Malmin lentoaseman kohtalo on ollut vaakalaudalla, ja yleisesti on pidetty aika varmana, että asema kaavoitetaan asunnoiksi. Nyt kuitenkin sekä Helsingin ympäristölautakunta että yleisten töiden lautakunta ovat lausuneet lentoaseman säilyttämisen puolesta (lisää aiheesta täältä).
Ympäristölautakunnan mukaan rakentamispäätös tuhoaisi arvokkaan kulttuuriympäristön.
Ja siitähän tässä on kysymys.
Malmin lentoasema on World Monuments Fundin (WMF) listalla tärkeänä arkkitehtuurisena ja kulttuuriperinnön kohteena. Yleishyödyllinen WMF listaa uhanalaisia moderneja kulttuurikohteita ympäri maailmaa. Malmin lentoasema on ainoa kohde, joka Suomesta on päässyt WMF:n listalle (kaikki maailman kohteet löytyvät täältä kartalta).
Malmin lentoasema on myös kansainvälisen arkkitehtuurin suojelujärjestän Docomomon listalla. Barcelonassa päämajaansa pitävä Docomomo on keskittynyt säilyttämään modernia arkkitehtuuria. Modernia arkkitehtuuria kun on ollut tapana tuhota, kun ei olla vielä ymmärretty modernismin arvoa. Suomesta on Malmin lentoaseman lisäksi Docomomon listalle päässyt muun muassa Olympiastadion, Paimion parantola ja Finlandia-talo.
Malmin lentoasema on Docomomon listalla kiitoteineen.
Kyllä se hieman surettaa, jos tällainen tärkeä suojelumerkintä kylmästi sivuutetaan. Silloin voidaan pohtia, että mikä merkitys on tärkeitten kulttuurikohteiden, rakennusten ja kulttuuriympäristöjen suojelulla.
Onko suojelumerkintä vain leima paperissa, jonka voi tarvittaessa rypistää ja heittää roskiin?
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Suomen tietokirjailijat ry ovat koonneet yhteen tietokirjallisuutta ja tietokulttuuria koskevat epäviralliset teesit. Tässä ne ovat:
Tietokirjallisuus ja -kulttuuri – sivistävät, opastavat ja viihdyttävät vauvasta vanhukseen – ovat korvaamattomia opetuksessa – voimaannuttavat tekemään omaa elämäämme koskevia päätöksiä – heijastuvat taiteessa, kulttuurissa ja viihteessä – innoittavat ja ruokkivat mediaa ja dokumentteja – ovat suomalaisen yhteiskunnan käyntikortteja maailmalla.
Mitä näistä pitäisi ajatella? Ensimmäisenä tulee mieleen, että aika itsestäänselviä ovat. Ei mitään yllättävää. Toisena tulee mieleen, että aika kesyjä ovat. Ei mitään radikaalia ja järisyttävää.
Itse olen tietokirjailijoitten yhdistyksen jäsen, ja olen kirjoittanut Helsingin historiaan ja kulttuuriin liittyviä kirjoja. Koen läheisimmäksi teesiksi itselleni tuon ensimmäisen.
Toivon, että kirjani sivistävät ja viihdyttävät jos ei vauvasta vanhukseen, niin ainakin viisikymppisistä vanhuksiin. Tilaisuudet, joissa kirjojani olen ollut esittelemässä, niin kuulijoiden keski-ikä on lähellä eläkeikää. Mutta näinhän se on: paikallishistoria alkaa kiinnostaa erityisesti vanhemmiten.
Ehkä joskus kirjoitan vielä kirjan, joka viihdyttää vauvojakin.
Akseli Gallen-Kallelan susikoira Kova söi possun. Kuva: Gallen-Kallelan museo.
Kävin pitkästä aikaa Akseli Gallen-Kallelan museossa Espoon Tarvaspäässä. Nikolai Roerichin näyttelyn ohella mieleen jäi tarina, jonka näyttelypäällikkö Anne Pelin kertoi. Hieman lisätietoa kaivoin vielä Tarvaspää-kirjasta.
Akseli Gallen-Kallela rakennutti Tarvaspään taiteilija-ateljeen ja muutti vaimoineen sinne asumaan 1910-luvulla.
Samaan aikaan Havis Amanda -patsaan veistäjänä tunnettu kuvataiteilija Ville Vallgren asusteli Pariisissa, ja oli mennyt onnettomiin naimisiin naisen kanssa, joka juopotteli ja käytti kokaiinia. 27-vuotias vaimo näyttää nelikymppiseltä, väitettiin. Tarinan mukaan Vallgren pakeni vaimoaan ikkunan kautta, vaihtoi pari pronssiesinettä käteiseen ja pääsi lopulta takaisin Suomeen.
Suomessa Vallgren tapasi Viivi Paarmion ja he ihastuivat toisiinsa. Tämä oli ilouutinen Gallen-Kalleloille, sillä kerrotaan että Paarmio oli ollut Akselin kimpussa vuosikausia, eikä ollut jättänyt tätä rauhaan. Kun Gallen-Kallela rakennutti Tarvaspään, niin eiköhän Paarmio ollut ostanut tontin siitä läheltä.
Paarmio ja Vallgren muuttivat sitten sinne lähes Tarvaspään naapuriin. Paarmion ja Gallen-Kalleloiden suhde oli hyvin viileä, eikä rouva ollut tervetullut Tarvaspäähän.
Pariskuntien suhteet olivat koetuksella myös siksi, että Gallen-Kallelan susikoirat Kova ja Kiivas kävivät raatelemassa Vallgrenin ja Paarmion lemmikkipossut kuoliaaksi.
Tarvaspää-kirjassa kerrotaan, että Vallgren arvioi possut 125 markan arvoisiksi per kappale, ja hän karhusi rahoja Gallen-Kallelalta. Vallgrenin kirje Gallen-Kallelalle lokakuussa 1913:
”Parahin veli, Et lähettänytkään minulle viikko sitten lupaamaasi 250 markan shekkiä. tarvitsen rahat. Toivon, että lunastat lupauksesi. Ystävällisin terveisin, Ville Vallgren.”
Ne taiteilijat!
Niin, ja se Roerichin näyttely on oikein kiinnostava. Suosittelen.
Kivinokan kyselyn mukaan 77 % vastaajista oli sitä mieltä, että Kivinokan urheilukentät kaipaavat kohennusta.
Kivinokassa on kolme jalkapallokenttää, joista yksi Kivinokkalaiset ry:n alueella, yksi JHL:n alueella ja yksi Ponnistuksen alueella. Lisäksi kivinokkalaiset ry:n alueella on lentopallokenttä ja petankkikenttä. Jokainen yhdistys tietenkin vastaa omasta kentästään, enkä siihen ala puuttumaan, mitä kukakin yhdistys kentällään tekee. Se on jokaisen oma asia.
Ponnistuksen kenttä lienee aktiivisimmassa käytössä, johtuen siitä että Ponnistus on luonteeltaan urheiluseura.
Mutta eräs vastaajista kiteytti asian hyvin: ”Parempi 2 kenttää käytössä kuin 3 vajaakäytössä. 3 fudiskenttää Kivinokassa on liikaa.”
Kivinokkalaisten kenttä on hyvin usein tyhjillään. Se on lähinnä läpikulkupaikka mökkialueelta viljelypalstoille. Sen huomaa siitäkin, että kentälle on tallaantunut palstoille johtava polku. Kerran kesässä kentällä on olympialaiset ja rosvopaistijuhlat. Joskus siellä käy joku potkimassa palloa.
Kolmelle kentälle ei löydy tarpeeksi käyttöä. Mitä hyötyä tyhjistä kentistä on kenellekään?
Ja kaiken lisäksi kentät eivät ole edes siinä kunnossa, että niissä voisi pelata oikeita pelejä, kuten esimerkiksi Helsinki Cupia tai muita turnauksia. Yksi kenttä pitäisi ehdottomasti kunnostaa siihen kuntoon, että siellä voisi pelata virallisia pienen kentän pelejä. Nurmi kuntoon, rajat kuntoon, huolto kuntoon, maalit kuntoon. Kenties tekonurmi.
Silloin kentälle voisi saada säpinää ja pelejä arki-iltaisin. Jos kentällä pelataisiin Palloliiton nappulaliigapelejä tai harrastussarjaa, niin sutinaa olisi toukokuusta syyskuulle. Ja koska pelit ovat iltaisin, kentät olisivat vapaassa käytössä päivisin ja usein viikonloppusin.
Tähän kehitykseen tuskin yksikään Kivinokan järjestö pystyisi, vaan se vaatisi ehdottomasti kaupungin myötämielistä tukea.
Ja mahtuisi varmaan yhden kentän päätyyn tenniskenttäkin.
Ystävyysottelun jälkeen Ponnareiden kentällä. Tällaistakin lisää.
Kivinokkalaisten futiskentän vieressä oleva lentopallokenttä on kenties vielä vähemmällä käytöllä. Yksi syy siihen on se, että kenttä soveltuu lentopalloon kovin huonosti. Alusta on usein vetinen ja kostea. Kenttää ympäröi nokkoset ja muut pusikot, joista on ikävää hakea palloa koko ajan. Pelaaminen ei ole hirveän miellyttävää. Siinä pitäisi saada ympäristöä siistittyä jollain tapaa ja hiekka-alusta olisi nykyistä parempi.
Kyselyssä vastaajat ideoivat kiitettävästi kentille erilaista toimintaa: Sulkapalloa, krokettia, bocciakenttä, puistoshakkia, ulkoliikuntalaitteita, frisbee-golfia. Joku halusi kentille lisää kesämajoja.
Amos Andersonin taidemuseo esittelee tanskalaisen mestarin Vilhelm Hammarsøin maalauksia. Hammarsøi (1864-1916) on Tanskan maalaustaiteen suuria nimiä ja häntä pidetään nimenomaan tanskalaisena taiteilijana, joka kuvasi muun muassa Kööpenhaminaa.
Mutta jos ei tietäsi, niin aivan yhtä hyvin Hammarsøi voisi olla suomalaisuuden kuvaaja. Hänen maisemamaalauksissa on hyvin paljon suomalaista melankoliaa. Värit ovat haaleat ja tunnelma on kuin marraskuisesta Suomesta. Maisemakuvissa ei ole juurikaan ihmisiä ja muutenkin elementtejä on vähän. Maisemat ovat tyhjiä. Suomalaiset voisivat hyvinkin rakastua Hammarsøihin.
Näyttelyssä on maisemamaalausten lisäksi Hammarsøin sisäkuvia. Ne ovat yhtä surumielisiä kuin ulkokuvat. Huoneet ovat usein tyhjiä. Jos huoneessa on ihminen, hän on selin. Kasvoja ei näytetä.
Suomessa on ennen tätä nähty vain satunnaisia Hammarsøin töitä, eikä Suomessa tiettävästi ole kuin yksi Hammarsøi. Se on Ateneumin kokoelmissa oleva Sisäkuva. Amos Andersonin näyttely on ensimmäinen laajempi Hammarsøin näyttely Suomessa ja sinne on lainattu teoksia Tanskasta, Ruotsista, Saksasta, Ranskasta ja Isosta-Britanniasta.
Näyttelyn ovat suunnitelleet kriitikko ja kuraattori Timo Valjakka ja taidemaalari Paul Osipow. Näyttelyn yhteydessä on julkaistu SKS:n kustantama runsaasti kuvitettu Hammarsøi-kirja.
Näyttely on vain valitettavan suppea, teoksia on esillä vain noin 20. Mieluusti näitä olisi enemmänkin katsellut.
Arvio: 4/5
Vilhelm Hammershøi, Hiljaisuuden maalari. Amos Andersonin taidemuseossa 6.2.–18.5.2015
Q-teatteri taitaa olla kaupungin kuumin teatteri juuri tällä hetkellä. Viime vuonna Kaspar Hauser sai sekä kriitikot että yleisön polvilleen. Se ei ole helppo lähtökohta uudella vuodelle. Ei yleisön kannalta eikä työryhmän kannalta. Odotukset ovat korkealla. Mutta 19.2. ensi-iltansa saanut Jotain toista -näytelmä ei petä vaativiakaan odotuksia.
Jotain toista -näytelmän alaotsikko on henkilökohtaisen halun näyttämö. Ja sitä se todellakin on. Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Elena Leeven näyttelemä henkilö puhuu Sanna-Kaisa Palon orgasmin partaalle. Näytelmä kuroo sukupolvien välisiä kokemuksia kiinni, sillä se päättyy kohtaukseen, jossa Sanna-Kaisa Palon tytär oikeasta elämästä, Emmi Parviainen, sekstailee Iida Kuninkaan kanssa. Pelkkä puhe on muuttunut konkreettisiksi teoiksi, puhuttu kieli kehon kieleksi.
Näytelmässä puhutaan paljon seksistä ja paljasta pintaakin on poikkeuksellisen paljon tarjolla. Vaikka tissejä ja peppuja vilkkuukin, niin alastomuudella ei kuitenkaan mässäillä, vaan se hoidetaan hienotunteisesti.
Jotain toista perustuu sen ohjaajan Milja Sarkolan tekstiin. Milja teki jokunen vuosi sitten Perheenjäsen-näytelmän teatteri Takomoon. Se kertoi Sarkolan teatteriperheestä, johon kuuluvat muun muassa teatterinjohtaja-isä Asko Sarkola ja näyttelijä-veli Sampo Sarkola. Käsiohjelman mukaan siitä jäi runsaasti materiaalia yli, ja se ylijäämämatsku toimi pohjana Jotain toista -näytelmälle.
Jotain toista kertaa Milja Sarkolan rakkaus- ja seksuaalihistorian. Miten hän lapsena ”kuvasi” pornoelokuvia, ihastui vanhempaan näyttelijään, havaitsi olevansa homoseksuaali, sai lapsia, rakastui naiseen ja muutti tämän kanssa asumaan. Kuitenkaan hän ei osaa rakastaa, vaan torjuu kaikki puolisonsa lähentely-yritykset.
Näytelmä on eittämättä Sarkolan omakohtainen tilitys rakkauden vaikeudesta, mutta katsojalle jää hyvin epäselväksi, missä on totuuden siemen ja mikä on unelmaa ja kuvitelmaa.
Lisää hämennystä soppaan tuo näytelmän metataso. Välillä esitetään näytelmää ja välillä ollaan tekevinään sitä. Tommi Korpela esittää välillä teatteriohjaajia (milloin Asko Sarkolaa, milloin Q-teatterin johtaja Antti Hietasta), välillä kenties itseään, välillä Miljan rakastettuja. Hauska on kohtaus, jossa Korpela väittää Miitta Sorvalin olevan täysi hullu.
– Sano sitten yksikin naisnäytelijä, joka ei ole hullu? häneltä tivataan. – Elina Knihtilä. Tai on sekin vähän hullu, Korpela vastaa.
Tällainen metatasojen käyttö ei ole mitään uutta, ja se ei välttämättä anna tavalliselle teatterinkatsojelle kovin paljoa, jos ei yhtään ennakkoon tunne henkilöiden taustoja. Siinä liikutaan vaarallisilla vesillä, mutta muutamaa pientä pohjakosketusta lukuunottamatta suuret karikot vältetään.
Jotain toista on hämmentävä, mutta erittäin viihdyttävä paketti. Se on poikkeuksellisen rohkea kertomus rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.
Arvio: 4/5
Jotain toista -näytelmä Q-teatterissa, ensi-ilta 19.2.
Kahdeksalla Oscar-ehdokkuudella siunattu The Imitation Game kertoo erään viime vuosisadan surkeimmista ihmiskohtaloista. Englantilaisen Alan Turingin tarina on äärettömän kiehtova ja samalla hyvin lohduton.
Saksalaiset olivat toisen maailmansodan aikana kehittäneet Enigma-salakirjoitusjärjestelmän, jonka piti olla niin hyvin suojattu, ettei kukaan pysty sitä murtamaan. Enigman koodeja vaihdettiin aina puolilta öin, joten sen selvittämiseen oli aina aikaa vain vuorokausi.
Enigmasta on kirjoitettu paljon, eräs tunnetuimmista tarinoista on Robert Harrisin dekkari Enigma, joka on myös elokuvaksi tehty. The Imitation Game Alan Turingin tarinan. Turing oli nuori matemaatikko, joka pestattiin salaiseen operaation murtamaan Enigma. Turingilla on joukko huippuosaajia ympärillä ja lopulta Turing keksii, miten Enigma murretaan. Mutta sitten seuraa vaikein osuus: miten tietoa voi hyödyntää niin ettei siitä jää kiinni?
The Imitation Gamessa leikataan väliin pätkiä sotatantereelta. Elokuvassa on osuvasti kuvattu kotirintaman turhautuneisuutta. Rintamalla kuolee tuhansia ja tuhansia sotilaita ja siviilejä, natsilippu nousee kaupunkiin toisensa perään, kansa näkee nälkää ja samaan aikaan Turingin porukka nysvää radiotehtaassa, eikä tunnu saavan mitään aikaan.
Elokuva ei ole varsinainen dekkari, vaan pikemminkin Turingin henkilökuva. Turing joutuu taistelemaan Enigman lisäksi aikaa, epäuskoisia esimiehiä, nuivia työtovereita ja suvaitsematonta yhteiskuntaa vastaan.
Turing oli homoseksuaali, ja se oli tuohon aikaan rikollista. Turing mursi Enigman, ja sen arvellaan lyhentäneen sotaa ainakin vuodella ja pelastaneen miljoonia ihmishenkiä, mutta miten Turing tästä palkittiin? Häntä vainottiin homoseksuaalisuuden takia, hän joutui kemiallisen kastraation uhriksi ja teki lopulta itsemurhan vuonna 1954. Vasta 2010-luvulla Britannian valtiojohto on virallisesti pahoitellut Turingin kohtelua.
The Imitation Game on elokuva siitä, miten me voimme ymmärtää erilaisuutta ja eritavalla ajattelevia: koneita, naisia, homoja, älykköjä.
Turingia esittää hienosti Benedict Cumberbatch. Hän piirtää uskottavan ja koskettavan henkilökuvan ylimielisestä, yksinäisestä ja huippuälykkäästä tiedemiehestä. Cumberbatch on aiheesta ehdolla parhaan miespääosan Oscar-sarjassa. Keira Knightley puolestaan on sivusostaan Oscar-ehdokkaana, mutta en tosin ymmärrä miksi. Roolisuoritus on hyvin tavanomainen. Sitä vastoin Matthew Goode tekee mainion roolin shakkimestari Hugh Alexanderina.
The Imitation Game on hyvää laatudraamaa, jossa voimakkaat tunteet ja historialliset faktat kättelevät.
Kari Hevossaari esittää hevosta. Kuva: Mikko Mäntyniemi.
Palava kaupunki on näytelmä Helsingin pommituksista. Nykyään Erottajalla sijaitseva teatteri Avoimet ovet on sijainniltaan oiva paikka tälle näytelmällä, sillä teatterin ovien ulkopuolelle putosi sodan aikana monia pommeja. Sodan tuhoisin pommi-isku, jossa kuoli yli 50 ihmistä, tapahtui juuri Erottajalla.
Sirpa Kähkösen kirjoittama ja Taru Mäkelän ohjaama Palava kaupunki lähestyy sotaa yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta. Myös hevonen saa oman puheenvuoronsa. Dialogi on hauskan vanhanaikaista, kuin vanhoista Suomi-filmeistä. Näytelmässä onkin paljon puhetta ja vähän toimintaa.
Välillä lauletaan sota-aiheisia lauluja. Anna-Mari Kähärä on säveltänyt laulut, ja sanat ovat sota-aikaisista teksteistä ja runoista (Arvo Turtiaista, Aaro Hellaakoskea, yms). Lauluja tulkitsee näytelmän neljä loistavaa laulajaa Sinikka Sokka, Reetta Ristimäki, Kari Hevossaari ja Suvi Isotalo. Laulut ovatkin Palavan kaupungin parasta antia.
Palava kaupunki kertoo kiehtovasta aiheesta, mutta kertomuksen ihmiskohtalot eivät ole kovin koskettavia. Näytelmässä ei ole suuria tunteita, eikä se onnistu kertomaan aiheestaan mitään olennaista uutta. Eräs taiteen tehtävistä on auttaa katsojat näkemään asiat toisin silmin. Tässäkään Palava kaupunki ei onnistu.
Taustakankaalle heijastetaan sota-aikaisia valokuvia, joista suuri osa on SA-kuvagallerian lähes loppumattomasta kokoelmasta. Iso osa kuvista on Helsingistä. Monesti kuvat vievät liikaa huomiota näytelmästä. Monta kertaa huomasin jääväni tuijottamaan kuvaa ja miettimään, että mistä kadunkulmasta se on otettu. Se ehkä kertoo jotain näytelmän kiinnostavuudesta.
Palava kaupunki on lauluineen ja kuvineen kiva pieni historiallinen tunnelmapala, ei enempää eikä vähempää. Kyllä sen parissa sen kaksi tuntia viettää, mutta ei siitä hirveästi jälkipolville jää kerrottavaa.
PS. Palava kaupunki -näytelmän jälkeen voi teatterin ulkopuolella tarkkailla Erottajan rakennusten kivijalkoja. Monissa on pommitusten jälkiä vielä nähtävissä.
Palaan taas syksyiseen
Kivinokka-kyselyyn ja kohtaan, jossa hieman kartoitettiin Kivinokassa
vierailevien profiilia. Siis sitä, että miksi muut kuin
kesämajalaiset saapuvat Kivinokkaan.
Meidän kesämajalla kävi viime kesänä
nopeasti laskettuna noin 40 vierasta. Mutta lähistöllä majaileva
kesämajalainen laski, että hän oli kestinnyt 80 vierasta!
Jotenkin elin mielikuvissa, että
suurin osa Kivinokan vierailijoista käy kylässä kesämajoilla.
Mutta miten väärässä tuo mielikuva olikaan. Kyselyn mukaan 23 %
Kivinokassa vierailevista käy tuttavansa kesämajoilla. Se oli vasta
kuudenneksi suosituin syy käydä Kivinokassa.
Ylivoimaisesti suurin syy käydä
Kivinokassa on ulkoilu ja liikunta. Toisin sanoen virkistys. 78 %
vastaajista ilmoittaa ulkoilun ja lenkkeilyn syyksi tulla
Kivinokkaan.
Uimaranta näyttelee tärkeää osaa
Kivinokassa. Noin puolet vastaajista ilmoittaa, että saapuu
Kivinokkaan uimaan. Tästä syystä uimarannan kehittäminen entistä
viihtyisämmäksi paikaksi on tärkeää, samaa mieltä kyselyssä
oltiin. Ei niin, etteikö uimaranta olisi nykyiselläänkin erittäin
viihtyisä ja mukava paikka. Mutta aina voi pikkuisen viilata.
Moni kokee Kivinokan kahvilan tärkeäksi
paikaksi. 48 % vastaajista kertoo käyvänsä Kivinokassa kahvilassa.
Maija sai kioskilleen lisäaikaa ainakin tulevan kesän. Toiveissani
on, että kahvilan kanssa voisi tehdä entistä tiiviimpää
yhteistyötä. Mitä se voisi olla? En tiedä. Rosvopaistilippujen
myyntiä, venepolettien myyntiä, yms. Katsotaan mitä keksitäään.
Luontoharrastajia ja kalastajia
Kivinokassa käy myös paljon. 4 % vastaajista käy Kivinokassa
kalastamassa. Luku lienee oikeasi jonkin verran suurempi, sillä iso osa
kalastajista on ulkomaalaistaustaisia ja siksi eivät varmaaan ole
kyselyyn osallistuneet.
Myös Kivinokan tapahtumissa käy
paljon ihmisiä. Juhannusjuhlat, KinoKivinokka ja muut hienot
tapahtumat vetävät porukkaa.
Mistä Kivinokkaan tullaan?
Se ei yllätä lainkaan, että
Kivinokkaan tullaan lähialueita, kuten Herttoniemestä tai
Kulosaaresta. Monille se on tärkein lähivirkistysalue. 29 %
vastaajista on Herttoniemestä ja Kulosaaresta.
Yllättävää sen sijaan on se, että
yhtä paljon (29 %) Kivinokkaan tullaan Pohjois- ja
Länsi-Helsingistä. Olisin odottanut, että Kallion alue (24 %) ja
muu Itä-Helsinki (19 %) olisi ollut edellä.
Suunnilleen joka kymmmenes vastaaja
tuli Kivinokkaan Helsingin ulkopuolelta. Sekin on aika iso luku.
Kivinokka ei siis ole pelkkä ”lähivirkistysalue.”
Suuri osa vastaajista (43 %) käy
Kivinokassa muutaman kerran vuodessa, mutta lähes puolet käy
ainakin kuukausittain, jos ei jopa viikottain.
Vastaajien ikä
Voisi kuvitella, että kun suurin osa
vastauksista tuli netin kautta (manuaalisia lomakkeita tuli vain
muutamia), niin se suosisi nuorta väkeä, ja ”nuorison”
vastaukset ylikorostuisivat.
Mutta näyttää vahvasti siltä, että
seniorit ovat aika hyvin kehittyvässä Suomessa ottaneeet netin
haltuun.
Vastaajista 34 % on yli 50 vuotiaita,
ja heistä 12 % yli 60-vuotiaita. Alle 20-vuotiaita vastaajia oli 0
% – siis ei yhtäään! Ja 20-30-vuotiaitakin oli vain 9 %. Suurin
osa vastaajista sijoittuu välille 30-50 vuotta.
Ryhmäteatterin näytelmä Mielipuolen päiväkirja maalaa synkkää kuvaa nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Näytelmä perustuu väljästi Nikolai Gogolin novelleihin Nenä ja Hullun päiväkirja, mutta se tarkastelee kriittisesti 2000-luvun työelämää, kapitalismia ja globalisaatiota. Ja pientä ihmistä tämän kaiken hulluuden puristuksissa.
Näytelmä alkaa Black Sabbathin Paranoidilla, ja taustalla pyörii teksti, joka kertoo muun muassa, että näytelmän jälkeen maailma saattaa olla hieman parempi paikka. Paranoidin jälkeen Vesa Vierikon esittämä Putkonen esittää pitkäpiimäisen ja raskassoutuisen monologin, jossa hän kertoo miten Ikea on varastanut 11 minuuttia hänen elämästään. Tämän jälkeen päästään vauhtiin.
Putkonen on kylmälaitefirma Cooltechin talousassistentti, joka on kaikissa organisaatiokaavioissa aina se alin henkilö. Putkonen on auttamaton luuseri, joka toki on mestarillinen Excel-guru. Mutta Putkonen ei suostu hyväksymään asemaansa. Hänen vääristynyt mielensä uskoo, että ylennys on tulossa minä hetkenä hyvänsä. Hän uskoo olevansa korvaamaton firmalleen ja maailmalle. Hän uskoo saavansa konttorin Kirstin omakseen. Unelmat ja todellisuus eivät vain suostu kohtaamaan.
Ja kaiken lisäksi Putkoselta on tukka hävinnyt yht’ äkkiä, ja pää on kuin ”kolhiintunut teepannu”. Gogolin Nenä-kertomuksessa mieheltä häviää nenä, ja pian nenä alkaa esiintyä valtioneuvoksena. Putkosen huomaa pian, että hänen tukkansa alkaa esiintyä Microsoftin pääjohtajana. Tukka kuvastaa Putkosen puuttuvia ominaisuuksia. Tukka antaa tv-haastatteluja, kihlaa konttorin Kirstin ja nousee suuryrityksen johtoon. Putkonen saa Cooltechista potkut ja seuraa vierestä tukan menestystä. (huom! Putkosta voi seurata myös Twitterissä)
Välillä seurataan talousuutisia, joissa kerrotaan synkkiä lukuja maailman tilasta.
Mielipuolen päiväkirjan kanssa Vesa Vierikko viettää 35-vuotista taiteilijajuhlaa. Putkosen roolissa hän piirtää hienon henkilökuvan surkeasta toimistorotasta, josta varmasti monet suomalaismiehet löytävät samaistumispintaa. Vierikon lisäksi ihan yhtä makoisat roolit on räätälöity Robin Svartsrtömille, Minna Suuroselle ja Taisto Oksaselle. Erityisesti Oksasen esittämä Mönkkönen on herkullinen tapaus.
Mielipuolen päiväkirjan on ohjannut Esa Leskinen. Hän on myös käsikirjoittanut näytelmän yhdessä Sami Keski-Vähälän kanssa. Näytelmä on osa Ryhmäteatterin Gogol-trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli Päällystakki vuodelta 2009.
Nenä on Venäjäksi Nos, joka takaperinkäännettynä on Son, joka puolestaan tarkoittaa unta. Ryhmäteatterin näytelmässä on paljon kohtauksia, joista ei oikein ota selvää, ollaanko unessa, kuvitelmissa, unelmissa vai todellisuudessa. Näytelmää mukaillen: Kaikkea kummaa sitä saattaa sattua.
Fifty Shades of Gray on ollut viime vuosien suurimpia populaarikulttuurin ilmiöitä. ”Pornomammaksi” tituleeratun E. L. Jamesin Fifty Shades -kirjatrilogiaa on myyty miljoonia, ja sen ensimmäinen osa on Britannian kaikkien aikojen myydyin romaani.
Kirja kertoo nuoren opiskelijanaisen ja rikkaan yritysjohtajan suhteesta. Kirjassa on kuvattu hyvin yksityiskohtaisesti parin sadomasokistisia leikkejä. Kaunokirjallisia ansioita harva on yltynyt kehumaan.
Suuren menestyksen saattelemana kirjasta piti tietenkin tehdä elokuva. Fifty Shades of Gray sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 11.2. ja Suomen ensi-ilta on perjantaina 13.2. Aikaisemmin New Yorkissa järjestettiin elokuvasta näytös faneille, jonka yhteydessä kerrottiin, että jatko-osiakin on tulossa.
Myös lehdistö on saanut nähdä elokuvan etukäteen, mutta tiukkojen turvatoimien saattelemana. Näytöksessä oli vartijat paikalla, ettei kukaan kuvaa tai äänitä elokuvaa salaa. Toimittajien piti allekirjoittaa vaitiolovelvollisuus, ettei elokuvasta paljasteta mitään ennen 11.2.
Faneja elokuva on kiinnostanut kovasti. Lippuja on Suomessa myyty jo noin 20 000 ennakkoon.
Kuten niin usein vastaavien ”kohu-elokuvien” kohdalla: paljon melua tyhjästä. Elokuva on sangen mitätön ja pinnallinen draama.
Pääosia näyttelevät Dakota Johnson ja Jamie Dornan. Johnson on ihan söpö Anastasia Steelen roolissa, mutta Dornan on jäykkä kuin uppotukki, ja hänen ultra-machot vuorosanansa lähinnä huvittavat (I don’t make love, I fuck – hard).
Pääparin välillä ei ole kemiaa. Yksikään kipinä ei roihahda liekkiin.
Entäs se seksi?
Elokuvassa ollaan päädytty siihen ratkaisuun, että seksi on sivuosassa. Kirjat ovat myyneet seksillä, mutta elokuvaa on lähdetty tekemään kahden ihmisen välisenä romanttisena suhdeseikkailuna. Seksin jättäminen sivuosaan on rohkea ratkaisu tai sitten Amerikan siveelliset markkinat vaativat sitä. Oli miten oli, heikon pääparin ansiosta draama ei toimi. Edes ne seksikohtaukset eivät ole järin eroottisia.
Steelen ja Grayn henkilöhahmot jäävät auttamattoman ohuiksi. Grayn mieltymystä sm-leikkeihin perustellaan lapsuuden ja nuoruuden traumoilla, mutta nekin perustelut jäävät turhan mystisiksi.
Elokuvan on ohjannut Sam Taylor-Johnson. Voisi vaan kuvitella, mitä tämä elokuva voisi olla, jos puikoissa olisi joku vanhan liiton eurooppalainen mestari, kuten Roman Polanski tai Michael Haneke. Voisi elokuvassa olla hieman toisenlaista säpinää ja sutinaa.
Fifty Shades of Gray -kirjat ovat olleet niin valtavia menestyksiä, että elokuva on ollut aivan pakko tehdä. Ja se on tehty rahan kiilto silmissä. Vaikuttaa siltä, ettei oikein kellään ole ollut suurta intohimoa elokuvaa kohtaan: ei ohjaajalla, ei käsikirjoittajilla, ei näyttelijöillä. Ja tämä intohimottomuus näkyy valkokankaalla.
The 69 Eyes -bändin rumpali Jussi69 nähdään erikoisessa ympäristössä.
Helsigin ainoan vanhaan eurooppalaiseen taiteeseen keskittyneen museon, Sinebrychoffin taidemuseon tulevaa ohjelmaa: Luento Göstä Serlachiuksesta taiteenkerääjänä, yleisöopastuksia näyttelyihin, Jussi69:n rumpuklinikka.
Jussi69:n rumpuklinikka?
Museossa on esillä Quinten Massysin ja Alessandro Allorin maalauksia 1500- ja 1600-luvuilta ja sitten Jussi69:n rumpuklinikka?
Museot ovat 2000-luvulla muuttuneet yhä enemmän viihdekeskuksiksi. Ei riitä, että tallennetaan taidetta sekä kulttuuriperintöä ja tutkitaan ja esitellään sitä näyttelyin. Pitää olla kaikenlaisia kissanristiäisiä, konsertteja, työpajoja ja muuta. Interaktiivisuus on päivän sana museoissakin. Eihän siitä tule mitään, että yleisö vaan käy katsomassa näyttelyä ja kiertää museota hiljaa kuin huopatossuissa. Yleisön pitää osallistua!
Taustalla on tietenkin huoli rahasta. Museoiden pitää houkutella kävijöitä – keinolla millä hyvänsä. Täytyy pitää kanta-asiakkaat tyytyväisenä ja samalla pitää löytää uusia asiakassegmenttejä: uusia sukupolvia, uusia sukupuolia, uusia sosiaaliluokkia, vantaalaisia ja keravalaisia.
Uusia asiakasryhmiä pyritään houkuttelemaan esimerkiksi Jussi69:n rumpuklinikalla.
Tekisi mieleni sanoa, että pysykööt suutarit lestissään. Esittäkööt Sinebrychoffit taidettaan ja 69:t pitäkööt rumpuklinikkansa Tavastialla.
Mutta en sano.
Tämähän voi olla aika hyvä juttu, vaikka kovin omituiselta alkuun kulostaakin. Jussi69:n rumpuklinikka järjestetään talvilomalla neljästi, ja kohderyhmänä on 10-14-vuotiaat nuoret. Rumpuklinikan yhteydessä osallistujille järjestetään maksuton pääsy ja opastus kotimuseoon.
Jos nyt parikin nuorta sattuu innostumaan myös vanhasta eurooppalaisesta taiteesta, rumpuklinikka on onnistunut. Heistä tuskin tulee Sinebrychoffin taidemuseon vakioasiakkaita, mutta joku palo taiteeseen voi jäädä.
Mutta nuoret, älkää tästä maalauksesta sitten ottako oppia:
David Teniers maalaus Tupakoiva mies on esiellä Sinebrychoffin taidemuseossa.
Stephen Hawking (s. 1942) on yksi viime vuosisadan tunnetuimmista tiedemiehistä. Tieteellisten saavutustensa ohella hänet tunnetaan vähintään yhtä hyvin siitä, että hän sairastaa harvinaista ALS-tautia, istuu pyörätuolissa ja kommunikoi puhesyntetisaattorilla.
Hawkingin vaimo Jane julkaisi muistelmat pariskunnan yhteisestä elosta ja sen pohjalta James Marsh on ohjannut elämäkertaelokuvan Kaiken teoria.
Elokuva käy läpi Hawkingin nuoruutta, sairastumista, avioliittoa ja tiedemiehen uraa. Hawking oli lahjakas opiskeilija Cambridgen yliopistossa, jonka teoriat maailmankaikkeudesta sai professorien päät pyörälle. Hän oli hyvin tavallinen nuori mies, joka oli kiinnostunut tytöistä ja juhlimisesta. Parikymppisenä hän sairastui hermoradat rappeuttavaan ALS-tautiin, joka eteni nopeasti. Hänelle annettiin elinaikaa vain pari vuotta.
Mutta niin vain Hawking sitkeästi jatkoi tieteen tekemistä ja julkaisi vuonna 1988 tunnetun kirjan Ajan lyhyt historia, joka rikkoi myyntiennätyksiä Britanniassa ja päätyi Guinnessin ennätysten kirjaan.
Elokuvassa Hawkingia esittää loistavasti Eddie Redmayne, joka muistetaan muun muassa elokuvista My Week with Marilyn ja Les Miserables. Redmaynen roolia on helppo verrata esimerkiksi Daniel Day-Lewisin CP-vammaisen kirjailijan rooliin elokuvassa Minun elämäni tai Russell Crowen skitsofreenisen matemaatikon rooliin elokuvassa Kaunis mieli. Myös Redmayne on roolistaan ehdolla parhaan miespääosan Oscar-sarjassa. Eikä voitto varmasti ole kovin kaukana. Golden Globe tuli jo plakkariin. Lisäksi Jane-vaimoa esittävä Felicity Jones on ehdolla parhaan naispääosan sarjassa, ja onpa Oscar-ehdokkuudet tulleet myös parhaan musiikin, sovitetun käsikirjoituksen ja parhaan elokuvan kategorioissa.
Elokuva on aika konservatiivinen, ja käsikirjoitus on hieman pliisu ja tasapaksu. Tarinaan olisi voinut kehittää enemmän älyllisiä oivalluksia, aihe kun siihen antaa mahdollisuudet. Mutta on siellä muutamia erinomaisia kerronnallisia kikkoja mukana: tanssi joen rannalla kuvaa ajan kulumista, maito sekoittuu kahviin kuin tähtivyö linnunradalla ja villapaidan läpi nähty takka rinnastuu tähtien syntymään. Elokuvan lopussa ajan kuluminen taaksepäin on niin ikään hauska oivallus.
Elokuva ei avaa Hawkingin tieteellisiä saavutuksia. Ne jotka eivät niistä entuudestaan mitään tiedä, eivät elokuvan jälkeenkään tiedä paljoa sen enempää. Mutta toisaalta se on ihan hyvä ratkaisu, ettei teidemiehen saavutuksia lähdetä sen enempää glorifioimaan, sillä nyt keskiössä on Hawking ihmisenä.
Hawkingin ja hänen vaimonsa suhteesta olisi saanut suurempaakin draamaa irti. Kyllähän se koskettaa, että vaimo joutuu yhteisten lasten lisäksi hoitamaan yhtä aikuista lasta. Jaksaminen on koetuksella, eikä ihme että hän löytyy itsensä toisen miehen sylistä. Olisi ollut jännittävää, jos kirkkokuorossa laulavan Janen ja tieteen nimeen vannovan Stephenin näkemyseroista olisi tehty suurempi numero.
Kaiken teoria on liikuttava tarina ja se ansaitsee tulla kerrotuksi myös elokuvan muodossa. Mutta kaikkinensa Kaiken teoria on kovin tavanomaista ja sisäsiistiä draamaa.
Arvio: 3/5
Kaiken teoria ensi-illassa 6.2.2015
PS. Mitä tekemistä Kaiken teorialla ja Helsingillä on keskenään? Kaiken teoria -elokuvassa Stephen Hawking käy tunnetun tiedemiehen Sir Roger Penrosen luennoilla. Hawking ja Penrose tekivät sittemmin tiivistä yhteistyötä.
Penrose kehitti niin sanotut Penrosen laatat, joka on tapa peittää taso jaksottomasti pienellä joukolla erilaisia monikulmioita (lisää aiheesta Wikipediassa).
Penrosen laattoja on käytetty Helsingin Keskuskadun katukiveyksessä. Kas tässä:
Taiteilija Risto Vilhunen alias Leonardo da Vilhu on sairaalloinen taiteen keräilijä. Hän on kerännyt erilaista taidetta vuosikymmenet. Hän kuvailee, että keräilyvimma on kuin alkoholismi. Ennen huutokauppoja hän ei nuku öisin, ja ihmissuhteilla ei ole keräilyn rinnalla mitään merkitystä.
Da Vilhu on nyt lahjoittanut keräämänsä esinekokoelman Vantaan museolle, jossa on järjestetty näyttely da Vilhun kokoelmista. Vilhusen Vantaan kaupunginmuseolle lahjoittamaa etnografista esineistöä ja ikoneita on yhteensä noin 1 000 kappaletta. Lisäksi esillä on muun muassa Pablo Picasson ja Marc Chagallin taidetta.
Tikkurila on nyt mannaa da Vilhun faneille. Risto Vilhunen täyttää syksyllä 70 vuotta. Kaupunginmuseon näyttely on osa juhlavuoden näyttelykimaraa. Samalla avataan Tikkurilassa Galleria K:ssa Vilhusen omaa tuotantoa esittelevä Maisemankerääjä-näyttely.
Da Vilhu on aina ollut huomiota herättävä persoona. Näyttelyssä on sitaatti, jossa da Vilhu kertoo 1960-luvusta:
”En ole ikinä soittanut muuta kuin turpaani! Se oli hyvä, kun mä Aleksilla kävelin ruuhka-aikaan, niin ihmiset aurautu. Mulla oli neonväriset housut ja semmonen naisten 1920-30-luvun puoliturkki päällä ja aurinkolasit, Amerikan ilmavoimien upseerin koppalakki päässä ja rööki sieraimissa – molemmissa…”
Katso video, jossa da Vilhu esittelee ikoneitaan Vantaan museossa:
by 
