Helsinki on päättämässä Vartiosaaren kohtalosta lähiaikoina. Ennusmerkit näyttävät vahvasti siltä, että saari tullaan rakentamaan.
Vartiosaari on noin neliökilometrin kokoinen saari Itä-Helsingissä Laajasalon kupeessa. Saaressa on vanhoja huviloita ja arvokasta luontoa. Kun alueella olen vuosien aikana käynyt, niin kameraan on aina jotain tarttunut. Kaivoin hieman kuva-arkistoani, ja tällaisia kuvia löytyi Vartiosaaresta.
Vartiosaari on eräs suosikkipaikoistani Helsingissä. Tärkeä osa merellistä Helsinkiä. Olen ainakin kerran kesässä pyrkinyt siellä käymään. Vartiosaaren ongelma on ollut heikko saavutettavuus. Vaikka Laajasalosta voi melkein heittää kiven Vartiosaareen, niin sinne pääseminen vaatii kuitenkin veneen. Siltaa sinne ei ole. Hakaniemestä kulkee yhteysalus pari kertaa päivässä.
Nykyisellään Vartiosaari on turhan vaikeasti tavoitettavissa ja liian pienen porukan käytössä. Save Vartiosaari -liike on ryhtynyt avoimuuden linjalle ja järjestänyt jopa perämoottoriveneellä kuljetuksia saareen. Toivottavasti kyse ei ole pelkästä kampanjasta Vartiosaaren säilytämisen puolesta, vaan aidosta halusta avata aluetta.
Vartiosaari tulisi ehdottomasti säilyttää virkistysalueena. Näin hienoja merellisiä huvila- ja luontoalueita ei kaupungissa ole enää montaa. Mutta sinne pitäisi rakentaa Laajasalosta ja Ramsinniemestä kevyen liikenteen sillat, jotta se palvelisi kaupunkilaisia virkistyskäytössä. Lisäksi sinne pitäisi sitten luoda palveluita, minimissään vessat, uimaranta ja kioski-kahvila.
Sellaisen Vartiosaaren minä mielelläni tulevaisuudessa näkisin.
Didrichsenin taidemuseo kärsii Munch-krapulasta massiivisen Edvard Munch -näyttelyn jälkeen. Sijaiskärsijäksi on joutunut Pauno Pohjolainen (s. 1949), jonka Mandoliinimiehen matka -näyttely museossa on käynnissä. Näyttely ei vaan Munchin yleisöruuhkan jälkeen tunnu vetävän kävijöitä.
Tilanne on Pohjolaiselle sikäli kohtuuton, että näyttely on erinomainen ja kaipaisi ehdottomasti suurempaa huomiota ja nostetta.
Pohjolainen teki taiteilijadebyyttinsä vuonna 1975 Kuopiossa. Hän nousi maamme eturivin taiteilijoiden joukkoon ja uran kruununa on Ars Fennica -palkinto vuodelta 1997. Didrichsenin taidemuseo esittelee Pohjolaisen töitä runsaan 30 vuoden ajalta.
Kriitikko Otso Kantokorpi ehti jo kritisoida näyttelyn ripustusta, ja oli sitä mieltä, ettei Pohjolaisen suuria teoksia kannattaisi edes esitellä Didrichsenin museon kaltaisessa ahtaassa tilassa (kirjoitus täällä). Olen tyystin eri mieltä. Mielestäni Pohjolaisen teokset sopivat mainiosti Didrichsenin kodinomaiseen miljööseen.
Pohjolainen käyttää töissään paljon puuta ja hänen teoksissaan on usein uskonnollinen pohjavire. Uskonnolliset aiheet ja puun käyttö tuovat teoksiin ikiaikaista mystiikkaa.
Etenkin Pohjolaisen uudemmat suuret puuteokset saavat aivot raksuttamaan erilaisia mielleyhtymiä. Vanha kaupunki -teos johdattaa ajatukset muinaisiin puukaupunkiyhteisöihin, Ristin kuolema johdattaa ajatukset nietzscheläiseen filosofiaan. Suuri ja lähes musta Lähtevien laivojen satama -teos puolestaan saa ajattelemaan tummaa taivasta, mysrkyävää merta ja merellä aikojen saatossa menehtyneitä.
Pohjolaisen näyttely on suppeahko, mutta hyvin inspiroiva.
Arvio: 4/5
Pauno Pohjolaisen näyttely Mandoliinimiehen matka Didrichsenin taidemuseossa 9.8.2015 asti.
Muuttolinnut tekevät tuloaan. Helsingin parhaat ja suosituimmat linnuntarkkailupaikat ovat Vanhankaupunginlahden Natura-alueen ympäristössä. Kokeneet lintubongarit tuntevat paikat, mutta jos olet vasta aloitteleva harrastaja, niin tässä kartalla Helsingin lintutornit ja -lavat. Valitse omasti ja sitten vaan tarkkailemaan luontoa! Tornit toimivat muutenkin loistavina näköalapaikkoina.
Jouduin perheen painostuksesta paikkaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt: Aleksanterinkadun Lindexiin. Naisten vaatteitten sijaan käänsin katseeni kohti kattoa, ja huomasin, että siellä on komeita kattofriisejä.
Rakennus valmistui vuonna 1914 henkivakuutusyhtiö Salaman hulppeaksi liikepalatsiksi. Suunnittelijana oli arkkitehti Onni Tarjanne, joka tunnetaan muun muassa Kansallisteatterin suunnittelijana.
Nykyisin vaateliike Lindex toimii rakennuksen kahdessa alimmassa kerroksessa. Lindexin sisätiloissa on jäljellä vielä kattokoristeita ja muuta vanhaan aikaan viittaavaa, jotka saattaa huomata, jos irrottaa katseensa hetkeksi vaatetelineistä. Salaman henki elää yksityiskohdissa.
Tältä sisätilat näyttivät 1910-luvulla (kuva: Eric Sundström/Finna):
Salaman rakennuksen paikalla Aleksanterinkatu 15:ssä oli aikaisemminkin liikerakennus. Vuosina 1874-1913 paikalla olleessa talossa sijaitsi muun muassa Hanna Herlinin leikkikalukauppa. Vanhasta talosta lisää HS:n jutussa.
Punavuoren skumpan litkijät ja metsästys ovat nopeasti ajateltuna kauempana toisistaan kuin Merkurius ja Pluto. Metsästys on lajina sellainen, ettei sitä kovin helposti miellä Kehä I:n sisäpuolelle.
Helsinkiin on kuitenkin perustettu yksi Suomen harvoista metsästyssimulaattoreista. Se sijaitsee Talin keilahallissa, jonne on kantakaupungista vain pari kivenheittoa.
Kävin testaamassa miten metsästyssimulaattori toimii. Suurelle screenille ilmestyy metsämaisema, josta alkaa putkahdella hirviä, karhuja, peuroja ja sorsia. Metsästyskivääriä jäljittelevällä asella ammutaan.
En ole koskenutkaan aseeseen armeijan jälkeen eli pian 20 vuoteen, enkä muutenkaan erityisesti aseista pidä. Mutta metsästyssimulaattori oli sangen koukuttava. Erityisesti siksi, että siinä näki oman tuloskehityksensä koko ajan.
Yhdeksästä sorsasta sain ensimmäisellä kerralla alas pyöreät nolla. Toisella yrityksellä tippui jo kolme virtuaalisorsaa. Ja seuraavalla yrityksellä jo viisi. Kyllä siitä täydellisestä osumasta aika hieno fiilis nousee.
Metsälle minua ei aseen kanssa saa, mutta tätä voisin käydä testaamassa uudestaankin.
Ja tämä sopii vaikka punavuorelaiselle polttariporukalle mainiosti. Skumpat mukaan. Taatusti extremeä.
Tein iltalenkin, jonka teemaksi otin Maunulan arkkitehtuurin. Maunula on kaupungin edustavimpia kohteita, jossa voi tutustua moderniin asuntoarkkitehtuuriin. Maunulaa pidetään usein lähes Tapiolan kaltaisena puutarhakaupunginosana.
Arkkitehdit Viljo Revell ja Keijo Petäjä suunnittelivat asuntokantaa Metsäpurontien ympäristöön.
Revellin suunnittelema päiväkoti. Revell tunnetaan myös Didrichsenin taidemuseon, Makkaratalon, Eteläranta 10:n, Lasipalatsin, Meilahden ala-asteen ja Toronton kaupungintalon suunnittelijana.
Metsäpurontien ja Männikkötien risteyksessä sijaitseva Saunabaari on niin ikään Revellin käsialaa. Alakerrassa nykyisin kirppis ja mediapaja.
Männikkötien kaarevat asuintalot on suunnitellut arkkitehti Kaj Ekelund.
Arkkitehti Hilding Ekelund suunnitteli ahkerasti Maunulaa. Muun muassa nämä rivitalot ovat lähtöisin hänen kynästään.
Maunulan ostari (so. Suursuon ostoskeskus) on vielä hetken pystyssä, kunnes se puretaan pois asuntojen tieltä. Ostari on vuodelta 1962. Uusi ostoskeskus on jo valmistunut tien toiselle puolelle.
Maunulan kirkon suunnitteli arkkitehti Ahti Korhonen ja se valmistui vuonna 1980. Korhonen on suunnitellut myös Keravan kirkon sekä niin sanotun Ekonomitalon Lauttasaareen.
Pirkkolan puutaloalue syntyi talvisodan jälkeen, kun Ruotsi lahjoitti pienet puutalot sodasta kärsineelle Suomelle. Pirkkolassa on 150 kappaletta näitä niin sanottuja ruotsalaistaloja, ja ne muodostavat aika unenomaisen arkkitehtoonisen miljöön. Lähes kaikissa taloissa on pieni muistolaatta, jossa on kolme kruunua.
Pirkkolan puutaloalueen keskellä Papinmäentiellä on vanha huvila, joka toimii nykyään päiväkotina. Vuonna 1910 valmistunutta huvilaa pidetään Lars Sonckin suunnittelemana.
Pirkkolan urheilupuisto edustaa funkkista. Puistossa on jäähalli, uimahalli ja palloiluhalli. Pirkkolan urheilupuisto rakennuksineen oli lähtölaukaus kaupungin liikuntapuistoille ja konseptia on kopioitu moniin paikkoihin. Vuonna 1968 valmistuneen uimahallin ja monitoimihallin yhdistelmän on suunnitellut arkkitehtipariskunta Heikki ja Kaija Siren.
Tänään järjestin Helsingin matkailutoimisto Visit Helsingin pyynnöstä heille Kulttuurisuunnistuksen. Aurinko hymyili kilpaa kilpailijoitten kanssa. Visit Helsingin jengi tuntee jo pelkästään työnsä puolesta kaupungin niin hyvin, että hieman jännitin saanko laadittua sellaisia tehtäviä, jotka eivät ole liian helppoja heille. Kaiketi onnistuin siinä ihan hyvin, ainakin palautteesta päätellen.
Kulttuurisuunnistus vei heidät Stockmannille, Ruotsalaiseen teatteriin, erään juoksijan haudalle, Wäinö Aaltosen kotitalolle ja lopulta Puotilan kartanolle.
Instagram-kuvassa voittanut joukkue (lähes kokonaan mahtunut kuvaan).
Ostin kausikortin HIFK:n jalkapallojoukkueen kotipeleihin. En ole koskaan ollut HIFK:n fani. Mutta voiko minusta tulla sellainen? Ja miten joukkueen faniksi ylipäänsä tullaan?
Nähdäkseni jonkun joukkueen faniksi voi tulla kolmella tavalla. 1) Joukkueen faniksi ”synnytään.” 2) Joukkue tulee sydämeen nuorena. 3) Päätös ryhtyä faniksi.
1) Joukkueen faniksi synnytään. Tämä tapahtuu usein siten, että perheen vanhemmmat (tai ainakin toinen vanhemmista) ovat jonkun joukkueen kannattajia, ja lapset käyvät pienestä pitäen vanhempien kanssa katsomassa pelejä. Tämä on hyvin tyypillistä esimerkiksi Englannin tai Espanjan jalkapallossa. Perheellä on traditio käydä säännöllisesti katsomassa suosikkijoukkueen pelejä, usein jopa monen sukupolven voimalla. Suomalaisessa futiksessa tätä näkyy aika vähän, jääkiekossa jonkin verran. Itselläni ei ole tällaista taustaa.
2) Joukkue tulee sydämeen nuorena. Tämä lienee se kaikkein yleisin tapa. Nuorena pelataaan koulujen välitunnilla lätkää tai futista ja silloin valitaan se oma jengi. Itse oli 1 vs. 1 -peleissä aina TPS. Porissa syntynyt kaverini oli Ässät. Joukkue voi valikoitua myös sen takia, että päätyy junnuna pelaamaan vaikkapa HJK:n juniorijoukkkueeseen, ja sen jälkeen kannattaa klubia koko elämänsä.
Nuorena myös usein nähdään tv:stä ensimmäiset futismatsit ja sieltä löytyy ne barcelonat ja chelseat, joita alkaa kannustaa. Minun joukkueekseni valikoitui Manchester United vuonna 1986. Olen ollut ManU-fani siitä lähtien ja olen edelleen. Yritän katsoa kaikki pelit, joita maksukanavat näyttää. Myös Old Traffortilla olen käynyt katsomassa peliä. ManU on kenties tärkein joukkue elämässäni.
TPS on jäänyt. Jääkiekkoa en ole seurannut enää vuosiin lajin pömpöösin ja itseriittoisen imagon takia. Nuorena olin Turun torilla mesturuusjuhlissa monet kerrat, mutta vuoden 2010 mestaruus ei tuntunut enää oikein miltään. Jalkapallo-TPS:ää symppaan, mutta en menettänyt yöuniani, kun joukkue putosi divariin. ManUn putoaminen divariin olisi suurempi shokki. Tämä on asia, jolle ei oikein mahda mitään.
3) Päätös ryhtyä faniksi. Voiko faniksi päättää ryhtyä? Tämä on kaikkein epätodennäköisin tapa tulla faniksi, muttei täysin mahdoton. Esimerkiksi sellaista on sattunut, että joku on muuttanut ulkomaille töihin johonkin pieneen kaupunkiin ja ajankuluksia alkanut käydä peleissä ja tätä kautta tullut faniksi.
Olen muutamia kertoja käynyt katsomassa West Hamin pelejä, ja seuran värikäs historia ja nykyisyys on alkanut kiinnostaa. Seuraan tarkoin joukkueen tekemisiä ja pelejä. Jos en näe peliä, niin ainakin kokoonpanot ja tulokset katson aina. Luen West Ham-blogeja ja uutissivuja. Ja joukkueen seuraaminen on paljon mielenkiintoisempaa, kun tutustuu pelaajien taustoihin, joukkueen taktisiin kuvioihin ja seuraa keskustelupalstojaa. Siitä syntyy itseään ruokkiva kierre. Mutta voinko kutsua itseäni West Ham -faniksi? Enpä oikein. Seuraan suurennuslasilla West Hamin edesottamuksia, mutta varsinainen fani en ole. ManU-fani olen. Sen huomaa siitä, että ManUn tappiot ottavat aina päähän, mutta West Hamin tappiot eivät juuri sureta (koska ne kuuluvat West Hamilla jotenkin asiaan).
Luutavasti suhteeni HIFK:n futisjengin kanssa tullee olemaan hieman samanlainen kuin West Hamin kanssa. Seuraan tarkoin joukkueen tekemisiä, tutustun valmentaja Honkavaaran taktisiin kuvioihin ja käyn mahdollisimman paljon peleissä. Koskaan aikaisemmin en ole HIFK:n futismatsissa käynyt, mutta silti voin kokea joukkueen tärkeänä. Futis-HIFK:sta voi tulla minulle tärkeä seura, mutta tuskin minusta intohimoista fania tulee. Tosin onhan niitä ihmeellisempiäkin asioita maailmassa tapahtunut.
Syitä, miksi päädyin kannattamaan HIFKta:
– Altavastaaja. On hienoa, että Helsinkiin saadaan taas paikallisotteluita. Olen monesti altavastaajien puolella, ja toivon että HIFK nousisi jonain päivänä tasapäisesti haastamaan HJK:n, ettei klubi ylpisty liikaa.
– Historia. Paikallishistorian harrastajana tietysti kannatan HIFKiä, sillä onhan se nyt vanhin seura pääsarjassa. Ainoana seurana se on perustettu 1800-luvun puolella. Jos Veikkausliigasta joku jengi pitää valita, niin ehdottomasti HIFK.
– Urbaani seura. HIFK on osa stadilaista mentaliteettia, ja leimallisesti urbaani seura. Kuulin, että HFK:n pelaajista vain yhdellä on auto (en tiedä huhun todenperäisyyttä). Futis on tärkeä osa kaupunkikulttuuria.
– Tekemisen meininki. HIFK:lla on hyvä meininki päällä ja positiivinen energia ympärillään. Sitä on ilo seurata.
Abba-museon uusi vetonaula on aidonkokoiset silikoninuket.
Kävin Tukholman uudessa Abba-museossa. Museo avattiin pari vuotta sitten Djurgårdenille, ja se on todellinen Abba-fanien taivas. Museosta löytyy Visitors-levyn kansikuvassa ollut helikopteri, Lasse Hallströmin filmikamera jolla hän kuvasi 1970-luvulla Abba-elokuvaa, Bennyn Waterloo-saappaat ja paljon muuta mukavaa.
Eräällä seinällä on kartta, jossa on esitelty Abban kiertueet. Monissa maissa nelikko ehti käydä. Suomessa Abba esiintyi vain kerran.
Esiintyminen tapahtui 20.1.1975 Finlandia-talossa. Myöhemmin illalla yhtye nousi vielä Hesperian yökerhon lavalle.
Abban jäsenet ovat kylläkin esiintyneet Suomessa sooloartisteina. Jo ennen Abbaa Agnetha ja Frida kävivät Suomessa soolokeikoilla ja miehet kävivät omien bändiensä kanssa. Frida on esiintynyt Suomessa myös Abban hajoamisen jälkeen.
Jos et Abbaa sattunut silloin 1970-luvulla näkemään Finlandia-talolla, niin tunnelmaan pääsee nyt Mamma Mia -musikaalissa Svenska Teaternissa.
Pitkästä aikaa kävin lenkkeilemässä Vanhankaupungin maisemissa eli siellä josta Helsinki on saanut alkunsa.
Ensimmäisenä päädyin Annalan kentälle Koskelan raitiovaunuvarikon viereen. Kentän ylätasanteella on kivi, johon on kiinnitetty muistolaatta. Laatta kertoo, että kentällä on perustettu urheiluseura Toukolan Teräs vuonna 1932. Perustavassa kokouksessa oli paikalla lähinnä Arabian työntekijöitä.
Matka jatkui Kustaa Vaasan moottorien toiselle puolle ja Annalan kartanon pihan läpi. Viehättävä vanha miljöö. Kartanon ympäristö kauniine istutuksineen on paljon hienompi kesällä kuin varhain keväällä.
Helsingin ensimmäisen kirkon paikka. Kun Helsinki perustettiin 1550 Vanhaankaupunkiin, niin alue oli täynnä pieniä puuhökkeleitä. Puukirkko kohosi kaupungin laidalla ja erottui varmasti edukseen pienessä kaupunkipahasessa. Kirkon yhteydessä oli myös hautausmaa. Nykyään kirkon ääriviivat on rajattu kivillä ja keskellä on Hans van Sandenin hautakivi (kopio alkuperäisestä). Van Sanden oli aikanaan kaupungin mahtimiehiä, tunnettu Hollannista lähtöisin ollut porvari. Oman aikansa Hjallis Harkimo.
Helsingin perustamisen muistomerkki.
Jalat ovat maitohapoilla, kun nousen Vanhankaupungin korkeimman kallion päälle. Sieltä on hienot näkymät Vanhankaupunginlahdelle. Kallion korkeimmalla paikalla on Birger Brunilan toteuttama muistomerkki, jolla muistetaan Kustaa II Aadolfin maapäiviä, jotka Helsingissä pidettiin vuonna 1616. Muistomerkki on paljastettu kuninkaan 300-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1932.
Tällainen jumppaväline oli tuotu kallion päälle.
Vantaanjoen suulla koski kuohusi. Tässä paljon meteliä aiheuttanut pato. Pitääkö se purkaa, jotta kalat pääset nousemaan koskea ylös vai säilyttää arvokkaana teollisuushistoriallisena jäänteenä (HS:n juttu täällä)? Lenkillä yritin asiaa pähkäillä ja tulin siihen tulokseen, että minulla ei ole vielä tarpeeksi faktoja olemassa, jotta voisin ottaa kantaa. En esimerkiksi tiedä, mikä on se kalojen määrä, jotka loukkaantuvat tai saavat surmansa padossa. Onko määrä merkittävä vai vähäinen?
Matka jatkui Arabianrantaan, joka on tunnettu julkisesta taiteesta. Sitä tulee vastaan jokaisessa kadunkulmassa, sisäpihoilla, porraskäytävissä, talojen seinissä. Suosikkikaupunginosiani. Kuvan taideteoksen tekijää ja nimeä en kylläkään tiedä, sillä veistoksessa ei lukenut.
Iltalenkkini päättyi Toukolaan, jossa bongasin Toukolan seurakuntatalon seinässä Michael Schilkinin Perhe-reliefin. Kaunis päätös lenkille.
Risto Ryti on presidenteistämme saanut kenties eniten kunnianosoituksia Helsingissä. Nopeasti laskettuna seitsemän.
Hesperian Esplanadilla Etu-Töölössä on Rytin muistomerkki. Sen teki taiteilija Veikko Myller ja teos paljastettiin vuonna 1994. Veistos on nimeltään Vastuun vuodet ja sen koukeroiden on katsottu kuvaavan Rytin vaikeita aikoja Suomen johdossa. Oli sota, kiihkeät neuvottelut Neuvostoliiton kanssa, sotasyyllisyysoikeudenkäynti, vankila. Mielestäni Rytin muistomerkki on onnistunein veistos, joka presidenteistä Helsinkiin on tehty (saman puiston toisessa päässä on muuten Relander).
Joka kaipaa Rytistä näköispatsasta, löytää sen Porista. Se on taiteilija Sofia Saaren tekemä. Patsaan pienoismalli löytyy Katajanokan entisen vankilan ja nykyisen hotellin käytävältä. Ryti oli Katajanokalla vangittuna ja hänen sellinsä oven pielessä on myös kyltti muistuttamassa asiasta.
Ryti Katajanokalla.
Kolme Rytin kotitaloa on saanut muistolaatan seinäänsä. Ne ovat Kaivopuistossa Itäinen puistotie 3:ssa, Töölössä Cygnaeuksenkatu 2:ssa ja Pohjoisesplanadi 33:ssa. Pohjoisesplanadin ja Mikonkadun kulmassa oleva laatta tosin kertoo vain, että Ryti työskenteli kyseisessä talossa, mutta tehdessäni kirjaa Muistolaattabongarin opas, olin yhteydessä erääseen Rytin sukulaiseen, ja hän kertoi että Ryti vaimoineen myös asui samassa talossa.
Patsaitten ja muistolaattojen lisäksi Rytiä on muistettu vielä yhdellä tavalla: Risto Rytin katu löytyy Kulosaaresta.
Helsingissäkin on vihdoin ymmärretty asiakaspalvelun merkitys. Veikkaan, että sateenvarjojen hävikki on melko pientä. Tyytyväinen asiakas kiittää palauttamalla varjon. Ei tarvinnut tällä kertaa lainata, kun taivas oli sininen, mutta pidän kyllä mielessä. Kuva on Kluuvin parkkihallista.
Pikkuisen hävettää tunnustaa, mutta Tropicariossa en ollut käynyt koskaan aikaisemmin. Se on vuosikausia ollut sellainen ”mennään sitten ensi kerralla” -paikka, joka on aina jäänyt jonkun paremman tekemisen varjoon. Nyt tuli sekin aukko paikattua.
Tropicario on Pohjoismaiden suurin trooppinen eläintalo, jossa on maailman myrkyllisimpiä käärmeitä ja inhottavat hämähäkit.
Siellä on myös krokotiili Riikka, joka löydettiin järvestä Latviasta. Voin uskoa, että krokotiilin löytäjä on saattanut yllättyä. Vuonna 2010 se sai kodin Helsingin Vallilasta (täällä Metron juttu aiheesta).
Ihan turhaan Tropicariota olin pantannut, siellä sai oikein mukavasti kulumaan pari tuntia.
Jos nyt jotain pitää kritisoida, niin pääsymaksuja. 13 euroa aikuisilta ja 8 euroa jopa 4-vuotiaalta lapselta on mielestäni aika tyyris hinta. Vertailun vuoksi Korkeasaareen pääsee aikuiset 12 eurolla ja lapset 6 eurolla. Mutta toisaalta hinnan ymmärää, sillä Tropicariota pyöritetään yksityisellä rahalla.
Pohjois-Haagassa avautui viime vuonna uusi liikuntapuisto lapsille. Laajasuon leikkipuistosta onkin tullut varsinainen hitti paikallisten lasten keskuudessa.
Laajasuon kentälle suunniteltiin alkujaan, että sinne rakennettaisiin Suomen ensimmäinen parkourin harjoitelurata (uutinen täällä). En tiedä mitä hankkeelle tapahtui, mutta sellaista ei ole ainakaan vielä Laajasuolla näkynyt.
Laajasuolle valmistui myös upea keinonurmikenttä. Ainakin Pohjois-Haagan urheilijoitten eli PoHun futisjengit käyvät siellä potkimassa palloa. PoHun kotikenttä on ollut Lassilassa, mutta nyt Laajasuo olisi paljon parempi alueen ykkösjoukkueen kotikentäksi. Siksi ihmetyttää, ettei Laajasuolle ole rakennettu katsomoita lainkaan.
Kenttä muuten tultaneen nimeämään Hurriganes-basisti Cisse Häkkisen mukaan. Pohjois-Haagan poika nimittäin hoiti kenttää nuoruudessaan.
by 
