa, kahvia? Mitä sellaista sieltä saa, mitä en saa muualta? En tiedä yhtään syytä miksi menisin sinne.

Kaupungin pitäisi hallin omistajana panostaa hallin markkinointiin entistä enemmän. Kertokaa minulle jossain mediassa joku syy, miksi Hietsun halliin menisin. Kun saan sen yhden syyn mennä, niin ehkä kävisin sitten toistekin.

Ja silloin kauppiaillakin on syy olla siellä, kun on maksavia asiakkaita.

Romanit saivat liputuspäivän – mutta millä liputetaan?

Romanien kansainvälinen lippu.

Helsingissä aletaan jatkossa liputtamaan myös Romanien kansallispäivänä, joka on 8. huhtikuuta. Hieno kädenojennus kaupungilta vähemmistöryhmää kohtaan.

Liputus tapahtuu kaupungintalolla. Aikaisemmin on kaupungintalolla liputettu saamelaisten, tanskalaisten, norjalaisten, ruotsalaisten, ahvenanmaalaisten ja islantilaisten kunniaksi. Näiden lisäksi on liputettu luonnollisesti yleisinä liputuspäivinä.

Romanien liputuspäivä sai tuulta alleen valtuutettu Tuomas Wallgrenin aloitteesta.

Yhteen kysymykseen en löytänyt vastausta kaupunginhallituksen asiakirjoista: Millä lipulla romanien kansallispäivänä liputetaan?

Muiden kansallispäivien kohdalla liputetaan sekä Suomen lipulla että vieraan maan lipulla. Ja esimerkiksi saamelaisten kansallispäivänä liputetaan Suomen lipulla ja saamelaisten heimolipulla.

Romaneilla on oma kansainvälinen lippunsa (kuva yllä), joka hyväkstyttiin romanien kansainvälisessä konfrenssisa Lontoossa vuonna 1971. Liehuuko 8. huhtikuuta kaupungintalolla romanien lippu vai pelkästään Suomen lippu? Jäädään jännityksellä odottamaan.

EDIT 13.1.2015 klo 13.00:
Kaupungin politiikassa mukana häärivä Nyholmin Henkka kiirehti kertomaan Facebookissa, että kyllä se juuri yllä oleva lippu on, joka salossa tulee liehumaan.

Enemmistö tulee Kivinokkaan kävellen tai pyöräillen

Vankkuri kävi Kivinokassa vielä toissa kesänä.

Kivinokkaa koskeva kysely saatiin vihdoin ja viimein purettua ja pakettiin. Tulen blogissani hieman kommentoimaan ja tulkitsemaan kyselyn tuloksia.

Ensimmäisenä sohaisen ampiaispesää ja kommentoin lyhyesti kohtaa, jossa kysyttiin Kivinokkaan liikkumisesta.

Kesämajalaisista suurin osa käyttää julkisia, kävelee tai pyöräilee. 50 % vastaajista käyttää autoa ainakin silloin tällöin. Se pikkuisen yllätti, että niinkin vähän ihmiset tulevat mökeilleen autolla. Jotenkin kuvittelin, että lähes kaikilla on auto ja autottomat ovat selkeässä vähemmistössä. Mutta hyvä näin.

Se yllätti vielä enemmän, että ei-kesämajalaisista vain 19 % saapuu Kivinokkaan omilla autoilla. Tuota prosenttia olisin aavistellut paljon suuremmaksi. Mutta se on todella ilahduttavaa, että suurin osa tulee fillarilla tai kävellen. Eräs vastaaja toivoi ”vierailijoille parkkipaikkoja. Nyt mökkiläiset eivät salli, että satunnainen kävijä pysäköi parkkipaikalle.” Tällaista ongelmaaa en tunnista, sillä Kivinokan iso parkkipaikka on kaikkien käytössä, se ei ole mikään kesämajalaisten yksityisalue.

Toki sen ymmärtää, että kesämajalaiset käyttävät muita Kivinokan kävijöitä enemmän autoa, sillä monilla on paljon raskasta kannettavaa mökilleen.

Kivinokan parkkipaikalla johtavalla pienellä hiekkatiellä liikkuvat kaikki sulassa sovussa keskenään: autot, pyörät, lastenvaunut, lenkkeilijät. Kesämajalaisista enemmistö haluaisi erottaa autoliikenteen ja kevyen liikenteen toisistaan. Tästä ollaan Facebookissa keskusteltu ennenkin. Yksi vaihtoehto olisi ohjata joko autot tai kevyt liikenne kartanon kautta. Siinä on toki omat ongelmansa, mutta en nyt tässä puutu niihin sen enempää. Helpointa voisi olla lähteä liikkeelle siitä, että kevyt liikenne menisi kartanon kautta.

Ei-kesämajalaiset eivät kokeneet suureksi ongelmaksi sitä, että kaikki käyttävät samaa pientä hiekkatietä. 2/3 oli tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen.

Kesämajalaisten enemmistö (64 %) kaipaa Kivinokkaan parempia julkisen liikenteen yhteyksiä. Ei-kesämajalaisista myös noin puolet (47 %) halusi parempia yhteyksiä. Olisiko joku kaupunginosalinja ratkaisu tähän? Eräs vastaaja kommentoi, että nykyinen Kipparlahden silmukkaan tuleva linja (linja 81 Kulosaari-Herttoniemi) on hyödytön, ”eikä vie mistään mihinkään”. Se on ihan totta, olisi paljon parempi, jos linja tulisi Kipparlahden silmukkaan suoraan keskustasta.

Eräs vastaaja (joka ei ollut kesämajalainen) kommentoi osuvasti: ”Liikenne on saanut suhteettoman suuren painoarvon keskusteluissa, ja antaa kesämajalaisista riitaisan kuvan.”

Olen hänen kanssaan hyvin paljon samaa mieltä. Liikenne on saanut keskusteluissa suhteettoman painoarvon, sillä eipä siinä loppujen lopuksi mitään todella suuria ongelmia ole ollut, noin niin kuin maailman mittakaavassa. Keskustelu voi antaa välillä kesämajalaisista riitaisan kuvan, ja sekin on väärä kuva, sillä eihän me oikeasti riitaisaa väkeä olla, päinvastoin: iloista, reipasta ja oikein mukavaa jengiä ollaan.

Ongelmat on tehty ratkaistavaksi, ei riideltäväksi.

Kyselyn tuloksiin pääsee tutustumaan täällä.

Ps. Ja nyt lähden ratkomaan ongelmia Saaritoimikunnan kokoukseen. Kilometrin pituinen esityslista, toivottavasti pääsee ennen puolta yötä kotiin.

5 havaintoa antiikkimessuilta

Helsingin Kaapelitehtaalla on käynnissä Antiikki,- taide ja keräilymessut. Kävin tutustumassa messuihin ja tässä 5 havaintoa tapahtumasta.

1. Ikääntyvät kauppiaat
Tiskin takana on runsaasti harmaita panttereita. Jututin messuisäntä Hannu Tienhaaraa, joka totesi, että usein vanhin tavara joka osastolta löytyy on myyjä. Monilla osastoilla se piti paikkansa. Mistä nuorta verta antiikki- ja taidemarkkinoille?

2. Taidekaupan hiipuminen
Missä kaikki kuvataide? Heikko taloustilanne on ajanut antiikki- ja taidekauppiaat ahtaille. Etenkin se näkyy taidekaupassa. Messuisäntä Tienhaara harmitteli, että taidekauppiaita on messuilla noin puolet siitä, mitä normaalisti on ollut.

3. Osastojen sisustus
Ennen vanhaa oli tapana, että messuosastot sisustetaan kuin antiikkiliikkeet. Niistä tehtiin pieniä antiikkikauppoja. Oli kustavilaisia kaappeja, peilejä, tauluja. Vaan ei ole enää. Kauppiaat eivät oikein taida jaksaa enää panostaa osastoon niin paljon. Ne ovat aika tavallisia messuosastoja, jossa on pöytä ja pöydällä tavaraa myynnissä.

4. Huonekalujen vähäisyys
Antiikkihuonekaluja ei ole myynnissä lähes ollenkaan. Yksi syy on, että kauppa ei käy. Eräs kaarinalainen kauppias kertoi, että kävi hiljattain Vantaalla messuilla ja peräkärryn kanssa toi antiikkihuonekaluja myyntiin. Yksikään ei mennyt kaupaksi.
Toinen syy on se, että Kaapelitehtaalle tullaan raitiovaunulla ja metrolla. Yritä siinä sitten raahata rokokoo-kaappia raitiovaunulla kotiin.

5. Hypistelyä
Monet tulevat messuille katsomaan tavaraa, ikään kuin kyseessä olisi näyttely. Tavaroita hypistellään ja ihastellaan, mutta raha ei kuitenkaan vaihda omistajaa. Itse kuulun myös näihin hypistelijöihin.

Messuisäntä Hannu Tienhaarakin hieman hypistelee.

Piirustuksia neuvostolasten elämästä

Neuvostoliitossa lasten elämä oli aikalailla erilaista kuin täällä lännessä. Lasten ja nuorten taidekeskus on järjestänyt kansainvälisiä piirustuskilpailuja, ja sinne lähetettiin taannoin piirustuksia myös itärajan takaa.

Kävin viikonloppuna WeeGee-talossa Espoossa, ja siellä lelumuseo Hevosenkengässä oli esillä tätä kuvasatoa 1980-luvulta. Hauskoja ja surullisia yhtä aikaa.

Ira Melnikova, 12-vuotta: Rakennamme kaupunkia (1987)

Kostja Sthshipilov, 10-vuotta: Äitini on kolhoosin työnjohtaja (1980)

Alan Kalmanov, 12-vuotta: Aamuvuoro (1975).

Vaida Milevitshute, 12-vuotta: Pioneerien kokous (1987)

Ilja Trishkov, 11-vuotta: Rauha ja ystävyys (1987).

Lapset elivät Neuvostoliitossakin satumaailmoissa. Realismiahan olisi ollut se, että Suomi-CCCP-ottelun valotaululla olisi ollut 0-8. Osoittaa todellista rauhaa ja ystävyyttä, että pieni Ilja Trishkov on jättänyt tuon yksityiskohdan huomioimatta.