Kävin tutustumassa hiljattain Malmilla sijaitsevaan Parkourkeskukseen. Se on yksi Suomen neljästä sisätiloissa toimivasta parkoursalista. Parkourkeskus on rakennettu suureen varastohalliin ja siellä voi harjoitella esteiden yli hyppimistä, tangolla tasapainoilua, painonnostoa ja vaikka seinäkiipeilyä.
Keskus järjestää parkourkursseja ja sen lisäksi salilla voi käydä omatoimisesti treenaamassa. Parkour on lähtökohtaisesti ulkolaji, mutta Suomen sääolot tietäen sisäharjoittelumahdollisuudet ovat tervetulleita.
Mutta Helsingissä voi treenata parkouria myös ulkona. Kävimme testaamassa Pukinmäen parkourpuiston. Puisto on lasten leikkipuisto, mutta kyllä sinne aikuinenkin sekaan mahtuu, kun on riittävästi leikkimieltä.
Puistossa on opastaulu, jossa on esitelty muutamia keskeisiä parkourliikkeitä. Ei muuta kuin testaamaan.
Yritin tehdä vaihtelevalla menestyksellä precision jumpin, underbarin, step vaultin, lachen ja cat leapin. Wall runin ja tic tacin jäten suosiolla nuoremmille.
Hauskaahan se oli. Usein syyllistyn siihen, että laitan lapset leikkipaikkaan leikkimään ja istun penkille rapläämään kännykkää. Tämä oli paljon kivempaa.
Taiteilija Albert Edelfelt ja kuvanveistäjä Ville Vallgren syntyivät vuoden välein Porvoossa. Edelfelt vuonna 1854 ja Vallgren 1855. Kaksikko tunsi toisensa pienestä pitäen ja leikkivät keskenään lapsina.
Sittemmin taiteilijakaksikon leikit muuttuivat railakkaiksi illanvietoiksi Helsingissä ja myöhemmin Pariisin taiteilijapiireissä.
Mikä voisikaan olla suurempi kunnianosoitus ystävää kohtaan kuin itse tehty muotokuva. Edelfelt maalasi muotokuvan Vallgrenista. Maalaus on Porvoon museossa ja se on nimeltään ”Ville Vallgren iloisen aamiaisen jälkeen”. Muotokuva on vuodelta 1886.
Vallgren puolestaan ikuisti Edelfeltin veistokseksi. Vallgren on kuvannut ystävänsä työnsä äärellä, paletti ja sivellin kädessään. Vuonna 1927 paljastettu veistos on Ateneumin puistikossa (väliaikaisesti siirretty remontin tieltä syrjään). Myös Porvoossa on Vallgrenin tekemä Edelfeltin rintakuva.
Johanneksenkirkon kaksoistornit kohoavat 74 metriin. Vuonna 1923 sotilaslentäjä Arvi Pajunen ei voinut mitään houkutuksilleen ja kokeili mahtuuko kakstoistornien välistä lentokoneella. Pajunen oli kuullut, että venäläinen kaksitasolentokone olisi tehnyt saman tempun kymmenisen vuotta aikaisemmin.
Pommistuseskaaderin komentajana palvellut Pajunen ohjasi koneensa kohti torneja. Ja hyvinhän siitä tornien välistä mahtui lentämään.
Pahaksi onneksi puolustusministeriö sijaitsi lähistöllä ja puolustusministeri, kenraalimajuri Vilho Peter Nenonen sattui huomaamaan Pajusen tempauksen. Nenonen taisi suhtautua temppuun ymmärtävästi, sillä Pajusen rangaistus oli melko lievä: muutama päivä arestia. Hänet vielä ylennettiin majuriksi samana vuonna.
Lähde: Heikki Nuutinen: Johanneksen kirkko 100 vuotta
Kesän aikana on taas tullut hamstrattua Helsinki-aiheista kirjallisuutta. Minulla on tapana kierrellä divareita ja kirpputoreja, joista usein tarttuu mukaan pääkaupunkiamme koskevia opuksia. Näiden kanssa on syksyn tullen hyvä kääriytyä viltin sisään ja keväällä kun herää talviunesta, niin sitten on taas toivottavasti hieman viisaampi.
Jukka L. Mäkelä: Helsinki liekeissä (1967). Tämän kirjan olen lukenut aikaisemminkin , mutta kun halvalla sai, niin mukaan tarttui. Loistava teos Helsingin suurpommituksista. Tämä löytyi kirpputorilta Turusta.
Arvo Turtiainen: Ihminen 503/42 (1978). Stadin Arska kuvaa kirjassaan vankila-aikojaan. Turtiainen ei suostunut lähtemään sotaan, joten hänet pidätettiin ja tuomittiin vankeuteen sodan aikana. Tämäkin teos löytyi Turusta.
Alpo Ruuth: Nousukausi (1977). Nousukautta on pidetty Helsingin kuvaajana tunnetun Ruuthin pääteoksena. Kämpän olen lukenut, mutta tätä en. Hiltusen divarista 1 eurolla.
Väinö Tanner: Näin Helsingin kasvavan (1947). Tanner kuvaa muistelmissaan suhdettaan kaupunkiin. Klassikko. Tästäkin maksoin 1 euron.
Heikki Nuutinen: Johanneksen kirkko 100 vuotta (1991). Kirkon historiikki valmistui juhlavuodeksi runsas parikymmentä vuotta sitten. Tein elämäni ensimmäisen nettidivariostoksen. Toimituskuluineen noin 10 euroa.
Tore Janson, Erkki Kivijärvi: Hyvä Helsinkimme (1926). Jonkinlainen matkaopas ja kaupunkiesittely 1920-luvulta. Kirppislöytö.
Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917-1918 (2015). Upouusi tiiliskivi tekee tiliä 1. maailmansodan surmista Helsingissä. Erinomaiselta ja tärkeältä teokselta vaikuttaa. Tähän tulen palaamaan vielä uudestaan blogissani.
Kesä Kivinokassa on hiljalleen takana. On ollut niin paljon puuhaa, etten ole ehtinyt blogia päivittämään aikoihin. Nyt kuitenkin puran tähän muutamia ajatuksia, kuulumisia ja suunnitelmia.
Uusi Saaritoimikunta
Saaritoimikunta valittiin syyskokouksessa menneenä viikonloppuna. Uusi Saaritoimikunta aloittaa vuoden 2016 alussa. Itse ilmoitin halukkuudesta jatkaa Saaritoimikunnassa, ja näemmä luottamusta löytyi kokousväeltä. Kiitos siitä! Nykyisestä Saaritoimikunnasta jatkavat lisäkseni Anna Kähkönen, Tuuli Laukkanen, Soile Rusanen ja J Salonen. Saadaan jatkuvuutta ensi vuodelle. Marja Sylman jättäytyi pois, mutta on ilmoittanut, että haluaa jatkaa palstavastaavana myös tulevana vuotena. Hieno juttu. Uusina jäseninä Saaritoimikuntaan valittiin Pia Ruuskanen ja Salla Brunou. Molemmat melko uusia kesämajalaisia. Uutta verta Saaritoimikuntaan, hieno juttu tämäkin.
Puomi ja lukko
Kaupungin rakennusvirasto pyysi yhdistyksen näkemystä lukkoasiaan. Syyskokouksessa yhdistyksen kannaksi muodostui se, että puomi halutaan pitää lukossa (äänestettiin asiasta). Itse äänestin sen puolesta, että lukko olisi auki. Perusteluni liittyvät lähinnä siihen, että sillä turvattaisiin pelastusajoneuvojen pääsy alueelle. Mutta tämä on demokratiaa, ja koska enemmistö haluaa puomin lukkoon, niin sitoudun ajamaan yhdistyksen kantaa. Muu olisi epäreilua sekä demokratiaa että yhdistyksen jäsenten enemmistöä kohtaan.
Tosin yhdistys ei tästä asiasta päätä, vaan kaupunki sen viime kädessä päättää. Ja kaupungilta tuli viestiä, että esteetön pääsy alueelle on taattava 24/7/12, eli vuoden ympäri ja kellon ympäri ja viikon jokaisena päivänä. Kaupunkia kiinnostaa myös yhdistyksen näkemys siitä, miten esteettömyys saadaan hoidettua.
Joten nyt yritetään etsiä ratkaisua, joka tyydyttäisi molempia osapuolia.
Tanssilavan katto
Tanssilavan katto alkoi vuotaa juuri ennen juhannusjuhlia. Se on ollut kesän ajan peitettynä pressuilla. Nyt kattoa ryhdyttiin korjaamaan ennen kuin suuremmat syyssateet alkavat. Tämä tuo yhdistykselle hieman ylimääräisiä kustannuksia, mutta eiköhän me pystytä sen kanssa elämään.
Valvontakamerat
Murtokausi on käynnistynyt vilkkaana. Mökkimurtoja on raportoitu vähän jokaisella alueella siirtolapuutarhaa myöten. Suosittelen, että tarkkailette myös naapurimökkejä. Vaihtakaa mökkinaapurien kanssa puhelinnumeroita, että voitte ilmoittaa, jos on ikkunoita rikki. Ja rikosilmoitus poliisille jokaisesta murrosta.
Kivinokan vahtituvalle asennetaan nyt valvontakamera, joka tallentaa kaikki alueella liikkuvat. Katsotaan mikä vaikutus sillä on. Toivottavasti saadaan kamera jo tällä tai ensi viikolla.
Kamera kuvaa lisäksi roskiksen suuntaan, jonka viereen on taas dumpattu suunnattomasti jätettä. Testaamalla selviää, miten kauas kamera kuvaa. Kun kokeilut on tehty, niin sitten yritetään asentaa viimeistään ensi vuoden puolella roskiksen viereen oma kameransa.
Kesän tapahtumat
Runsaasti oli tapahtumia kesällä. Ja ennen kaikkea hienoja tapahtumia. Kesä huipentui Luontoliiton konserttiin. KinoKivinokka ja juhannus keräsivät paljon osallistujia ja vuolaasti kiitoksia. Saimme tapahtumilla ostettua useita sieluja Kivinokan puolelle. Ne voivat olla kullan kalliita, jos yleiskaavan yhteydessä vielä joudutaan Kivinokan tulevaisuudesta vääntämään (toivottavasti ei jouduta).
Tapahtumissa oli paikoitellen niin paljon väkeä, että Kivinokan vessasysteemeissä yms. tuli kestävyyden rajat vastaan. Toivotaan, että kaupunki huomaa pian, että Kivinokkaa käyttää muutkin kuin kesämajalaiset, ja alkaa panostaa vessoihin ja muuhun ”virkistysinfraan” lisää. Neuvotellaan, neuvotellaan…
Weekend-festivaali Kyläsaaressa aiheutti paljon valituksia. Melu oli paikoitellen hyvin kovaa Kivinokassa saakka. Itse en ole yleensä antanut sen häiritä, sillä tapahtumat kuuluvat kaupunkiin. Mutta siinäkin tulee raja vastaan. Ja se raja tuli siinä, että Kivinokassa järjestettiin samaan aikaan rosvopaistijuhlat, jossa esiintyi Helsingin työväen orkesteri. Viulun soittoa ei kuullut 20 metrin päähän, kun Weekend-festivaali pauhasi parin kilometrin päässä.
Kaupungissa pitää olla tapahtumia. Mutta jos tapahtuma A häiritsee kohtuuttomasti tapahtumaa B, niin silloin kaikki ei ole kunnossa. Nyt kävi niin.
Jugend-salissa Pohjoisesplanadilla on kahvila, jossa pääsee tekemään aikahypyn kansallisromanttisiin tunnelmiin. 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva rakennus on ulkoasultaan uusklassistinen, mutta arkkitehti Lars Sonck laittoi sisätilat uuteen uskoon, kun rakennus avattiin pankkina vuonna 1904.
Sonck suunnitteli rakennuksen ajan hengen mukaisesti jugend-tyyliin, jossa kansallisromanttisia elementtejä piisasi. Sali tuo mieleen muun muassa Hvitträskin tai Tarvaspään jugend-linnat.
Salin perällä on kattomaalaus, jossa Helsinki on kuvattu Korkeasaaren suunnasta. Maalauksen on toteuttanut taiteilija Viljo Sjöström.
Sonckin apuna toimi Valter Jung, joka vastasi salin koristelusta. Pieniä koristeaiheita riittää: on kissoja, lintuja ja menninkäisten päitä. Eteisessä on kaksi miestä kerääntynyt pöydän ääreen laskemaan rahojaan.
Rakennus kuitenkin rapistui vuosien saatossa pahoin ja se romutettiin lähes maan tasalle. Arkkitehti Aarno Ruusuvuoren suunnitelmien mukaan talo rakennettiin uudestaan entisen kaltaiseksi.
Kahvilaa on pitänyt muutaman vuoden Aschan. Tarjoilija suositteli maistamaan Satukakkua, joka on hänen oma suosikkinsa. Ihan makoisaa oli. Hinta 4,60 euroa, joten ei ihan halpaa, mutta tuskin Espalta mitään sen halvemmalla saa.
Tämä on hyvä knoppi baaripöydässä: Kuka on ainoa nainen, joka on saanut Helsinkiin näköispatsaan? Moni nainen on saanut veistoksen Stadiin, kuten Miina Sillanpää ja Ida Aalberg, mutta vain Larin Paraske on saanut näköispatsaan. Muut ovat abstrakteja veistoksia.
Paraske istuu Mennerheimintien varrella Finlandia-talon paikkeilla. Paraske (1833-1904) oli runonlaulannan ikoni, jolta on kerätty yli 30 000 runonsäettä. Hän inspiroi taiteilijoita. Sibelius kävi tapaamassa Paraskea Karjalassa, Järnefelt ja Edelfelt maalasi naisesta kuvia.
Alpo Sailon tekemä patsas on vuodelta 1936. Se suunniteltiin alkujaan Kalevala-taloon, jota Eliel Saarinen suunnitteli Munkkiniemeen. Nykyisen Kalastajatorpan läheisyyteen kaavailtu Kalevala-talo olisi ollut valtava rakennus, joka olisi omistettu kalevalaisen kulttuurin esittelylle. Hanketta ajettiin 1920-luvulla ja Alpo Sailo oli innokkaimpia puuhamiehiä.
Kalevala-talo törmäsi rahoituksen puutteeseen, ja se ei koskaan valmistunut. Sailo teki kuitenkin Paraske-patsaansa ja se on ilahduttanut helsinkiläisiä pian 80 vuotta.
Vitsiniekat ovat patsaasta komentoineet, että Sailo laittoi Paraskeen istumaan huussiin. No mutta, ei ole kukaan toinen nainen Helsingissä päässyt edes huussiin istumaan patsaan muodossa.
Hakasalmen huvilan yhteydessä oleva Huvilan kahvila lopettaa toimintansa 12.9. Lappu oli kiinnitetty oveen ja siinä kiitetään asiakkaita menneistä vuosista. Kahvilaa on pyörittänyt ulkopuolinen yritys, ei siis kaupunki eikä varsinkaan kaupunginmuseo, jonka näyttelytilana Hakasalmen huvila on.
Mikä kahvilan pitämisessä mahtoi mennä myttyyn? Se sijaitsee keskellä Helsinkiä; Musiikkitalon, Eduskuntatalon ja Kansallismuseon vieressä. Luulisi, että siinä on helppo menestyä. Voi olla, että on menestynytkin ja lopettamiseen on muita syitä kuin huono taloudellinen menestys.
Mutta voi olla, että yrittäjä ei ole saanut kahvilaa menestymään. Hakasalmen huvila on kiva paikka, jossa on hienoja näyttelyitä. Olen käynyt siellä paljon, mutta silti kahvilalla ei ole mitään erityistä paikkaa sydämessäni. Se on ollut ihan kiva, mutta siinä ei ehkä ole ollut vaadittavaa särmää. Kahvi ja korvapuusti olivat ihan hyviä tälläkin kertaa.
Asiakaspaikkoja kahvilassa on vähän. Pöytiä vain neljä. Siinä on vaikea tehdä mitään suurta bisnestä. Keskustassa vaeltavaa läppärikansaa ei toivoteta tervetulleeksi (toisesta kiellosta en ota selkoa mitä se tarkoittaa. Kokousten pitäminen kielletty?).
Kahvilalla on hyvin pelkistetyt nettisivut, ja sosiaalisessa mediassa ei olla lainkaan läsnä. Nykyään some on lähes pakollinen väline, jos haluaa näkyä. Eihän jokainen yrittäjä tietenkään voi olla some-guru, mutta perusteet saa jokainen haltuun parissa tunnissa. Se on sitten omaa laiskuutta / ennakkoluuloisuutta, jos ei vaivaudu.
Huvilan kahvilalla oli hyvä maine gluteiinittomien tuotteitten kahvilana (mm. vuoden 2013 gluteiiniton yritys). Esimerkiksi sitä mainetta olisi voinut somessa buustata, ja pian puoli kaupunkia olisi tiennyt minne mennä, jos haluaa gluteiinitonta pullaa.
Pahoittelut nykyiselle kahvilanpitäjälle, että joutuu lopettamaan. Toivottavasti paikalla aloittaa pian uusi yrittäjä. Eikä sitten kannata luottaa siihen, että museon vetovoima tuo kahvilaan tarpeeksi asiakkaita. Pitää näkyä muutenkin.
Olin menossa pelaamaan jalkapalloa Pirkkolan Wembleylle, mutta flunssaa puski päälle ja jouduin jättämään pelit väliin. Muistin, että Kaurilan saunan yleiset saunavuorot ovat keskiviikkoisin, joten pakkasin saunakassin ja suuntasin Meilahteen.
Kaurilan saunan miesten vuorolla oli melko hiljaista. Itseni lisäksi siellä oli kaksi saunojaa. Toinen oli italialainen turisti, joka kertoi kovasti pitävänsä saunomisesta. Oli netistä etsinyt vaimonsa kanssa helsinkiläisiä saunoja ja sitä kautta päätynyt Kaurilan saunaan.
Sauna lämmitetään puilla ja tulipesän luukussa olevan lasin läpi liekit valaisivat saunan. Lisäksi valoa tuli kynttilöistä ja lyhdyistä. Suuressa kiukaassa on kiviä 350 kiloa. Suihkuja saunassa ei ole, vaan siellä peseydytään vesikuuppia käyttäen. Saunan emäntä Saara Lehtonen on tehnyt saunan saippuat ja shampoot itse (niitä voi myös ostaa). Jännittävä vanhan ajan meininki. Näin saunoivat seitsemän veljestä. Lisää tunnelmaa toi vielä rakennusta piiskannut syksyinen rankkasade.
Löylyjen välillä käytiin vilvoittelemassa tuvan puolella tai ulkoterassilla. Pöydälle oli asetettu tarjolle leipää ja voita.
Saunassa on keskiviikkoisin naisten vuoro klo 18-20 ja miesten vuoro klo 20-22. Naisten vuorolla riittää väkeä, mutta Lehtonen on harmitellut sitä, että miehet eivät ole saunaa oikein löytäneet. Saunaan pitää ostaa lippu etukäteen netistä ja yhdelle saunavuorolle mahtuu runsaat 10 henkeä. Lipun hinta on 16 euroa. Ei se erityisen halpa ole (jos vertaa muihin yleisiin saunoihin), mutta jos nyt vaikka kerran kuussa käy löylyissä, niin kyllä siitä tunnelmasta voi hieman maksaakin.
Kaurilan sauna sijaitsee Viher-Meilahdessa Kaurilan huvilan pihalla. Keltainen huvilarakennus on itäsuomalaiseen Kaurilan kylään rakennettu entinen asemarakennus. Kaurila on pieni asemapaikkakunta alle kymmenen kilometrin päässä itärajasta. Asema rakennettiin Karjalan radan varteen vuonna 1894. Sota-aikana Kaurilan kautta kulki monet sotilaat, ja myös marsalkka Mannerheim vieraili asemalla. Vuosien varrella asema autioitui. Asemarakennus purettiin ja siirrettiin Helsinkiin ja Meilahteen vuonna 1994. Saunarakennus puolestaan on peräisin Tuusulasta.
Kävin paikalla myös alkukesästä, jolloin oli hieman valoisampaa. Tässä muutamia kesäisempiä kuvia.
Elokuvaohjaaja Virpi Suutari on tehnyt erinomaiset elokuvat Joutilaat ja Hilton! Joutilaat kuvaa Kainuussa asuvia nuoria ja Hilton! puolestaan itähelsinkiläisiä nuoria. Elokuvien keskeiset teemat liittyvät syrjäytymiseen ja sen uhkaan.
Hilton! näytettiin juuri televisiossa ja Virpi Suutari kertoo Helsingin Sanomissa: ”Itä-Helsingissä todellisuus on kovempi kuin Kainuussa, jossa nuorilla on sentään tervettä toimintaa luonnossa, metsästystä ja kalastusta.”
Ei kai asia nyt ihan niin ole, ettei Itä-Helsingissä olisi nuorille mitään tekemistä? Mites seuraavat asiat:
Itä-Helsingissä ei siis ole juuri mitään tekemistä? Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja metrolla pääsee keskustaan vartissa. Jos ei keksi tekemistä, niin onhan se vain ja ainoastaan itsestä kiinni.
Ymmärrän sen, että nuoret ovat joskus hankalassa elämäntilanteessa ja vaikeassa masennus- ja ahdistuskierteessä voi olla vaikea päästä edes sängystä ylös. Mutta se on sitten eri tarina.
Itä-Helsinki ainakin tarjoaa mahdollisuuksia kuluttaa aikaa ”tervehenkisesti” ja monipuolisesti.
Martta Koskinen oli viimeinen Suomessa teloitettu nainen. Hän oli ompelija, jota syytettiin maanpetoksesta.
Koskinen teloitettiin 28.9.1943 Malmin ampumaradalla. Hänen viimeisistä hetkistään ei ole tarkkaa tietoa. Tarinan mukaan Koskinen huusi viime sanoikseen kuolemaa Rydille, Mannerheimille ja Tannerille. Hän kuoli useisiin laukauksiin, jotka osuivat päähän ja rintaan. Koskisen tarina käydään aika hyvin läpi Helsingin Sanomien kuukausliitteen artikkelissa.
Koskisen teloituspaikka näyttää nykyään suunnilleen tältä (kuva alla ja yllä). Malmin ampumarata on lakkautettu ja paikalle raivattu Kivikon urheilupuistoa. Teloituspaikalla pelataan jalkapalloa ja lapset leikkivät. Harva kuntoilija ja ulkoilija tietää tästä synkemmästä historiasta.
PS. Eräs tuttuni työskentelee Helsinki-oppaana ja hän opastaa paljon ulkomaalaisia ryhmiä. Hän kertoi, että Helsingissä on yksi yllättävä kohde, jonka ulkomaalaiset haluavat tulenpalavasti nähdä: Kivikon hiihtohalli. Hallin ulkopuolella oli tälläkin kertaa charter-bussi.
Kuluvana kesänä tuli vierailtua Lammassaaressa parinkiin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla vietiin sinne Turusta saapuneet vieraamme. Kävelimme pitkospuita pitkin tuon idyllisen vajaan kilometrin matkan.
Lammassaari on pieni saari keskellä Vanhankaupunginlahtea. Lahden pohjoisosasta lähtee saareen kapeat pitkospuut. Lammassaari oli lähellä Helsingin maantieteellistä keskipistettä, kunnes Sipoosta liitettiin osa Helsinkiin ja sitä mukaa myös keskipiste siirtyi idemmäs.
Lammassaari on tunnettu kesämajoistaan, joita siellä on runsaat sata. Pieniin kesämajoihin ei tule sähköä eikä lämmintä vettä. Majoja saaressa on ollut 1940-luvulta lähtien.
Tässä kesämajassa on kulunut viiniä. Korkeista on saanut mukavat päälliset pöytään ja tuoliin.
Kesämajoja vanhempaa rakennusperimää edustaa saaren korkeimmalla kohdalla oleva Pohjolan pirtti. Raittiusseura Koitto rakensi pirtin aivan 1900-luvun alussa. Sitä on sittemmin hieman laajennettu ja uudistettu. Lammassaaressa järjestettiin säännöllisesti tansseja 1930-luvulta 1960-luvulle. Miss Lammassaari oli myös tapana valita. Nykyään Pohjolan pirttiä vuokrataan häihin ja muihin yksityistilaisuuksiin.
Pohjolan pirtti.
Lammassaaressa on myös lintutorni, ja hyvällä paikalla onkin. Vanhankaupunginlahti on maan kuulu lintujen pesimispaikka ja Natura-suojelualuetta.
Näkymä lintutornista.
Lammassaaresta jatkettiin matkaa läheiseen Kuusiluotoon. Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä kulkee myös pitkospuut.
Pitkospuut lähtevät hieman huomaamattomasta paikasta.
Nimestään huolimatta Lammassaaressa ei ollut lampaita, mutta Kuusiluodossa niitä oli. Olivat kiinnostuneita satunnaisen matkailijan eväistä.
Portti estää lampaita lähtemästä pitkospuille.
Kalastajasuvut ovat asuttaneet Kuusiluotoa 1800-luvulta alkaen. Kalastajien lisäksi pientä saarta ovat asuttaneet erilaiset yhdistykset, kuten raittiusyhdistys Pyrintö, Hermannin nuorisoseura, Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys ja Suomen posteljooniyhdistys. Kuusiluodossa oli Lammassaaren tapaan tanssilava ja siellä oli myös vuonna 1908 valmistunut suuri kesäsiirtola, joka tuhottiin 1977. 1980-luvulla Veikko Hursti järjesti Kuusiluodossa kesäleirejä alkoholisteille.
Vuodesta 1990 lähtien Kuusiluotoa on hallinnut Vanhankaupungin kulttuuri-ekologinen klubi, joka ylläpitää saaren vuonna 1930 valmistunutta huvilaa. Yhdistykseen kuuluu ekologisesta elämäntavasta, perinnetaidoista ja luonnosta kiinnostuneita ihmisiä.
Yhdistyksen nokkamies Eero Haapanen on kirjoittanut hienon kirjan alueen kalastajasuvusta – Sörkan rysäkeisarit.
Myöhemmin kesällä teimme vielä toisen matkan Lammassaareen ja Kuusiluotoon. Tällä kertaa tulimme soutaen Kivinokasta.
Kivinokasta soutaa Lammassaareen noin 15 minuuttia.
Korkeavuoren pelastusasemalla on kovin vähän tunnettu Palomuseo. Palomuseossa pääsee tutustumaan pelastuslaitoksen historiaan. Vanhimmat esineet ovat 1700-luvulta. Mutta Palomuseo on myös jännittävä vierailukohde, jos on kiinnostunut Helsingin paikallishistoriasta. Tässä joitain poimintoja kaupungin tulipalojen historiasta.
Ateneumin takana sijaitsi VPK:n talo, jonka arkkitehti oli Theodor Höijerin suunnittelema – samoin kuin Erottajan paloasemakin. VPK:n talo purettiin vuonna 1967. Palomuseossa on kuva rakennuksesta, tältä se näytti:
VPK:n talon juhla-aulassa oli neljä ritari-patsasta. Niistä kaksi on Palomuseon suojissa. Kaksi muuta on Albertinkadulla sijaitsevassa ravintola Pompierissa.
Palomuseoon on tehty pienoismalli vanhan Ruotsalaisen teatterin palosta. Svenska teatern paloi toukokuussa 1863.
1950- ja 1960-luvulla eläneet muistavat ehkä vielä palokellot, joilla hälytettiin palokunta paikalle tulen päästessä irti. Tämä yksilö oli osoitteessa Itäinen puistotie 7.
Ja tämä kyltti oli jossain Kalliossa.
Palomuseossa on paljon valokuvia historian saatossa sattuneista tulipaloista. Tässä liekeissä on Messuhalli (so. Kisahalli) vuonna 1966.
Tässä puolestaan kuvia Annankadulla sijainneen Tilgmannin kirjapainon palosta vuodelta 1960. Räjähdyksessä sai surmansa kolme palomiestä.
Palomuseon perinneaulassa on seinälaattoihin kaiverrettu niiden henkilöiden nimet, jotka pelastuslaitoksella ovat vuosien varrella työskennelleet. Silmään pisti heti kolmen suomenmestaruuden lätkäjätkä Matti ”Hakki” Hagman.
Paloaseman torni kohoaa 42 metriin maan pinnalta, ja meren pinnasta katsottuna noin 60 metriin.
Torniin ei normaalisti museovieraat pääse, mutta jos ryhmät varaavat opastuksen, niin silloin ryhmä saa kivuta portaat ylös asti. Näkymät ovat hienot. Yhtään paloa ei näkynyt.
Palomuseossa pääsee tutustumaan Helsingin historiaan erinomaisesti myös siksi, että museota ylläpitää ja näyttelyn on suunnitellut paikallishistoriasta kiinnostunut Jari Auvinen. Auvinen on tehnyt lukuisia kirjoja, joista tuorein on keväällä ilmestynyt Puu-Pasilan historiikki.
Helsingin pelastuslaitoksen palomuseo (Korkeavuorenkatu 26)
Pasilassa sijaitsee omituinen ”linna.” Harva sitä on nähnyt, vaikka se on aivan vilkaisliikenteisen Hakamäentien vieressä. Hartwall Arenasta on sinne noin 300 metriä. Linna on liittymän keskellä hyvin suojassa.
Olin lukenut paikasta aikaisemmin, mutta en ollut siellä käynyt. Nyt pysähdyttiin ohimenomatkalla ja käytiin katsomassa, onko ketään kotona.
Linnalla on hauska historia. Kati Sinenmaa lähti paikalle telttailemaan vuonna 1995. Sitten hän alkoi hiljalleen rakentaa ympärilleen harmaista kivistä linnamaista rakennelmaa. 20 vuotta hän on pikkuhiljaa rakennellut linnaansa. Ylen jutun mukaan Sinenmaa asui linnassaan kesät talvet 1995-2008.
Harmi, ettei linnan emäntä ollut kotosalla. Olisi ollut mukava vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan.
Olen jäänyt käsitykseen, että Sinenmaa toivottaa vieraat avosylin tervetulleiksi linnaansa.
Paikka muistuttaa arkeologisia kaivauksia. Keskellä pihaa on syviä kuoppia, liekö Sinenmaa yrittänyt kaivoa tai kellaria kaivaa.
Kivilinna on saanut viranomaisilta jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän. Se on pois näkyvistä, eikä kenenkään tiellä. Mutta pian asia voi olla toisin. Pasilan aluetta myllätään ja rakennetaan vauhdilla. Olisi hauskaa, jos Sinenmaan kivilinna jäisi rakennusten väliin eräänlaiseksi urbaaniksi muistomerkiksi.
Mustasaari on oivallinen paikka tehdä rentouttava kesäretki. Mustasaari on pienehkö saari Seurasaaresta lounaaseen, aivan Kaskisaaressa kiinni. Kaskisaaresta menee huoltosilta Mustasaareen, mutta se ei ole yleisessä käytössä. Ainoa vaihtoehto päästä Mustasaareen on Valhalla. Se on Taivallahden rannasta lähtevä yhteysalus. Merimatka kestää noin 15 minuuttia (hinta 4 euroa, aikataulut täällä).
Mustasaari on seurakunnan omistuksessa, mutta se on avointa virkistysaluetta. Saari oli muinoin Lauttasaaren lehmien laidunta, kunnes arkkitehti Florentin Granholm hankki sen omakseen 1800-luvun lopulla. Granholm tunnetaan muun muassa Bengtskärin majakan suunnittelijana. Hän suunnitteli myös Mustasaaren päärakennuksen, jossa nykyään toimii ravintola. Kieltolain aikana siellä oli salakapakka.
1930-luvulla Mustasaari siirtyi seurakunnalle, kun nuorisopastori Heimer Virkkunen ihastui saareen talvisella hiihtoretkellään.
Mustasaarella on myös paikka suomalaisen urheilun historiassa. Virkkunen oli Amerikan matkallaan tutustunut lentopalloon ja toi lajin Suomeen. Se tunnettiin silloin vielä kaaripallona. Ensimmäiset lentopallopelit pelattiin Mustasaaressa ja siellä on maamme ensimmäinen lentopallokenttä.
Mustasaaressa on päärekannuksen lisäksi muitakin vanhoja rakennuksia. Stidilodjuksi kutsuttu rakennus sai nimensä siitä, että tarinan mukaan se suunniteltiin Klubi-askin kanteen (Toimituksen huom. Esimerkiksi Kulttuuritalosta liikkuu vastaava legenda). Stidilodju valmistui vuonna 1938. Sen oli tarkoitus palvella kesäkahvilana vuoden 1940 olympialaisissa.
Vanhaa huvilaa kutsutaan Tyttöjen taloksi, sillä se on aikanaan toiminut tyttöjen majapaikkana. Rakennus on valmistunut kahdessa osassa vuosina 1888 ja 1903.
Sympaattinen pieni kappeli sijaitsee kivenheiton päässä päärakennuksesta. Se rakennettiin 1930-luvulla poikien majoitustilaksi. Alttarikivenä toimii keittiön palvelijoiden vanha porraskivi 1800-luvulta.
Mustasaaressa on miellyttävä hiekkaranta, jossa saa aikaa kulumaan lasten kanssa. Rannan vieressä on leikkipaikka.
Mustasaaren ympäri kiertää polku. Saaren kiertää noin 15 minuutissa. Jos hyvää tuuri käy, voi kedolla nähdä lampaita.
Pastori Ilmo Launis on tehnyt vuonna 1938 kalliokirjoituksen ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.” Teksti on vain vaivoin luettavissa Stidilodjun viereisessä lipputankokalliossa.
Mustasaaresta pääsee pientä siltaa pitkin myös naapurisaareen, Hevossaareen. Hevossaari on asumaton. Saaren rannassa on valtava siirtolohkare ja hyvät merinäkymät Lauttasaaren suuntaan.
Mustasaaressa menee mukavasti koko päivä. Aika menee kuin siivillä, kun kiertelee saarta, maleksii uimarannalla ja käy välillä ravintolassa syömässä ja kahvilla. Pitää muistaa vaan ehtiä viimeiseen vesibussiin, joka lähtee noin klo 18 maissa.
by 
