blog arkistot - Sivu 26 35:stä

Helsingin taidemuseot – Top5

Tässä omat suosikkini Helsingin taidemuseoista:

1. Amos Andersonin taidemuseo

Amos Andersonin taidemuseossa on usein kaupungin kiinnostavimmat taidenäyttelyt. Näyttelyiden kirjo on laaja, nykytaiteesta vanhaan kotimaiseen taiteeseen. Tilat ovat hienot, historialliset ja intiimit. Odotan innolla Amos Andersonin uutta museota Lasipalatsin aukion alle, mutta samalla pelkään, että museo menettää nykyisen intimiteettinsä ja tunnelmansa, ja siitä tulee liian kliininen.

2. Taidehalli

Taidehallin näyttelyt harvoin pettävät. Hyvin kuratoituja näyttelyitä, ja tila on sopivan kokoinen, jotta näyttelyt pystyy sisäistämään kerralla. Hilding Ekelundin suunnittelema rakennus on jo nähtävyys. Alakerran studiosta löytyy usein vähemmälle huomiolle jääneitä helmiä.

3. Valokuvataiteen museo

Kaapelitehtaan Valokuvataiteen museossa tulee käytyä liian harvoin, mutta aina sieltä tulee lähdettyä vaikuttuneena. Näyttelyt ovat usein inspiroivia ja herättävät ajatuksia.

4. Sinebrychoffin taidemuseo

Hienoa, että Helsingissä on edes yksi museo, joka säännöllisesti pitää esillä vanhaa taidetta. Käynti Sinebrychoffin taidemuseossa on usein taidehistoriallisesti sivistävä kokemus ja antaa perspektiiviä taiteentekemiseen.

5. Didrichsenin taidemuseo

Suosikkimuseoitani pelkästään museon sijainnin ja rakennuksen takia. Kuusisaaressa merenrannalla sijaitsevassa museossa on kaupungin hienoin veistospuisto. Viljo Revellin suunnittelma rakennus on upea. Useimmiten näyttelytkin ovat vaikuttavia.

Missä ovat Kiasma ja Ateneum? Molemmat ovat toki hienoja museoita, joissa on hyviä näyttelyitä, mutta ne ovat omaan makuuni liian isoja. Pidän enemmän pienistä museoista, joissa on helpompi ottaa näyttely haltuun yhdellä hotkaisulla. Kiasmassa ja Ateneumissa usein keskittymiskyky herpaantuu ennen kuin olen ehtinyt katsoa edes puolia näyttelyistä. Kun niistä lähtee ulos, on aina sellainen olo, että pitäisi päästä takaisin paremmalla ajalla.

Helsingin kaupungin taidemuseo on uudistumassa parhaillaan, joten siksi en sitä noteeranut tässä listauksessa. EMMA olisi varteenotettava haastaja listalla, jos se olisi Helsingissä.

Muistolaatat voivat olla hauskojakin

Nyt kun olen tulevaa kirjaani varten kierrellyt kaupungin muistolaattoja, niin olen laittanut merkille, että muistolaatat tapavat olla haudanvakavia. Niissä ei paljon huumorilla leikitä. Mutta muutama laatta on tullut vastaan, jotka on tehty pienoinen pilke silmäkulmassa.

Kun Suomi siirtyi euro-aikaan, niin Pihlajiston asukkaat päättivät muistaa oikein muistolaatalla vanhaa kunnon markkaa.

Jacob Söderman kiipesi Pikkukoskella pikkupoikana tähyilemään merirosvoja ja muita Suomea uhkaavia vaaroja. Söderman on saanut tästä kertovan muistolaatan syntymäpäivälahjaksi.

Olisiko tässä ratkaisu grillikatokseksi?

Monet kaipaavat Kivinokkaan grillikatosta. Hyvin usein saaritoimikunnaltakin kysellään, että missä Kivinokassa voi grillata. Aina joudutaan tuottamaan kysyjälle pettymys: Ei missään. Jotkut kesämajalaiset ovat lainanneet satunnaiselle vieraalle omaa grilliään, joka on hienoa vieraanvaraisuutta.

Juuri netissä olleessa Kivinokka-kyselyssä (jota ei vielä ole ehditty purkamaan ja julkaisemaan) Kivinokan kesämajalaisista 60 % haluaisi Kivinokkaan grillikatoksen. Se on aika iso prosentti, kun ajattelee, että lähes kaikilla kesämajalaisilla on oma grilli.

Ei-kesämajalaisista puolet kaipaa grillikatosta. Joten kysyntää siis on, vaan ei tarjontaa.

Ongelma on se tuttu: ilkivalta. Kaupunki on monissa paikoissa joutunut poistamaan grillikatoksia, kun ne ovat joutuneet ilkivallan kohteeksi. Grillikatokset ovat säästyneet ilkivallalta lähinnä luontokohteissa, jotka ovat kaukana keskustasta. Hyvin toimiviin grillikatoksiin olen törmännyt viime aikoina muun muassa Nuuksiossa, Kaunissaaressa ja Porkkalassa.

Se on ikävää, että muutama hölmö vie ilon kaikilta. Siinä en näe suurta järkeä, että kovalla vaivalla ja rahalla grillikatos Kivinokkaan pystytetään, jos se kahden vuoden päästä on siinä kunnossa, että se joudutaan purkamaan.

Mutta mitä asialle voisi tehdä, sillä kysyntää sellaiselle ehdottomasti olisi?

Yksi ratkaisu löytyy Vuosaaresta Ullas-kahvilan vierestä (katso kuvat alla). Siellä on tehty paikka, johon voi tulla oman pallogrillin tai kertakäyttögrillin kanssa grillaamaan. Siihen on myös rakennettu pieni grilli, jossa voi grillata, jos on omat hiilet mukana. Kahvila Ullas myy kertakäyttögrillejä. Grillipaikan vieressä on roskis, joka on tarkoitettu vain ja ainoastaan kertakäyttögrilleille, ei muulle roskalle.

Tämä voisi olla yksi mahdollinen ratkaisu myös Kivinokkaan. Rakentaa johonkin turvallisen paikan (betonipohjan yms), jossa voi huoletta grillata omalla kertakäyttögrillillä tai omilla hiilillä. Paikka, josta tuli ei pääse leviämään. Kertakäyttögrillejä voisi kenties olla myynnissä Kivinokan kioskilla. Tuollainen paikka ei vaadi suurta huoltoa, ilkivaltaa sille ei juuri pysty tekemään eikä ole vaaraa että tuli leviäisi. Eikä maksa edes hirveästi verrattuna oikeaan grillikatokseen.

Tämä voisi olla ihan mukiinmenevä kompromissiratkaisu.

Älkää varastako muistolaattoja!

Tässä se on ollut. Valvontakomission muistolaatta hotelli Tornin seinässä. Tiedustelin hotellilta, että missä laatta nykyisin on, ja sieltä vastattiin, että varastettu.

Saamieni tietojen mukaan Otto Wille Kuusisen muistolaatta Kampissa on myöskin lähtenyt pitkäkyntisen matkaan. Samoin Runebergin laatta Punavuoressa, mutta se on laitettu paikalleen uudestaan.

Valmistelen kirjaa muistolaatoista, ja nämä ovat ne varastetut muistolaatat, joista olen saanut tietoa. Miten paljon niitä onkaan, joista en tiedä mitään.

Laattoja on poistettu paikoiltaan muutenkin kuin varkaitten toimesta. Joskus talossa on julkisivuremontti, jonka takia laatta on poistettu, eikä ole sittemmin enää kiinnitetty. Aikatalossa oli laatta, joka kertoi paikalla aikaisemmin sijainneesta VPK:n talosta. Aikatalon remontin jälkeen laattaa ei ole enää näkynyt.

Joskus laatta on niin huonokuntoinen, että se on poistettu. Joskus ne ovat kokeneet ilkivaltaa, kuten tämä Koffin puiston tornin muistolaatta.

Eräänä päivänä kävin Pukinmäessä, jossa piti olla luonnonkiveen kiinnitetty säveltäjä Erkki Melartinin muistolaatta. Löysin paikalta pelkän kiven. Missä laatta lienee?

Harvinaisuus Kivinokan edustalla

Tuossa Kivinokan edustalla keskellä merta se on. Nimittäin viiden kaupunginosan raja. Se on ainoa kohta Helsingissä, jossa peräti viisi kaupunginosaa kohtaavat. Kyseessä on Kulosaaren, Viikin, Toukolan, Hermannin ja Sörnäisten raja.

Kuvakaappaus Helsingin paikkatietopalvelun kartasta.

Äkkijyrkän lehmille koti Kivinokasta?

Hakaniemen silta tullaan purkamaan ja sen viereen rakennetaan uusi silta (aiheesta lisää täällä). Alueelle tulee lisää asuntoja ja suurta ramppia supistetaan.

Rampin keskellä majaansa pitää kaksi Miina Äkkijyrkän peltilehmää. Veistoskaksikon nimi on Joy. Lehmät saavat äkkilähdön nykyiseltä paikaltaan, kun siltaa ryhdytään purkamaan. Samaan paikkaan ne tuskin enää mahtuvat, enkä tiedä onko veistoksia hallinnoiva Helsingin taidemuseo suunnitellut niille uutta paikkaa johonkin lähistölle.

Jos lehmät ovat vailla kotia, niin Kivinokkaan ne sopisivat mielestäni hienosti. Äkkijyrkän taide ja auton osista tehdyt lehmät jakavat mielipiteitä, enkä itse ole mitenkään erityisen suuri fani, mutta Kivinokka olisi oiva paikka niille. Parhaiten ne sopisivat mielestäni heti siihen Kipparlahdensilmukkaan, josta käännytään asfalttitieltä Kivinokkaan. Siihen JHL:n palstaviljelysten viereen, jossa on tyhjää tilaa. Sehän on ikään kuin peltoa, eli siis aivan ominta ympäristöä lehmille. Siinä ne sitten ottaisivat vastaan kaikki Kivinokkaan saapujat.

Sitähän voisi perustella museolle vielä sillä, että kaupunki on täynnä julkista taidetta, mutta Kivinokassa ei julkisia veistoksia vielä ole (lukuunottamatta ympäristötaidenättelyitä ja Maijan taidetta kioskilla). Kivinokassa järjestetään paljon kulttuuritapahtumia, ja Kivinokka on hyvin kulttuuriystävällinen paikka.

En pitäisi lehmien saamista Kivinokkaan mitenkään mahdottomana ajatuksena. Jatkuvasti patsaita siirrellään. Esimerkiksi Oona Tikkaojan hieno Unelma-teos oli ensin Kalliossa, mutta kun se viime vuonna tarvisti uuden paikan, niin Kannelmäki-liike oli nopeasti asialle ja tarjosi uutta paikkaa Sitratorilta. Nyt Kannelmäessä on yksi Unelma enemmän (lisää aiheesta täältä).

Päivän löytö: Porkkalan lentokenttä

Teimme tänään retken Porkkalaan. Jätimme auton parkkiin Nedergårdin parkkipaikalle, ja kävelimme runsaan kilometrin matkan meren rantaan syömään eväitä. Tihutti vettä ja tuuli. Sormet olivat kohmeessa. Siis aivan upea ilma seistä meren rannassa ja katsella tyrskyjä. Meri näytti voimansa.

Edes Rönnskärin majakkasaarta ei kunnolla erottanut. Puhumattamaan Virosta. Porkkalanniemen kärjessä matka Suomen ja Viron välillä on lyhin, vain 36 kilometriä.

Mutta paljon mielenkiintoisempaakin oli luvassa.

Poistuessamme Porkkalan ulkoilualueelta ajoin tienhaaran ohi, jossa luki Lentotie. Silloin välähti. Muistin hämäräsi joskus lukeneeni, että Porkkalassa oli Neuvostoliiton aikana ollut lentokenttä.

Jarrutin äkäisesti ja ajoin auton parkkiin bussipysäkille. Aloin googlata kännykällä lisätietoa aiheesta. Luontoretki vaihtui historiaretkeksi.

Porkkala oli vuokrattu rauhansopimuksen mukaisesti Neuvostoliitolle vuodesta 1944 alkaen. Porkkalan suomalainen väestö sai kerätä kamppeensa ja poistua alueelta. Neuvostoliittolaiset olivat Porkkalassa vuoteen 1956 asti. Alkujaan vuokrasopimuksen oli määrä kestää 50 vuotta.

Sotaturisteille Porkkalassa ei paljoa ole tarjolla. Lähes kaikki Neuvostoliiton aikaiset rakennukset on purettu. Lentokenttää kuitenkin halusin käydä katsomassa.

Ajoimme pienen pientä metsätietä kentän reunaan. Siinä se oli: silmänkantamattomiin peltoa. Täältä ne neuvotokoneet valvoivat Porkkalan ilmatilaa 60 vuotta sitten.

Kenttä oli aikanaan noin 2 kilometriä pitkä ja suunnilleen pohjoinen-etelä-suunnassa. Ainakin MiG-15-hävittäjät tiettävästi kenttää käyttivät. Nyt kentän paikalla on pelkkää peltoa. Kenttä purettiin pois jo 1950-luvulla. Keskellä peltoa on vielä betonirakennelma, joka kaiketi jollain tapaa on ollut osa lentokenttää.

Lentokentän reunoillakin on betonirakennelmia, jotka ovat olleet koneiden suojia.

Tässä alla vielä kuvakaappaus Google Mapsista. Tuolla pellolla se lentokenttä oli:

Kaupungin paras brunssipaikka tuhotaan – hyvästi Malmin lentokenttä

Tiedätkö missä sijaitsee Helsingin paras brunssipaikka? Se sijaitsee Malmin lentoaseman ravintolassa. Ei se brunssi itsessään kovin kummoinen ole (pekonia, nakkeja, lihapullia, jne), mutta kun ikkunasta näkee lentokoneiden nousut ja laskut. Kerrankin brunssipaikka, jossa lapset pysyvät hievahtamatta tuoleillaan.

Tätäkään iloa ei sitten ole, kun Malmin lentokenttä lakkautetaan. Asuntopulassa kärvistelevä Helsinki suunnittelee lentokentän tilalle asuntoja.

Itselläni ei ole erityistä suhdetta Malmin kenttään, enkä osaa hirveästi surra, että lentotoiminta lakkautetaan siellä ja siirretään hieman kauemmaksi muille kentille. Asfaltilla päällystetyt kiitoradat vaihtuvat asuntoihin.

Itse asun talossa, jonka paikalla oli ennen Pohjoismaiden suurin ampumarata. Enpä hirveästi osaa sitäkään surra. Harrastustoiminta on siirtynyt muualle, ja ihmiset tarvitsevat koteja. Keimolassa ollut autorata saa asuntoja päällensä. Autourheilua harrastetaan sitten muualla. Käpylän raviradan tilalla on Messukeskus ja urheilukenttiä. Raviurheilu on siirtynyt muualle. Nyt lentotoiminta siirtyy Malmilta muualle, ei se lopu lentokentän lakkauttamiseen. Kaupunki elää ja kehittyy.

Malmin kenttä on historiallinen paikka ja alueen rakentamisessa pitää historiaa kunnioittaa. Esimerkiksi lentokentän terminaalirakennuksia ei missään nimessä saa tuhota, eikä se varmaan suunnitelmissa olekaan.

Terminaali on valittu kansainvälisen DOCOMOMO-järjestön hyväksymään valikoimaan suomalaisen modernismin merkkiteoksia 1920-luvun lopulta 1970-luvulle. Vuonna 1938 valmistuneen rakennuksen suunnittelusta vastasi rakennushallituksen yliarkkitehti Martti Välikangas ja käytännön suunnittelun hoitivat arkkitehdit Dag Englund, Onni Ermala ja Vera Rosendal. Kyseessä on kerrassaan hieno funkkisrakennus.

Terminaalirakennus on hyvä paikka ravintolalle, sinne saa pieniä liikkeitä ja seinillä voi olla alueen historiasta muistuttava näyttely (niin kuin nyt jo on).

Olisiko Kulosaaren kartanon uimakoppi pelastettavissa?

Tuli jokin aika sitten käveltyä Kulosaaren kartanon rannoilla ja piipahdettin katsomaan kartanon vanhaa uimakoppia. Kyllä sääliksi kävi vanhaa pientä koppia. Ei ole kukaan ollut pitämässä vanhuksesta huolta.

Paikka oli lähinnä pelottava, etenkin seinäkirjoitus: ”The voices in my head…they won’t stop…please go away. I can’t take it anymore. Please go away!”

Ei taida uimakoppi oikein olla enää pelastettavissa. Tai jos on, niin nyt alkaa olla viimeiset hetket tehdä sille jotain. Muuten se lahoaa siihen paikkaan. Kaupungin selvityksessä sen kunnoksi on arvioitun ”huono”, tekijä ”tuntematon”.

Uimaan siitä ei ole asiaa, joten uimakopin virkaa se ei enää tule tekemään. Mutta keksisikö sille jotain muuta käyttöä? Kartanon venekerho voisi tehdä siitä pienen eväsmajan, jossa voisi käydä hörppimässä kahvit ja syödä eväät.

Tässä kuvia uimakopista:

Mitä kummaa Paavo Nurmi teki Vasa-laivassa?

Tällä viikolla on uutisoitu siitä, että ruotsalaiset sotatutkijat ovat ammuskelleet Vasa-laivan pienoismallia tutkiessaan 1600-luvun meritaisteluita (esim. HS uutisoi tästä).

Vasa-laivasta puhuttaessa tulee aina mieleen kaksi asiaa. Toinen on Vasa-museo Tukholmassa, joka on omassa listauksessani maailman museoiden Top10-listalla.

Toinen juttu liittyy Vasa-laivan nostoon 1960-luvulla ja suomalaisten teekkareiden pilaan. En ollut silloin vielä syntynytkään, mutta tarina jaksaa huvittaa.

Vuonna 1628 uponnutta Vasa-laivaa oltiin nostamassa Tukholman edustalta 1961. Suomalaiset teekkarit päättivät tehdä jäynän ja kävivät salaa viemässä laivaan Paavo Nurmen pienoispatsaan. Kun laiva nostettiin ja sen esineistöä tutkittiin, niin siinä oli meriarkeologeilla kummastelemista, kun laivassa oli juoksijapatsas, joka tunnistettiin Paavo Nurmeksi. Miten se on joutunut satoja vuosia merenpohjassa olleeseen laivaan? Hiljalleen alkoi valjeta, että kyse oli pilasta. Ylen sivuilla on tarina tästä.

Ruotissa kaikki eivät katsoneet jäynää hyvällä, mutta itse sanon: Lisää näitä!

Miten törmäsin neljästi S/S Arcturukseen

S/S Arcturus 1920-luvulla. Lähde: Wikimedia Commons.

Ennen kuluvaa syksyä en ollut kuullutkaan höyrylaiva S/S Arcturuksesta. Mutta viime aikoina Arcturus on pompannut eteeni peräti neljästi. Näin se on tapahtunut:

1. Kohtaaminen Bottan seinän kautta
Teen kirjaa Helsingin muistolaatoista, ja Bottan seinässä on laatta, jossa kerrotaan, että siellä on pidetty jääkäriliikkeen perustamiskokous. Luin hieman taustatietoa aiheesta ja sain selville, että höyrylaiva Arcturus kuljetti jääkäreitä Saksasta Vaasaan vuonna 1918.

2. Kohtaaminen sota-kävelyillä
Olen syksyllä vetänyt Helsinki sodassa -kävelyretkiä ja retkillä sivuan hieman sotalapsia. Luin, että sotalapsia vietii Turusta Tukholmaan Arcturuksella, jonka ruumaan oli rakennettu tilat sadoille lapsille. Sukullusvenehyökkäyksen jälkeen sotalapsia kuljetettiin pääasiassa junilla.

3. Kohtaaminen Kotkassa
Kotkan merikeskus Vallamossa näin Arcturuksen pienoismallin.

4. Kohtaaminen Kalasatamassa
Muistolaatta-kirjaani varten kävin Helsingin uudella asuinalueella Kalasatamassa. Kalasatamassa kadut on nimetty vanhojen laivojen mukaan ja seinissä on laatat, joissa kerrotaan tarinoita laivoista. Yksi katu on Arcturuksenkatu. Se katu on vielä rakenteilla, ja laattaa ei vielä seinässä.

Tällaisen laatan Arcturuksenkatukin tulee saamaan.

Hieman vielä lisätietoa tuosta nyt kovin läheisestä matkustajalaivasta:

– Rakennettu Dundeessa Skotlannissa 1899.
– Pituus 89 metriä.
– Kuului Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiölle.
– Pääasiassa liikennöi Suomesta (Hki, Tku, Hanko) Kööpenhaminaan ja Hulliin. Myöhemmin myös Tukholmaan ja Antwerpeniin.
– Kuljetti vuonna 1948 suomalaisia urheilijoita Lontoon olympialaisiin.
– Romutettiin vuonna 1957 Saksassa.

Kanadan-espanjalainen kuva-arvoitus Kivinokasta

Tapahtuipa alkusyksystä seuraavaa. Nainen käveli Kansallismuseon kassalle ja jätti sinne grafiikkatyön. Hän sanoi sen esittävän Kivinokkaa (kuva yllä).

Nainen oli kanadansuomalainen, ja teos on kulkeutunut hänen sukunsa mukana Kanadaan ja nyt hän päätti lahjoittaa kuvan Kansallismuseolle. Nainen ei kertonut nimeään, eikä antanut yhteystietoja, joten hänestä ei tiedetä sen enempää.

Kansallismuseo puolestaan ei halua kuvaa kokoelmiinsa, koska siitä ei ole täsmällisiä tietoja olemassa. Kuvan alalaidassa on taiteilijan signeeraus ja se on ehkä ”Pentti Manninen”. Vuosiluku on 1956.

Pentti Mannisesta ei löytynyt googlaamalla juuri mitään. Ainoat tiedot löytyi parilta espanjalaiselta sivulta. Antiguedadesgasteiz-sivulta löytyy Mannisen akvarelli, joka on myynnissä hintaan 560 euroa. Signeerauksesta voi päätellä, että kyseessä on sama Pentti Manninen.

Eräällä toisella sivulla on hieman elämäkerrallista tietoa miehestä (hän esiintyy siellä nimellä Pentti Manninen Honka). Sekin sivu on espanjaksi, mutta google-kääntäjä auttaa: Manninen on syntynyt Helsingissä 1934. Opiskellut maalausta Ateneumissa ja Vapaassa taidekoulussa. Muutti Espanjaan 1969. Pitänyt yli 50 näyttelyä, maalannut maisemia ja muotokuvia Suomessa, Ranskassa, Espanjassa ja Ruotsissa. Hänet on palkittu kilpailussa, jonka google kääntää ”National Award Akvarelli Säästöpankki Valladolid.” Hänen teoksiaan on muun muassa Ateneumissa.

Kansallismuseo ei siis halunnut kuvaa kokoelmiinsa ja he ottivat yhteyttä Kivinokan Saaritoimikuntaan ja lahjoittivat kuvan kivinokkalaisille. Se on nyt siis Saaritoimikunnalla.

Mutta sitten se visainen pähkinä:

Kuva todennäköisesti ei kuvaa Kivinokkaa. Ainakaan itse en tunnista paikkaa. Voisiko kuvassa olla Kulosaaren kartanon rakennuksia? Tuskin niitäkään. Mutta mistä kuva sitten on? Jos on jotain aavistusta, niin kommentoi alle.

Teksti on julkaistu alunperin KiviNokkailua-blogissani.

Lisäys 20.10.2014:

– Tiedustelin Ateneumista Mannisesta ja sieltä vastattiin: ”Eipä ole mitään tietoa tuon nimisestä taiteilijasta – eikä hänen teoksiaan ole myöskään Ateneumin kokoelmissa.”

Kanadan-espanjalainen kuva-arvoitus Kivinokasta

Tapahtuipa alkusyksystä seuraavaa. Nainen käveli Kansallismuseon kassalle ja jätti sinne grafiikkatyön. Hän sanoi sen esittävän Kivinokkaa (kuva yllä).

Kansallismuseo ei siis halunnut kuvaa kokoelmiinsa ja he ottivat yhteyttä Kivinokan Saaritoimikuntaan ja lahjoittivat kuvan kivinokkalaisille. Se on nyt siis Saaritoimikunnalla.

Mutta sitten se visainen pähkinä:

Lisäys 20.10.2014:

– Tiedustelin Ateneumista Mannisesta ja sieltä vastattiin: ”Eipä ole mitään tietoa tuon nimisestä taiteilijasta – eikä hänen teoksiaan ole myöskään Ateneumin kokoelmissa.”

Mitä tapahtui Osuuskauppamuseolle?

Kierrellessäni tulevaa kirjaani vasten Helsingin muistolaattoja, törmäsin Roihuvuoressa laattaan, joka kertoo paikalla olleen Osuuskauppamuseon.

Mikä Osuuskauppamuseo? En ole moisesta koskaan kuullutkaan (syyttäkäämme siitä vaikka synnyinpaikkaani ja -aikaani, jos niin halutaan).

Muistolaatassa kerrotaan, että rakennus sijaitsi alkujaan Tampereella ja siinä aloitti toimintansa Finlayson ja kumpp. työväen osuuskauppa. Kesäkuussa 1954 rakennus siirrettiin Helsingin Roihuvuoreen Osuuskauppamuseoksi ”osoittamaan jälkipolvien kunnioituksen ja kiitollisuuden uranuurtajien elämäntyötä kohtaan.”

Mitä Osuuskauppamuseolle on tapahtunut? Miksei sitä ole enää?

Ylen nettisivuilla kerrotaan, että Osuuskauppamuseo myytiin yksityiseksi omakotitaloksi 1990-luvulla, kun työväenliikettä lähellä ollut Elanto yhdistyi SOK:n Helsingin Osuuskauppaan eli HOK:iin. Ylen Elävästä arkistosta löytyy myös vuodelta 1960 peräisin oleva video, jossa esitellään museota. Video löytyy täältä.

Mutta onko Helsingissä paljon museoita, jota ovat ajan saatossa lakanneet olemasta? Cygnaeuksen galleria nyt lienee tuorein esimerkki. Jos tulee muita mieleen, niin kommentoi alle.

Lisäys 19.10.2014:

Twitterissä kerrottiin myös seuraavista museoista, joita ei enää ole Helsingissä:

– Automuseo
– Tuomarinkylän kartanomuseo
– Lastenmuseo
– Postimuseo

Vallisaari avautuu yleisölle – miten käy luonnon?

Vanha sotilassaari Vallisaari Suomenlinnan kupeessa avautuu yleisölle parin vuoden kuluttua. Pari viikkoa sitten sain tilaisuuden käydä tutustumassa saareen. Saari on täynnä arvokasta sotahistoriaa, ja tervehdin lämmöllä sotilassaarten avaamista kaupunkilaisille.

Ongelmakohdaksi muodostuu saaren luonto. Luontoarvot ovat sotilaskäytön jäljiltä aivan huipussaan. Saaressa on harvinaisia kasveja ja tervaleppälehtoja. Sotilasbunkkereissa majailee lepakoita, ja saari onkin ykkösluokan lepakkoalue. Vallisaaressa on havaittu lähes 1500 perhoslajia, joista iso osa uhanalaisia.

Vallisaari kuuluu Metsähallitukselle. Ja Metsähallitus on päättänyt tehdä saaresta turistikohteen. Tavoitteena on 300 000 kävijää vuodessa. Huima tavoite ja hienoa, että saareen saadaan ihmisiä, mutta 300 000 vuodessa! Se on aivan varmaa, että tuollaisen kävijämäärän jälkeen luontoarvot ovat menneet, vaikka asiaa miten päin kääntelisi.

Jään odottamaan miten Metsähallitus tämän yhtälön ratkaisee.

Tässä kuvia Vallisaaresta: