Taivaskalliolla Käpylässä oli toisen maailmansodan aikana tykkipatteri. Neljällä Bofors-tykillä tulitettiin viholliskoneita. Paikalliset tosin luulivat, että mäellä on vain yksi tykki, paksu Bertta. Neljä tykkiä kun laukaistiin samaan aikaan, niin lähti niin kova jysähdys. Sodan aikana tykkien määrä pidettiin salaisuutena.
Taivaskalliolla oli myös nuoria koululaispoikia operoimassa tykkejä.
Käpyläkään ei säästynyt tuholta. Tässä talo Sampsankadulta.
Taivaskalliolle on 1983 tuotu muistoksi yksi tsekkiläinen Skoda-tykki.
Glimsin tila Espoossa sijaitsi mainiossa paikassa. Vierestä kulki Kuninkaantie, jota pitkin kuljettiin Turun ja Pietarin väliä. Glimsin tilan kohdilla oli risteys, josta käännyttiin Kuninkaantieltä Helsinkiin. Se oli aikansa valtatie.
Glimsin tilasta on ensimmäiset maininnat satojen vuosien takaa. Glims-niminen tila on ollut varmasti olemassa 1500-luvulta lähtien ja tiedetään, että 1540-luvulla tilaa isännöi Peder Nilsson.
Loistavan sijaintinsa ansiosta Glimsissä pidettiin kestikievaria. Kestikievarijärjestelmää ryhdyttiin rakentamaan 1600-luvulla ja sitä pidettiin yllä aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Kestikievarissa majoitettiin ja ruokittiin matkamiehiä.
Glimsin tila on nykyään museona. Vaikka vieressä on jättimäinen Jorvin sairaala, niin Glimsissä pääsee tekemään todellisen aikahypyn entisen maailman tunnelmiin. Toisella puolelle tilaa avautuu ikiaikaiset peltomaisemat. Talomuseossa on kaikkiaan 11 museokäytössä olevaa taloa. Vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvulta. Vanhimpien joukossa ovat muun muassa tilan päärakennus ja entinen kestikievarin talo. Kesäisin laitumella kirmaa lampaita, nyt syksylläkin pihassa oli Gustav-kukko ja muutama kana.
Talomuseo Glims on eräänlainen Espoon vastine Seurasaarelle. Sillä erotuksella kuitenkin, että Glimsin talot ovat kaikki alkuperäisellä paikallaan, kun Seurasaaren rakennukset on siirretty sinne mikä mistäkin. Sekä Glimsissä että Seurasaaressa esitellään vanhan ajan elämää Suomessa, tuodaan tutuksi käsityötaitoja ja kansanperinteitä.
Glimsissä on myös viihtyisä kahvila, museokauppa ja päärakennuksessa vaihtuvia näyttelyitä. Ehdottomasti visiitin väärtti.
On sitä ennenkin osattu. Nainen ottaa aurinkoa avannon reunalla Taivallahdella 1952. Kuva: Väinö Kannisto (Hkm/Finna).
Helsingissä on lukuisia paikkoja, joissa voi talvella pulahtaa avannossa. Tai sitten muuten vaan uimassa, jos ei meri ole vielä jäätynyt. Kaikkiaan talviuintipaikkoja on 14. Osassa on saunat, mutta karuimmillaan talviuintipaikassa on pukuhuone ja avantoon johtavat portaat. Useimpiin paikkoihin vaaditaan kausimaksu. Hinnat vaihtelevat suuresti sen mukaan, onko talviuintipaikassa sauna vai ei.
Itse en ole ainakaan vielä suuri avantouinnin ystävä, mutta monet ystäväni ovat. Olenkin harkinnut, josko tänä talvena avantoon uskaltautuisi. Mutta lähdetään maltillisesti liikkeelle tutkimalla tarjontaa.
Helsingin talviuintipaikat hintajärjestyksessä halvimmasta kalleimpaan:
Vuonna 1933 Kivinokassa tehtiin ruoanvastiketöitä, kerrotaan Helsingin kunnalliskertomuksessa. Kivinokassa ruoanvastiketöinä suoritettiin muun muassa teiden rakentamista, lasten leikkikentän rakentamista, metsänraivausta ja siistimistöitä. Kenties Kivinokan nykyisiä teitäkin on valmistunut ruoanvastiketöiden tuloksena.
Mutta mitä olivat ruoanvastiketyöt? Nimi kertoo paljon, mutta kysyinpä asiaa kuitenkin erinomaisesta Kysy museolta -nettipalvelusta. Helsingin kaupungin museon tutkija vastasi näin:
”Ruoanvastiketyöt olivat osa toimenpiteitä, joihin Helsingin kaupunki ryhtyi lieventääkseen vuoden 1929 lopussa alkaneen laman ja työttömyyden seurauksia 1930-luvun alun pahimpina työttömyysvuosina.
1931 aloitetun, aluksi ilmaisen ruoanjakelun vastineeksi alettiin 1932 vaatia jonkinlaista työsuoritusta. Ruoanjakelu, ja siten myös ruoanvastiketyöt oli tarkoitettu Helsingissä kotipaikkaoikeutta nauttiville, pääosin perheettömille työttömille, jotka voivat todistaa työttömyytensä esittämällä työnvälitystoimiston antaman työttömyyskortin tai ”muulla hyväksyttävällä tavalla”.
Työttömille ei käsittääkseni muodostunut varsinaista työsuhdetta Helsingin kaupunkiin, vaan töitä tehtiin nimen omaan ruoan vastineeksi. Ne olivat pääasiassa rakennusviraston eri osastojen järjestämiä tasoitus- raivaus- ja siistimistöitä yms. Yhden viikon työ oikeutti kahdeksan viikon ilmaisiin aterioihin; töissä olevien henkilöiden piti työaikanaan saada voimakkaammat ruoka-annokset. 1933 kesällä, työllisyystilanteen parantuessa, kaupunginvaltuusto päätti keskeyttää ruoanjakelun ja ruoanvastiketyöt. Vastiketyöt lopetettiin 8.7. ja ruoanjakelu 10.7., minkä jälkeen aterioita annettiin 13.8. saakka vielä niille, joilla viikon työllään oli siihen oikeus.”
Kirjoitin aikaisemmassa blogikirjoituksessani, miten rouva Juutilaiselle oli myönnetty oikeus myydä Kivinokassa virvokkeita vuonna 1931. Samassa kirjoituksessa selvisi, että Juutilaisen mies puolestaan oli erotettu Kivinokan kaitsijan toimesta. Ja kerrottiin myös Tiihonen-nimisestä kaitsijasta. Pohdin siinä, että lienevätkö juuri Tiihonen ja Juutilainen olleet pari. Tarinat selvisivät Helsingin kaupungin kunnalliskertomuksista.
Kaksi vuotta myöhemmin, vuoden 1933 kunnalliskertomuksesta käy ilmi, että kaupunki on myöntänyt oikeuden virvoitusjuomien myyntiin rouva E. Tiihoselle. Haa! Tiihonen ja Juutilainen olivat kuin olivatkin pariskunta, ja olivat naimisiinkin menneet tuossa parin vuoden sisällä. Ja kaiketi Tiihonen oli saanut kaitsijan paikkansa takaisin. Eipä tässä nyt suuri Sherlock Holmes tarvinnut olla.
Mutta kiinnostavaa tektissä on se, että kaupunki myönsi kaitsijanvaimo (termi suoraan asiakirjoista) Tiihoselle ”oikeuden harjoittaa myyntiä omassa kioskissaan Kivinokan kansanpuistossa 500 markan kesävuokrasta.” Kivinokassa on siis vuonna 1933 ollut kioski, jota on vuokrattu.
Kivinokan nykyinen kioskirakennus (Maijan kioski) valmistui Elannon myymäläksi/kioskiksi vuonna 1937. Siis sitä ennenkin on Kivinokassa ollut kioski. Tuskin on elossa monikaan ihminen, joka muistaisi tuota vanhaa kioskia. Millainen se on ollut? Missä se on sijainnut?
Ja tosiaan vuoden 1937 kunnalliskertomuksesta:
”Osuusliike Elanto oikeutettiinkesän aikana myymään elintarpeita ja virvokkeita sekä harjoittamaan kahvitarjoilua Kivinokan kansanpuistossa 5,000 markan vuokrasta ollen liike oikeutettu myöskin rakentamaan kyseiselle kansanpuistoalueelle kansanpuistojen isännöitsijän kanssa sovitulle paikalle esittämiensä piirustusten mukaisen myymälä- ja kahvilakioskin.”
So long, Tiihoset.
* * *
Edellisessä kirjoituksessa kerroin myös konttoristi G. Berlinistä, joka vuokrasi itselleen Kivinokan Kalastajatorpan vuonna 1931.
Vuonna 1933 herra Berlinille myönnettiin avustusta 7500 markkaa torpan kunnostamiseksi. Mutta sitten tapahtui jotain. Kaupunki päätti purkaa G. Berlinin vuokrasopimuksen ”erinäisistä syistä”. Voi vaan miettiä, mitä Berlin on siellä puuhaillut. Ehkä häneltä vaan loppuivat rahat.
Kalastajatorppa vuokrattiin sitten Ponnistukselle, jonka hallussa se nykyäänkin on.
Kalastajatorppaa koskeva teksti kuuluu näin:
”Lautakunta päätti erinäisistä syistä purkaa Kivinoka n alueella olevan kalastajatorpan vuokraamista konttoristi G. Berlinille koskevan päätöksensä huhtikuu n 1 p:stä lukien ja myöntää vuokraajalle tämän torpan rakennuksissa suorittamista korjaustöistä korvausta 7,500 markkaa, ehdoin, että vuokraaja maksaisi kaupungille heinäkuu n 1 p:n 1931 ja huhtikuun 1 p:n 1933 väliseltä ajalta vuokraa yhteensä 1,000 markkaa , sekä vuokrata sanotun kalastajatorpan rakennuksineen ynnä n. s. Rälläkkäniemen voimistelu- j a urheiluseura Ponnistukselle yhden vuoden ajaksi 1,700 markan vuosivuokrasta j a ehdoin, että kaupungin tarvitessa aluetta ennen vuokra-ajan umpeen kulumista vuokraaja olisi velvollinen sen luovuttamaan kolmen kuukauden irtisanomisajan jälkeen. ”
PS. Yllä oleva kuva ei ole 1930-luvulta, vaan vuodelta 1957. Kivinokasta kuitenkin. Nainen ja priimus-keitin. (kuva: Hkm / Finna)
Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie avattiin 1860-luvulla ja siitä lähtien maa alkoi täyttyä asemarakennuksista. Pasilassa asemarakennuksia on ollut kaikkiaan kolme.
Pasilan nykyinen asema on 1980-luvulta. Asema on muuten kokenut aika ansiokkaan kasvojenkohotuksen viimeisen parin vuoden aikana. Kun en ollut hetkeen asemalla käynyt, niin en ollut tuntea sitä enää entisekseen.
Ennen nykyistä asemaa Pasilassa junamatkustajia palveli puinen asemarakennus, joka oli siirretty Pasilaan Kannakselta Vammeljoelta. Aseman suunnitteli ilmeisesti arkkitehti Thure Hellström, joka työskenteli rautatiehallituksen rakennussuunnitteluosastolla. Nykyisen asemarakennuksen valmistuttua, vanha Vammeljoen asema siirrettiin kivenheiton päähän Itä-Pasilaan, jossa se nykyisin tunnetaan Rauhanasemana.
Asema vuonna 1956. Kuva: Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo (Finna).Itä-Pasilaa vuonna 1974. Asema pilkottaa vasemmalla. Kuva: Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseo (Finna).
Vammeljoen asema tuotiin Pasilaan 1920-luvulla. Sitä ennenkin Pasilassa oli asemarakennus. Vanha asema valmistui 1891 ja se oli tiettävästi arkkitehti Bruno Granholmin suunnittelema. Tässä Signe Branderin kuvassa vuodelta 1911 on Granholmin VR:n työntekijöille suunnittelema Toralinna ja vanha asema sen vieressä:
Kuva: Finna.
Vanhan aseman myöhemmistä kohtaloista en tarkkaan tiedä. Suomalaisiin asemiin ansiokkaasti keskittynyt sivusto Mikan huone kertoo, että asema olisi purettu 1960-luvulla. Museoviraston julkaisu Suomen rautatieasemat 1857-1920 puolestaan kertoo, että asemarakennus olisi julkaisun ilmestymisvuonna 1982 vielä ollut olemassa.
Helsingin kaupungin historiallisissa kunnalliskertomuksissa aika ajoin käsitellään Kivinokkaa. Selasin aikani kuluksi vuoden 1931 kunnalliskertomusta. Siellä kerrotaan, että Kivinokan kalastajatorppa päätettiin vuokrata konttoristi G. Berlinille. Kalastajatorppa tarkoittanee Ponnistuksen alueella olevaa torppaa. G. Berlinistä ei sen enempää löydy tietoa nopeasti googlettamalla.
Kunnalliskertomuksessa kerrotaan seuraavasti:
Kalastajatorpan vuokraaminen. Lautakunta päätti vuokrata Kivinokan kansanpuistoalueella sijaitsevan kalastajatorpan konttoristi G. Berlinille seuraavilla ehdoilla: 1) vuokra-aika on 5 vuotta; 2) alue käsittää noin 1.4 hehtaaria, josta noin 0.6 hehtaaria on viljelysmaata (tätä nykyä niittyä); 3) herra Berlinille luovutetaan heti kyseessäoleva alue lukuunottamatta niittyä, joka on toistaiseksi vuokrattu ravintoloitsija R. Joffsille 6 kuukauden irtisanomisajalla, joten herra Berlin saa haltuunsa tämän alueen 7 kuukauden kuluttua; sekä 4) herra Berlin suorittaa 500 markan vuosivuokran ja sitoutuu kunnostamaan alueella olevan kalastajatorpan sekä siihen kuuluvan saunarakennuksen; saunarakennuksessa oleva huone on heti kunnostettava ja luovuttaa herra Berlin sen Kivinokan kansanpuiston kesävartijoille yöpymis ja aterioimis- y.m. tarkoituksiin.
Mikä mahtanee olla tekstissä mainittu saunarakennus? Ponnistuksen nykyinen sauna on vuodelta 1964 ja sitä edeltävä sauna oli 1940-luvulta. Voisiko olla niin, että tekstissä mainittu sauna tarkoittaa nykyisen parkkipaikan vieressä olevaa Vahtitupaa? Tiedän, että Vahtituvassa on joskus ollut sauna. Piippu on katolla vieläkin. Ja tekstissä mainitaan, että herra Berlinin on luovutettava saunarakennus kesävartijoille. Vahtitupa oli pitkään kesävartijoiden käytössä. Monet merkit viittaisivat siihen, että siinä tarkoitetaan nimenomaan Vahtitupaa. (EDIT. TÄSMENNYS TEKSTIIN: Tietojen mukaan Kalastajatorpan pihapiiriin kuului myös saunarakennus)
* * *
Kunnalliskertomuksessa kerrotaan myös, että rouva Juutilainen sai myydä Kivinokassa virvokkeita. Teksti menee näin:
Rouva A. Juutilaiselle myönnettiin oikeus myydä virvokkeita Kivinokan kansanpuistossa kesän aikana 200 markan maksusta, joka oli etukäteen suoritettava. Sittemmin rouva Juutilainen oli anonut vapautusta vuokran suorittamisesta, koska hänen miehensä oli eroitettu Kivinokan kansanpuiston kaitsijan toimesta ja peruutti lautakunta myöntämänsä oikeuden ja vapautti hakijan vuokran suorittamisesta.
Mitä lienee Juutilaisen mies tehnyt, että hänet eroitettiin kaitsijan toimesta. Ehkä hän on siellä vahtituvalla saunonut liikaa.
Samassa tekstissä mainitaan, että kaupunki myöntää luontaisetuna Kivinokan kaitsija Tiihoselle 300 markkaa. Olisikohan tämä Tiihonen ollut sitten Juutilaisen mies?
Herää myös kysymys, että mitä eroa oli kaitsijalla ja kesävartijalla? Toinen kaitsee ja toinen vartioi?
* * *
Ja vielä lisää. Vuoden 1931 kunnalliskertomuksessa kerrotaan, että Kivinokan vartiointia tehostetaan. Päätös kuuluu seuraavasti:
Kivinokan kansanpuistoalueen kehittäminen ja vartiointi. Lautakunta päätti kaupunginhallitukselle ehdottaa, että vartioinnin tehostamiseksi mainitulla alueella myönnettäisiin 4,950 markan määräraha. Koska kaupunginhallitus katsoi, että mainittu määrä oli otettava kiinteistölautakunnan määrärahoista, päätti lautakunta sittemmin tilapäisiin menoihin varatusta määrärahasta myöntää yhteensä 12,550 markkaa vartijan palkkaamiseen, kaluston hankkimiseen, kaivon kaivamiseen y.m.
Aika lailla samojen ongelmien kanssa painitaan vuonna 2015. Vartiointia pitäisi tehostaa, aluetta kehittää, kalustoa hankkia ja rahasta on aina pula.
Jotenkin lohdullista, että samojen asioiden kanssa ollaan taisteltu iät ja ajat. Olemme vain osa historian jatkumossa.
Taitelija Laila Pullinen menehtyi tänään pikällisen sairauden jälkeen. Kuvanveistäjä oli kuollessaan 82-vuotias.
Pullinen oli 1900-luvun merkittävimpiä kuvanveistäjiä maassamme. Helsingissä on lukuisia Pullisen veistoksia, mutta lähes kaikki on virastoissa, yritysten tiloissa yms. suljettujen ovien takana. Didrichsenin taidemuseon veistospuistossa on pari Pullisen työtä. Mutta Pullisen ainoa täysin julkinen veistos taitaa olla Meilahdessa sijaitseva Maila Talvion muistomerkki.
Veistos on Seurasaarentien ja Tallbonkujan risteyksessä. Maila Talvion muistomerkki tunnetaan myös nimellä Itämeren tytär.
Pullisen veistämä patsas pystytettiin kirjailijan satavuotispäivänä vuonna 1971. Talvio asui miehensä J. J. Mikkolan kanssa huvilassa, joka oli samalla paikalla, missä patsas nyt on. Maastossa on edelleen selviä merkkejä rakennuksen pohjasta.
Olin pienellä opastetulla kierroksella Olympiastadionilla. Nyrkkeilijöiden treenisalin seinässä roikkuu vanhat nyrkkeilyhanskat, ja niiden alla teksti ”Pakilan puutarhuri”. Piti oikein lähteä googlaamaan, kuka tämä puutarhuri oikein on.
Pakilan puutarhuri oli nyrkkeilijä Pekka Kokkonen, jonka kulta-aika sijoittui 1950- ja 1960-luvuille. Hän oli omassa sarjassaan parhaimmillaan maailman kymmenen parhaan joukossa. MTV3 nosti Kokkosen Suomen kaikkien aikojen nyrkkeilijät -listalla sijalle 6. Koko lista täällä.
Keimolan moottoriradalla Vantaalla ajettiin kilpaa vuosina 1966-1978. Radan perusti Curt Lincoln, kun Eläintarhan ajoja Helsingissä ei enää voitu järjestää. Vantaakin tunnettiin silloin vielä Helsingin maalaiskuntana.
Keimolassa ajettiin F2-kisoja, ja siellä nuorina miehen alkuina uraansa aloittelivat niin Keke Rosberg, Mika Häkkinen, Jyrki Järvilehto ja Mika Salo. F1-tähdistä Keimolassa ajoi muun muassa Graham Hill. Rata oli runsaat 3 kilometriä pitkä.
Keimolassa järjestettiin myös festareita. Vuonna 1969 siellä ihmisiä villitsi Beach Boys. Hurriganes esiintyi vuosina 1972 ja 1973 järjestetyssä Keimola Rockissa.
Ajot Keimolassa loppuivat 1970-luvulla, mutta nuoriso kävi siellä vielä myöhemminkin ”kuutamoajeluilla”. Lassila & Tikanoja perusti alueelle rengasvaraston, joka paloi vuonna 2004. Renkaat paloivat päiväkausia.
Nykyään Keimolan ajoista muistuttaa ränsistynyt valvontatorni. Torni on suojeltu, vaikka se vaurioituikin pahasti rengaspalon yhteydessä. Nuoriso on jättänyt siihen omat puumerkkinsä.
Valvontatornin ympäristössä on ajoradan asfalttia vielä nähtävissä paikoitellen.
Kilometrin pituinen pääsuora.
Graham Hillin vanteet?
Ajoradan alueella ollaan rakentamssa uutta asuinaluetta. Sijainti on oivallinen, sillä Kehärädan avauduttua Kivistön asema on parin kivenheiton päässä.
Mutta Vantaan kaupungille pitää antaa isot moitteet siitä, miten moottoristadionia ollaan kohdeltu vuosien varrella. Osoittaa suurta kunnioituksen puutetta kulttuurihistoriaa kohtaan. Jos alue on todettu kelpaamattomaksi kilpa-ajoille, niin se on silloin ihan ok, että alueelle rakennetaan kerrostaloja. Mutta kilparadasta olisi pitänyt pitää huolta. Nyt metsä kasvaa asfaltin läpi. Kilparadasta olisi voinut tehdä vaikka kevyen liikenteen väylän kerrostalolähiön lomaan. Enää siitä ei ole mihinkään. Valvontatorni on päästetty heikkoon tilaan. Betonivalleja olisi voinut säästää muistoksi.
Uutta pitää rakentaa ja kaupungin pitää uudistua, mutta se täytyy tehdä historiaa kunnioittaen. Keimolassa menneisyys ollaan unohdettu. Siellä olisi mahdollisuus nähdä monia historian kerrostumia.
Viikonlopun ulkoiluretki kohtistui tällä kertaa äijäporukalla Sipoonkorpeen. Ajettiin auto parkkiin Kalkkiuunintielle ja kierrettiin Kalkkiruukin luontopolkua.
Luontopolun varrella on laavu ja grillipaikka, mutta tälle kertaa emme pysähtyneet siihen. Aamulla laavulla oli hiljaista, mutta ohitimme sen toistamiseen iltapäivällä, ja silloin oli ihmisiä nuotiolla paistamassa makkaraa.
Luontopolku on verraten vaativa, jyrkkiä nousuja ja laskuja on paljon. Ei siis mikään lastenvaunu-kohde. Höggbergetin kallioilta on komeat näkymät yli Sotungin peltojen. Kallio nousee merenpinnasta 74 metriä. Se ei kuitenkaan ole Sipoonkorven korkein paikka, vaan alueen pohjoisosassa on vielä korkeampia.
Luontopolku on runsaat 4 kilometriä pitkä. Se on merkattu vihreä-valkoisin merkein. Metsähallitus voisi pitää merkeistä hieman parempaa huolta. Monissa paikoissa merkit olivat huonossa kunnossa – tai puuttuivat täysin. Ei pitäisi olla kova työ kiertää luontopolku kerran vuodessa ja laittaa merkinnät kuntoon. Arviolta puolen työpäivän homma.
Tältä luontopolun merkintöjen pitäisi näyttää, mutta……usein ne näyttivät tältä.
Kalkkiruukin luontopolku ei kuitenkaan ollut varsinainen kohteemme, vaan tähtäsimme Sipoonkorven keskiosissa olevalle Fiskträskin järvelle. Matkaa sinne oli luontopolulta noin 5 kilometriä. Luontopolulta lähti Fiskträskin (eli Bakunkärrin) suuntaan pieni polku. Kaikissa polkujen risteyksissä ei ollut opasteita, mutta hieman arpapelilläkin osattiin valita oikeat polut ja löysimme lopulta itsemme Bakunkärrin parkkipaikalta. Siitä oli matkaa Fiskträskin rantaan runsaat kaksi kilometriä.
Fiskträskin rannassa oli evästauon paikka. Istuimme rannalla ja nautimme järvimaisemasta.
Fiskträskin jälkeen lähdimme suunnilleen suoraan länteen, tavoitteenamme oli löytää Nuotiokallio ja sen lähistöllä olevat kaksi hiidenkirnua.
Ensin astelimme kuraista metsäautojen tietä pitkin, kunnes kyllästyimme liukastelemaan mudassa ja painuimme metsän puolelle.
Nyt tarvittiin jo kompassia. Otimme suunnaksi lännen ja annoimme palaa kohti ryteikköä.
Kipusimme korkeiden kallioiden yli, ylitimme puroja, astelimme kosteikoissa. Runsaan puolen tunnin jälkeen olimme aika varmoja, että olemme menneet kompassista huolimatta liikaa etelään. Kun vihdoin löytyi kännykkäkenttää, niin tarkistimme Retkikartta.fi-palvelusta sijaintimme. Olimme täsmälleen oikeassa suunnassa ja hyvin lähellä kohdettamme.
Ensimmäisenä löytyi kaksi hiidenkirnua, jotka olivat samassa kalliossa vain muutaman metrin etäisyydellä toisistaan. Kiipesimme hiidenkirnujen yläpuolella olevan kallion laelle pitämään taukoa.
Syvyyttä noin metri.
Sitten piti löytää Nuotiokallio. Se on noin 10 metriä korkea ja yli 50 metriä pitkä jyrkänne. Väittävät olevan vaikuttavimpien Sipoonkorven nähtävyyksien joukossa. Hetken aikaa pyörimme lähistöllä, mutta emme sitä löytäneet. Sen näkeminen jää seuraavaan kertaan.
Lopulta saimme retkemme päätökseen ennen pimeän laskeutumista. Arviolta patikoimme noin 15 kilometriä.
Suunnilleen tällaisen reitin kuljimme (punaiset viivat):
Kuvakaappaus Metsähallituksen kartasta.
Sipoonkorpi on hieno, vanha ja yhtenäinen metsäalue. Sipoonkorvessa on käytännössä kolme opastettua lenkkiä: Kalkkiruukin luontopolku, Ponun perinnepostia ja Fiskträskin kierros. Niistä on hyvä aloittaa tutustumaan Sipoonkorpeen. Jos näiden kolmen polun ulkopuolelle lähtee, niin opasteet ovat melko huonot ja puutteelliset. Jos pääväyliltä poikkeaa sivuun, niin kunnon kartta ja kompassi sekä metsähallituksen Retkikartta.fi-palvelu ovat erittäin käytännöllisiä.
Helsingin Sanomissa oli kiinnostava juttu, joka kertoi kommunistijohtaja Leninin Helsingin vaiheista. Lenin asui maanpaossa autonomisessa Suomessa pariinkiin otteeseen ennen Venäjän vallankumouksia.
Jutun yhteydessä oli kerrottu osoitteet, joissa Lenin Helsingissä asui (printtilehdessä oli kartta ja osoitteet). Lenin asui Vuorimiehenkadulla maalis-huhtikuussa 1906 sosialistiopiskelija Severi Alanteen luona.
Severi Alanne sattuu olemaan minulle kaukaista sukua, hän on isoäitini isän serkku. Tiesin Alanteen sosialistitaustasta, mutta enpä tiennyt, että hän myös majoitti Leniniä.
Vuorimiehenkadun talossa on muistolaatta, jossa kerrotaan Leninin asuneen talossa. Esittelinkin laatan kirjassani Muistolaattabongarin opas. Mutta enpä olisi uskonut, että kyseessä oli juuri Alanteen asunto.
Alanne oli vasemmistolainen, hän kuului SDP:n ”marraskuun sosialisteihin” Otto Wille Kuusisen, Yrjö Sirolan ja muiden kanssa. Alanne pyöritti kotonaan salaista kirjapainoa ja sai sen vuoksi maanpetossyytteen. Hän lähti maanpakoon Amerikkaan, jossa teki pitkän työuran. Hänen kenties tunnetuin saavutus oli suomi-englanti-sanakirjan laatiminen vuonna 1919.
***
Siltasaaressa Juttutuvassa on vallankumouspöytä, jossa kerrotaan Leninin puineen nurkkapöydässä vallankumousjuonia vuonna 1908. HS:n juttu kertoo, että tarina on puutaheinää, sillä Lenin poistui Suomesta jo vuotta ennen kuin Juttutupa avattiin.
Pohjois-Haagassa sijaitsee Kansalaissodan aikainen joukkohauta, johon on haudattu kaatuneita punaisia. Keväällä 1918 valkoisten avuksi tulleet saksalaiset teloittivat punaisia Vihdintien liikenneympyrän lähellä ja kaatuneet haudattiin syrjäiselle paikalle, nykyisen Pohjois-Haagan aseman lähelle. Lisäksi hautaan laskettiin Viron varapääministeri Jüri Vilms, joka lähti saksalaisia pakoon Tallinnasta jään yli Helsinkiin. Hänet ja hänen seurueensa saatiin kiinni ja teloitettiin Töölönlahden rannalla. Vilms ja kumppanit nostettiin haudasta seuraavana vuonna ja ruumiit siirrettiin Viroon. Ainakin ”virallinen” totuus on kertonut näin.
Veljeshauta sijaitsee kävelymatkan päässä Pohjois-Haagan asemalta.
Näitä tarinoita on ennenkin hieman kyseenalaistettu, mutta nyt tuoreessa kirjassa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917-1918 (Gummerus) väitetään, että tapahtumien kulku on ollut tyystin erilainen.
Tutkija Kari Kuusela kirjoittaa kirjassa Vilmsin tapauksesta. Kun Vilms jätti Tallinnan taakseen, niin ainoat tiedot hänen seuraavista vaiheistaan perustuu Peeter Matz -nimisen huijarin kertomuksiin. Matz oli omien sanojensa mukaan agronomi ja luutnantti. Lähteiden mukaan Matz valehteli säännöllisesti siviilitittelistään ja upseerinarvostaan. Hän myös salakuljetti pirtua ja puhui tuomioistuimille puuta heinää. Hänen tarinansa ovat hyvin epäuskottavia. Hänen lähteensä olivat samanlaisia epäluotettavia veijareita kuin hän itsekin. Matz oli jopa keksinyt itse keskeisen todistajan, jolta hän oli kuullut Vilmisin teloituksesta.
Vilms on saanut muistolaatan Töölölahden rannalle, vaikka on enemmän kuin epäselvää onko hänet teloitettu siellä.
Jo 1920-luvulla tehtyjen tutkimusten mukaan kukaan muu Matzin lisäksi ei ollut nähnyt Vilmsiä Helsingissä, ei Töölönlahdella eikä Haagassa. Kuusela kirjoittaa, että Huopalahden työväenyhdistyksen perimätiedon mukaan ei ole mahdollista, että Vilms olisi haudattu Haagaan. Sitä vastoin Ruotsin sota-arkisto kertoo, että valkoiset teloittivat Hauholla kolme punaista, joista ainakin yksi oli virolainen, jolla oli taskussa runsaasti rahaa. Olisiko se ollut Vilms?
Pohjois-Haagan veljeshaudalla on plakaatti, jossa siis lienee runsaasti virheitä. Suurin virhe on se, että todennäköisesti Vilmsiä tovereineen ei koskaan haudattu sinne. Mutta vaikka olisikin haudattu, niin laatassa on silti virheitä.Vilms oli Viron varapääministeri ja oikeusministeri, ei ulkoministeri. Hänen nimensä kirjoitettiin Virossakin V:llä, ei W:llä. Ruumiit nostettiin haudasta 10.12.1920, ei 9.9. Teloituskin tapahtui tiettävästi päivää myöhemmin kuin laatan väittämä 12.4.1918. Lisäksi Vilmsin kanssa Suomeen matkanneen Johannes Peistikin nimi on kirjoitettu väärin Pleistik.
Muistolaatta Pohjois-Haagan haudalla pitää sisällään aika lailla virheitä.
Hautamuistomerkissä kerrotaan, että paikalle on haudattu 28 punakaartilaista ja siviiliä, jotka kuolivat saksalaisten teloituksen uhreina 12.4.1918. Kuusela kirjoittaa, että teloitus on varmaankin tapahtunut, mutta faktatietoa siitä on hankalaa saada. Tarinan mukaan kaupunkia valloittaneet saksalaiset löysivät kellarista punaisia ja siviilejä, jotka antautuivat. Kuitenkin joku punainen avasi tulen, tahallaan tai vahingossa. Erään tarinan mukaan kaksi saksalaista olisi kuollut ja heidät haudattiin Lapinmäen tien varteen. Paikalla on edelleen hautamuistomerkki. Kuuselan mukaan on kuitenkin todennäköisempää, että sotilaat kuolivat taistelussa kuin jostain punaisten vahingonlaukauksesta. Toisen tarinan mukaan punaiset ampuivat saksalaisten komentajan kenraali von der Goltzin autoa. Tästä ei ole kuitenkaan mitään merkintää saksalaisissa lähteissä. Luulisi, että jos kenraalin autoa tulitetaan, niin siitä jäisi jotain merkintöjä sotapäiväkirjoihin.
Saksalaisten sotilaiden hauta Lapinmäentien varrella Etelä-Haagassa.
Niin tai näin, saksalaiset tuohtuivat, laittoivat miehet riviin ja teloittivat joka kolmannen. Näin ainakin tarina kertoo. Kuusela pitää tätäkin melko epätodennäköisenä, johtuen siitä että teloitetuista moni oli Huopalahden punakaartissa merkittävässä asemassa. Summittaisella ampumisella tuskin olisi päästy niin ”hyvään” tulokseen.
Historiassa riittää tarinoita ja legendoja. Haagan hauta pitää sisällään monta hyvää tarinaa. Osa totta, osa tarua.
Lähde: Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917-1918.
Retkemme suuntautui viikonloppuna Nuuksion Saarijärvelle ja tavoitteemme oli saavuttaa järven vieressä oleva Espoon korkein kohta. Lapset olivat reissussa mukana, joten suunnittelin matkan siten, että se on heille sopivan pituinen ja maasto vaihtelevaa, jotta mielenkiinto pysyy yllä.
Ajoimme auton Yli-Takkulan tilan pihalle parkkiin. Se on virallinen parkkipaikka ja siinä on myös lähimetsän opaskartta. Saarijärven tavoittaa hyvin myös Vihdintietä kulkevilla busseilla. Se sijaitsee Luukin ulkoilualueesta pari pysäkkiä Vihdin suuntaan.
Matka alkoi lupaavasti, sillä Yli-Takkulan pelloilla näimme metsäkauriin. Kännykän ehdin repiä taskusta ja epämääräisen kuvankin sain otettua.
Kauris tuolla metsän reunassa.Yli-Takkulan tilalla.
Lähdimme kävelemään pientä metsätietä, joka kulki ensin pellon reunaa ja sitten synkkään metsikköön. Noin 500 metrin jälkeen saavuimme Saarijärven kaakkoisrantaan.
Rannasta matkanteko jatkui pieniä metsäpolkujan pitkin. Kävelimme niemen kärkeen, joka ulottuu kohti järven keskustaa. Kallioilta oli kivat näkymät järvelle.
Niemen jälkeen alkoikin hiljalleen nousu kohti Espoon korkeinta kohtaa, joka on 114 metriä merenpinnasta. Nousu ei ole hirmuisen vaativa, vaan jopa 4-vuotias siihen kykeni, kun hieman auttoi.
Korkeimmalla paikalla syötiin eväät. Maisemat eivät juuri siinä kohdassa ole mitenkään erityisen hyvät, sillä korkeat puut estävät näkyvyyden.
Lasten huomio kiinnittyi siihen, että metsässä on paljon erilaisia sammalia.
Sammalia ihmettelimme aikamme ja lähdimme taivaltamaan takaisin autolle.
Verrattuna vaikkapa Haukkalampeen, täällä päin Nuuksiota saa kulkea hyvin rauhassa, muita ihmisiä ei paljon näy. Eikä näillä main myöskään ole opastettuja polkuja, joten kartta kädessä tai Retkikartti.fi auki kännykässä pitää edetä. Tällä kertaa matka oli lyhyt, eikä ollut pelkoa kännykän akun hyytymisestä, niin apuna oli Retkikartta-palvelu.
Syksy on ollut luontoretkeilijän näkökulmasta kaunis ja lämmin. Kyllä taas kelpasi retkeillä.
by 
