Helsingissä voi nähdä parhaillaan kaksi Huutoa. Toinen on Edvard Munckin teos Didrichsenin taidemuseossa ja toinen saamelaisen Suohpanterror-ryhmän juliste Taidehallissa.
Kummasta pidät enemmän?
by 
Kaksi Huutoa Helsingissä
by Kategoria: blog
by Parhaat talvi- ja jouluoluet 2014
 |
| Skotlantilainen Santa Paws maistui parhaiten. |
Alkutalven aikana olen testaillut erilaisia talvi- ja jouluoluita. Olen pisteyttänyt ne perinteiseen oluenmaistelutapaan, eli pisteitä tulee ulkonäöstä, tuoksusta, suutuntumasta, mausta ja kokonaisuudesta. 50 pistettä on maximi.
Joulu jo meni, mutta talvea on vielä jäljellä, joten tästä ottamaan vinkkejä lopputalvea varten. Lista on tietenkin täysin subjektiivinen, sillä kaikkia mahdollisia joulu- ja talvioluita en halustani huolimatta ole ehtinyt testata.
Best of joulu- ja talvioluet 2014:
1. Brew Dog Santa Paws, 41 pistettä
2. Malmgårdin jouluolut, 38 pistettä
3. Erdinger Schneeweisse, 37 pistettä
4. Prykmestar Talviolut Münchener, 34 pistettä
5. Beerhunters Mufloni Huurupukki, 33 pistettä
6. St Erik’s Julale, 32 pistettä
7. Prykmestar Jouluolut (savu), 31 pistettä
7. Bad Elf Ale, 31 pistettä
9. Samuel Adams Winter Lager, 29 pistettä
10. Lapin Kulta Luomu jouluolut, 28 pistettä
11. Olvin tumma jouluolut, 22 pistettä
12. Lidlin Nobelaner tumma talviolut, 18 pistettä
by Onnea Vuoden kaupunkilaiselle!
 |
| Kuvakaappaus Lisää kaupunkia Helsinkiin -sivuilta. |
Kaupunkitoimittajien yhdistys on valinnut Vuoden kaupunkilaisen, joka vuoden aikana on pyyteettömällä tavalla edistänyt asukkaitten hyvinvointia. Vuonna 2014 Vuoden kaupunkilainen on helsinkiläinen kaupunkisuunnitteluaktiivi Mikko Särelä.
Särelä oli viisi vuotta sitten perustamassa Facebook-ryhmää Lisää kaupunkia Helsinkiin. Hän oli ryhmän ensimmäinen jäsen ja moderaattori aina viime päiviin saakka. Ryhmässä on nyt 5700 jäsentä.
Kaupunkitoimittajien yhdistys perusteli Särelän valintaa mm. seuraavasti:
”Valintakokous kiitteli keskusteluryhmän uusia avauksia, osallistujien tavatonta aktiivisuutta vaihtoehtoisten suunnitelmien kehittäjänä sekä näkökulmien runsautta keskustelussa. Ryhmä ei pelkästään keskustele tai hymistele yhden aatteen mukaisesti.
Moderaattorit ovat kyenneet pitämään ryhmän keskustelun sivistyneena ja asiallisena. Tämä on ansio aikoina, jolloin ylilyönnit sosiaalisessa mediassa ovat pikemminkin normi kuin poikkeus.”
Kuulun itsekin Kaupunkitoimittajien yhdistykseen ja osoittaa äärimmäistä passiivisuutta ja typeryyttä, että en muistanut osallistua Vuoden kaupunkilaisen äänestämiseen. Siksi täytyy tyytyä tähän valintaan. Eikä se ole lainkaan hullumpi. Särelän Lisää kaupunkia Helsinkiin on ylivoimaisesti asiallisin ryhmä, johon olen Facebookissa törmännyt. Keskustelu pysyy fiksuna, keskustelijat ovat ymmärtäneet ryhmän mission ja säännöt, keskustelu pysyy aisoissa eikä rönsyile liikaa.
Kun on aikansa seurannut ala-arvoista keskustelua jossain kaupunginosa-ryhmissä tai huuhaa-sivuilla, niin on virkistävää käydä Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä seuraamassa hyvin moderoitua Facebook-keskustelua. Tulkoon jäsenmääränne lisääntymään ja keskustelu jatkumaan kiivaana.
Onneksi olkoon, Mikko Särelä.
PS. Särelän blogi löytyy täältä.
by Sotamuseo kaipaa ryhtiä – olisiko muutto Kaartin maneesiin ratkaisu?
 |
| Sotemuseo sijaitsee nyt Kruununhaassa. |
Sotamuseo suunnittelee muuttamista Kaartinkaupunkiin ja haluaa sijoittaa näyttelytoimintansa vanhaan Kaartin maneesiin (HS:n uutinen täällä).
Kaartin maneesi sijaitsee museolle strategisesti hyvässä paikassa, sillä tien toisella puolella on Arkkitehtuurimuseo ja korttelin päässä Designmuseo. Museot voisivat tehdä yhteistyötä ja hakea toisistaan synergiaa.
Yhteistyöllä Sotamuseokin voisi saada toimintaansa hieman lisää buustia, sillä nykyisellään Sotamuseo on varsin väsähtänyt laitos.
En ole kovinkaan hyvin perillä Sotamuseon kokoelmatoiminnasta ja mahdollisesta tutkimustyöstä, joka voi olla hyvinkin ansiokasta. Mutta tavalliselle museokävijälle se näytäytyy hyvin näivettyneeltä paikalta.
Sotamuseo toimii Helsingissä kolmessa paikassa. Pääpaikka on Kruununhaassa, ja sen lisäksi Suomenlinnassa on näyttelypaikka Maneesi ja sukellusvene Vesikko.
Kruununhaan näyttelykeskus on todella mielenkiintoinen paikka. Museossa on sotahistoriaa esillä lähes tuhannen vuoden ajalta. Se on antoisa vierailukohde, vaikka ei sotahistoriasta erityisesti pitäisikään. Mutta vuoden 2013 museotilastojen mukaan museossa kävi runsaat 6000 maksanutta asiakasta vuodessa. Runsaat 6000!!! Miten säälittävän vähän.
Museo sijaitsee kävelymatkan päässä Helsingin rautatieasemasta ja houkuttelee vähemmän maksavia asiakkaita kuin esimerkiksi Urajärven kartanomuseo, Turkansaaren ulkomuseo tai Outokummun kaivosmuseo.
Sotahistoria kiinnostaa suomalaisia. Sen huomaa, kun katsoo kirjakustantajien katalogeja, jotka pullistelevat sotahistoriaa. Iltapäivälehdet julkaisevat kilpaa sota-aiheisia liitteitä.
Miksei Sotamuseo käytä tätä kiinnostusta hyväkseen ja yritä houkutella lisää väkeä? Ei luulisi olevan kovin vaikeaa. Mutta ei näytä museolla olevan mitään halua ja yritystä saada väkeä käymään näyttelyissä. Itse en muista koskaan nähneeni Sotamuseon mainoksia missään. Sotamuseolla ei ole Facebook-sivua, Twitteristä puhumattakaan. Uutiskirjeitä ei voi tilata. Moni tuttavani ei ole koskaan käynyt Sotamuseossa. Moni ei edes tiedä missä sellainen on. Moni ei edes tiedä, että sellainen on. Museolla on hieno ja isot tilat, mutta valtavien näyttelytilojen pitäminen 6000 hengelle on silkkaa tuhlausta.
Museo ei tee paljoakaan asiakkaittensa eteen. Museon kotisivuilla kerrotaan, että 15.12.2014 alkaen museossa voi maksaa vain käteisellä, kortit eivät käy. Kotisivuilla kerrotaan myös, että teknisistä syistä (??) johtuen vuoden 2015 avaamispäivä ei ole vielä tiedossa. Kotisivut eivät selaimessa ole sotamuseo.fi, vaan http://www.puolustusvoimat.fi/portal/puolustusvoimat.fi/!ut/p/c5/vZPLjrJAEIWfxQfQ7qZboJdcWy4CchmBDVEyMoCAIwoOTz8kk_zJvxhXE-ssT059yakUSMGs9jCUxeFWdu3hDGKQ8hnjeHFjQkQZckRouKHHMV-HooXBHsSQZEH1dTGmevIr-HD7epyCyhi3Kht7reC28OKE6g4HdTcFk-n19cPsQ99COUVv-k6TlLy-2tvFvCv9j-ZaW3mm2fBNsD2kMPjch-jH57FmaQ4jiHkKgUagRjSMBMwi_mne9YUfH_4yEgQJSIVf25B5EP5hG89Z6xeyhNexfPJC1t_eywRpeWxWY96s4ApRymFM1oiKRCCCMD_KMXnISm-McyJLCiqEp2O_GX1Zdm83DiYO3vtqT4cIo147Up4lfnVaZvx53_FSYUGkk1Pt1420X5q5lPeltpS1YOjuUqxEV4VdB0w_Iiyqgz566cPlPs9pXCZt5AV24eG8_LrHbYraZmdvEw6R8Ep0h65hZx5usqTC7L4kalWSc1EsFsDZdM07uDTDRfM3U_xP79I3qmkyjg!!/dl3/d3/L2dBISEvZ0FBIS9nQSEh/?pcid=cb9f2b004088c62eaa72bf6b7b9dd92e
Ehkä muutto Kaartinkaupunkiin saisi museoon hieman ryhtiä. Mutta pelkät uudet tilat eivät mitään ratkaise. Muutos pitää tapahtua myös korvien välissä ja asenteissa.
by Arvio: Tavikset pääosassa #Snapshot-näyttelyssä
Ihmiskunta tuottaa aivan valtavan määrän valokuvia nykyään. Kukaan ei tiedä miten paljon kuvia ladataan päivittäin verkkoon. Suosituimpia palveluita valokuvien jakeluun ovat muun muassa Instagram, Facebook ja Flickr. Valokuvataiteen museon #Snapshot-näyttely kertoo tästä ilmiöstä.
Näyttely koostuu tavallisten ihmisten ottamista kuvista, mutta samalla nähdään nykytaidetta, joka kommentoi ilmiötä.
 |
| Pino kuvia. |
Selfie-trendin yleistyttyä ihmiset ottavat erityisen paljon kuvia itsestään. Koskaan aikaisemmin ihmiset eivät ole olleet niin paljon esillä valokuvissa kuin nykyään. Selfieitä otetaan juhlissa, nähtävyyksillä, kotona, harrastuksissa, kuntosalilla ja milloin missäkin. Tästä voisi tehdä nopean johtopäätöksen, että nykyään ihmiset ovat paljon itsekeskeisempiä kuin aikaisemmin. Otetaan kuvia itsestä ja julkaistaan ne netissä! Miten itserakasta! Mutta enpä usko, että siitä on kysymys. Jos ennen vanhaa olisi ollut samat välineet ja julkaisukanavat, niin varmaan ihan samalla tavalla kuvia olisi latailtu verkkoon.
Näyttelyssä pystyi itse ottamaan kuvan itsestään, ja kuva julkaistiin automaattisesti Twitterissä @SnapshotNowMeme. Pitihän sitä kokeilla:
#Snapshot-näyttelyä tutkaillessa tulee mieleen kysymys, että miksi tutustun näihin kaikkiin valokuviin museossa enkä siellä mikä on niiden luonnollinen ympäristö – eli netissä, Instagramissa ja muissa sovelluksissa. Vastaus on aika ilmeinen. Näyttely taustoittaa ilmiötä ja yrittää jäsennellä sitä.
Ja sitten tullaankin näyttelyn ydinkysymykseen: Miten se onnistuu siinä?
Melko huonosti. Näyttely esittelee hyvin kattavasti ilmiötä, mutta aika huonosti vastaa taustoittaviin kysymyksiin: Miksi ihmiset ottavat niin paljon kuvia, mikä saa ihmiset astumaan kameran eteen entistä useammin, kuvien estetiikan muutokset ja kehittyminen, jne.
#Snapshot-näyttely Suomen valokuvataiteen museossa 18.1.2015 asti.
Arvio 2/5
***
Samalla kävin katsastamassa valokuvataiteen museon Projekti-tilassa olevan näyttelyn. Siellä on esillä kanadalaisen Jonathan Hobinin valokuvia, joissa lapset leikkivät uutisista tuttuja kohtauksia.
Hobinin kuvat ovat provokatiivisia, enkä ihmettele, että mies on saanut jopa tappouhkauksia. Uutisia tulvii joka tuutista ja mediasta, ja lasten suojeleminen uutisilta käy koko ajan vaikeammaksi. Hobin kommentoi itse:
– Ennen seurasimme uutisia televisiosta ja lehdistä. Nykyään kannamme kaikkialla mukanamme älypuhelimia ja tabletteja, joten meitä pommitetaan kuvilla käytännössä koko valveillaoloaikamme. Lasten ympärille on hyvin vaikea rakentaa suojakuplaa.
Vaikuttavia kuvia ja tärkeä näyttely.
Jonathan Hobin: Lastenhuoneessa, Suomen valokuvataiteen museossa 25.1.2015 asti.
Arvio: 4/5
by Arvio: Yliarvostettu Mr. Turner
 |
| Kuva: Thin Man Films. |
Mike Leigh’n taiteilijamuotokuvaa J. M. W. Turnerista on ylistetty vuolaasti. Etenkin brittilehdistö on ollut elokuvan edessä kuin sulaa vahaa. Brittikriitikot ovat aina syöneet Leigh’n kädestä. Hän on englantilaisten kriitikoiden keskuudessa hieman samassa asemassa kuin Aki Kaurismäki meillä.
Romantiikan ajan maalari Turner on kotimaassaan Englannissa todella suuri nimi, vähän kuin Gallen-Kallela täällä Suomessa. Näistä lähtökohdista brittikriitikoilla on ikään kuin velvollisuus nostaa Mr. Turner jalustalle.
Petyin elokuvaan. Mike Leigh on suosikkiohjaajiani, ja olen aina pitänyt hänen elokuvistaan. Mr. Turner on myös aiheensa puolesta kiinnostusta herättävä. Kyseessä on elokuva, josta haluaisin pitää enemmän.
Leigh’n tyyliä olen myös ihaillut, mutta nyt tyyli alkaa viemään voittoa sisällöstä. Leigh keskustelee näyttelijöittensä kanssa ja sitä kautta yhdessä rakentavat kohtauksia. Välillä metodi toimii, toisinaan se pitää kohtaukset kovin ulkokohtaisina. Mr. Turnerin tapauksessa elokuvan toiminta ei selitä taiteilijan päänsisäisiä liikkeitä millään tapaa. Ja kun toimintaakaan ei ole dramaattisuuteen saakka, on lopputulos köyhä ja jopa tylsä.
Lopulta Mr. Turnerin loppukohtaus (tai otos) paljastaa elokuvan kantavaksi teemaksi yksinäisyyden. En nyt paljasta kohtausta, mutta pelkästään viimeisen kuvan takia kannattaa se 2 ja puoli tuntia elokuvaa katsoa. Se asettaa useat kohtaukset uuteen valoon ja antaa niille uusia merkityksiä.
Timothy Spall pääosassa on virtuoosimainen. Kuten Spall on aina. Myös Dorothy Atkinsonin rooli Turnerin sisäkkönä on koskettava.
Arvio: 2/5
Elokuvan traileri:
by Arvio: Talvisirkus Uni unettaa sopivasti
 |
| Talvisirkus Unessa sängystä on moneksi. |
Tanssiteatteri Hurjaruuth tuo taas piristystä talveen taitavan kansainvälisen sirkusryhmän kanssa. Tänä talvena esitys on Talvisirkus Uni ja teemana on uni – kuten nimestäkin voi päätellä. Lavalla nähdään akrobatiaa, taikuutta ja unissakävelyä.
Talvisirkus Uni tuo yleisön eteen lähes kaikki kuviteltavissa olevat asiat, jotka liittyvät uneen ja nukkumiseen: painajaiset, haaveunet, piilotajunnan, valvomisen, unettomuuden, Freudin ja herra Hakkaraisen. Nukkumatti seuraa tapahtumia sivusta. Seinälle projisoidaan takaperin käyviä kelloja ja yleisö saa osallistua hurjaan tyynysotaan.
Talvisirkus Unen esiintyjät ovat kansainvälistä porukkaa. Temppuilijoita tulee Argentiinasta, Espanjasta, Tanskasta, Kolumbiasta ja Suomesta.
Uni on sikäli kiitollinen aihe, että sen varjolla voi tehdä ja kehittää mitä vaan. Uni kun ei noudata mitään logiikkaa ja unissa kaikki on mahdollista. Uni on ihan samasta syystä myös kovin vaarallinen teema, sillä mikään ei ole rajaamassa aihetta. Vaara sortua dramaturgisiin ylilyönteihin on suuri.
Talvisirkus Uni kuitenkin pysyy ohjaja Arja Petterssonin hyppysissä hyvin. Onhan hänellä kokemusta aikaisemminkin talvisirkusten ohjaamisesta. Petterson osaa rytmittää esityksen mallikkaasti. Rauhalliset suvaintovaiheet ja dramaattisemmat sirkustemput vuorottelevat toisiaan. Välillä ollaan jo niin unen mailla, että katsojallekin alkaa uni tulla silmään. Mutta seuraavalla hetkellä taas lavalla taas nähdään näyttäviä akrobatiasuorituksia.
Tempoa rytmittää erinomainen sirkusorkesteri Uneton. Pyjamiin pukeutuneet soittajat takaavat, että hypnoottinen tunnelma on parhaimmillaan kuin Emir Kusturican elokuvista. Välillä lähetytään hiphopia, ja sen säestämänä lavalla nähdään pätkä katutanssia. Tämän esityksen soundtrackin voisi ostaa (kuuntele alta pieni tunnelmapalanen).
Illan viimeinen numero on huimapäinen kuolemanpyörä, jossa kaksi kolumbialaista nuorukaista saavat yleisön haukkomaan henkeään. Jos välillä Uni on alkanut unettaa, niin viimeistään kuolemanpyörä saa hereille ja on illan ehdoton kohokohta. Vaikka en kyllä ymmärrä, miten se uneen liittyy. Mutta ei unessa kaikkea tarvitse ymmärtääkään,
Arvio: 4/5
Talvisirkus Uni Kaapelitehtaan Pannuhallissa 6.1.2015 saakka.
by Vuoden 2014 parhaat levyt
 |
| Jarkko Martikaisen levy osui ja upposi. Kuva: Sony Music. |
Koska kaikki muutkin listaavat vuoden 2014 parhaita levyjä, en malttanut olla listaamatta omia suosikkejani. Tässäpä kuluvan vuoden parhaat.
Kotimaiset:
1. Jarkko Martikainen: Koirien taivas
2. Milla Rumi: Ilot, halut ja valheet
3. Jukka Nousiainen: Huonoa seuraa
4. Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua
5. Pietarin Spektaakkeli: Rakkauteen
6. Atomirotta: /
7. Tundramatiks: Ajo
8. Kaj Chydenius & Minja Koski: Myrskylinnut
9. Mopo: Beibi
10. Samuli Putro: Taitekohdassa
Ulkomaalaiset:
1. Jack White: Lazaretto
2. Blues Pills: Blues Pills
3. Cloud Nothings: Here and Nowhere Else
4. Eric Clapton & Friends: The Breeze – An Appreciation of JJ Cale
5. Leonard Cohen: Popular Problems
6. Brian Setzer: Rockabilly Riot
7. Rival Sons: Great Western Valkyrie
8. Tom Petty: Hypnotic Eye
9. Slash: World On Fire
10. Pink Floyd: The Endless River
Ja tässä linkkejä muiden tekemiin listoihin:
MTV3:n musiikkitoimittaja Sami Ruokankaan lista.
Helsingin Sanomien toimittajien listat.
Radio Helsingin valintoja.
Soundin kriitikoiden valinnat – kotimaiset.
Soundin kriitikoiden valinnat – ulkomaalaiset.
Rumban lista – kotimaiset.
by Kulttuuritunarointia Vantaalla ja Espoossa
.jpg) |
| Rahat jäivät nyt jakamatta. Kuva: Wikimedia Commons. |
Varsinaisia tunareita liikkeellä Vantaalla ja Espoossa. Ei voi muuta todeta.
Vantaan Viihdeorkesteri jäi ilman Vantaan kaupungin tukea, koska jättivät hakemuksen myöhässä. Vantaan vapaa-ajan lautakunta hylkäsi myöhästyneen hakemuksen. Orkesteri haki 132 000 euroa.
– Vantaan Viihdeorkesteri on yksi kaupunkimme merkittävimmistä kulttuuri-instituutioista. Orkesteritoiminnan ja konserttien jatkuminen Vantaalla ei ole mahdollista ilman toiminta-avustusta, toteaa tiedotteessa kulttuurijohtaja Annukka Larkio.
Vantaalla siis lyödään hanskat tiskiin, jos Larkion kommenteista jotain voidaan päätellä.
Espoossa ei olla yhtään sen fiksumpia. Tapiolan kuoro jäi ilman kaupungin avustusta, kun toiminnanjohtajan virheen takia hakemus myöhästyi. Kuoro jäi ilman 115 000 euron tukea.
Tapiolan kuoron kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Reija Hyvärinen kertoo Länsiväylä-lehdelle, että kuoron ei anneta hajota, vaan toiminta jatkuu jollain tapaa ensi vuonnakin.
- Tämän yli päästään. Käytämme omaa pääomaa, hankimme tuloja laulamalla ja kuluja on tietysti myös karsittava, Hyvärinen kertoo Länsiväylälle.
Miten moista sähläämistä voi päästä edes tapahtumaan? Miten näin tärkeistä avustuksista voidaan myöhästyä? Täysin anteeksiantamatonta puuhastelua.
Eniten käy sääliksi Vantaan viihdeorkesterin soittajia ja Tapiolan kuoron laulajia. Heihin nämä tunaroinnit kaikkein kipeimmin iskee. Toiseksi eniten käy sääliksi yleisöä. Molemmat organisaatiot ovat tarjonneet laadukkaita konsertteja.
Jos Espoon ja Vantaan kaupungeilla olisi yhtään pelisilmää, myöhästyneet hakemukset olisi hyväksytty. Tietenkin säännöt pitää olla kaikille samat, mutta pienet mokat voi joskus antaa anteeksi. Se osoittaa inhimillisyyttä ja kulttuuriystävällisyyttä. Toistuvista tai tahallisista mokista pitääkin rangaista. Nyt tukien epääminen osoittaa kaupugilta vain sen, että päättäjät eivät arvosta kyseisiä organisaatioita niin paljon, että voisivat antaa pienen virheen anteeksi. Pienen virheen, joka on tekijälleen kovin kohtalokas.
Vantaa mainostaa: ”Musiikki on kaikkialla.” Niinpä, kaikkialla paitsi Vantaan viihdeorkesterin konserteissa.
by Ars Fennica -kisan viehätys latistui täysin
 |
| Jeppe Hein voitti Ars Fennican vuonna 2013. |
Ars Fennica on ollut sikäli hauska taidepalkinto, että siitä on oikein kisattu. Se on eri asia, kuuluuko kilpailu taiteeseen, mutta ainakin se tuo eloa ja säpinää ehdolla olevien taiteilijoiden ympärille. Vuoden 2015 ehdokkaat julkaistiin juuri (lista ehdokkaista löytyy täältä).
Ars Fennica on ollut yleisöystävällinen juttu. Kun ehdokkaat on julkaistu, niin tapana on ollut, että ehdokkaat ja heidän taiteensa esitellään näytelyssä. Viime vuosina Kiasmassa. Siellä sitten ihmiset saavat tutustua ehdokkaitten taiteeseen ja ottaa kantaa, mikä on oma suosikki.
Ihan tavallisetkin museovieraat saavat kerrankin laittaa taiteilijoita paremmuusjärjestykseen. Museovierailun jälkeen istutaan kahvilla ja keskustellaan näkemästä: mikä oli paras, mikä jäi eniten mieleen, mikä ei missään nimessä tule voittamaan. Juuri tämä on Ars Fennican suurin viehätys. Juuri tämä on se asia, jota Ars Fennica antaa tavalliselle ”taiteen kuluttajalle”. Tärkeintä ei ole se, kuka palkinnon voittaa. Tärkeintä on, että taiteesta keskustellaan. Kilpailu, jossa valitaan voittaja, herättää väistämättä mielipiteitä.
Nyt tämä viehätys on poissa, sillä tällä kertaa ehdokkaiden näyttelyä ei nähdä. Kiasma on remontissa, eikä mitään muutakaan paikkaa ole saatu tilalle (Kuinka tosissaan ollaan edes yritetty. Esimerkiksi Mäntässä on uusi hieno museorakennus). Palkinnon voittajan valitsee englantilainen Charles Esche. Hän vierailee taiteilijoiden työhuoneissa ja valitsee voittajan. Kuinka tylsää!
Voittajan näyttely nähdään Hämeenlinnan taidemuseossa.
Tämän kertainen Ars Fennica ei siis anna tavalliselle museovieraalle oikein mitään. Harva jaksaa lähteä Hämeenlinnaan katsomaan voittaja-näyttelyä, jos nyt ei satu lähistöllä asumaan. Voittajan nimi voi hyvällä tuurilla jäädä jonkun mieleen, mutta mitä pelkällä nimellä tekee, jos ei näe voittajan näyttelyä.
Eikä sillä ole sinänsä mitään merkitystä, kuka voittaa. Sillä on yhtä vähän merkitystä kuin sillä, kuka voittaa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon tai Jussin käsikirjoituksesta. Sillä on merkitystä vain voittajalle, ei muille. Ei etenkään sille tavalliselle museokävijälle, jota kiinnostaa voittajan sijaan itse kilpailu.
Ehdokkaat voisivat järjestää avoimet ovet omiin työhuoneisiinsa, jotta Charles Eschen lisäksi aiheesta kiinnostunut yleisö voisi käydä vertailemassa ehdokkaiden töitä. Samalla taitelijat voisivat kertoa työskentelyprosesseistaan.
Jos ehdokkaita ei pääse katsomaan, niin miksi edes valita finalisteja? Samantien voisi valita suoraan voittajan, antaa rahat käteen ja näyttelytilan Hämeenlinnasta.
by Arvio: Monien omakuvien Anita Snellman
”Olen maalannut niin, että tuli suihkuaa siveltimestä.” Anita Snellmanin (1924-2006) sitaatti on laitettu Amos Andersonin taidemuseon seinään. Museossa on Snellmanin retrospektiivinen näyttely. Sitaatti kuvaa loistavasti Snellmanin taidetta. Suuria ja värikylläisiä maalauksia katsellassa voi vain kuvitella, miten savu on noussut siveltimestä.
Snellmanin taiteellinen läpimurto tapahtui 1950-luvulla, jolloin hän sai mainetta Nuorten näyttelyssä. Snellman maalasi myös Tukholmassa, Pariisissa ja henkisen kotinsa hän lopulta löysi Ibizalta. Ibiza on näyttävästi esillä Snellmanin näyttelyssä. Hän on saanut ikuistettua teoksiinsa espanjalaisen saaren valoja ja hehkuvia värejä. Koskettavia ovat ibizalaisten henkilökuvat. Snellman innostui myös kosmologiasta ja hänen maaluksistaan löytää Neptunusta, Jupiteria ja muita planeettoja.
Snellman oli poikkeuksellisen ahkera omakuvien maalaaja. Tässä sikermä Snellmanin omakuvia eri aikakausilta. Monta kuvaa, monta tyyliä, mutta sama nainen:
Arvio 4/5
Anita Snellman Amos Andersonin taidemuseossa 10.10.2014 – 12.1. 2015
by Lux Helsingin pääteos koostuu piikeistä ja ruiskuista
Tammikuun alussa järjestettävä Lux Helsinki julkisti tänään ohjelmansa. Tapahtuman nimikkoteos on Ishmail Sandstroemin Mandala, joka nähdään Kansallismuseon pihalla. Mandaloiden materiaalina ovat diabetestarvikkeet, kuten insuliinikynät, ruiskut ja piikit, sokeriliuskat sekä testineulat. Ne on valaistu led-valoin.
Kaikki 17 teosta löytyy Lux Helsingin kotisivuilta.
Lux Helsinki on joka kerta osannut yllättää, useimmiten positiivisesti. Valojen lisäksi mieleen on jäänyt pakkanen, kohmeiset sormet ja ihmismassat. Mutta onhan se hienoa, että talvipakkasellakin ihmiset saadaan liikkeelle. Tässä Lux Helsinki onnistuu kenties paremmin kuin mikään muu tapahtuma.
Lux Helsinki on elävän kaupungin symboli. Valoa talveen!
Tässä hieman fiilistelyä parin vuoden takaa:
by Suomalainen tekee minkä parhaiten osaa: juopottelee tietenkin
Olen lukenut muutaman uudehkon Jo Nesbøn dekkarin. Olivat sen verran koukuttavia, että päätin aloittaa Harry Hole -kirjat alusta alkaen. Ensimmäinen kirja on Lepakkomies, jossa Harry Hole on selvittämässä murhaa Sidneyssä Australiassa.
Hole on tutustunut puistossa asuvaan laitapuolen kulkijaan Josephiin. Hole meni taas kerran kyselemään tältä juopolta, että oliko tämä nähnyt erästä naista puistossa. Tällä kertaa Josephilla oli seuraa.
Joseph:
”Mikke ja minä tässä kommentoimme, kun mies talutti tyttöä miedän ohitsemme, että tyttöhän on hyvänen aika jopa vielä pahemmassa humalassa kuin me. Luulen, että Mikke kadehti häntä nimenomaan sen takia. Hehheh. Tervehti Mikkeä. Hän on Suomesta.”
Mikke makasi toisella penkillä ja oli jo hyvän aikaa sitten ollut sen illan osalta valmista tavaraa.
Että näin. Jos ulkomaalaisessa kirjassa esiintyy suomalainen, niin tietenkin se on se eniten humalassa oleva rantojen mies, eikä suinkaan maahanmuuttaja, joka olisi edennyt urallaan vaikkapa poliisipäälliköksi.
by Asioita, joita voi tehdä vain Helsingissä
Kanadan-espanjalainen kuva-arvoitus Kivinokasta, osa 2
Kirjoitin blogissani lokakuussa grafiikantyöstä, jonka joku nainen oli tuonut Kansallismuseoon ja kertonut sen esittävän Kivinokkaa (lue kirjoitus täältä). Epäilin tätä vahvasti, sillä kuva ei näytä yhtään siltä, että se olisi Kivinokasta.
Aloin selvitellä taideteoksen taustoja. Teoksen on signeerannut Pentti Manninen ja vuosi on 1956. Googlaamalla Mannisesta löytyi pari espanjankielistä linkkiä, ei muuta. Toisessa kerrottiin, että Mannisen teoksia olisi Ateneumissa. Tiedustelin Atenumista, mutta siellä vastattiin, että kokoelmissa ei ole kenenkään Pentti Mannisen teoksia.
Mannisesta löytyi siis vain kaksi espanjankielistä sivua. Toisessa hän esiintyi nimellä Pentti Manninen Honka. Oli siis mahdollista, että mies asustaa Espanjassa jollain toisella nimellä. Jos nyt sattuu olemaan hengissä enää.
Eräs blogini lukija kirjoitti minulle ja epäili kuvan olevan Herttoniemen kartanosta. Sama lukija (kiitos hänelle!) jatkoi salapoliisityötä ja löysi espanjan-suomalaisten lehden, jossa esiintyy taiteilija Benito Honka. Taiteilija Benito Hongalla on myös kotisivut, josta käy ilmi, että Benito Honka on yhtä kuin Pentti Manninen. Kotisivut löytyvät täältä.
Kotisivujen lopussa on kuva pariskunnasta Riitta ja Benito Honka, joka on otettu vuonna 2013 Fuengirolassa. Ainakin silloin taiteilija oli vielä hengissä.
Kirjoitin sähköpostia kotisivuilla olevaan osoitteeseen ja tiedustelin grafiikantyöstä. Benito Hongan poika vastasi minulle. Hän kertoi, että isä ei käytä tietokonetta eikä sähköpostia, mutta lupasi näyttää lähettämääni valokuvaa isälle. Hän kertoi myös, että ”isä on tosi arvostettu espanjalaisissa taidepiireissä ja palkittukin siellä”.
Muutamien viikkojen kuluttua Beniton eli Pentin poika vastasi, että on näyttänyt kuvaa isälleen. Vahvistivat, että kyseessä on Beniton tekemä grafiikan työ.
Mutta mitä paikkaa se kuvaa? Se jäi vielä epäselväksi. Benito ei tarkkaan muistanut mitä maisemaa oli kuvannut 1950-luvulla, mutta muisti paikan olevan oikealla puolella tietä kun mennään Herttoniemen suuntaan.
On siis ihan mahdollista, että kuva on Herttoniemen kartanosta. Täytyy lähteä vertailemaan.
by