Kategoria: Kaupunkikulttuuria

Suomen valtiolippu vuodelta 1918.

Olen isänmaallinen ja rakastan Suomea. Isänmaallisuuteni ei niinkään liity rajoihin ja kansallisiin symboleihin, vaan ennen kaikkea kulttuuriin.

Olen ylpeä Suomen kulttuurista ja historiasta. Täällä on tehty hienoa pohjoista arkkitehtuuria ja upeita kirjoja, jotka kuvaavat pienen kansan tuntoja. Iskelmät, hevimetalli ja Finlandia-hymni kertovat melankoliaan taipuvasta mielenlaadusta. Meillä on jalkapallojoukkue, joka ei koskaan voita. Meillä on hienoja omia kansanperinteitä, joita tulee vaalia: Linnanjuhlat, juhannuskokot, ravintolapäivä, Sodankylän elokuvajuhlat, Kustavin Volter Kilpi -viikko, silakkamarkkinat, futisjengin saunaillat, torstaiset hernekeittolounaat. Perinteitä on isoja ja pieniä.

Jos me suomalaiset emme ole ylpeitä omasta kulttuuristamme, niin ketkä sitten? Meidän velvollisuutemme on arvostaa ja pitää huolta kansamme kulttuurillisesta pääomasta. Vaalia sitä sekä luoda uutta.

Euroopan Unionin myötä kansallistunteeni on voimistunut. Mitä enemmän maailma globalisoituu, sitä enemmän arvostan paikallisia asioita. Tätä pidän EU:n suurimpana ansiona, joka kohdistuu minuun henkilökohtaisesti. Kansainvälistyminen ei ole uhka kansalliselle kulttuurille. Päinvastoin: Se vahvistaa isänmaallisuutta. Ja tuo siihen isänmaallisuuteen samalla globaaleja mausteita. Siksi pidän nykyisestä globaalista maailmasta.

Mutta silti olen suuresti hävennyt omaa isänmaallisuuttani. Miksi? Se liittyy vahvasti äärioikeiston ja perussuomalaisten nousuun. Etenkin perussuomalaisten edellisen vaalivoiton, Jytkyn, jälkeen olen hävennyt isänmaallisuuttani toden teolla. Olen käytännössä kieltänyt sen.

Perussuomalaiset korostavat isänmaallisuutta, mutta heidän edustamaansa isänmaallisuuteen liittyy paljon negatiivisia piirteitä, usein muukalaisvihaa. Halutaan sulkea rajoja, käpertyä sisäänpäin ja halveksutaan kansainvälisyyttä.

Omissa ajatuksissani perussuomalaisista tuli synonyymi isänmaallisuudelle. En halunnut jakaa heidän ajatuksiaan ja mielipiteissäni tein jyrkän pesäeron perussuomalaisten taantumuksellisiin ajatuksiin. Perussuomalaisista kun tulee väistämättä mielleyhtymiä sellaisiin asioihin kuin suvaitsemattomuut, viha, ylimielisyys, katkeruus, rasismi.  

Samalla aloin pitää isänmaallisuuttani syntinä, koska yhdistin sen niin voimakkaasti perussuomalaisiin ja äärioikeistoon. Kun minulta kerran kysyttiin, olenko isänmaallinen, en kehdannut myöntää. Oikeastaan olin hieman hämilläni, sillä minulla oli hämärtynyt käsitys siitä, mitä isänmaallisuus on. En oikein tiennyt olenko isänmaallinen vai en. Mökillä jouduin kamppailemaan pitään itseni kanssa ennen kuin sain laitettua Suomen lipun esille.

Silloin tajusin, että ei tämän näin pidä mennä. Totta kai minä saan olla isänmaallinen, eikä sillä ole mitään tekemistä perussuomalaisten ja äärioikeiston kanssa.

Pahin asia, jonka perussuomalaiset ovat saaneet aikaan on se, että minun kaltaiset tavalliset ihmiset ovat alkaneet hävetä isänmaallisuutta. Kaikenlainen isänmaallisuus samaistetaan ääri-isänmaallisuuteen ja vastareaktiona ei olla sitten isänmaallisia lainkaan.

Pitää olla terveellä tavalla isänmaallinen. Se tarkoittaa yhteisen historian ja kulttuurin kunnioitusta – sotineen ja rauhoineen. Se tarkoittaa uuden kulttuurin luomista – yhdessä muun maailman kanssa.

Hyvää itsenäisyyspäivää! Isänmaallisesti!

by

Guggenheimin arkkitehtuurikilpailun kuusi finaalistia on valittu. Täytyy myöntää, että päällimmäisenä tunteena on pettymys. Löysin kilpailuun osallistuneista ehdotuksista monta parempaakin kandidaattia.

Guggenheimin kohdalla ei ole ollenkaan yhdentekevää millainen rakennus on. Rakennus on aivan yhtä tärkeä osa hanketta kuin mahdollinen sisältö. Bilbaossa ja New Yorkissa ihmiset menevät katsomaan usein pelkkää rakennusta – ihan sama mikä näyttely siellä on menossa.

Jos jonkun, niin Guggenheimin kohdalla pitää rakentaa wau-arkkitehtuuria. Arkkitehtuuria, joka erottuu kaupunkikuvasta. Arkkitehtuuria, joka ei ole hajutonta ja mautonta (kuten Helsingissä kovin usein on). Arkkitehtuuria, joka herättää mielipiteitä. Melkein tekisi mieli sanoa, että pitää valita rakennus, joka herättää eniten vastustusta.

Mutta näistä kuudesta finaalistista ei yksikään ole sellainen, joka herättäisi ”koko kansan vastustusta” (paitsi ne jotka vastustavat Guggenheimia yleisesti, niin he vastustavat tietysti kaikkia kuutta). Jokainen kuudesta vaikuttaa jollain tavalla yhdentekevältä. Ne voisivat olla hieman pienemmässä koossa lähiöiden kirkkoja tai seurakuntasaleja.

Mutta kun ne kuusi nyt finaaliin on valittu, niin poimitaan sieltä se edustavin suunnitelma.
Oma suosikkini on tämä viidestä tornista koostuva Guggenheim-rakennus. Se on ehdottomasti näyttävin ja rohkein kuudesta vaihtoehdosta. Näyttelyt sijoittuisivat tornien moniin kerroksiin. Tornien keskellä on avointa tilaa. Tämä rakennus on hyvin veistosmainen ja näyttää päällisin puolin eniten itsenäiseltä taideteokselta. Lisää tietoa ja kuvia täällä.

Kuva: Guggenheimhelsinki

Bubbling under:

Tämä rakennus näyttää upealta – ainakin pimeällä. Päivällä siitä tulee tavallinen kuolevainen.

Kuva: Guggenheimhelsinki

Harmi, ettei finaalissa ole yhtään kotimaista ehdotusta. Olisi saanut kisastudioon lisää jännitettävää.

by

Maximin lopettamisen jälkeen Finnkino näyttää Helsingissä elokuvia Tennispalatsissa (kuvassa) ja Kinopalatsissa.

Eläkeyhtiö Ilmarinen on kertonut, että yhtiön omistama Maximin elokuvanteatteri tullaan lakkauttamaan. Tästä on syntynyt suuri poru. Ja aivan aiheesta, sillä ei Helsingissä näitä pieniä elokuvateattereita liikaa ole. Facebookiin on perustettu Pelastetaan Maxim -yhteisö, johon on liittynyt muutamassa päivässä 7000 jäsentä.

Ilmarista pidetään kulttuuri- ja elokuvapiireissä itse piruna, joka tuhoaa kulttuuria. Mutta kovin vähän on syyttäviä sormia osoiteltu Finnkinon suuntaan.

Maxim on ollut Ilmarisen omistuksessa ja Finnkino on ollut vuokralainen. Ilmarinen kertoo julkisuuteen, että yhtiön tehtävä on huolehtia eläkevarojen tuottavuudesta. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että yhtiö haluaa Maximin kiinteistöstä parempaa tuottoa, jota se on Finnkinolta saanut. Luultavasti yhtiö haluaa käypää markkinahintaa – tuskin sen enempää.

Ilmarisen johtaja Esko Torsti kirjoittaa HS:n mielipidepalstalla, että yhtiö on Finnkinon kanssa vuosia yrittänyt etsiä ratkaisua, joka olisi mahdollistanut Maximin jatkamisen. Tähän ratkaisuun ei ole päästy. En tiedä mitä taustalla on, mutta rivien välistä voi tulkita, että Finnkino ei ole valmis maksamaan Ilmariselle markkinahintaista vuokraa.

Finnkino ei ole erityisen tunnettu siitä, että se ajaisi pienten teattereiden asiaa. Finnkinon ruotsalaisia omistajia tuskin kiinnostaa yhden pienen elokuvateatterin kohtalo Helsingissä. Jotenkin minulla on sellainen aavistus, että Finnkino on lopulta aika tyytyväinen, että pääsi Maximista eroon ja voi keskittää kaikki elokuvansa Helsingissä multiplexeihin Kinopalatsiin ja Tennispalatsiin.

Finnkino ei ainakaan julkisesti ole lähtenyt puolustamaan Maximia ja pahoitellut tilannetta sen suuremmin.

Vastoin parempaa tietoa uskon vahvasti, että jos Finnkinolla olisi oikeasti tahtotilaa jatkaa Maximissa ja he kokisivat Maximin tärkeäksi, niin he olisivat päässeet Ilmarisen kanssa sopimukseen jatkosta.

Ilmarista mitenkään puolustamatta luulen, että tässä keississä on kaksi syypäätä. Hävetkää kumpainenkin!

by

Viime aikoina on ollut nettipalstoilla runsaasti keskustelua julisteista ja flyereista, joita kaupunki joutuu siivoamaan seiniltä ja bussipysäkeiltä. Kohu sai alkunsa, kun HS kirjoitti, että Tavastia oli saanut kaupungilta yli 600 euron laskun, kun oli joutunut siivoamaan Tavastian keikkajulisteita.

Aihe on hyvin ristiriitainen: Molemmille puolille riittää hyviä perusteluita. Tapahtumanjärjestäjät kaipaavat näkyvyyttä, mutta kaupunki (so. veronmaksajat) joutuvat maksumiehiksi.

Kaupunki maksaa mainosjulisteiden, graffitien yms poistamisesta noin 1,5 miljoonaa kolmen vuoden aikana, kertoo HS. Tämä tekee vuodessa puoli miljoonaa euroa. Oletetaan, että mainosjulisteiden poistaminen on tästä summasta 300 000 euroa.

Eihän siinä ole tavallaan mitään järkeä, että veronmaksajat osallistuvat Tavastian ja muiden tapahtumanjärjestäjien markkinointikustannuksiin. Mainostakoot medioissa, joissa tavoittavat oman kohderyhmänsä ja maksakoot itse markkinointinsa. Netissä, radiossa, tv:ssä ja printtimediassa saa mainostaa, kun maksaa. Ei kai veronmaksajien pidä näiden markkinointiin osallistua.

Vai pitäisikö sittenkin?

Monet tapahtumanjärjestäjät ovat pieniä yhdistyksiä. Jotkut toimivat ilman rahaa, tai ainakin minimaalisella budjetilla. Kaupunki on täynnä tapahtumia, joita järjestetään vapaaehtoisvoimin. Tällaisille tapahtumanjärjestäjille, kaupunginosayhdistyksille yms. on mainosjulisteet ja -tarrat yksi tärkeimpiä tapoja näkyä. Se aiheuttaa kaupungille kustannuksia, mutta 300 000 euroa vuodessa on aika pieni summa siitä, että kaupunki pysyy elävänä ja pienet tapahtumat saavat näkyvyyttä.

Mutta voisiko tuon 300 000 euroa käyttää toisin?

Mitä jos kaupunki kieltäisi kaiken julisteiden liimaamisen ja perustaisi kaupunkitapahtumiin keskittyvän nettisivun? Sivun, jossa kaikki tapahtumanjärjestävät voisivat ilmoittaa nimellistä summaa vastaan (summa, joka menisi julisteiden teettämiseen, esim. 50 euroa), ja puolestaan kaupunki markkinoisi sivua aina kulloisenkin kohderyhmän toiveiden mukaan. Jos vaikkapa Kannelmäessä on kyläjuhlat, niin mainontaa suunnataan Kannelmäen ja lähistön asukkaille. Netissä kun kohdentaminen on suht helppoa. Ei tarvitse montaa kymppiä pistää, niin näkyvyys on sama kuin muutamalla julisteella. 300 000 – 500 000 eurolla saa netissä ihan mukavasti markkinoitua tapahtumia.

by

Kuva alkuperäisestä, sensuroimattomasta Ceci n’est pas mon corps -kohtauksesta (Utrecht, 2013).

Suomi näyttää sittenkin olevan poliisivaltio. Baltic Circle -festivaalien yhteydessä poliisi on puuttunut taideteokseen, jossa näytetään alastomuutta. Hui! Miten epäluonnollista ja kamalaa! Etenkin taiteen kontekstissa esitettynä.

Tällaisina hetkinä hävettää olla helsinkiläinen. Samoilla linjoilla on festarijohtaja Eva Neklyaeva: “Helsinkiläisenä festivaalijohtajana minua hävettää, että Helsinki on ainoa kaupunki, jossa tätä teosta on sensuroitu.”

Baltic Circlen lähettämä tiedote asiasta:

”Poliisi sensuroi Ceci n’est pas… -teoksen päätöskohtauksen Baltic Circle -festivaalilla

Baltic Circle -nykyteatterifestivaali joutui Helsingin poliisin pakottamana sensuroimaan Lasipalatsin aukiolla nähtävän Ceci n’est pas… -teoksen päätöskohtauksen, joka esitetään sunnuntaina 16.11.2014 kello 11.00 alkaen. Poliisi kielsi kokoontumislain nojalla festivaalia esittämästä kohtausta sen alkuperäisessä muodossa. Poliisin mukaan kohtaus, jossa vanhempi naisesiintyjä istuu tuolilla lasivitriinissä alastomana nuoren naisen naamio päällään, on lainvastainen. Poliisi katsoo kohtauksen täyttävän sukupuolisiveellisyyden julkista loukkaamista koskevan kriminalisoinnin tunnusmerkistön (rikoslain 17 luku 21 §). Käytännössä taiteilija rinnastetaan itsensäpaljastajaan.

Poliisin kieltopäätöksen johdosta kohtausta joudutaan sensuroimaan lisäämällä naisesiintyjälle alusvaatteet. Muualla Euroopassa esiintyjä on saanut istua lasivitriinissä ilman alusvaatteita. Toukokuussa 2013 Alankomaissa kantaesitetty teos on vieraillut aiemmin Itävallassa, Ranskassa, Saksassa ja Sveitsissä. Poliisin reaktio kertoo sananvapauden tilasta Suomessa. Taiteilijan ilmaisunvapaus on Suomessa heikompi kuin monessa muussa maassa. Tämä johtuu osittain rikoslakimme epäloogisuuksista: sukupuolisiveellisyyden julkista loukkaamista koskevan kriminalisoinnin tunnus-merkistössä ei huomioida lainkaan taiteellisen ilmaisun erityispiirteitä.”

by

Tässä se on ollut. Valvontakomission muistolaatta hotelli Tornin seinässä. Tiedustelin hotellilta, että missä laatta nykyisin on, ja sieltä vastattiin, että varastettu.

Saamieni tietojen mukaan Otto Wille Kuusisen muistolaatta Kampissa on myöskin lähtenyt pitkäkyntisen matkaan. Samoin Runebergin laatta Punavuoressa, mutta se on laitettu paikalleen uudestaan.

Valmistelen kirjaa muistolaatoista, ja nämä ovat ne varastetut muistolaatat, joista olen saanut tietoa. Miten paljon niitä onkaan, joista en tiedä mitään.

Laattoja on poistettu paikoiltaan muutenkin kuin varkaitten toimesta. Joskus talossa on julkisivuremontti, jonka takia laatta on poistettu, eikä ole sittemmin enää kiinnitetty. Aikatalossa oli laatta, joka kertoi paikalla aikaisemmin sijainneesta VPK:n talosta. Aikatalon remontin jälkeen laattaa ei ole enää näkynyt.

Joskus laatta on niin huonokuntoinen, että se on poistettu. Joskus ne ovat kokeneet ilkivaltaa, kuten tämä Koffin puiston tornin muistolaatta.

Eräänä päivänä kävin Pukinmäessä, jossa piti olla luonnonkiveen kiinnitetty säveltäjä Erkki Melartinin muistolaatta. Löysin paikalta pelkän kiven. Missä laatta lienee?

by