Viikonloppuna käytiin Sipoonkorvessa luontoretkellä. Tällä kertaa asenne oli tyystin toinen kuin toissa viikon 55 kilometrin Nuuksio-patikoinnilla. Nyt oli lapset mukana ja kierrettiin vain pieni luontopolku.
Ajoimme auton Sipooseen Byabäckeniin. Länsitien laidalla on pysäköintialue, josta lähtee noin 1,5 kilometrin pituinen luontopolku. Polun alussa on kartat Sipoonkorvesta.
Kuvakaappaus Metsähallituksen kartasta.
Sipoonkorpi on 19 neliökilometrin kokoinen kansallispuisto, joka on perustettu vuonna 2011. Metsähallitus ei ole Sipoonkorpeen paljonkaan opasteita ja palveluita vielä ehtinyt hankkia, ja jossain kohtaa rahatkin taisivat loppun kesken.
Mutta pari merkittyä luontopolkua siellä on. Toinen sijaitsee Vantaan Sotungin lähellä ja on pituudeltaan 4-5 kilometriä. Valitsimme tällä kertaa tämän lyhyemmän, joka sijaitsee kansallispuiston pohjoisosassa. Luontopolku on merkattu punaisilla merkeillä.
Luontopolku tottelee nimeä Ponun perinnepostia. Luontopolun varrella on postilaatikoita, joissa on postikortteja ja muita tervehtyksiä. Kortteja lähettelevät muun muassa sammakot ja Meri Taimen. Yksi kortti opasti pajupillin tekoon. Korttien idea ei täysin avautunut.
Luontopolun alussa on heti jyrkkä ja pitkä nousu. Vaikka polku on pituudeltaan melko lyhyt, se ei ole ihan heikkokuntoisimmille tarkoitettu. Korkeuserot ovat suuret. Lastenvaunuilla luontopolun pääsee kiertämään vaivatta, jos vaan jaksaa työntää ylämäkeä.
Luontopolkua reunustaa korkeat kalliot, synkät kuusimetsät ja näyttävä koivikko.
Polun varrella on Ängesbölen nuotiopaikka. Nuotiopaikan vieressä on vessa ja puuliiteri. Omia grillihiiliä ei tarvitse mukaan, kuten esimerkiksi Uutelassa ja muissa Helsingin kaupungin paikoissa. Helsingin kaupunki on ottanut puuvarastot grillipaikoilta pois ilkivallan ja varkauksien takia. Korvessa samoilijat tuntevat vastuunsa.
Nuotio oli jo kuumana, kun saavuimme paikalla. Nuoret miehet olivat siellä telttailemassa ja pitivät tulta yllä. Grillasimme makkarat.
Luontopolku on pituudeltaan siis noin 1,5 kilometriä. Se on puoliympyrän muotoinen, joten se ei pääty alkupisteelle. Polun loputtua viimeiset noin 500 metriä pitää kävellä autotien reunaa, jotta pääsee takaisin autolle. Vaikka ollaan keskellä kansallista perinnemaisemaa, niin autotiellä käveleminen hieman syö retken viehätystä.
Kesällä tuli käyväistyä Stansvikissa Laajasalossa. Kivinokkalaisena minua kovasti kiinnostaa Stansvikin kesämajojen kohtalo ja olenkin asiaa sivusilmällä seurannut. Kesällä satuin pyörimään kulmilla ihan muista syistä, mutta päätin käydä Stansvikissa lounaalla ja samalla kiertelin kesämaja-alueita.
Stansvikin kartanon ympäristössä on kaksi kesämaja-aluetta. Aluetta hallinnoi ammattiyhdistys Jyty Helsinki, johon kuuluu kaupungin työntekijöitä. Kartanolla on pitkä historia, johon voi tutustua täällä.
Stansvikin kartanon alue on ollut kaupungilla 1930-1940-lukujen taitteesta lähtien. Sinne on rakennettu kaksi kesämaja-aluetta, Vanhakylä ja Uusikylä. 23 mökin Vanhakylä on rakennettu vuonna 1953 ja muutamaa vuotta myöhemmin rakennettiin 30 mökin Uusikylä.
Kaupunki on nyt tuhoamassa Uuttakylää. Suunnitelmissa on, että Kruunuvuorenrannan uusien asuinalueiden asukkaat tarvitsevat virkistysalueita ja Uusikylä tullaan purkamaan ja sen tilalle perustetaan yleinen puisto. Uudenkylän mökit siirretään Vanhaankylään, joka näin ollen tiivistyisi.
Kiertelin sekä Uudenkylän että Vanhankylän puolella. Lähinnä tuli mieleen Kivinokasta JHL:n alue. Viehättävää seutua.
Pariskunta kertoi kadehtivansa kivinokkalaisia ja sitä, miten me saimme pelastettua alueen rakentamiselta ja osasimme hyödyntää mediaa. Otin kiitokset nöyränä vastaan.Erään majan pihalla jäin juttelemaan vanhemman pariskunnan kanssa. Krister Söderman esitteli itsensä ”vanhimmaksi stanvikilaiseksi”. Hän on viettänyt Stansvikissa aikaa mökkialueen historian alkuhämäristä saakka.
Södermanilla oli vielä optimismia, että Stansvikin alue saisi jäädä nykyiselleen. He ovat tehneet paljon luontoselvityksiä, joiden mukaan alueen luonto on ainutlaatuista. Stansvikilaiset ovat ainakin kerran käyneet vierailulla Kivinokassa, jolloin Kivinokka kaikille -liikkeen aktiivit antoivat neuvoja ja tukea kamppailussa kaupunkia vastaan. Toivotin kovasti onnea taisteluun ja jatkoin kierrostani.
Stansvikissa tuli vastaan paljon asioita, joita minä puolestaan kivinokkalaisena kadehdin. Kuten tällaisia:
Tätä kirjoittaessa jalkani ovat täynnä vesikelloja, olkapäät hiertymiä ja selkä on mustelmilla. Tulin juuri kotiin kahden päivän Nuuksion retkeltä, jossa tuli ystäväni kanssa taivallettua noin 55 kilometriä. Tässä kokemuksia matkalta.
PÄIVÄ 1:
Olimme valinneet reitiksi Reitti 2000:n. Se on patikointireitti, joka starttaa Helsingin Laaksosta, menee Keskuspuiston kautta pohjoiseen ja lopulta kiertää lenkin Nuuksiossa. Reitin koko pituus on 110 kilometriä. Meillä oli kaksi päivää aikaa, joten emme koko reittiä voineet vaeltaa. Reitti 2000 on lasson muotoinen ja päätimme kiertää lasson silmukkaosan. Se on pituudeltaan runsaat 50 kilometriä ja kulkee Nuuksion alueella. Reitin kartta löytyy täältä.
Ajoimme autolla Luukin ulkoilualueen parkkipaikalle (Lahnuksen Shelliltä piti matkalla hakea vielä sinappia) ja niin retkemme käynnistyi lauantaina aamulla klo 9.20. Lähdimme kiertämään Reitti 2000:n silmukkaa myötäpäivään, vaikka se on suunniteltu kierrettäväksi vastapäivään. Valitsimme myötäpäivää kiertämisen siksi, että emme olleet aivan varmoja, jaksammeko tuota 50 kilometriä kahdessa päivässä. Noin 30-35 kilometrin kohdalla Salmen ulkoilualueelta pääsisi tarvittaessa bussilla takaisin autolle Luukkiin. Jos hyytyisi vastapäivää kiertäessä, niin sieltä ei pääsisi autolle sitten millään.
Lähdimme kävelemään. Ensimmäinen etappimme oli Pirttimäki noin 8 kilometrin päässä Bodominjärven rannalla. Otimme tavoitteen bongata 10 eri eläinlajia kahden päivän aikana.
Igelträskin pikkujärvi.
Reitti 2000 on merkattu sinivalkoisin merkein, mutta niiden ongelma paljastui aika nopeasti. Merkkejä ei ole uusittu aikoihin, ne ovat aika huonossa kunnossa ja joskus kokonaan tippuneet pois. Lisäksi reitti on suunniteltu kierrettäväksi toiseen suuntaan, joten risteyksiin tultaessa ei aina ollut ihan tarkkaa tietoa mihin suuntaan pitäisi lähteä. Reitti Pirttimäelle oli kuitenkin melko selkeä, vain kerran menimme harhaan ja lisäkävelyä tuli ehkä vajaa kilometri. Se olikin avauspäivän ainoa harharetki.
Näin sen merkin pitäisi olla, mutta……näin se usein oli.
Avausosuus oli aika hiljainen, ei montaa eräretkeilijää tullut vastaan. Heppa tuli.
Pirttimäellä pääsimme noin 2 tunnin kävelyn jälkeen. Siellä maistui kahvion kaffe ja pulla.
Seuraava etappi oli Solvalla ja Haltia. Etapin pituus noin 8 kilometriä. Se oli helppokulkuista pientä metsätietä koko matka. Korkauseroja alkoi olla hyvin paljon. Nousut vetivät reidet hyvin hapoille. Matkaan meni aikaa noin 1,5 tuntia.
Haltiassa piti teipata jo jalkoja, joissa alkoi olla vesikelloja. En omista varsinaisia vaelluskenkiä, vaan patikoin lenkkareissa. Ne ovat kuluneet ja jalkaan muotoutuneet, mutta silti hiersi pahasti.
Haltiasta suuntasimme kohti Haukkalampea, opasteet näyttivät matkan olevan 4,6 kilometriä. Korkesuseroja tuli entisestään lisää. Suurimpiin nousuihin oli rakennettu portaita. Ihmisiä liikkui tällä välillä jo aika paljon, ja myös turisteja tuli vastaan. Haukkalammen alue on Nuuksion suosituinta seutua.
Hymy hyytyy, kun taas on yksi ylämäki edessä.Haukkalammen opastupa.
Haukkalammelle saavuimme noin 1,5 tunnin kävelyn jälkeen. Haukkalammen opastuvalla täytimme vesipullot ja sitten kävelimme viereiselle Mustalammelle tekemään lounasta. Trangialla valmistettiin pastaa. Pussipasta on ehkä maailman parasta ruokaa tuollaisissa olosuhteissa. Mustalammen keittokatos oli täynnä porukkaa, joten siirryimme suosiolla ranta-aurinkoon.
Ruuan jälkeen nostimme rinkat selkään ja nokka kohti pohjoista eli Kattilaa. Matkaa vajaat 4 kilometriä. Tämä väli oli hidasta etenemistä, sillä reitti oli pitkälti pientä juurikkoista metsäpolkua. Välillä piti neuvoa hukassa olevia partiolaisia ja väistellä maastopyöräilijöitä.
Kattilassa pidettiin pieni vessa- ja juomatauko. Vetemme alkoi huveta, mutta Kattilassa ei ollut vesipisteitä. Piti siis pärjätä ja juoda säästellen.
Kattilan funkkistyylinen päärakennus ja vanha puhelinkoppi.
Kattilasta oli vielä parin kilometrin matka Takalan laavuun, jonka olimme suunnitelleet yöpaikaksi. Matkalla pohdimme, että jos kaikista maailman muusikoista saisi valita yhden sinne viihdyttämään meitä, niin kuka se olisi. Tom Waits, Lady Gaga, Tuomari Nurmio ja Martti Talvela (rip) saivat vahvaa kannatusta.
Saavuimme laavulle noin klo 18.30. Takana noin 25 kilometriä. Olimme lukeneet, että laavu on suosittu yöpymispaikka, joten hieman jännitimme mahdummeko joukkoon. Laavuun mahtuu noin 6-8 henkeä nukkumaan. Varuiksi olimme ottaneet teltan mukaan. Mutta hyvinhän sinne tällä erää mahtui. Siellä oli perhe pienen tytön kanssa, mutta he lähtivät kotiin yöksi. Munkkiniemessä asuva graafisen suunnittelun opiskeilija yöpyi laavussa kanssamme. Sytytimme nuotion, grillasimme makkaraa ja paransimme maailmaa. Viereisestä purosta saimme lisää vettä.
Takalan laavu on saanut nimensä Takalan tilasta, joka on paikalla sijainnut joskus 1900-luvun alkupuolella. Kuuro tilan emäntä Riikka viljeli mäkistä peltoa tyttäriensä kanssa.
Menimme nukkumaan noin klo 22 aikaan väsyneenä päivän kävelystä. Yöllä heräsin siihen, kun metrin päässä ollut folio liikkui ja lähti kulkemaan pois laavusta. Hiiri tai rotta kävi viemässä suklaat.
PÄIVÄ 2:
Heräsimme aamulla klo 9. Olimme nukkuneet noin 11 tunnin yöunet. Ei se kyllä mitenkään laatu-unta ollut, kierimistä ja pyörimistä lähinnä. Mutta kylmä ei ollut. Aamulla lämmitimme trangialla kahvit ja puurot.
Myös vieraskirjaa piti täyttää ja hauskaa oli lueskella muidenkin tekstejä.
Jalat oli pakko teipata jälleen. Vesikellot kantapäissä olivat suuret. Olin jo edellisenä päivänä kävellyt viimeiset 10 kilometriä päkiöillä. Sellaista vammaisen näköistä korkokenkäkävelyä.
Lähdimme klo 10.30 kohti Salmen ulkoilualuetta. Matkaa 6 kilometriä. Suurta ja näyttävää ruskaa ei tänä vuonna ole ollut, ei käsittääkseni missään päin Suomea. Lehdet ovat keltaisia, mutta sellaista sateenkarimaista ilotulitusta metsän lehtipuut eivät tarjoa.
Salmessa kävimme täyttämässi vesivarastomme. Matkaa Luukkiin oli vielä yli 20 kilometriä, ja tämä taisi olla viimeinen vesipiste ennen maalia.
Matkaa Luukkiin oli tosiaan vielä runsaat 20 kilometriä. Lähdimme taivaltamaan. Matka jatkui Vihdintien pohjoispuolelle. Maisemista päätellen olimme poistuneet luonnonsuojelualueelta.
Täällä hävitimme sitten Reitti 2000:n sinivalkoiset merkinnät. Reitti kulkee monen kunnan alueella ja jokaisella kunnalla on vastuu omalla alueella olevista merkinnöistä. Nyt tulee moitteita Vihdille. Merkit ovat todella puutteelliset.
Taas kerran neljän tien risteys: Mikä suunta pitäisi valita? Paremman puutteessa haetaan tietoa roskiksesta.
Eksyimme reitiltä ja yht’äkkiä tiekin päättyi. Lähdimme pellon poikki taivaltamaan.
Kun vihdoin paikansimme itsemme, niin olimme monta kilometriä pois Reitti 2000:lta. Ja mikä pahinta, järkevin vaihtoehto edetä oli kävellä noin 5 kilometriä asfalttitien reunaa. Se oli tylsää ja masentavaa. Lisäksi jalat olivat jo todella muusina. Rakkojen takia piti kävellä kantapäitä säästellen ja tämä kävelytyyli toi rakkoja muualla jalanpohjiin ja kävelytyyli myös teki polvet kipeiksi. Kävelin kuin Monty Pythonin Minister of Silly Walks.
Rinnekotisäätiön viereisen golfkentän reunalla pidimme evästauon. Sieltä olisimme päässeet autollemme Luukkiin bussilla. Olimme taas Reitti 2000:n varrella, ja sitä pitkin kävelyä olisi vielä noin 10 kilometriä. Molemmilla alkoi olla jalat jo ihan hellänä. Päätimme kuitenkin taivaltaa silmukan loppuun saakka. Vaikka ryömien.
Loppumatkasta muistimme tavoitteemme bongata 10 eri eläinlajia. Muistelimme, mitä olimme nähneet: muurahaisen, etanan, oravan, hyttysen, koppakuoriaisen, linnun ja kalan. Aika surkeaa, vain seitsemän. Jos lasketaan ei-lunnonvaraiset eläimet, niin koiran, hevosen ja lehmän nähtyämme saimme sen vaaditut 10 kasaan.
Karhua ei nähty, mutta voisiko tämä olla karhun jätöksiä?Myrskyn tuhoja.Mustlammella. Ei pidä sekoittaa Mustalampeen.Hauklampi. Ei pidä sekoittaa Haukkalampeen.
Lopulta saavuimme Luukkiin klo 17.10. Olimme taivaltaneet päivän aikana 30 kilometriä. Yhteensä kahden päivän aikana noin 55 kilometriä.
YHTEENVETOA:
Nuuksio ei ole Kuusamo, eikä Reitti 2000 Karhunkierros. Nuuksio on omalla tavalla kiehtova ja hieno paikka. Nuuksiossa on hyvin vaihtelevaa maastoa ja maisemaa: On aarnimetsää, kangasmetsää, järviylänköä, suota, maalaismaisemaa, metsälampia ja asfalttitietä. Yksi parhaista asioista on se, että sieltä pääsee kotiovelle 20 minuutissa. Ei tarvitse hotelliöitä, lentoja tai pitkiä automatkoja.
Reitti 2000 on mukava ja urbaani patikkareitti, mutta yksi vaatimus: Merkit ja opasteet kuntoon!
Reitistä voisi brändätä sellaisen, että jokainen pääkaupunkiseutulainen ottaisi kunnia-asiakseen kiertää sen vähintään kerran elämässä.
Keskuspuistossa on tullut lenkkeiltyä satoja kertoja. Maunulan majalla on tullut juotua kahvia ja syötyä munkkeja. Mutta koskaan aikaisemmin en ollut testannut Maunulan majan saunaa.
Kuluneella viikolla suuntasin jälleen lenkkini keskuspuistoon. Keskuspuisto on syksyn tullen erityisen kaunis ympäristö kuntoiluun. Kevyttä hölkkää ja muutamia mäkivetoja. Vähän jumppaa kuntoilulaitteilla. Sopivasti hikeä pintaan.
Lenkin jälkeen kävin testaamassa Maunulan majan lenkkisaunan. Sauna on avoinna kaikille keskiviikkoisin. Miesten vuoro on 16.30 – 18.30 ja sen jälkeen naiset pääsee löylyyn.
Sauna on puulämmitteinen ja hyvin terhakat löylyt sieltä sai. Pukuhuoneen puolelle tai terassille pääsi nauttimaan energiajuomaa. Kunnioittaakseni muita saunojia, en viitsinyt kuvata sisätiloissa. Saunassa oli minun lisäkseni 5 muuta ukkoa, joten ei siellä suurta ruuhkaa ollut.
Oikein mukava tapa päättää lenkki. Täytyy ehdottomasti käydä uudestaankin.
Kuluvana kesänä tuli vierailtua Lammassaaressa parinkiin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla vietiin sinne Turusta saapuneet vieraamme. Kävelimme pitkospuita pitkin tuon idyllisen vajaan kilometrin matkan.
Lammassaari on pieni saari keskellä Vanhankaupunginlahtea. Lahden pohjoisosasta lähtee saareen kapeat pitkospuut. Lammassaari oli lähellä Helsingin maantieteellistä keskipistettä, kunnes Sipoosta liitettiin osa Helsinkiin ja sitä mukaa myös keskipiste siirtyi idemmäs.
Lammassaari on tunnettu kesämajoistaan, joita siellä on runsaat sata. Pieniin kesämajoihin ei tule sähköä eikä lämmintä vettä. Majoja saaressa on ollut 1940-luvulta lähtien.
Tässä kesämajassa on kulunut viiniä. Korkeista on saanut mukavat päälliset pöytään ja tuoliin.
Kesämajoja vanhempaa rakennusperimää edustaa saaren korkeimmalla kohdalla oleva Pohjolan pirtti. Raittiusseura Koitto rakensi pirtin aivan 1900-luvun alussa. Sitä on sittemmin hieman laajennettu ja uudistettu. Lammassaaressa järjestettiin säännöllisesti tansseja 1930-luvulta 1960-luvulle. Miss Lammassaari oli myös tapana valita. Nykyään Pohjolan pirttiä vuokrataan häihin ja muihin yksityistilaisuuksiin.
Pohjolan pirtti.
Lammassaaressa on myös lintutorni, ja hyvällä paikalla onkin. Vanhankaupunginlahti on maan kuulu lintujen pesimispaikka ja Natura-suojelualuetta.
Näkymä lintutornista.
Lammassaaresta jatkettiin matkaa läheiseen Kuusiluotoon. Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä kulkee myös pitkospuut.
Pitkospuut lähtevät hieman huomaamattomasta paikasta.
Nimestään huolimatta Lammassaaressa ei ollut lampaita, mutta Kuusiluodossa niitä oli. Olivat kiinnostuneita satunnaisen matkailijan eväistä.
Portti estää lampaita lähtemästä pitkospuille.
Kalastajasuvut ovat asuttaneet Kuusiluotoa 1800-luvulta alkaen. Kalastajien lisäksi pientä saarta ovat asuttaneet erilaiset yhdistykset, kuten raittiusyhdistys Pyrintö, Hermannin nuorisoseura, Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys ja Suomen posteljooniyhdistys. Kuusiluodossa oli Lammassaaren tapaan tanssilava ja siellä oli myös vuonna 1908 valmistunut suuri kesäsiirtola, joka tuhottiin 1977. 1980-luvulla Veikko Hursti järjesti Kuusiluodossa kesäleirejä alkoholisteille.
Vuodesta 1990 lähtien Kuusiluotoa on hallinnut Vanhankaupungin kulttuuri-ekologinen klubi, joka ylläpitää saaren vuonna 1930 valmistunutta huvilaa. Yhdistykseen kuuluu ekologisesta elämäntavasta, perinnetaidoista ja luonnosta kiinnostuneita ihmisiä.
Yhdistyksen nokkamies Eero Haapanen on kirjoittanut hienon kirjan alueen kalastajasuvusta – Sörkan rysäkeisarit.
Myöhemmin kesällä teimme vielä toisen matkan Lammassaareen ja Kuusiluotoon. Tällä kertaa tulimme soutaen Kivinokasta.
Kivinokasta soutaa Lammassaareen noin 15 minuuttia.
Mustasaari on oivallinen paikka tehdä rentouttava kesäretki. Mustasaari on pienehkö saari Seurasaaresta lounaaseen, aivan Kaskisaaressa kiinni. Kaskisaaresta menee huoltosilta Mustasaareen, mutta se ei ole yleisessä käytössä. Ainoa vaihtoehto päästä Mustasaareen on Valhalla. Se on Taivallahden rannasta lähtevä yhteysalus. Merimatka kestää noin 15 minuuttia (hinta 4 euroa, aikataulut täällä).
Mustasaari on seurakunnan omistuksessa, mutta se on avointa virkistysaluetta. Saari oli muinoin Lauttasaaren lehmien laidunta, kunnes arkkitehti Florentin Granholm hankki sen omakseen 1800-luvun lopulla. Granholm tunnetaan muun muassa Bengtskärin majakan suunnittelijana. Hän suunnitteli myös Mustasaaren päärakennuksen, jossa nykyään toimii ravintola. Kieltolain aikana siellä oli salakapakka.
1930-luvulla Mustasaari siirtyi seurakunnalle, kun nuorisopastori Heimer Virkkunen ihastui saareen talvisella hiihtoretkellään.
Mustasaarella on myös paikka suomalaisen urheilun historiassa. Virkkunen oli Amerikan matkallaan tutustunut lentopalloon ja toi lajin Suomeen. Se tunnettiin silloin vielä kaaripallona. Ensimmäiset lentopallopelit pelattiin Mustasaaressa ja siellä on maamme ensimmäinen lentopallokenttä.
Mustasaaressa on päärekannuksen lisäksi muitakin vanhoja rakennuksia. Stidilodjuksi kutsuttu rakennus sai nimensä siitä, että tarinan mukaan se suunniteltiin Klubi-askin kanteen (Toimituksen huom. Esimerkiksi Kulttuuritalosta liikkuu vastaava legenda). Stidilodju valmistui vuonna 1938. Sen oli tarkoitus palvella kesäkahvilana vuoden 1940 olympialaisissa.
Vanhaa huvilaa kutsutaan Tyttöjen taloksi, sillä se on aikanaan toiminut tyttöjen majapaikkana. Rakennus on valmistunut kahdessa osassa vuosina 1888 ja 1903.
Sympaattinen pieni kappeli sijaitsee kivenheiton päässä päärakennuksesta. Se rakennettiin 1930-luvulla poikien majoitustilaksi. Alttarikivenä toimii keittiön palvelijoiden vanha porraskivi 1800-luvulta.
Mustasaaressa on miellyttävä hiekkaranta, jossa saa aikaa kulumaan lasten kanssa. Rannan vieressä on leikkipaikka.
Mustasaaren ympäri kiertää polku. Saaren kiertää noin 15 minuutissa. Jos hyvää tuuri käy, voi kedolla nähdä lampaita.
Pastori Ilmo Launis on tehnyt vuonna 1938 kalliokirjoituksen ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.” Teksti on vain vaivoin luettavissa Stidilodjun viereisessä lipputankokalliossa.
Mustasaaresta pääsee pientä siltaa pitkin myös naapurisaareen, Hevossaareen. Hevossaari on asumaton. Saaren rannassa on valtava siirtolohkare ja hyvät merinäkymät Lauttasaaren suuntaan.
Mustasaaressa menee mukavasti koko päivä. Aika menee kuin siivillä, kun kiertelee saarta, maleksii uimarannalla ja käy välillä ravintolassa syömässä ja kahvilla. Pitää muistaa vaan ehtiä viimeiseen vesibussiin, joka lähtee noin klo 18 maissa.
Nuuksion kansallispuistoon voi tehdä vaikka useamman päivän patikkaretken ja yöpyä teltassa tai laavussa. Mökkejäkin voi vuokrata.
Nuuksio on siitä kiva paikka, että sinne voi tehdä myös ihan parin tunnin reissun. Hyviä opastettuja kävelyreittejä löytyy Kattilasta ja Haukkalammelta. Me kävimme tänään Haukkalammella. Se on hyvin saavutettavissa. Autolla pääsee lähes luontopolkujen aloituspisteeseen saakka, bussipysäkiltä on parin kilometrin reippailu.
Haukkalammella voi valita kolme opastettua kävelyreitti. Punarinnankierros ja Nahkiaispolku ovat molemmat kahden kilometrin pituisia. Haukankierros on noin 4 kilometriä. Niitä yhdistelemällä saa itselle sopivan pituisen reitin. Jos jaksaa kiertää ne kaikki, niin kilometrejä kertyy kahdeksan. Nuuksion reitteihin pääset tutustumaan täällä.
Tänään oli lapset mukana, niin valitsimme Punarinnankierroksen. Maasto on suht helppoa, mutta reitti sisältää kuitenkin lapsille riittävän kiinnostavia puroja, nousuja, lampia ja seikkailupuita.
Retki alkaa Haukkalammen opastuvalta, jossa join starttikahvit. Opastuvalta saa myös karttoja ja esitteitä.
Kävelyreitit on merkitty erivärisillä laattoilla.
Mustalampi on nimensä mukaisesti musta.
Jätimme viestin muille metsän kulkijoille.
Valklammella sade yllätti.
Ja loppui lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
Punarinnan kierros on oikein virkistävä pikkureippailu, jos on ensimmäistä kertaa tutustumassa Nuuksioon tai jos haluaa lähteä lasten kanssa hetkeksi luontoon (lastenvaunuilla tätä reittiä ei kuitenkaan kannata lähteä kiertämään). Kierros on myös hyvä iltakävelyreitti, jos haluaa työpäivän päätteeksi irtioton luonnon helmaan.
Mutta ei tällä reitillä ehdi mitään syvää metsäkokemusta saada. Se on liian lyhyt sellaiseen ja japanilaisten turistien ryhmät hieman syövät ikiaikaisen metsän jylhää tunnelmaa.
Nuuksio – Punarinnankierros:
Pisteet (1-5):
Luontoa: 5
Lapsille: 3
Historiaa: 1
Kulttuuria ja taidetta: 1
Helsingin Kruunuvuorenrannassa on lukemattomia hylättyjä huviloita. Nyt alkaa olla viimeisiä hetkiä käydä niitä tutkailemassa, sillä muutamien vuosien kuluttua ne on luultavasti jyrätty pois Kruunuvuoren lähiörakentamisen tieltä. Tai poltettu maan tasalle yksi kerrallaan.
Huviloilla on omituinen historia. Huvilat ovat 1800-luvulta ja 1900-luvun alkupuolelta. Ne olivat ennen sotia saksalaisessa omistuksessa ja sodan jälkeen ne päätyivät Neuvostoliiton haltuun. Alue oli myös Suomen kommunistisen puolueen virkistysaluetta.
1950-luvulla alueen osti vuorineuvos Aarne J. Aarnio, joka päätti perustaa alueelle tuhansien asukkaitten lähiön. Kaupunki kuitenkin oli toista mieltä ja määräsi alueen rakennuskieltoon. Huviloiden asukkaat muuttivat sieltä yksitellen pois epävarman tulevaisuuden takia. Lopulta huvilat autioituivat ja pääsivät rappeutumaan.
Teimme sunnuntain kuluksi retken alueelle. Vielä kun siellä on huviloista jotain jäljellä.
Sinne ei ihan sattumalta eksy. Ensin pitää mennä omakotialueen ohi Päätien päähän asti. Herttoniemestä lähtevän bussi 88:n päättäri on hyvin lähellä. Päätien päästä alkaa kapea metsätie, jonka edessä on punakeltainen puomi.
Puomin jälkeen metsätie jatkuu mäkeä ylös muutama sataa metriä.
Tie tulee Kruununvuorenlammen reunaan, jossa se haarautuu. Suurin osa huviloista on lammen ja meren välisellä alueella. Lampea voi lähteä kiertämään kumpaa suuntaan tahansa, koska polku tekee lenkin ja tulee samaan paikkaan takaisin.
Metsäpolku on välillä aika huonokuntoinen.
Saavumme ensimmäisenä palaneen huvilan kohdalle. Alueella on viime aikoina poltettu useita huviloita. Ilmiselviä tuhopolttoja. Aika rauhassa saavat palaa, sillä pelastuslaitoksen on hyvin vaikea päästä alueelle.
Seuraavaksi tulee vastaan täysin romahtanut huvila.
Välillä pysähdyttiin evästauolle ja katseltiin Korkeasaaren suuntaan. Tuolta se Kruunuvuorensilta tulee joskus.
Kiertelemme alueella parisen tuntia ja tutkimme huviloita. Luonto on ottanut vallan useissa paikoissa, vandaalit ovat tuhonneet ja polttaneet huviloita, ikkunat on rikottu ja seiniin on spreijattu. Monet talot ovat olleet myös kodittomien leposijoina. Useimpiin ei uskaltanut mennä sisään.
Tässä kuvakoostetta huviloista. Mystistä ja surullista.
Kaupungin olisi pitänyt jo vuosikymmenet sitten herätä ja jämäkästi suojella huvilat. Nyt alkaa olla myöhistä. Muutamaa ”hyväkuntoisinta” huvilaa suunniteltiin suojeltavaksi jokunen vuosi sitten, mutta en ole seurannut niin tarkkaan miten projekti on edennyt.
Vaikka tuuli ei ole kova, aallot lyövät rantakallioon voimalla ja vesi pärskähtää korkeuksiin. Täällä meri näyttää voimansa. Se syöksyy rantaan suoraan avomereltä. Paikka on varmasti otollinen myrskybongaukseen. Seistään Särkkäniemen kallioilla. Tämä kohta oli Helsingin itäisimpiä pisteitä ennen kuin osa Sipoosta liitettiin Helsinkiin.
Särkkäniemi on osa Uutelan ulkoilualuetta Vuosaaressa. Uutela on luontonsa puolesta Helsingin monipuolisimpia ulkoilualueita. Alueeseen pääsee tutustumaan luontopolkua pitkin. Luontopolku on kahdeksikon muotoinen eli se muodostuu kahdesta lenkistä. Luontopolun kokonaispituus on noin neljä kilometriä. Lyhyempi luontopolun lenkeistä on noin 1500 metriä ja pidempi 2500 metriä (kaupungin esite löytyy täältä).
Polut kiertävät synkissä kuusimetsissä, ikiaikaisilla rantakallioilla, soiden ja lampien reunamilla ja niittyjen varsilla. Luontopolku ei ole täysin esteetön, mutta suurimman osan pääsee kiertämään näppärästi lastenvaunuillakin.
Uutela on Itä-Helsingin laajin yhtenäinen metsäalue, jossa on luonnontilaisia metsiä suosivia kasveja ja lintulajeja. Metsissä viihtyvät myös mäyrät ja supikoirat, joiden pesäonkaloita voi erottaa maasta. Rannoilla puolestaan pääsee seuraamaan vesilintujen elämää. Merellä voi nähdä kyhmyjoutsenen tai sorsan etsivän syötävää rantavedestä.
Luontopolku sivuaa vanhaa Skatan maatilaa, jonka tunnetuin asukas viime aikoina on ollut taiteilija Miina Äkkijyrkkä. Nykyisin tilaa hallinnoin Suomen setlementtisäätiö ja tilalla harjoitetaan muun muassa hevosterapiaa.
Skatan rakennukset ovat 1800- ja 1900-lukujen taitteesta. Tilaan kuuluu päärakennuksen lisäksi kaksi vajaa, kivinavetta ja aitta. Pihalla seistessä voit kuvitella miten tilalla siihen aikaan elettiin. Vilja heilui pellolla tuulessa odottamassa niittoa, kasvikset haettiin ruokapöytään omasta maasta. Lypsylehmät laidunsivat niityllä ja kanat kotkottivat aitauksessa. Kalaa saatiin lähivesistä. Ollaan Helsingissä ja keskellä perinnemaisemaa.
Vuosaaren Uutelalla on myös sotaisa historiansa. Luontopolun ulkopuolella Skatanniemellä on venäläisten 1910-luvulla rakentama merilinnoituksen tukikohta. Linnoitus on ainoa meririntaman yhteyteen rakennettu tukikohta, joka sijaitsee mantereella. Muut ovat saarissa. Bunkkerin takana on paikat neljälle tykille.
Uutelan luontopolku:
Pisteet (1-5):
Luontoa: 5
Lapsille: 2
Historiaa: 2
Kulttuuria ja taidetta: 1
Jos etsitään Helsingin viehättävintä hautausmaata, niin omaksi suosikikseni nousee Kulosaaren hautausmaa. Se sijaitsee pienessä Leposaaressa Vanhankaupunginlahdella. Vaikka kyseessä onkin saari, niin hautausmaalle pääsee jalat kuivina tietä pitkin.
Hautausmaa perustettiin 1920-luvulla Iso Pässin saareen ja sittemmin saaren nimeksi vakiintui Leposaari. Osuva nimi. Saaressa on levollista kävellä, vain merituuli humisee puissa.
Saaren korkeimmalle kohdalle arkkitehti Armas Lindgren suunnitteli kappelin. Lindgren asui Kulosaaressa ja hänet muistetaan erityisesti maineikkaasta Saarinen-Gesellius-Lindgren-arkkitehtitoimistosta.
Lindgren on myös haudattu saareen.
Juoksijalegenda Hannes Kolehmaisen hauta.
Kenraali Talvela on päässyt meren rannalle. Kuulin taannoin tarinan, että eräs vanhempi mies kävi yön pimeydessä hautaamassa kissansa Talvelan haudan viereen. Niinpä kissa-vainaa saa säännöllisesti kukkia haudalleen. Shhh, ei kerrota kenellekään.
Näyttelijä Adolf Lindfors.
Pro Patria -muistomerkin on tehnyt taiteilija Ben Renvall. Hautausmaalle on haudattu parikymmentä sankarivainajaa.
Majavatie Herttoniemessä tunnetaan erityisesti Henrik Tikkasen osoitetrilogian toisesta osasta. Siitä on paljon aikaa, kun trilogian olen lukenut, mutta muistaakseni Tikkanen kirjoitti, että hänellä oli tapana kavereittensa kanssa istua keittiössä ryyppäämässä ja katsoa ikkunasta mäkihyppyä. Ikkkunasta ei tosin nähnyt kuin hyppyrin keulaan asti, joten piti aina arvuutella kuinka pitkälle hyppy kantoi.
Majavatien päässä on huimat näköalat yli Vanhankaupunginlahden. Maisemia katsellessa miettii, miten kaunis ja luonnonläheinen kaupunki Helsinki on. Samalla miettii, että mikä tonttipula täällä on? Joka puolella pelkkää metsää. No, se tietysti hämää, että Helsinki on rakennettu aika matalaksi ja talojen väliin on jätetty paljon puita, jotka ovat taloja korkeampia.
Alas lahden reunaan Fastholman tietämille laskeutuu portaat. Portaissa on numerot, joiden avulla laskimme, että portaissa 182 askelmaa.
Mäen päällä on vielä hyppyrimäen betoniset jalustat. Hyppyrimäki oli tällä paikalla vuosina 1936-1976.
Helsinki ja meri ovat luotuja toisilleen. Etenkin kesän tullen merellinen Helsinki näyttelee parastaan. Helsinki on kansainvälisestikin ajateltuna aivan ainutlaatuinen pääkaupunki juuri avoimen merensä takia.
Kaupunkilaiset kävelevät ja lenkkeilevät rannoilla, pulahtavat uimaan (talvella avantoon), käyvät piknikillä ja soutelemassa. Rantaterassit täyttyvät helteillä. Merellä on todella suuri merkitys kaupunkilaisille.
Siksi onkin tärkeää, että mahdollisimman paljon kaupungin rannoista olisi yhteisessä käytössä ja yksityisessä käytössä niin vähän kuin mahdollista. Vuosien varrella rannoille on rakennettu paljon, mutta tulevaisuudessa soisi muistettavan, että rannat ovat yhteistä kansallismaisemaamme. Meri tekee Helsingin.
Tässä omat merelliset suosikkikohteeni Helsingistä, top 10:
1. Suomenlinna
UNESCOn kohde, hienoimpia paikkoja koko Suomessa.
2. Kivinokka
Rantoja, luontopolkuja, kahvila, lintulava. Oman kesänvieton paikka numero 1, koska kesämaja sijaitsee siellä.
3. Vartiosaari
Upeimpia luontokohteita koko kaupungissa. Vanhat huvilat luovat menneen maailman tuntua. Kallioilta näkee saariston kauneuden.
4. Töölönlahti
City-lenkkeilijöiden esittäytymispaikka. Suomen kulttuurielämän napa.
5. Vanhankaupunginlahti
Vantaanjoen suisto ja koski ovat näyttävää vanhaa teollisuusympäristöä. Kalastajien suosikkipaikka. Vanhankaupunginlahti Lammassaarineen on rentouttavaa seutua.
6. Seurasaari ja Viher-Meilahti
Viher-Meilahti on täynnä satavuotta vanhaa huvila-arkkitehtuuria. Seuraasaaren ulkomuseossa vielä vanhempaa rakennuskantaa. Historiaa ja luontoa yhdessä.
7. Uutela
Uutelan luontopolulla pääsee kosketuksiin merellisen luonnon kanssa, vain pari kilometriä Vuosaaren metroasemalta.
8. Kaivopuiston ranta ja lähistö
Etelähelsinkiläisten catwalk-ranta, jossa hulppeita veneitä, viihtyisiä kahviloita ja pieniä jäätelökioskeja.
9. Tervasaari
Helsinkiä parhaimmillaan. Kruununhaan kivikaupungista kävelee viisi minuuttia ja ollaan jo täysin eri maailmassa. Tervasaaressa on kesäteatteria, ravintolaa ja leikkipaikkaa lapsille.
10. Kuusisaari ja sen taidemuseot
Kuusisaaressa pääsee tutustumaan taiteeseen hienossa ympäristössä. Didrichsenin taidemuseo ja Villa Gyllenberg sijaitsevat ihan vierekkäin, kannattaa käydä molemmissa samalla reissulla.
Käytiin tekemässä iltakävely Vantaankoskella. Oikein mukava ja rentouttava ympäristö rauhoittua kiireisen päivän päätteeksi.
Koski on vanhaa tehdas- ja teollisuusaluetta. Kosken rannalla on edelleen vanha viilatehdas, joka toimii nykyisin ravintolana. Viilatehdas perustettiin vuonna 1882 ja se lopetti toimintansa 1960-luvulla. Kuninkaantien toisella puolella vanhan padon vieressä on mylly, mutta se ei ole säästynyt yhtä hyvin kuin viilatehdas. Mylly paloikin muutama vuosi sitten, ja sen kohtalosta on taisteltu ja väännetty. Sääli, ettei Vantaan kaupunki ole kohdellut rakennusta sen historian vaatimalla arvokkuudella.
Vantaankoskelle perustettiin myllyjä jo 1500-luvulla. 1800-luvulla alueella oli jo huomattavasti teollisuutta. Kosken rantamilla oli sahoja, hopeasulatto, ruukki, trasselitehdas ja paljon muuta teollisuutta. Tehtaitten melu yhdistettynä kosken pauhuun on varmaan ollut korvia huumava yhdistelmä.
Kosken jälkeen on suvanto, jonka rantamilla voi tehdä kävelylenkin. Jyrkkien rantatörmäitten alareunoille on rakennettu pitkospuita ja kävelypolkuja. Etelämpänä kosken yli pääsee Mustakosken siltaa pitkin. Silta rakennettiin 2000-luvun alussa, kun taas viilatehtaan vieressä kulkeva Kuninkaantien silta on vuodelta 1876. Siltojen väliä kulkevan lenkin kävelee noin 20 minuutissa. Välillä kannattaa pysähtyä ja istua hetkeksi alas nauttimaan kauniista maisemasta ja suvannon hiljaisuudesta. Veteen voi heittää pari leipäkiveä.
Koski on suosittu kalastuspaikka. Sieltä voi saada jopa 10-kiloisia haukia. Tai sitten kalamiehet ovat tapansa mukaan kertoneet omia juttujaan.
Vantaankoski on arvioitu valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi. Viilatehtaan ympäristö maisemoitiin puistoksi vuosina 2001-2002.
Vantaankosken pohjoispuolella on vanha VPK:n paloasema. Museoviraston suojelema sympaattinen punainen paloasema on vuodelta 1909. Se rakennettiin lahjoitusten ja arpajaisten avulla. Paloaseman vieressä on pieni kahvila, jossa voi nauttia kupin sumppia ja jätskin.
Vantaankoski, Kuninkaantie 28
Historiaa: 4/5
Kulttuuria ja taidetta 1/5
Lapsille: 2/5
Luontoa: 4/5
Tässä kuvia Vantaankoskelta:
Vanha rapistunut mylly.Suvannon ympäristöön on rakennettu siltoja ja polkuja.Myllynkivi.Viilatehdas.Vanha pumppuhuone.Kivien heittelyä veteen.VPK.
Kun saapuu raitiovaunulla Katajanokalle, ensimmäinen pysäkki on Tove Janssonin puistossa. Lähes kaikki kävellen Skattalle saapuvat kävelevät Janssonin puiston halki. Puisto tunnettiin vuoteen 2014 saakka Katajanokanpuistona, mutta Tove Jansson -seuran ja Katajanokkaseuran aloitteesta puisto nimettiin kirjailija-taiteilija Janssonin mukaan tämän 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Jansson asui pitkään läheisellä Luotsikadulla.
Puiston istutustyöt aloitettiin vuonna 1897 kaupunginpuutarhuri Svante Olssonin piirrustusten mukaan.
Puistossa on Viktor Malmbergin veistos Vedenkantaja vuodelta 1923. Antiikin veistosmaailmaa jäljittelevä Vedenkantaja on Malmbergin ainoa julkinen veistos Helsingissä.
Joku koirapuiston asiakas on ehkä katsonut Kingi-ohjelmaa.
Puistossa on myös pienehkö leikkipaikka lapsille.
Vanhat arvorakennukset ympäröivät puistoa. Korkea kallion päällä on Uspenskin katedraali, jota pidetään suurimpana ortodoksikirkkona, joka ei ole entisen itäblokin alueella. Katedraalin on suunnitellut venäläinen arkkitehti Aleksei M. Gornostajev ja rakennus valmistui vuonna 1868. Katedraalin kultaisten kupolien kiillon näkee kauas merelle. Jos et ole ortodoksisessa jumalanpalveluksessa koskaan käynyt, niin se on eräänlainen elämys. Kannattaa piipahtaa sisään.
Katedraalin vieressä Rahapajankadulla sijaitsee niin sanottu Dementjeffin kivilinna. Vuonna 1885 valmistuneen rakennuksen on rakennuttanut liikemies Grigori Dementjeff. Dementjeff saapui Suomeen asevelvollisena, ryhtyi rakennusurakoitsijaksi, vaurastui osallistumalla Suomenlinnan rakentamistöihin ja rakennutti runsaasti muitakin rakennuksia. Kirkko palkitsi miehen siten, että Dementjeff valittiin Uspenskin katedraalin isännäksi. Hän kuoli kaksi vuotta suuren kivilinnansa valmistumisen jälkeen.
Dementjeffin linnan viereisessä rakennuksessa Rahapajankatu 3:ssa on muistolaatta, joka kertoo Aleksis Kiven käyneen koulua samalla paikalla. Paikalla sijaitsi niin sanottu ukko Granbergin koulu. Nykyinen rakennus on vuodelta 1915 ja se on arkkitehti Lars Sonckin käsialaa.
Rahapajankadun ja Satamakadun risteyksessä on suurlähetystörakennus. Rakennuksessa asui Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehnroot pariinkiin otteeseen. Seinässä on muistolaatta. Vuonna 1897 valmistuneen uusrenessanssia edustavan rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Gustaf Nyström.
Satamakadulla on Pauligin vanha kahvipaahtimo. Katajanokan asukkaat saivat aikoinaan tottua kahvin tuoksuun, sillä alueella oli parhaimmillaan jopa kolme kahvipaahtimoa.
Satamakadun ja Luotsikadun risteyksessä on niin sanottu Tallbergin talo, joka valmistui 1898. Rakennus on sikäli merkittävä suomalaisen arkkitehtuurin historiassa, että se on legendaarisen arkkitehtikolmikon Eliel Saarisen, Herman Geselliuksen ja Armas Lindgrenin ensimmäinen yhteinen suunnittelutyö. He on ovat sittemmin suunnitelleet muitakin jugendrakennuksia Katajanokalle.
Luotsikadun toisella puolella on linnamainen Aeoluksen rakennus, joka on arkkitehti Selim A. Lindqvistin suunnittelema. Rakennus valmistui 1903.
Etelään mentäessä puistoa reunustaa Keskon rakennus. Vuonna 1940 valmistuneen rakennuksen suunnitteli arkkitehti Toivo Paatela.
Puiston eteläreunassa on entinen rahapaja. Kun autonominen Suomi sai oman rahan, markan, niin pääkaupunkiin piti saada myös rahapaja. Sellainen valmistui Katajanokan rantaan uusklassismia suosivan arkkitehdin E. B. Lohrmannin suunnittelemana. Ensimmäinen tuotantoerä oli 30 000 kappaletta yhden pennin rahoja. Rahapajan vieressä on Alvar Aallon suunnittelema Enson pääkonttori.
Tove Janssonin puiston kupeessa on myös mainio italialainen kahvila Signora, joka kesäisin toimii myös puiston lippakioskilla.
Jos kaipaa väkevämpää, niin kivenheiton päässä Kruunuvuorenkadulla on oluthuone Poseidon.
Suomessa ei luonnonvaraisena vaarallisia myrkkyhämähäkkejä juurikaan elä, niitä tavataan lähinnä terraarioissa. Poikkeuksia kuitenkin löytyy. Suomen myrkyllisimmät hämähäkit elävät Luonnontieteellisen museon tiloissa. Harva museovieras niitä on päässyt näkemään, sillä ne eivät hevin ihmisille näyttäydy. Mutta hyvällä tuurilla sellaisen voi bongata.
Ruskohämähäkit tulivat museoon tiettävästi 1970-luvulla hedelmälastin mukana Etelä-Amerikasta. Siitä saakka ne ovat asustelleet museon käytävillä ja koloissa. Museossa on huomaamaton opastaulu, joka kertoo ruskohämähäkistä.
”Suomen ainoa elinvoimainen kanta esiintyy tässä rakennuksessa. Myrkyllisyydestä huolimatta laji ei ole lainkaan aggressiivinen. Se liikkuu hämärässä ja on hyvin arka valon lisäksi äänille ja mm. lattian töminälle. Museovieraalle hämähäkin näkeminen olisi lottovoitto, koska ahtaissa väleissä arkana elelevä otus ei hevin näyttäydy. Museorakennuksen henkilökunta on elänyt sopuisasti samassa rakennuksessa myrkkyhämähäkin kanssa jo vuosikymmeniä.”
Ruskohämähäkki voi kasvaa jopa parisenttiseksi. Tiedustelin vielä museon viestinnästä, että vieläkö hämähäkki museon uumenissa majailee, vai onko kanta jo vuosien saatossa kadonnut.
– Majaileepa hyvinkin, kuului vastaus.
Hui. Seuraavalla kerralla museossa vieraillessani katson näyttelyn sijaan paljon tarkemmin lattioita ja nurkkia.
EDIT. Juttua korjattu 28.4.2015. Ruskohämähäkki ei suinkaan ole Suomen ainoa myrkyllinen hämähäkki, kuten jutussa alkujaan kerrottiin. Esimerkiksi vesihämähäkki on myös myrkyllinen.
by 
