Mikä on Helsingin tuntemattomin museo? Uskoisin, että Kuurojen museo on aika lähellä tuon kilpailun voittoa.
Kuurojen museo sijaitsee Valkeassa talossa, joka on kuulovammaisten järjestöjen keskus Pohjois-Haagassa. Museo on pieni ja vaatimaton. Se käsittää vain pari vitriiniä, joissa on kerrottu kuurojen historiasta ja viittomakielisten kulttuuriperinnöstä.
Tai se on se, mitä Kuurojen museosta Helsingissä on jäljellä. Vuodesta 2012 lähtien varsinainen museotoiminta on siirretty Tampereelle osaksi Työväenmuseo Werstasta.
Mutta tämä pikkuruinen Kuurojen museo Valkeassa talossa saa satoja vierailijoita päivittäin. Se johtuu siitä, että samassa tilassa on Sodexon ruokala, jossa ison talon henkilökunta ja opiskelijat käyvät syöpöttelemässä päivisin.
Kansainvälistä mainetta kuvittaja niittäneellä Laura Laineella on Designmuseossa lasitaidenäyttely. Laineen piirroshahmoja on aikaisemmin nähty muun muassa mainoskampanjassa New Yorkissa.
Laura Laine kertoo videolla Designmuseon näyttelystä The Wet Collection (30.1.-15.3.2015):
Lähes 400 kuvaa Akseli Gallen-Kallelan valokuvakokoelmasta on julkaistu vapaaseen käyttöön Flickr-sivustolla. Valokuvakokoelma koostuu Gallen-Kallelan itsensä kokoamista ja osin ottamistakin kuvista. Kokoelmaa säilytetään Gallen-Kallelan Museossa, jossa alkuperäiset vedokset on digitoitu.
Kuvissa rouva Mary Gallen hiihtää Malmilla ja Gallen-Kallela tapaa Maksim Gorgin Esplanadilla. Kuvia on Meksikoa myöten.
Kuvien joukossa on myös ajoittamattomia tai epäselviä kuvia. Gallen-Kallelan Museo kutsuu kuvien katsojat tunnistamaan henkilöitä ja paikkoja, tilanteita ja ajankohtia kommentoimalla kuvia sivustolla.
Kuviin pääsee tutustumaan täällä. Hyvää tutkimusmatkaa!
Mikä yhdistää Blade Runneria, Stefan Lindforsia, Pikku-Huopalahden terassitaloa ja City-lehteä? Postmodernismi.
Postmodernismi on kuin möykky, jota on yritetty avata ja tulkita kaikista mahdollisista näkökulmista. Mitä se on, miten se esittäytyy, miten se määritellään? Kaikenkattavaa esitystä ei vielä olla saatu aikaan.
Parhaiten postmodernismi avautuu esimerkkien kautta. Designmuseon uusi Postmodernismia-näyttely esittelee suomalaista postmodernismia hyvin kattavasti. Se on osa Designmuseon tyylilajeja esittelevien näyttelyiden sarjaa, jossa aikaisemmin on tehty katsauksia muun muassa jugendiin ja art decoon.
Postmodernismi syntyi modernismin vastaliikkeenä suunnilleen 1970-luvulla. Postmodernismi lävisti kaikki taiteenlajit: muotoilun, arkkitehtuurin ja kuvataiteet. Posmonernismi ilmeni myös populaarikulttuurissa. Elokuvissa esimerkiksi Ridley Scottin Bladerunneria on pidetty postmodernina teoksina. Imagea ja City-lehteä pidetään postmoderneina tuotoksina.
Postmodernistit lähtivät taistoon modernismin ahdasmielisyyttä vastaan. Modernismi nähtiin ajasta jälkeen jääneenä, ja haluttiin kehittää jotain uutta. Designmuseon näyttely esittelee keskeisiä kotimaisia postmoderneja tekijöitä ja teoksia. Esillä on muun muassa Stefan Lindforsin veistoksia sekä Leena Luostarisen ja Kuutti Lavosen taidetta. Onpa mukaan eksynyt Roy Lichtensteinin taidettakin. Yksi huone on omistettu legendaarisen italialaisen Memphis-ryhmän muotoilulle.
Postmodernismissa muoto on tärkeämpää kuin sisältö, muoto vapaututettiin kaikista kahleista, ja periaatteessa postmodernismin nimissä voitiin tehdä mitä vaan. Tavallaan se sopii hyvin 1980-luvun aikakauden pinnalliseen juppimaailmaan. Postmodernismi halusi nauraa kaikelle ja kaikille, myös itselleen.
Ja siinä onkin postmodernismin suurin paradoksi: se ei ota tosissaan edes itseään. Ehkä juuri siitä syystä postmodernismi ei tule jäämään historiaan erityisen suurena aikakautena, vaan lähinnä siirtymänä modernismista johonkin toiseen aikaan. Mutta mihin toiseen aikaan? Sitä ei vielä tiedä, sillä postmodernismi elää tänä päivänäkin vahvasti kaikessa taiteessa ja kulttuurissa. Kenties pian siirrytään aikaan, jolloin ironian sijaan otetaan asioita tosissaan.
Designmuseon näyttely on kiinnostava katsaus kotimaisen postmodernismin maailmaan. Kyllä näyttelyn kautta jonkinlaisen käsityksen saa, mistä postmodernismissa on kyse. Näyttely on kuin lyhyt oppitunti postmodernismista.
Wild -Villi vaellus ei nyt varsinaisesti ole vaelluselokuva, mutta jos joku innokas patikkaretkeilijä sen haluaa katsoa, niin voi niistä irronneista ja verisistä varpaankynsistä jotain kiksejä saada.
Wild kertoo Cherylista (Reese Witherspoon), joka haluaa tehdä elämänsä välitilinpäätöksen. Hän on kyllästynyt menneisyyteensä, jota hallitsi huumeet ja irtosuhteet. Äitinsä ennenaikaisesta kuolemasta ja tuhoutuneesta avioliitosta hän ei ole päässyt yli. Cheryl tekee irtioton kaikesta: Hän lähtee yksin 1500 kilometrin vaellusreitille Pacific Crest Trailille, joka ulottuu Meksikosta Kanadaan.
Sadan päivän vaellusreitillä Cheryl tutustuu uudestaan itseensä ja joutuu erämaiden ja vuorien yksinäisyydessä käymään tunteensa läpi. Vaelluskohtausten väliin leikataan takaumia Cherylin entisestä elämästä. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, niin tällä tavoin vaeltamisesta tulee elämän metafora. On ylämäkiä ja alamäkiä, on iloa ja raivoa, on pelkoa ja toivoa.
Wild perustuu kirjailija Cheryl Strayedin menestysromaaniin ja sen on elokuvakäsikirjoitukseksi sorvannut Nick Hornby. Kirjoista High Fidelity ja Fever Pitch tunnetulle Hornbylle tämä lienee ollut tilaustyö, sillä vaikea uskoa, että rosoiselle britille tällainen tarina olisi minkäänlainen intohimo.
Wildin on ohjannut Dallas Buyers Clubilla suuren yleisön vakuuttanut Jean-Marc Vallee. Hän ohjaa sujuvasti, ja elokuva onkin muodollisesti oikein pätevä. Sisältöä olisi pitänyt terävöittää ja syventää.
Cherylin motiivit hengenvaaralliselle vaellusretkelle eivät saa riittävästi perusteluja.
Jean-Marc Vallee on erinomainen henkilöohjaaja. Dallas Buyers Clubissa hän ohjasi Matthew McConaugheyn ja Jared Leton Oscar-voittoihin.
Siitä on jo 10 vuotta aikaa, kun Reese Witherspoon teki hienon roolin June Carterina elokuvassa I Walk The Line ja voitti siitä Oscarin. Silti se blondin leima ei vaan ota väistyäkseen, vaikka olisi jo syytä. Wildissa Withrespoon tekee vanhan roolin ja käytännössä koko elokuva lepää hänen harteillaan. Witherspoon esiintyy käytännössä jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Ja tulihan siitä roolista Oscar-ehdokkuus.
Vallee saa henkilöohjauksesta toisenkin plakaatin rintaansa, sillä myös Cherylin äitiä esittävä Laura Dern kisaa parhaan naissivuosan Oscarista. Se olisi pitkän uran tehneelle Dernille uran ensimmäinen Oscar. Rambling Rosesta hän oli ehdolla vuonna 1991.
Wildissa on hienoja näyttelijäsuorituksia ja elokuva on muodollisesti toimiva, mutta olisi kaivannut reippaasti lisää särmää.
Kovasti pidän Helsingin vanhoista metroista, jotka ovat Börje Rajalinin ja Antti Nurmesniemen suunnittelemia. Esittelimmekin niitä valokuvaaja Marja Väänäsen kanssa tehdyssä kirjassamme Kulttuurikävelyllä Helsingissä.
Mutta metrojenkin evoluutio etenee ja nyt on valmistunut kaikkein uusin malli, metrojuna numero 301. Malli esiteltiin Espanjan Zaragosassa tehtailla tällä viikolla.
Metrojuna M300 on nelivaunuinen ja lähes 90 metriä pitkä eli nykyisten junien kahden vaunuparin mittainen. Metro on kokonaan läpikäveltävä eli sen sisätilat ovat täysin yhtenäistä tilaa. Junissa on myös ilmastointi.
Junan kuljetus Suomeen on oma projektinsa. Metrojuna pakataan kuljetusta varten helmikuun alussa ja sen odotetaan saapuvan laivalla Bilbaosta Vuosaaren satamaan maaliskuun alussa. Satamasta metrojuna kuljetetaan HKL:n metrovarikolle Roihupeltoon, jossa se kootaan ja valmistellaan testiajoihin.
Uudella junalla ajetaan ensin koeajoja ilman matkustajia, aluksi metrovarikon testiraiteella ja myöhemmin linjaraiteella metron liikennöintiajan ulkopuolella. Ensimmäiset matkustajat päässevät kyytiin loppukeväästä.
Junia on tilattu kaikkiaan 20. Sarjan seuraavat junat toimitetaan Helsinkiin niin, että kaikki junat on toimitettu kesällä 2016. Uusia junia tarvitaan Länsimetron liikenteen alkaessa.
Kävin reissussa Lontoossa. Siellä on varmaankin noin miljoona asiaa, joista he voisivat ottaa oppia Helsingistä ja Suomesta. Mutta tällä kertaa kiinnitin huomiota asioihin, joista me Helsingissä voisimme ottaa oppia Lontoosta.
1. Maailmanluokan taide Sommerset Housessa oli mainion Egon Schielen näyttely. Kuka toisi meille Helsinkiin maailman huipputaiteilijoiden näyttelyitä? Didrichsenin taidemuseossa on Edvard Munch, mutta kovin harvinaisia näin suuret nimet ovat. Kyse on siitä, ettei taidemuseoilla oikein ole muskeleita. Olisiko Guggenheim ratkaisu tähän? Tai uudistuva Amos Anderson?
2. Juomat mukaan teatterisaliin Lontoossa on ihan normaalia, että teattereissa voidaan viedä juomat mukaan katsomoon. Ne täytyy vaan ensin kaataa muovimukeihin. Phantom of the Operaa oli paljon mukavampi seurata kun oli lasillinen punaviiniä mukana. Jos juomat sotkisivat hirveästi, niin varmasti käytäntö olisi lopetettu jo ajat sitten.
3. Palvelukulttuuri Palvelua oli toki laidasta laitaan, mutta pääasiallinen sävy on kohtelias – ja asiakas on aina oikeassa.
4. Bussipysäkit toisin päin Jossain tapauksissa Helsingissäkin voisi kokeilla, miten bussipysäkit toimisivat toisin päin. Ne säästävät ahtailla kaduilla tilaa, autojen roiskuttama vesi ei kastele ihmisiä ja se on turvallinen.
5. Perhekatsomot Watfordin kotistadionilla Vicarage Roadilla on perheille oma katsomo. Tällä tavoin kannustetaan ihmisiä lähtemään koko perheen voimin jalkapalloa katsomaan. Sitä tosin voisi miettiä vielä uudestaan, onko perhekatsomoa ja törkeyksiä huutavien vierasfanien katsomoa hyvä sijoittaa vierekkäin.
6. Kaupunkifillarit Helsingissä ollaan jo usempi vuosi oltu ilman kaupunkifillareita. Lontoo on ratkaissut asian näin: Parin punnan vuokra pitää maksaa luottokortilla ja jos ei palauta pyörää, niin luottokortilta veloitetaan 300 puntaa. Simple as that.
7. Korkeat rakennukset Lontoossa rakennetaan rohkeasti korkealle, kun tila alkaa loppua kesken. Helsingissä ei uskalleta koskea kaupungin matalaan siluettiin. Miksei täälläkin voisi rakentaa korkeata ja kaunista? Ei se taivas heti tule vastaan. Säästetään viheralueet ja rakennetaan ylöspäin.
8. Metroihin vain matkakortilla Helsingissä on aivan liian helppoa liikkua pummilla metroissa ja raitiovaunuissa. Lontoossa metroon ei ole asiaa ilman voimassa olevaa korttia, vain sillä pääsee portista sisään. Sama systeemi tänne, niin loppuisi pummilla matkustaminen ja eikä tarvittaisi tarkastajia niin paljon.
9. Giniä museokauppoihin Tate Modern -museon myymälässä oli kaiken taidekrääsän keskellä myynnissä Tate Giniä (40 %). Suomen niuhoittava alkoholilaki kieltää tietysti tällaisenkin. Olisi hienoa nähdä Kiasma konjakkia tai Ateneum akvaviittia.
* * *
Bubbling under 1: Full English Breakfast Kerran matkassa pitää mättää kunnon Full English Breakfast. Sitten taas muistaa terveellisen ruuan merkityksen.
Bubbling under 2:Miesten pukeutuminen Väitetään, että Suomessa miehet pukeutuvat tylsästi tummiin vaatteisiin. Mutta osataan sitä Lontoossakin. Salakuva metrosta.
Mikä olikaan lapsena sen mukavampaa kuin istahtaa koko perheen kanssa sohvalle katsomaan tv:stä Thilia Thalia -visailua. Sohvalla sitten koko perheen voimalla arvuuteltiin Reijo Salmisen ja Jyrki Otilan (RIP) kiperille kysymyksille. Visailun kilpailijat olivat aina näyttelijöitä.
Nyt Thilia Thalia tekee paluun teatterin lavalle. Visailuja jatketaan nyt kuukausittain viime syksynä Helsingin ydinkeskustaan avatussa Klubiteatterissa. Reijo Salminen myi esityksen oikeudet eurolla ja hän hyppää itse päätuomarin saappasiin. Toisena tuomarina nähdään Juhani Merimaa.
Tulevana lauantaina 31.1. käytävässä teatterihupailussa toisistaan mittaa ottavat Jussi-palkinnoilla ansioituneet näyttelijät Joonas Saartamo ja Arttu Kapulainen sekä Teatterikorkeakoulun tulevat näyttelijälupaukset Pyry Äikää ja Elias Keränen. Jokainen kaksituntinen esitys pitää sisällään improa, sketsejä, laulua ja sanaselitystehtäviä.
Helsingin uuden yleiskaavan eteneminen on nyt siinä vaiheessa, että kaavaluonnos on tehty ja nyt kaupunki ottaa vastaan palautetta kaupunkilaisilta ja eri yhteisöiltä.
Kivinokan osalta kaavan valmistelu on edennyt hienosti: Kivinokka on kaavaluonnokseen merkitty virkistysalueeksi. Bonuksena päälle samaan aikaan valmistellaan uutta luonnonsuojeluohjelmaa, ja Kivinokan vanha metsä on siihen suunniteltu suojeltavaksi.
Ollaan täällä Kivinokassa jotain tehty oikein viime aikoina ja jatketaan samaan malliin. Toivottavasti molemmat toteutuvat lopulliseen kaavaan asti: Kivinokka virkistysalueeksi ja vanha metsä suojeltavaksi.
Kivinokkalaiset ry:n Saaritoimikunta otti yhdistyksen edustajana kantaa yleiskaavaan. Tällainen oli Saaritoimikunnan kannanotto:
”Kivinokkalaiset
ry:n hallituksena toimiva Saaritoimikunta kiittää uutta yleiskaavaa
siltä osin, kun se koskee Kivinokkaa ja sen lähistöä. Kivinokka
merkitään yleiskaavaluonnoksen mukaan virkistysalueeksi, ja täten
kaava huomioi Kivinokan kulttuurihistoriallisesti arvokkaan ja koko
maan mittakaavassa ainutlaatuisen kesämaja-alueen ja ottaa huomioon
Kivinokan merkityksen helsinkiläisten virkistysalueena.
Yleiskaavan
kanssa samanaikaisesti laaditaan Helsingin luonnonsuojeluohjelma.
Toivomme, että Kivinokan Natura-alueeseen rajoittuva vanha metsä
tullaan suojelemaan arvokkaana luontokohteena.”
Toivon toki, että kaikki muutkin Kivinokkaan liittyvät järjestöt ja tahot ottavat kaavaan kantaa. Myös yksityishenkilöt voivat lähettää palautetta.
Palautetta voi lähettää 27.2.2015 mennessä osoitteeseen helsinki.kirjaamo@hel.fi.
Jaakko Niemelä valaisi purettavan talon Sörnäisten teollisuusalueella.
Helsingin Taidehallissa on esillä taiteilijapariskunta Helena Hietasen ja Jaakko Niemelän teoksia viimeisen 18 vuoden ajalta. Hietasen ja Niemelän teoksissa on yksi yhteinen tekijä: valo. Pariskunta on tehnyt taidetta yhdessä ja erikseen, mutta aina pääosassa on valo ja varjot.
Molempien ura nousi kiitoon 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Taidehallissa ympyrä ikään kuin sulkeutuu, sillä pari tapasi toisensa samaisessa paikassa 1990-luvun alussa. Nyt Taidehallissa on Chaos & Beauty -näyttelyssä esillä parhaimmistoa molempien urien varsilta. Niemelä itse kuvailee, että esillä on heidän ”hittibiisinsä”.
Chaos & Beauty -näyttelyssä Taidehalli on näennäisesti melko tyhjä. Esillä on yhteensä vain alle kymmenen teosta, mutta ne ovat sitäkin vaikuttavampia. Väljä ripustus ja esillepano palvelee teoksia erinomaisesti.
Yhdessä huoneessa on pelkästään Niemelän teos Usko, jossa salin katto on romahtanut. Niemelä kertoi, että hän eli vaikeita aikoja teosta tehdessään. Sukulaisia oli kuollut, Irakin sota oli käynnissä ja vaimo (Helena Hietanen) sairasti syöpää. Tätä taustaa vasten romahtanut katto saa uusia syvempiä merkityksiä.
Jaakko Niemelä: Usko.
Näyttelyssä valo ja pimeys vaihtelevat. Näyttely kertoo siitä, miten maailma näyttää erilaiselta eri valossa. Vaikka teokset ovat nopeasti katsottuna jopa vaatimattoman oloisia, niiden taustalta löytyy valtava määrä työtä ja oivalluksia. Niemelän veistoksissa näkyy hänen taustansa graafikkona.
Yksi huone on omistettu Niemelän ja Hietasen julkisen taiteen esittämiselle. He ovat tehneet muun muassa valoteoksen presedentin virka-asunnon Mäntyniemen pihaan. Sen teoksen kohdalla julkisuus on hieman niin ja näin, sillä ei sitä kuka tahansa pääse katsomaan.
Helsinki saa oman kahvifestivaalinsa. Helsinki Coffee Festival järjestetään maaliskuussa Suvilahdessa. Väittävät olevansa Suomen ensimmäinen kahvifestari.
Festari esittelee ”mielenkiintoisimmat kahvilat, paahtimot ja laitevalmistajat. Festivaaleilla pääsee maistelemaan erilaisia kahvilaatuja ympäri maailmaa ja oppimaan kaiken kahvista.”
Helsinki Coffee Festival kertoo aloittavansa kahvin vallankumouksen. Aika paljon luvattu, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Mielestäni kahvin vallankumous on koko ajan menossa. Yhä harvampi tyytyy juomaan kahviloissa perus-suodatinkahvia, vaan erikoiskahvia tilataan yhä enemmän. Kuluttajat ovat kahvitietoisempia kuin aikaisemmin.
Kahvivallankumous päättyy silloin kun erikoiskahvista ei puhuta enää erikoiskahvina, vaan eri kahvilaadut ovat yhtä luonnollinen osa kahvitarjontaa kuin vaikkapa erilaiset karkit kaupan karkkihyllyssä.
Mutta hienoa, että kahvifestivaali järjestetään. Suomessa juodaan niin paljon kahvia, että luulisi festivaalille olevan tilausta. Se on sitten eri asia kenen vatsa kestää. Festarilla olisi kiva lipitellä ja maistella erilaisia kahvilajeja, hieman samoin kuin olutfestareilla eri oluita. Mutta ihmiskroppa taitaa kestää olutta paljon paremmin kuin kahvia.
Kenties piipahdan festareilla lipittämässä yhden suodatinkahvin maidolla. Jos oikein innostun, niin tilaan americanon.
William Shakespearen näytelmistä on tehty useita hyvinkin villejä tulkintoja, jotka vain viitteellisesti liittyvät alkuperäiseen tarinaan. Ensimmäisenä tulee mieleen näytelmäkirjailija Tom Stoppardin Hamlet-spinoff Rosencrantz ja Guildernstern ovat kuolleet, joka on myös mainioksi elokuvaksi tehty.
Nyt KOM-teatterissa nähdään suomalainen Shakespeare-tulkinta Romeosta ja Juliasta. Lauri Siparin ja Liisa Urpelaisen kynästä lähtöisin oleva näytelmä sai ensi-iltansa Vaasassa viime vuonna ja nyt se pyörii kolmen viikon ajan Helsingissä.
Näytelmä kertoo vaihtoehtoisen tulkinnan klassikkonäytelmästä. Siinä tarinassa nuoripari ei kuole, vaan kohtaavat Mantovan rautatieasemalla vanhoina eläkeläisinä. Heillä on yhteisiä lapsia, mutta pari ei ole nähnyt toisiaan yli 20 vuoteen. Pinnan alla kytee kuitenkin kipinä toisen syleilyyn. Se tietenkin saa kaksikon napit vastakkain.
Romeota näyttelee Erkki Saarela ja Juliana (Giuletta) nähdään Marja-Leena Kouki. Romeo vs. Julia on Koukin 50-vuotistaiteilijajuhlaesitys. KOM-teatteri on oivallinen näyttämö tälle parille, sillä Saarela on näytellyt KOMissa pitkään ja myös Kouki näytteli siellä vuosina 1973-1986.
Vain runsaan tunnin mittainen näytelmä tapahtuu pelkästään Mantovan rautatieasemalla. Se elää ja kasvaa kahden taitavan ja voimakkaan näyttelijän mukana. Saarelan ja Koukin lisäksi muita näyttelijöitä lavalla ei nähdä, mutta kaksikko hoitaa hommansa erinomaisella antaamuksella. Dialogi on näppärää ja kaksikon kemiat osuvat hyvin yhteen.
Lavastus on äärimmäisen pelkistettyä. Näyttelijöiden lisäksi lavalla on vain yksi penkki, pari roskista ja pino lehtiä. Muuta ei tarvita. Kun lavastusta ei juuri ole, kaikki huomio kiinnittyy pääpariin ja heidän toimintaan.
Romeon vs. Julia -näytelmä alkaa sanalla, joka on koko tarinan kantava teema. Näytelmän ensimmäinen sana on tietenkin rakkaus.
Romeo vs. Julia on täysin itsenäinen teos, vaikka henkilöt Shakespearen näytelmästä onkin poimittu ja mukana on viittauksia alkuperäisteokseen. Näytelmä ei kuitenkinaan vaadi alkuperäisen Romeo ja Julia -näytelmän tuntemista.
Kaija Saariahon sävellys esitettiin ensikertaa Suomessa. Kuva: Maarit Kytöharju / Fimic.
Säveltäjä Kaija Saariahon teos Circle Map esitettiin tällä viikolla ensimmäistä kertaa Suomessa. Radion sinfoniaorkesterin konsertin johti kapellimestari Susanna Mälkki. Mälkki johti myös teoksen kantaesityksen Amsterdamissa vuonna 2012.
Circle Mapin tekee erikoiseksi se, että Saariahon innoittajana on toiminut persialainen runoilija Jalal ad-Din Muhammad Balkhi-Rumi, joka useimmiten tunnetaan pelkästään nimellä Rumi. Circle Mapissä kuullaan Rumin runoja nauhalta. Persiankieliset runot on lausunut iranilaissyntyinen Arshia Cont.
Nauhalta kuuluvat runot yhdistyvät mutkattomasti Saariahon monipuoliseen musiikkiin ja toivat Musiikkitaloon mystisen, välillä lähes pelottavan tunnelman. Olisi ollut mukava kädenojennus yleisölle, jos käsiohjelmassa olisi ollut runojen sanoitukset.
Rumi (1207-1273) tunnetaan islamilaisena ajattelijana, ja hän liittyi suufilaiseen koulukuntaan. Suufilaisuus on suuntaus, jossa tulkitaan Koraania varsin vapaasti. Siinä on vaikutteita myös muun muassa uusplatonismista.
Monet fundamentalistit suhtautuvat suufilaisuuten hyvin kriittisesti ja suufeja vainotaankin jossain päin maailmaa. Fundamentalistit pitävät suufilaisuutta harhaoppina.
Tätä taustaa vasten voisin kuvitella, että jos Circle Map olisi esitetty Helsingin sijaan jossain toisessa eurooppalaisessa pääkaupungissa, sanotaan nyt vaikka Pariisissa, niin turvatoimet olisivat saattaneet olla aika tiukat.
Musiikkitalossa tällaisesta ei ollut tietoakaan. En osaa arvioida tämän kaltaisia riskejä edes välttävästi, joten tuskinpa Musiikkitalossa olisi ollut edes tarvetta turvajärjestelyjen tiukentamiseen.
Voi mikä menetty tilaisuus! Johanna Vuoksenmaan uusin elokuva Viikossa aikuiseksi kertoo joukosta toisilleen tuntemattomia aikuisia, jotka lähtevät saarelle aikuisten protu-leirille. Leirin vetäjä jättää joukkion oman onnensa nojaan ja nämä saavat sitten pärjätä keskenään. Tästä lähtökohdasta olisi voinut saada aikaan vaikka miten herkullista draamaa ja komiikkaa. Olisi voinut tutkia, miten ihmiset tällaisessa tilanteessa kohtaavat toisensa, miten käyttäytyvät, millaisia ristiriitoja aiheutuu, mitä paljastuu pinnan alta.
Lähtökohta on hedelmällinen, mutta kaikki tällaisen sosiologisen tutkimuksen mahdollisuudet hukataan, kun Vuoksenmaa lähtee tekemään aivotonta puskafarssia. Voi vaan kuvitella, mitä potentiaalia tarinassa olisi, jos Vuoksenmaa olisi komedian sijaan lähtenyt tekemään käsikirjoitusta vakavampaan elokuvaan.
Elokuva on toinen osa Vuoksenmaan ”koomista kipupistetrilogiaa”, jonka ensimmäinen osa oli 21 tapaa pilata avioliitto. 21 tapaa pilata avioliitto -elokuva oli raikas ja tuore kaupunkilaiselokuva, ja siinä oli ripaus naiivia naistenlehtiviisautta, mutta Viikossa aikuiseksi -elokuvassa ei ole mitään edellisen elokuvan hyvistä puolista jäljellä.
Elokuvan pääosaan on haalittu 10+1 kotimaisen komedian ykkösnäyttelijää Minttu Mustakallion, Essi Hellenin ja Iina Kuustosen johdolla. Siitä en ole aivan varma, kannattaako Taneli Mäkelää mainostaa ensisijaisesti komedianäyttelijänä. Elokuvan roolihahmot ovat ikävän pökkelöitä karikatyyreja, eikä niissä ole syvyyttä sampanjalasin vertaa.
Minttu Mustakalliota viedään väkisin komediaroolista toiseen ja häneen on istutettu Suomen johtavan komediennen leima, mutta tosiasiassa Mustakallio ei ole kummoinenkaan koomikko. Mustakallio on mainio näyttelijä, ja hän on loistava sellaisissa rooleissa, joissa hän näyttelee ihan tavallista jokanaista (esimerkiksi tv-sarja Klikkaa mua). Tässäkin elokuvassa hän on parhammillaan silloin, kun ei yritä olla hauska.
Elokuvan suurin murhe on se, että päähenkilöt ja tarina eivät ole uskottavia. Henkilöiden toiminta on sellaista, jota ei tapahdu oikeassa elämässä. Ja siksi se ei ole myöskään hauskaa, koska valkokankaan henkilöitä ei voi peilata omaan elämää, ja sitä kautta löytää sieltä komiikkaa.
Viikossa aikuiseksi -elokuvan paras osa on hauskat alkutekstit.
Uusi kotimainen komedia Viikossa aikuiseksi saa ensi-iltansa 23.1. Elokuvaa markkinoidaan, että pääosissa on 10+1 kotimaisen komedian kärkinimeä. Kerroin tästä kotona vaimokkeelleni ja hän alkoi innolla arvuuttelemaan:
– Aku Hirviniemi? – Ei. – Jussi Vatanen? – Ei. – Riku Nieminen? – Ei. – Mari Perankoski? – Ei. – Antti Holma? – Ei. – Krisse Salminen? – Ei. – Krista Kosonen? – Ei. – Joonas Nordman? – Ei. – No kuka sitten?? – No Jarkko Pajunen, Lauri Tanskanen, Jarkko Niemi, Taneli Mäkelä, Anna-Leena Sipilä ja vaikka kuka!
by 
