Pasilassa sijaitsee omituinen ”linna.” Harva sitä on nähnyt, vaikka se on aivan vilkaisliikenteisen Hakamäentien vieressä. Hartwall Arenasta on sinne noin 300 metriä. Linna on liittymän keskellä hyvin suojassa.
Olin lukenut paikasta aikaisemmin, mutta en ollut siellä käynyt. Nyt pysähdyttiin ohimenomatkalla ja käytiin katsomassa, onko ketään kotona.
Linnalla on hauska historia. Kati Sinenmaa lähti paikalle telttailemaan vuonna 1995. Sitten hän alkoi hiljalleen rakentaa ympärilleen harmaista kivistä linnamaista rakennelmaa. 20 vuotta hän on pikkuhiljaa rakennellut linnaansa. Ylen jutun mukaan Sinenmaa asui linnassaan kesät talvet 1995-2008.
Harmi, ettei linnan emäntä ollut kotosalla. Olisi ollut mukava vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan.
Olen jäänyt käsitykseen, että Sinenmaa toivottaa vieraat avosylin tervetulleiksi linnaansa.
Paikka muistuttaa arkeologisia kaivauksia. Keskellä pihaa on syviä kuoppia, liekö Sinenmaa yrittänyt kaivoa tai kellaria kaivaa.
Kivilinna on saanut viranomaisilta jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän. Se on pois näkyvistä, eikä kenenkään tiellä. Mutta pian asia voi olla toisin. Pasilan aluetta myllätään ja rakennetaan vauhdilla. Olisi hauskaa, jos Sinenmaan kivilinna jäisi rakennusten väliin eräänlaiseksi urbaaniksi muistomerkiksi.
Mustasaari on oivallinen paikka tehdä rentouttava kesäretki. Mustasaari on pienehkö saari Seurasaaresta lounaaseen, aivan Kaskisaaressa kiinni. Kaskisaaresta menee huoltosilta Mustasaareen, mutta se ei ole yleisessä käytössä. Ainoa vaihtoehto päästä Mustasaareen on Valhalla. Se on Taivallahden rannasta lähtevä yhteysalus. Merimatka kestää noin 15 minuuttia (hinta 4 euroa, aikataulut täällä).
Mustasaari on seurakunnan omistuksessa, mutta se on avointa virkistysaluetta. Saari oli muinoin Lauttasaaren lehmien laidunta, kunnes arkkitehti Florentin Granholm hankki sen omakseen 1800-luvun lopulla. Granholm tunnetaan muun muassa Bengtskärin majakan suunnittelijana. Hän suunnitteli myös Mustasaaren päärakennuksen, jossa nykyään toimii ravintola. Kieltolain aikana siellä oli salakapakka.
1930-luvulla Mustasaari siirtyi seurakunnalle, kun nuorisopastori Heimer Virkkunen ihastui saareen talvisella hiihtoretkellään.
Mustasaarella on myös paikka suomalaisen urheilun historiassa. Virkkunen oli Amerikan matkallaan tutustunut lentopalloon ja toi lajin Suomeen. Se tunnettiin silloin vielä kaaripallona. Ensimmäiset lentopallopelit pelattiin Mustasaaressa ja siellä on maamme ensimmäinen lentopallokenttä.
Mustasaaressa on päärekannuksen lisäksi muitakin vanhoja rakennuksia. Stidilodjuksi kutsuttu rakennus sai nimensä siitä, että tarinan mukaan se suunniteltiin Klubi-askin kanteen (Toimituksen huom. Esimerkiksi Kulttuuritalosta liikkuu vastaava legenda). Stidilodju valmistui vuonna 1938. Sen oli tarkoitus palvella kesäkahvilana vuoden 1940 olympialaisissa.
Vanhaa huvilaa kutsutaan Tyttöjen taloksi, sillä se on aikanaan toiminut tyttöjen majapaikkana. Rakennus on valmistunut kahdessa osassa vuosina 1888 ja 1903.
Sympaattinen pieni kappeli sijaitsee kivenheiton päässä päärakennuksesta. Se rakennettiin 1930-luvulla poikien majoitustilaksi. Alttarikivenä toimii keittiön palvelijoiden vanha porraskivi 1800-luvulta.
Mustasaaressa on miellyttävä hiekkaranta, jossa saa aikaa kulumaan lasten kanssa. Rannan vieressä on leikkipaikka.
Mustasaaren ympäri kiertää polku. Saaren kiertää noin 15 minuutissa. Jos hyvää tuuri käy, voi kedolla nähdä lampaita.
Pastori Ilmo Launis on tehnyt vuonna 1938 kalliokirjoituksen ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa.” Teksti on vain vaivoin luettavissa Stidilodjun viereisessä lipputankokalliossa.
Mustasaaresta pääsee pientä siltaa pitkin myös naapurisaareen, Hevossaareen. Hevossaari on asumaton. Saaren rannassa on valtava siirtolohkare ja hyvät merinäkymät Lauttasaaren suuntaan.
Mustasaaressa menee mukavasti koko päivä. Aika menee kuin siivillä, kun kiertelee saarta, maleksii uimarannalla ja käy välillä ravintolassa syömässä ja kahvilla. Pitää muistaa vaan ehtiä viimeiseen vesibussiin, joka lähtee noin klo 18 maissa.
Mustikkamaan seikkailupuisto Korkee herätti mielenkiintoni jo viime vuonna kun sitä rakennettiin. Nyt sitä vihdoin lasten kanssa päästiin testaamaan.
Korkeessa on seikkailuratoja sekä aikuisille että lapsille. Vaikka jännittävän oloiselta puuhalta vaikuttaakin, niin korkeanpaikankammoisena en kuitenkaan itse lähtenyt ratoja testaamaan. Aikuisten radat nimittäin kulkevat korkeiden puiden latvoissa. Niissä kiivetään, tehdään kymmenien metrien liukuja vaijereiden varassa ja tasapainoillaan köysiradoilla. Vaikka turvavaljaiden mekanismit on tietysti testattu moneen kertaan, niin sisäinen epäilevä tuomaani kuitenkin suhtautuu skeptisesti niiden luotettavuuteen.
Tällä erää siis päästin lapset vauhtiin. Lapsille on kolme erilaista rataa, joista ykkönen on helpoin ja kolmonen haastavin. Radat kulkevat lähellä maanpintaa, joten aikuiset pääsevät tarvittaessa auttamaan junioreita.
Lapset olivat radoista hyvin innoissaan. Etenkin 6-vuotiaamme jaksoi kertoa seikkailusta monta päivää myöhemminkin. 4-vuotias oli vielä hieman pieni ja pelokas Korkeen radoille, ja häntä piti auttaa koko ajan. Siitä huolimatta hän tykkäsi Korkeesta paljon.
Korkeen hinnat vaikuttavat alussa aika kovilta. Lapset maksaa 12 euroa ja aikuiset 22 euroa. Mutta sillä hinnalla Korkeessa saa seikkailla 3 tuntia. Jos käyttää koko 3 tuntia, niin lapsilla yhden tunnin hinnaksi tulee 4 euroa. Se ei enää tunnukaan niin pahalta.
Korkeessa oli heinäkuisena arkipäivänä vilinää. Ihmiset ovat selvästi löytäneet paikan. Me jouduimme jonottamaan radalle pääsyä noin 30 minuuttia.
Se on kuitenkin hienoa, että ihmiset ovat seikkailupuiston löytäneet, sillä varmasti yksityisellä yrittäjällä on Korkeen kanssa ollut suurehkot riskit. Radan rakentaminen ei käy käden käänteessä ja Korkeasaaren naapurissa Mustikkamaalla ei varmaankaan ole kovin pienet vuokrat.
Korkeasaari tuo varmasti vetoapua Korkeelle. Eläintarhan parkkipaikat ovat Korkeen vieressä ja jokainen autolla Korkeasaareen saapuva näkee väkisinkin Korkeen ja jää ihmettelemään puiden latvoissa kiipeäviä ihmisiä. Strategisesti ovat loistavan paikan valinneet.
Korkee ei ole lainkaan ainoa seikkailupuisto pk-seudulla. Nyt tuntuu olevan buumi päällä, sillä Korkeen kilpailijoiksi voidaan laskea ainakin Zippy Huopalahdentiellä ja Huippu Espoossa.
Kuluvana kesänä olen käynyt Korkeasaaressa jo kahdesti. Ulkopaikkakunnilta saapuvat kaverit haluavat aina käydä Korkeasaaressa ja lapset tykkäävät tietysti kovasti eläimistä. Itse olen nähnyt leijonat, okapirut ja lapinpöllöt sen verran useasti, että päätin vaihteeksi kääntää katseet pois eläimistä ja katsoa mitä muuta saarella on tarjottavanaan. Aika paljon oli, etenkin mielenkiintoista arkkitehtuuria.
Korkeasaaren silta. Silta saareen rakennettiin vuonna 1974, mutta se purettiin pois vuonna 2004, jolloin rakennettiin nykyinen silta. Suomen Rakennusinsinöörien Liitto valitsi sillan vuoden sillaksi 2005.
Monien mielestä laiva on ainoa oikea tapa tulla Korkeasaareen. Vuonna 1887 rannan tuntumaan valmistui koristeellinen odotushuone laivamatkustajille.
Korkeasaaressa on kaupungin vanhimpia kioskirakennuksia.
Arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema ravintolarakennus on vuodelta 1884.
Saarenvartijan rakennus on vuodelta 1890. Rakennuksessa on nykyään kahvila.
Korkeasaaressa on myös taidetta. Pukki-veistoksen on tehnyt italialainen Constantino Pandiani. Veistos on vuodelta 1892. Pukki ostettiin Helsinkiin Pariisin maailmannäyttelystä.
1800-luvulla perustetun eläintarhan yksi vanhimmista eläimille tarkoitetuista rakennuksista on vanha karhulinna. Karhut saivat uuden ”linnan” 1950-luvulla, mutta vuonna 1903 rakennettu vanha karhulinnakin on edelleen olemassa.
Jääkarhujen linna valmistui vuonna 1914. Jääkarhuja ei ole Korkeasaaressa nähty sitten 1980-luvun. Jääkarhujen linnassa on ollut parina viime kesänä tilataidetta.
Modernimpaa arkkitehtuuria edustaa Kupla-näkötorni. Vuonna 2002 valmistuneesta tornista on kivat näkymät kaupungin suuntaan. Arkkitehtiopiskelija Ville Hara suunnitteli tornin opinnäytetyönään.
Tietysti kannattaa käydä vilkaisemassa myös ikivanhaa uhrikiveä, jonka harrastaja-arkeologi löysi sattumoisin vuonna 2014. Kuvaa ei siitä nyt ole, mutta juttu Korkeasaaren sivuilta löytyy täältä.
Nuuksion kansallispuistoon voi tehdä vaikka useamman päivän patikkaretken ja yöpyä teltassa tai laavussa. Mökkejäkin voi vuokrata.
Nuuksio on siitä kiva paikka, että sinne voi tehdä myös ihan parin tunnin reissun. Hyviä opastettuja kävelyreittejä löytyy Kattilasta ja Haukkalammelta. Me kävimme tänään Haukkalammella. Se on hyvin saavutettavissa. Autolla pääsee lähes luontopolkujen aloituspisteeseen saakka, bussipysäkiltä on parin kilometrin reippailu.
Haukkalammella voi valita kolme opastettua kävelyreitti. Punarinnankierros ja Nahkiaispolku ovat molemmat kahden kilometrin pituisia. Haukankierros on noin 4 kilometriä. Niitä yhdistelemällä saa itselle sopivan pituisen reitin. Jos jaksaa kiertää ne kaikki, niin kilometrejä kertyy kahdeksan. Nuuksion reitteihin pääset tutustumaan täällä.
Tänään oli lapset mukana, niin valitsimme Punarinnankierroksen. Maasto on suht helppoa, mutta reitti sisältää kuitenkin lapsille riittävän kiinnostavia puroja, nousuja, lampia ja seikkailupuita.
Retki alkaa Haukkalammen opastuvalta, jossa join starttikahvit. Opastuvalta saa myös karttoja ja esitteitä.
Kävelyreitit on merkitty erivärisillä laattoilla.
Mustalampi on nimensä mukaisesti musta.
Jätimme viestin muille metsän kulkijoille.
Valklammella sade yllätti.
Ja loppui lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
Punarinnan kierros on oikein virkistävä pikkureippailu, jos on ensimmäistä kertaa tutustumassa Nuuksioon tai jos haluaa lähteä lasten kanssa hetkeksi luontoon (lastenvaunuilla tätä reittiä ei kuitenkaan kannata lähteä kiertämään). Kierros on myös hyvä iltakävelyreitti, jos haluaa työpäivän päätteeksi irtioton luonnon helmaan.
Mutta ei tällä reitillä ehdi mitään syvää metsäkokemusta saada. Se on liian lyhyt sellaiseen ja japanilaisten turistien ryhmät hieman syövät ikiaikaisen metsän jylhää tunnelmaa.
Nuuksio – Punarinnankierros:
Pisteet (1-5):
Luontoa: 5
Lapsille: 3
Historiaa: 1
Kulttuuria ja taidetta: 1
Helsingin Kruunuvuorenrannassa on lukemattomia hylättyjä huviloita. Nyt alkaa olla viimeisiä hetkiä käydä niitä tutkailemassa, sillä muutamien vuosien kuluttua ne on luultavasti jyrätty pois Kruunuvuoren lähiörakentamisen tieltä. Tai poltettu maan tasalle yksi kerrallaan.
Huviloilla on omituinen historia. Huvilat ovat 1800-luvulta ja 1900-luvun alkupuolelta. Ne olivat ennen sotia saksalaisessa omistuksessa ja sodan jälkeen ne päätyivät Neuvostoliiton haltuun. Alue oli myös Suomen kommunistisen puolueen virkistysaluetta.
1950-luvulla alueen osti vuorineuvos Aarne J. Aarnio, joka päätti perustaa alueelle tuhansien asukkaitten lähiön. Kaupunki kuitenkin oli toista mieltä ja määräsi alueen rakennuskieltoon. Huviloiden asukkaat muuttivat sieltä yksitellen pois epävarman tulevaisuuden takia. Lopulta huvilat autioituivat ja pääsivät rappeutumaan.
Teimme sunnuntain kuluksi retken alueelle. Vielä kun siellä on huviloista jotain jäljellä.
Sinne ei ihan sattumalta eksy. Ensin pitää mennä omakotialueen ohi Päätien päähän asti. Herttoniemestä lähtevän bussi 88:n päättäri on hyvin lähellä. Päätien päästä alkaa kapea metsätie, jonka edessä on punakeltainen puomi.
Puomin jälkeen metsätie jatkuu mäkeä ylös muutama sataa metriä.
Tie tulee Kruununvuorenlammen reunaan, jossa se haarautuu. Suurin osa huviloista on lammen ja meren välisellä alueella. Lampea voi lähteä kiertämään kumpaa suuntaan tahansa, koska polku tekee lenkin ja tulee samaan paikkaan takaisin.
Metsäpolku on välillä aika huonokuntoinen.
Saavumme ensimmäisenä palaneen huvilan kohdalle. Alueella on viime aikoina poltettu useita huviloita. Ilmiselviä tuhopolttoja. Aika rauhassa saavat palaa, sillä pelastuslaitoksen on hyvin vaikea päästä alueelle.
Seuraavaksi tulee vastaan täysin romahtanut huvila.
Välillä pysähdyttiin evästauolle ja katseltiin Korkeasaaren suuntaan. Tuolta se Kruunuvuorensilta tulee joskus.
Kiertelemme alueella parisen tuntia ja tutkimme huviloita. Luonto on ottanut vallan useissa paikoissa, vandaalit ovat tuhonneet ja polttaneet huviloita, ikkunat on rikottu ja seiniin on spreijattu. Monet talot ovat olleet myös kodittomien leposijoina. Useimpiin ei uskaltanut mennä sisään.
Tässä kuvakoostetta huviloista. Mystistä ja surullista.
Kaupungin olisi pitänyt jo vuosikymmenet sitten herätä ja jämäkästi suojella huvilat. Nyt alkaa olla myöhistä. Muutamaa ”hyväkuntoisinta” huvilaa suunniteltiin suojeltavaksi jokunen vuosi sitten, mutta en ole seurannut niin tarkkaan miten projekti on edennyt.
Vaikka tuuli ei ole kova, aallot lyövät rantakallioon voimalla ja vesi pärskähtää korkeuksiin. Täällä meri näyttää voimansa. Se syöksyy rantaan suoraan avomereltä. Paikka on varmasti otollinen myrskybongaukseen. Seistään Särkkäniemen kallioilla. Tämä kohta oli Helsingin itäisimpiä pisteitä ennen kuin osa Sipoosta liitettiin Helsinkiin.
Särkkäniemi on osa Uutelan ulkoilualuetta Vuosaaressa. Uutela on luontonsa puolesta Helsingin monipuolisimpia ulkoilualueita. Alueeseen pääsee tutustumaan luontopolkua pitkin. Luontopolku on kahdeksikon muotoinen eli se muodostuu kahdesta lenkistä. Luontopolun kokonaispituus on noin neljä kilometriä. Lyhyempi luontopolun lenkeistä on noin 1500 metriä ja pidempi 2500 metriä (kaupungin esite löytyy täältä).
Polut kiertävät synkissä kuusimetsissä, ikiaikaisilla rantakallioilla, soiden ja lampien reunamilla ja niittyjen varsilla. Luontopolku ei ole täysin esteetön, mutta suurimman osan pääsee kiertämään näppärästi lastenvaunuillakin.
Uutela on Itä-Helsingin laajin yhtenäinen metsäalue, jossa on luonnontilaisia metsiä suosivia kasveja ja lintulajeja. Metsissä viihtyvät myös mäyrät ja supikoirat, joiden pesäonkaloita voi erottaa maasta. Rannoilla puolestaan pääsee seuraamaan vesilintujen elämää. Merellä voi nähdä kyhmyjoutsenen tai sorsan etsivän syötävää rantavedestä.
Luontopolku sivuaa vanhaa Skatan maatilaa, jonka tunnetuin asukas viime aikoina on ollut taiteilija Miina Äkkijyrkkä. Nykyisin tilaa hallinnoin Suomen setlementtisäätiö ja tilalla harjoitetaan muun muassa hevosterapiaa.
Skatan rakennukset ovat 1800- ja 1900-lukujen taitteesta. Tilaan kuuluu päärakennuksen lisäksi kaksi vajaa, kivinavetta ja aitta. Pihalla seistessä voit kuvitella miten tilalla siihen aikaan elettiin. Vilja heilui pellolla tuulessa odottamassa niittoa, kasvikset haettiin ruokapöytään omasta maasta. Lypsylehmät laidunsivat niityllä ja kanat kotkottivat aitauksessa. Kalaa saatiin lähivesistä. Ollaan Helsingissä ja keskellä perinnemaisemaa.
Vuosaaren Uutelalla on myös sotaisa historiansa. Luontopolun ulkopuolella Skatanniemellä on venäläisten 1910-luvulla rakentama merilinnoituksen tukikohta. Linnoitus on ainoa meririntaman yhteyteen rakennettu tukikohta, joka sijaitsee mantereella. Muut ovat saarissa. Bunkkerin takana on paikat neljälle tykille.
Uutelan luontopolku:
Pisteet (1-5):
Luontoa: 5
Lapsille: 2
Historiaa: 2
Kulttuuria ja taidetta: 1
Vuosaaren pohjoisosassa sijaitsevalla Mustavuorella on kenties edustavimmat linnoitusjärjestelmän jäänteet ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Venäläiset rakensivat silloin Helsingin ympäri puolustusjärjestelmää.
Mustavuoren miinukseksi laskettakoot se, että siellä ei ole minkäänlaisia opasteita. Aikalailla summamutikassa piti linnoituslaitteita lähteä etsimään, sillä en ollut siellä aikaisemmin käynyt. Mutta sitä suurempi oli löytämisen riemu, kun metsän kätköistä tuli vastaan suuria luolia. Kaupungin tekemä esite oli ainoa matkaoppaamme (pdf-versio täällä).
Kävelimme lasten kanssa vanhaa tykkitietä Mustavuoren huippua kohti.
Poikkesimme tieltä sellaisessa kohdassa, jossa arvelin yhden luolan olevan. Ja kerralla osuimme oikeaan paikkaan. Lapset olivat aivan haltioissaan.
Jatkoimme matkaa ja päädyimme polulle, joka kulkee Itäväylän suuntaisesta. Polun läheltä lähti kohti kallion huippua juoksuhaudan tapainen kaivaus. Lähdimme seuraamaan sitä ja kulman takaa löytyi jälleen suuri luola. Luola oli täynnä vettä, joten sinne ei ollut asiaa.
Juoksuhauta alkoi muistuttaa enemmänkin rotkoa, jonka reunat kohosivat lähes kymmeneen metriin. Lasten kanssa on turvallisempaa olla rotkon pohjalla kuin yläreunoilla.
Jatkoimme rotkoa eteenpäin ja pian löytyi taas uusi luola. Vettä täynnä sekin.
Ensi kerralla jätän lapset kotiin ja tulen tutustumaan Mustavuoreen kunnolla ajan kanssa.
Jos etsitään Helsingin viehättävintä hautausmaata, niin omaksi suosikikseni nousee Kulosaaren hautausmaa. Se sijaitsee pienessä Leposaaressa Vanhankaupunginlahdella. Vaikka kyseessä onkin saari, niin hautausmaalle pääsee jalat kuivina tietä pitkin.
Hautausmaa perustettiin 1920-luvulla Iso Pässin saareen ja sittemmin saaren nimeksi vakiintui Leposaari. Osuva nimi. Saaressa on levollista kävellä, vain merituuli humisee puissa.
Saaren korkeimmalle kohdalle arkkitehti Armas Lindgren suunnitteli kappelin. Lindgren asui Kulosaaressa ja hänet muistetaan erityisesti maineikkaasta Saarinen-Gesellius-Lindgren-arkkitehtitoimistosta.
Lindgren on myös haudattu saareen.
Juoksijalegenda Hannes Kolehmaisen hauta.
Kenraali Talvela on päässyt meren rannalle. Kuulin taannoin tarinan, että eräs vanhempi mies kävi yön pimeydessä hautaamassa kissansa Talvelan haudan viereen. Niinpä kissa-vainaa saa säännöllisesti kukkia haudalleen. Shhh, ei kerrota kenellekään.
Näyttelijä Adolf Lindfors.
Pro Patria -muistomerkin on tehnyt taiteilija Ben Renvall. Hautausmaalle on haudattu parikymmentä sankarivainajaa.
Majavatie Herttoniemessä tunnetaan erityisesti Henrik Tikkasen osoitetrilogian toisesta osasta. Siitä on paljon aikaa, kun trilogian olen lukenut, mutta muistaakseni Tikkanen kirjoitti, että hänellä oli tapana kavereittensa kanssa istua keittiössä ryyppäämässä ja katsoa ikkunasta mäkihyppyä. Ikkkunasta ei tosin nähnyt kuin hyppyrin keulaan asti, joten piti aina arvuutella kuinka pitkälle hyppy kantoi.
Majavatien päässä on huimat näköalat yli Vanhankaupunginlahden. Maisemia katsellessa miettii, miten kaunis ja luonnonläheinen kaupunki Helsinki on. Samalla miettii, että mikä tonttipula täällä on? Joka puolella pelkkää metsää. No, se tietysti hämää, että Helsinki on rakennettu aika matalaksi ja talojen väliin on jätetty paljon puita, jotka ovat taloja korkeampia.
Alas lahden reunaan Fastholman tietämille laskeutuu portaat. Portaissa on numerot, joiden avulla laskimme, että portaissa 182 askelmaa.
Mäen päällä on vielä hyppyrimäen betoniset jalustat. Hyppyrimäki oli tällä paikalla vuosina 1936-1976.
Suomen ilmailumuseo Vantaalla on hyvä paikka tutustua suomalaisen ilmailun historiaan, mutta se on erinomainen paikka myös sotahistorian harrastajille. Ilmailun historia kun on pitkälti myös sotahistoriaa.
Pihalla vieraan ottaa vastaan kaksi MiG-hävittäjää.
Ulkona on myös tutka. Helsingissä oli sota-aikana kaksi saksalaista tutkamallia, ”Irjat” ja ”Raijat”. Kysäisin museon infosta, että kumpi pihalla on. Pähkäilivät aikansa ja soittelivat, mutta ei tullut vastausta. Kävin vielä tarkemmin katselemassa tutkaa ja siinä luki ”Made in France”. Ei siis ollut Irja eikä Raija.
Ei Irja eikä Raija.
Museon sisätiloissa on myös runsaasti kiinnostavaa sotahistoriaa. Tämä Messerschmitt saavutti sodassa monta voittoa, mutta putosi vuonna 1946 ilmamaaliammunnoissa Porin edustalle. Lentäjänä toiminut luutnantti Pokela selvisi sukelluksesta hengissä. Porilaiset sukeltajat löysivät koneen ja se nostettiin vuonna 1999.
Tämä Polikarpov on Neuvostoliitossa valmitettu aseistamaton harjoitushävittäjä. Suomen ilmavoimien käytössä 1941-1942 ollut kone on ainoa malliaan maailmassa.
Ilmailumuseo on hieno paikka. Kaksi suurta hallia täynnä lentokoneita, helikoptereita ja muuta ilmailuhistoriaa. Minut sai taas ihan raivoihini se, että museo oli lähes tyhjä. Kesällä, keskellä lomakautta! Milloin museot oppivat markkinoinnin? Tai kyse ei ole niinkään osaamisesta vaan halusta. Ei ole suurta halua tuoda itseään esille. Ilmailumuseolla olisi kaikki mahdollisuudet olla Suomen kärkipään museoita, mutta jos ei ole halua, niin sitten ei ole.
Kivenheiton päähän avautuu pian Kehäradan asema. Nyt olisi museolla mahdollisuus ottaa itseään niskasta kiinni ja skarpata markkinointia. Turisteja ei pitäisi olla kovin vaikea houkutella, kun museo on yhden pysäkin päässä lentoasemasta. Samoin Helsingistä pääsee museoon suoraan junalla.
Uusi juna-asema.
Vuonna 2014 museossa kävi runsaat 24 000 maksanutta asiakasta. Se tekee runsaat 60 kävijää per päivä. Melko heikosti noin hienolta museolta. Kävijämäärän pitäisi vähintään kaksin- tai kolminkertaistua Kehäradan myötä. Ilmailumuseo: ottakaa haaste vastaan, 100 000 asiakasta vuonna 2020.
Luonnontieteellisessä museossa (ent. Eläinmuseo) tulee jälkikasvun painostuksesta käytyä aika ajoin. Näyttelyeläimet ja -luurangot on tullut nähtyä jo monet kerrat, joten päätin kiinnittää tällä kertaa huomiota muihin asioihin.
Kahvilassa tulee vastaan täytetty kaksipäinen vasikka. Vasikka eli 1930-luvulla Suurpellon kartanossa Hyvinkäällä. Erittäin harvinainen epämuodostuma.
Museon arkkitehtuuri on erittäin kiehtovaa. Uusbarokia edustava rakennus valmistui vuonna 1913 ja sen arkkitehtinä oli venäläinen Lev Shishko.
Rakennuksen sisääntuloaula kaariholveineen ja pääportaikko ovat erityisen näyttäviä. Portaikko on kaupungin hienoimpia.
Kolmannessa kerroksessa sijaitsi ortodoksikappeli ja pieni kirkkosali. Nykyään tilassa esitellään suomalaista luontoa. Kirkkosalin kohdalla rakennuksen katolla oli suuri risti, joka on sittemmin poistettu.
Seinällä on vanhoja valokuvia kappelista ja kirkkosalista.
Ylhäällä on suuri juhlasali, jossa esitellään muinaiseläimiä. Itsenäisyyden alkuvuosina rakennuksessa toimi kadettikoulu. Juhlasalissa järjestettiin kadettitanssiaisia kahdesti vuodessa.
Juhlasalin parvella on valokuvanäyttely rakennuksen historiasta.
Vessassa puolestaan on kuva, jossa sotilaspojat istuvat huussissa.
Ulkoseinässä on muistolaatta, joka muistuttaa kadettikoulun ajoista.
Kaipaisin kovasti opaskierrosta, jossa perehdyttäisiin erityisesti rakennuksen historiaan. Kuulemma sellaista ei järjestetä. Pitänee ensi kerralla keskittyä jälleen eläimiin.
Taiteilija Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itselleen jylhän ateljeekodin Laajalahden rantaan Tarvaspäähän. Gallen-Kallelan Museona toimiva paikka kätkee sisälleen jännittäviä tarinoita taiteilijan elämästä.
Turunväylän varrella Helsingin ja Espoon rajalla puiden lomasta pilkistää linnamainen torni. Moottoritien liittymän jälkeen kiemurrellaan pikkutietä ja saavutaan lähes Laajalahden rantaan. Siellä mäen harjalla on Tarvaspään ateljeelinna, jonka Akseli Gallen-Kallela rakennutti kotitalokseen vuosina 1911-1913.
Ateljeekoti muistuttaa keskiaikaista linnaa tai kirkkoa, kuten monet muutkin 1900-luvun alussa tehdyt kansallisromantiikkaa henkivät jugend-rakennukset. Kesäisin lipputangossa hulmuaa punakeltainen lippu, jonka Gallen-Kallela suunnitteli itsenäisen Suomen lipuksi. Pääoven vieressä seinällä vierailijat ottaa vastaan kuvanveistäjä Emil Wikströmin tekemä Gallen-Kallelan muistomedaljonki.
Gallen-Kallela arkkitehtinä
Tarvaspään rakennuksen tekee erikoiseksi se, että Akseli Gallen-Kallela suunnitteli sen itse, vaikka ei varsinaisesti arkkitehti ollutkaan.
– Arkkitehti Eliel Saarinen auttoi Gallen-Kallelaa sisätilojen suunnittelussa, tietää Gallen-Kallelan museon näyttelypäällikkö Anne Pelin.
Tarvaspää ei ollut ainoa Gallen-Kallelan suunnittelma rakennus. Hän suunnitteli myös ensimmäisen ateljeekotinsa Kalelan Ruovedelle.
– Lisäksi hän suunnitteli Otto Donnerille Pääskylinnan Ruovedelle, mutta se suunnitelma ei koskaan toteutunut, Pelin kertoo.
Kodista museoksi
Ateljeelinna koostuu karkeasti ottaen kolmesta osasta. Suuresta ateljeehuoneesta, galleriasta ja tornista, jossa on lukuisia pieniä huoneita.
– Rakennuksessa on paljon yhtymäkohtia keskiaikaiseen arkkitehtuuriin, mutta galleriatila puolestaan viittaa firenzeläiseen palatsiarkkitehtuuriin, Pelin kertoo.
Museossa on esillä runsaasti Gallen-Kallelaan liittyviä esineitä ja yksityiskohtia. Ateljeen ikkunoiden edessä riippuu taiteilijan tekemiä lasimaalauksia ja seinän vieressä on Syntiinlankeemus-kaappi. Katossa roikkuu voimistelutanko.
– Se oli Gallen-Kallen Pariisin kodissa, jonne hän muutti vuonna 1984. Siellä hän pienessä atelejeekodissa voimisteli, Pelin kertoo.
Tarvaspää avattiin museona vuonna 1961. Museo järjestää näyttelyjä, ja sen lisäksi se kerää Gallen-Kallelaan liittyvää kokoelmaa ja teklee tutkimustyötä.
Vaimon sukutila
Akseli Gallen-Kallela ja hänen vaimonsa Mary asuivat paikalla jo ennen kuin Tarvaspään ateljee-rakennus valmistui. Pariskunta asui pihapiiriin kuuluvassa Albergan kartanon kesähuvilassa Linnuddissa eli Pellavaniemessä, joka oli Maryn suvun perintöä. Huvilan rakennuttivat 1860-luvulla Feodor ja Amalia Kiseleff. Huvila muutettiin sittemmin talviasuttavaksi, ja se toimi Gallen-Kalleloiden kotina ateljeelinnan ohella.
– Tämä oli lähellä kaupunkia, mutta kuitenkin riittävän kaukana, että Gallen-Kallela sai työskentelyrauhan. Alhaalla rannassa on edelleen vanha laiturin jäänne, ja sieltä oli aikanaan höyrylaivayhteys Mustikkamaalle. Gallen-Kalleloilla oli myös oma puuvene, jolla he liikkuivat. Ja Leppävaarassa oli jo silloin juna-asema, josta hevosella tai kävellen tultiin Tarvaspäähän, Pelin kertoo.
Pellavaniemen rakennus on edelleen Tarvaspään pihapiirissa, ja siellä toimii nykyään kahvila ja ravintola. Siellä on myös museon toimistoja. Ravintolan ikkunoista on huimat näkymät Laajalahdelle.
Ville Vallgrenin naapurissa
Tarvaspäähän liittyy paljon jännittäviä tarinoita. Yksi tarina kertoo Havis Amanda -patsaasta tunnetusta Ville Vallgrenista. Gallen-Kallela ja Vallgren olivat pyörineet samoissa porukoissa jo Pariisissa aikaisemmin, ja Vallgren muutti lähes Tarvaspään naapuriin vuonna 1913.
Vallgren oli tarinan mukaan karannut ikkunan kautta tuoretta vaimoaan pakoon Pariisissa ja Suomessa hän oli iskenyt silmänsä Viivi Paarmioon, jonka kanssa he muuttivat Laajalahden rannalle. Se oli Gallen-Kallelan perheelle siunaus, sillä neiti Paarmio oli pitkään ollut ihastunut Gallen-Kallelaan.
Säröjä Gallen-Kallelan ja Vallgrenin välille aiheutti episodi, jossa Gallen-Kallelan susikoirat Kova ja Kiivas kävivät raatelemassa Vallgrenin ja Paarmion lemmikkipossut hengiltä.
Helsinki ja meri ovat luotuja toisilleen. Etenkin kesän tullen merellinen Helsinki näyttelee parastaan. Helsinki on kansainvälisestikin ajateltuna aivan ainutlaatuinen pääkaupunki juuri avoimen merensä takia.
Kaupunkilaiset kävelevät ja lenkkeilevät rannoilla, pulahtavat uimaan (talvella avantoon), käyvät piknikillä ja soutelemassa. Rantaterassit täyttyvät helteillä. Merellä on todella suuri merkitys kaupunkilaisille.
Siksi onkin tärkeää, että mahdollisimman paljon kaupungin rannoista olisi yhteisessä käytössä ja yksityisessä käytössä niin vähän kuin mahdollista. Vuosien varrella rannoille on rakennettu paljon, mutta tulevaisuudessa soisi muistettavan, että rannat ovat yhteistä kansallismaisemaamme. Meri tekee Helsingin.
Tässä omat merelliset suosikkikohteeni Helsingistä, top 10:
1. Suomenlinna
UNESCOn kohde, hienoimpia paikkoja koko Suomessa.
2. Kivinokka
Rantoja, luontopolkuja, kahvila, lintulava. Oman kesänvieton paikka numero 1, koska kesämaja sijaitsee siellä.
3. Vartiosaari
Upeimpia luontokohteita koko kaupungissa. Vanhat huvilat luovat menneen maailman tuntua. Kallioilta näkee saariston kauneuden.
4. Töölönlahti
City-lenkkeilijöiden esittäytymispaikka. Suomen kulttuurielämän napa.
5. Vanhankaupunginlahti
Vantaanjoen suisto ja koski ovat näyttävää vanhaa teollisuusympäristöä. Kalastajien suosikkipaikka. Vanhankaupunginlahti Lammassaarineen on rentouttavaa seutua.
6. Seurasaari ja Viher-Meilahti
Viher-Meilahti on täynnä satavuotta vanhaa huvila-arkkitehtuuria. Seuraasaaren ulkomuseossa vielä vanhempaa rakennuskantaa. Historiaa ja luontoa yhdessä.
7. Uutela
Uutelan luontopolulla pääsee kosketuksiin merellisen luonnon kanssa, vain pari kilometriä Vuosaaren metroasemalta.
8. Kaivopuiston ranta ja lähistö
Etelähelsinkiläisten catwalk-ranta, jossa hulppeita veneitä, viihtyisiä kahviloita ja pieniä jäätelökioskeja.
9. Tervasaari
Helsinkiä parhaimmillaan. Kruununhaan kivikaupungista kävelee viisi minuuttia ja ollaan jo täysin eri maailmassa. Tervasaaressa on kesäteatteria, ravintolaa ja leikkipaikkaa lapsille.
10. Kuusisaari ja sen taidemuseot
Kuusisaaressa pääsee tutustumaan taiteeseen hienossa ympäristössä. Didrichsenin taidemuseo ja Villa Gyllenberg sijaitsevat ihan vierekkäin, kannattaa käydä molemmissa samalla reissulla.
Tällä kertaa kiertelin Etelä-Haagaa ja teemana oli alueen muistomerkit ja taideteokset. Tällaista tuli vastaan:
Haagan kauppalan muistolaatta (Kauppalankuja 7)
Nuorisotalon seinässä on muistolaatta, joka kertoo talon historiasta. Talossa toimi muun muassa Haagan kauppalan kanslia ja rahatoimisto ennen kuin Haagasta ja Huopalahdesta tuli osa Helsinkiä 1940-luvulla.
Wredet (Kauppalantie 15)
Kauppalantieltä lähtee kerrostalon takapihalta vanhat portaat kallion päälle. Kallion etelärinteessä on K.A. Wreden ja Gertrud Wreden muistomerkki. Paikalla on sijainnut pariskunna kotitalo, joka on purettu 1950-luvulla. He olivat Haagan huvilayhdyskunnan ensimmäisiä ja merkittävimpiä asukkaita. K. A. Wrede oli tunnettu arkkitehti, joka on suunnitellut mm. Aleksanterinkadun ja Pohjoisesplanadin välisen kauppakujan sekä Turun vanhan kaupunginkirjaston.
Sankarihautausmaa (Sankaritie)
Haagan kauppalan sankarihautausmaalle on haudattu 44 vainajaa. Emil Filen on tehnyt näyttävän veistoksen, joka esittää haavoittunutta sotilasta.
Kotiseutukuuset (Sankaritie)
Rauhan ja kotiseuturakkauden vertauskuvaksi isutettiin kuusia vuonna 1982.
Tähystäjä (Kauppalanpuisto)
Taiteilija Ukri Merikannon veistos Kauppalanpuistossa.
Saksalaisten sotilaiden hauta (Korppaantie)
Korppaantienja Lapinmäentien risteyksessä on hautamuistomerkki. Paikalle on haudattu vuonna 1918 Helsingin valtauksessa kuolleet saksalaiset sotilaat Arthur Beukert ja Kurt Seibt.
Valekuutio (Isonnevantie 8)
SYKin pihalla on taiteilija Anssi Asunnan tekemä taideteos Valekuutio. Taideteos paljastettiin koulun 100-vuotisjuhlan yhteydessä 1986. Taiteilija Asunta oli myös SYKin kuvaamataidon opettajana.
Kummikaupunki (Kylätie)
Strömstadin puistossa on kivenlohkare, jossa on laatta. Laatassa on teksti: ”Tämän puiston kaupunki on nimennyt vuonna 1952 Strömstadin puistoksi Haagan ruotsalaisen kummikaupungin kunniaksi.”
Piti oikein tarkistaa missä päin tämä Strömstad oikein sijaitsee. Sehän on pieni 6200 asukkaan kunta Länsi-Götanmaalla. Eikä se ole siis kaupunki lainkaan, vaan kunta. Eikä ole Haagan kauppalaakaan enää. Maailma muuttuu.
Turre (Steniuksentie 20)
Turvakodin pihalla on Turre ja hänen koppinsa. Veistoksen on tehnyt taiteilija Timo Ruokolainen vuonna 1996.
Stop Töhryille (Orapihlajatie)
Orapihlajatien ja junaradan välissä on Stop töhryille -hautapaasi. Siitä voi lukea lisää täältä.
by 
